Chapter 2

Vaimo-raukka tiesi jo vanhastaan, mitä hänen miehensä tuommoinen puhe merkitsi. Hän vaikeni, vaikeni ijäksi koko asiasta, mutta hänen sydämensä itki. Mykkänä kantoi hän nyt raskasta salaisuuttansa, mutta sen koommin ei hänen nähty nauttivan ainoatakaan iloista hetkeä; oma miehensä, oma poikansa olivat häneltä ryöstäneet sydämen rauhan -- ainiaaksi!

Setä Juhon leski ei pitänyt mitään lukua tavaroistansa, sillä hänellä oli nyt paljon surua kannettavana, rakkaan miehensä kuoleman tähden. Hän ei ollutkaan mikään saituri, joka olisi tavarainsa päällä maannut ja niiden katselemisella saanut kaiken muun haihtumaan. Sen vuoksi pysyi asia salassa setä Juhon kalunkirjoitukseen asti, jota toimitusta ei kauvaksi lykättykään.

Setä Juhon maallisia jäännöksiä ruvettiin nyt hankkimaan maan poveen. Peijaisiin käskettiin mahdoton paljous väkeä, sillä arvokkaasti tahtoivat he maahan saattaa yhden arvokkaimmista sukunsa jäsenistä. Saattoväki kokoontui pitäjän kirkkomaalle ja hautaaminen tapahtui tavallisilla menoilla. Ei kukaan koko lukuisasta saattojoukosta itkenyt niin hartaasti kuin Lauri ja -- poika Juho. Uskoivatko ihmiset heidän surunsa oikeaksi? Uskoivat, sillä ihminen ei näe toisen sisälle etemmäksi kuin hampaisin asti. Ihmiset kuiskivatkin toisilleen: "katsokaa, kuinka syvästi setä Juhon kuolema on koskenut Lauriin ja poika Juhoon!" Laurin vaimo kuuli tuon kuiskeen; hän säpsähti ja tuijotti kuiskaajiin kummallisesti ja silmänsä kiilsivät niin oudosti, kuin sisällinen tuli olisi niiden lävitse kiilunut. Hänen silmissään ei ollut yhtään kyyneltä; hän oli kuin kivettynyt. Mitä tunsi hän nyt? Eiköhän miehensä ja poikansa todellisen surun syytä?

Haudalta tultiin taloon ja syömiset ja juomiset alkoivat. Poika Juho näytti erinomaisen suru- ja raskas-mieliseltä, eikä Laurikaan näyttänyt iloiselta. Vieraat puhuivat paljon talon rikkaudesta, suvun mainehikkaasta kunniasta ja vainajan hyvistä avuista. Vaikka Lauri poikineen oli noin kovin suruissaan, kuulivat he kuitenkin teko-murheensa lävitse tuon heille niin mieluisen soitannon -- rikkauksiensa ja kunniansa kehumiset, ja se kutkutti heidän tuntoansa.

"Kovinpa on poika Juhoon ottanut setänsä kuolema, koska hän on noin kovin murheellinen", sanoi joku vieraista.

"Niin. Poika-rukka suree kovin setänsä kuolemaa. Hän rakastikin poikaa sanomattomasti ja poika häntä, sillä sedällä oli paljon hyviä neuvoja antaa pojalle", sanoi Lauri.

Samassa kuului kipeä kiljahdus ja kaikki kääntyivät sinne päin, josta kiljahdus kuului. -- Laurin vaimo makasi tunnottomana lattialla. Hän oli kuullut vieraan väärän osan-oton poikansa väärään suruun, oli kuullut miehensä valheelliset ja väärät selitykset pojan surusta, sekä sedän ja pojan keskinäisestä rakkaudesta. Hän tiesi millinen tuo rakkaus oli kummankin puolisesti ollut. Setä oli kyllä poikaa viimeiseltä usein varannut ja nuhdellut vääryydestä, mutta poika oli häntä kohdellut hävyttömästi. Isä oli puoltanut pojan vääryyksiä ja pojan hävytöntä käytöstä setäänsä kohden ja setä oli viimeiseltä ruvennut aavistamaan pahaa ja varaamaan isää, ottamaan vaaria poikansa kasvatuksesta; tuosta oli poika sydäntynyt sedälleen vielä enemmän.

Sedällä kyllä oli ollut pojalle antaa paljon hyviä neuvoja, niitä ei poika ottanut vastaan, mutta sedän rahat, ne hän varastamalla otti vastaan, setänsä kuolin-hetkellä. Nuot tiedot yhteensä ja kuullessansa, kuinka valheellisella tavalla he tuota teko-murhettansa koettivat luuloitella ja uskotella ihmisille todelliseksi rakkaudeksi vainajaa kohtaan, nehän ne tekivät niin kipeää rehellisen perheen-äidin sydämelle, että hän pyörtyi. Pyörtyneenä kannettiin hän kamariinsa ja laskettiin vuoteellensa; tovin virvoittamisen perästä toipui hän kuitenkin, mutta jäi sairaaksi.

"Tuo vaimoni saa tavasta äkkiä niin ankaran pään-kivistyksen, että hän pyörtyy; vierasten ei pidä koko tapauksesta olla millänsäkään", sanoi Lauri, vaikkei hänen vaimonsa ollut kertaakaan ennen pyörtynyt.

Muuta ei ole koko peijais-jutusta enään kerrottavaa kuin että peijaiset loppuivat isoilla syömingeillä ja loistavalla, lukuisalla vieras-joukolla, isän ja pojan raskaalla surulla tahi oikeammin ilolla sekä äidin todellisella ja monenkertaisella sydämenkivulla. Niin loppuivat hautajaiset ja vieraat menivät kotiansa.

Jonkun viikon kuluttua peijaisista, toimitettiin setä Juhon jälkeen kalunkirjoitusta, jota toimittamaan oli kutsuttu nimismies. Setä Juhon leski toi esille laillisesti tehdyn keskuus-testamentin, jossa oli jälkeen jäänyt puoliso määrätty kaiken jääneen omaisuuden haltiaksi elin-ajakseen; molempien kuoltua perisivät kummankin puoliset sukulaiset osansa jälkeen, mitä jäljelle jäisi kummankin kuoltua.

"Tuo testamentti ei pidä, minä riitelen sen kumoon", sanoi Lauri ulkokullaisesti, kun nimismies oli testamentin lukemisen päättänyt.

"Joo, kyllä tämä pitää, kun se vaan laillisesti valvotaan, sillä testamentti on tehty, niinkuin se tehdäkin pitää", sanoi nimismies.

Nimismies jatkoi toimitusta eteenpäin. Nyt tuli kysymys talon saamisista. Lauri ilmoitti ett'ei vainajalla ole erikoisia eikä yhteisiä saamisia.

Setä Juhon leski sanoi: "onhan talossa paljonkin saamisia".

"Ne eivät kuulu tähän; mitä talossa on saamisia, ne ovat minun erikoinen omaisuuteni". sanoi Lauri.

Nimismies vaati talon velkakirjat nähdäkseen. Lauri toi esille paksun tukun velkakirjoja. Nimismies silmäeli niitä ja vaaleni. Koko paikkakunnassa hyvin kyllä tiedettiin, että talossa oli paljon rahoja lainoissa ja että ne olivat lainatut molempien veljesten nimessä; niistä saadut kasvut tiedettiin myös jaetun veljesten välillä joka vuoden lopussa. Nyt ei noissa velkakirjoissa näkynyt ainoatakaan setä Juhon nimeä, ne olivat kaikki tehdyt -- Laurin nimeen. Tuo seikka se oli, joka sai nimismiehen vaalenemaan. Lauri oli, setä Juhon kuoltua, kulkenut kaikkien talon velkamiesten luona ja muutattanut velkakirjat omaan nimeensä.

"Eikö vainajalla ole ollenkaan saamisia?" kysyi nimismies ja katsoi Lauria tuimasti silmiin, sillä hän tiesi selvästi, että tässä oli tehty iso vääryys.

"Ei ollenkaan", vastasi Lauri kylmästi.

"Kuinka tämä asia on ymmärrettävä? Tunnettu asiahan se on, että talossa on paljon saamisia ja ne yhteisiä", sanoi nimismies.

"Meillä on olleet raha-asiat aivan erillään; kumpikin on hoitanut omat asiansa ja vainaja ei lainannut rahojansa, ne ovat lesken hallussa" selitti Lauri.

"Minusta näyttää siltä, ett'eivät asiat ole oikeassa, mutta minä tällä kerralla en voi siihen mitään, mutta ehkäpä asiat vasta selkenevät", sanoi nimismies.

Lauri sioitti itsensä jalan sian verran toiseen paikkaan ja hengähti tavallista raskaammin. Hän oli ollut vähän levotonna; luultavasti pelkäsi hän joutuvansa kiinni tuossa väärässä tavaran anastamisessa, mutta kun hän näki asiain menevän toivottua rataa, hälveni häneltä tuo vähäinen pelko ja hän rauhoittui taas täydelliseen omantunnon lepoon.

Nyt tuli kysymys vainajan omistamista valmiista rahoista.

"Vainajan vaimopa sen tiennee, kuinka paljon heillä on erikoisia rahoja", sanoi Lauri ja siirtyi taas askeleen toiseen paikkaan, mutta samassa vaaleni ja punastui hän; luultavasti joku sisällinen ääni, joku tunne vaikutti hänessä tuon veren muuntelemisen.

"Minä en tiedä minkä verran lienee valmiita rahoja; sitten vainajan kuoleman en ole heitä muistanutkaan; minä menen noutamaan rahat tänne", sanoi vainajan leski ja hän lähti.

Laurin vaimo päästi valittavan äänen mutta Lauri loi synkän katseen häneen: tuon nähtyään vetäysi vaimo kiireesti kamariinsa.

Poika Juho seisoi niin levollisena ja kylmänä, kuin kaikki asiat olisivat oikealla kannalla. Hän oli huomannut tuon äitinsä äänen ja tietänyt mistä pohjasta se lähti, mutta hän oli myös huomannut isänsä synkän ja kolkon silmäyksen äidillensä, ja tuo silmäys teki poika Juhon noin kylmäveriseksi. Tuo silmäys oli murtanut toisen sydämen, mutta toisen sydämen oli se vahvistanut, rauhoittanut: niin erinkaltaiset saattavat ihmissydämet olla.

Setä Juhon leski tuli nyt huoneesen. Hän oli vaalea kuin palttina ja hänen polvensa tuskin kannattivat häntä. Hänen huulensa vapisivat ja hän näytti tahtovan jotakin puhua, mutta sanat eivät lähteneet liikkeelle.

"Mikäs mummoa nyt vaivaa?" kysäsi nimismies, sillä hän oli heti huomannut lesken hämmennyksen. Kaikki kääntyivät nyt häneen päin.

"Mikä tädille nyt on tullut?" sanoi poika Juho levollisena.

"Herra Jumala! Mikä teitä vaivaa?" huudahti Lauri, "tuokaa kylmää vettä!" hätäili hän ja oli valmis ensimäisenä antamaan ulkokultaista apuansa tuolle hänen pahan tekonsa tähden hätääntyneelle leskelle.

"Sanokaa Jumalan tähden, mikä teille on tullut!" uteli Lauri, hieroen kylmällä vedellä hänen aiveniansa ja otsaansa. Kaikki hätäilivät ja kummeksivat tuota outoa kohtausta.

Tovin noin hämmästyksissä oltuansa, toipui leski viimein.

"Valmiita rahoja ei ole yhtään, ne on kaikki -- varastettu, sitte vainajan kuoleman", sanoi leski, vieläkin vapisevana.

"Varastettu!" sanoi nimismies ja katsoi hämmennyksissä olevaa leskeä.

"Sitä en usko, kukapa olisi voinut niin rohkea olla?" sanoi Lauri.

"Mutta kuitenkin on asia aivan tosi", sanoi leski.

"Kuinka varas olisi voinut ensinnäkin päästä kamariin ja saada sitten niin lujasti lukitun kaapin auki?" sanoi Lauri.

"Näkyypä se voineen tapahtua. Varkailla on ollut oma avaimensa, jolla hän on kulkenut kuin omassa kaapissansa."

"Jos ette usko, niin lähtekää katsomaan!" kehoitti leski.

Kaikki lähtivät -- Lauri ja poika Juhokin.

Perille päästyä havaitsi jokainen aivan pian lesken puheen todeksi. Huonetten ovissa ei ollut yhtään väkivallan merkkiä eikä kaapissakaan. Sen lukko oli eheä, mutta laatikoissa oli kaikki esineet viskattu sikin sokin ja mullistettu kaikki sekaisin. Kun leski tunnettiin ankaraksi järjestyksen ihmiseksi, älysi usea läsnä-olija, että vieras on kaapilla käynyt ja vienyt rahat.

"Jopa se on ollut rohkea veitikka!" ehätti poika Juho sanomaan, ikäänkuin hänkin tahtoisi yhtyä muiden mielipiteisiin ja tunnustaa varkauden tapahtuneen, ollen samassa niin yhtäkaikkisen ja kylmän näköinen koko asian suhteen, kuin ei se olisi ensinkään häntä liikuttanut.

"Kaikista merkeistä näyttää, ett'ei varas ole ollut outo", sanoi nimismies.

"Niin minustakin näyttää, ja melkeinpä luulen tietäväni kuka varas on", sanoi Lauri.

"No kuka vaan?" kysyi leski.

"Varas ei ole kukaan muu kuin sinä itse. Sinä olet korjannut rahat pois, peläten niiden joutuvan yhteiseen jakoon", sanoi Lauri kylmästi.

Leski vaaleni. Hän tiesi tunnossaan, että tuo raaka syytös oli viskattu aivan syyttömästi häntä vastaan.

"Se syytös on väärä, hirveän väärä", sanoi leski, toinnuttuaan hämmästyksestään.

"Siltä minustakin tuntuu", sanoi nimismies. "Mikä pakko hänen olisi ollut omia rahojansa salaa pois viedä ja tuolla tavalla kaappiansa myllätä?" sanoi nimismies.

Sitten lähdettiin pois tuosta ilkiön hävittämästä paikasta, jatkamaan kalunkirjoitusta.

"Minusta näyttää siltä kuin leski jäisi aivan lumelle suin. Häneltä on erikoinen omaisuus varastettu, hänellä ei ole saamisia, hänellä ei ole muuta kuin vähäinen osa irtaimeen! Tämä on kummallista ja selittämätöntä", arveli nimismies.

"Minulta on ryöstetty vielä paljon jalompaa ja kalliinpaa, kuin maallinen tavara onkaan; minulta on ryöstetty -- kunnia, minua on soimattu varkaaksi, jota en olisi uskonut saavani kuulla lankoni Laurin suusta", sanoi leski värisevin äänin.

"Niin. Se oli minustakin liian rohkea ja törkeä syytös!" sanoi nimismies.

"No en ininä häntä nyt niin todesta sanonut, minä arvelin vaan", sanoi Lauri.

"Arvelun nojalla ei pidä koskaan toista ihmistä syyttää niin törkeästi. Lauri, Lauri! Sinä ehkä tietäisit tämän solmun selittämiseksi sanoa jotakin muutakin kuin paljaita arveluita, mutta nyt ne ovat salatut ja minä vaikenen", sanoi leski särkynein äänin. Nimismies katsoi kiinteästi Lauriin, joka tuli levottoman näköiseksi, lesken noita puhuessa.

"No ei tässä siis tule leskelle mitään, ei edes eläkettäkään, hänen täytynee lähteä pois talosta yhtä tyhjin käsin kuin minunkin. Kummallista! -- Sekava solmu, mutta ehkä tämä kerran selviää!" sanoi nimismies.

"Noo -- jos kohtakaan leskelle ei jää omaisuutta, niin en häntä kumminkaan aja pois talosta; hän jääköön taloon ja syököön talon pöydältä kuolemaansa asti. -- Mutta missähän poika Juho on, pitäisi hänenkin mieltänsä kuulustella asiassa; hän se tulee talouden hoitajaksi tästä lähtien", sanoi Lauri.

Kutsuttuna tuli Juho huoneesen.

"Setäsi leskelle ei jää mitään omaisuutta; saamisia ei hänellä ole ja rahat ovat varastetut niinkuin tiedät. Hänen tulisi tyhjin käsin lähteä pois talosta, mutta minä olen luvannut antaa hänen olla meillä kuolemaansa asti ja syödä talon pöydältä; mitä siinä siihen sanot?" puhui Lauri poikansa tultua.

Poika Juho otti juhlallisen, arvokkaan ja tunnollisen muodon ja aseman päällensä. Hän heittäysi totiseksi, nosti silmänsä kattoa kohden ja räpäytteli niitä harvakseen, ikäänkuin itkua tehdäkseen; näyttipä siltä kuin itku olisi tukeuttanut sanat hänen kurkkuunsa, sillä ei hiin puhunut isoon aikaan, mitään.

"Minäkö estäisin tädin meillä olemista? Setä-vainaja ja täti ovat olleet minulle niin hyvät. Ennen antaisin oikean käteni, kuin päästäisin tätini kotoa pois", sanoi poika teeskennellyllä jalomielisyydellä.

"Kyllähän minä sen arvasinkin, ett'ei poika tahdo tätiänsä kotoa pois, vaikk'ei hän toivo mitään tädiltä saavansa; pojalla on hellä ja jalomielinen sydän", sanoi Lauri.

"Kyllähän te olette kylliksi jalomieliset, vääryydellä puoleenne käärimään muiden ihmisien omaisuutta! Kukaan muu ei ole tehnyt tuota varkauttakaan kuin te itse, jota nyt kaikin tavoin koette peitellä", mutisi leski puoli-ääneen, sillä hän tunnossaan tiesi asian oikean laidan, vaikk'ei voinut saada sitä valkeuteen.

"Mitä te sanoitte?" kysyi Lauri, kuultuansa lesken hiljaisen mutinan.

"En juuri paljon mitään", sanoi leski ja meni raskaalla mielellä pois.

Siihen se toimitus loppui ja itsekukin meni kotiansa. Lauri ja poika Juho olivat täydellisesti onnistuneet väärässä ja synnillisessä työssään. Turvattoman lesken laillinen omaisuus oli nyt saatu hirveimmällä tavalla anastetuksi ja tuota rikostansa kokivat he peittää valheellisella teko-hurskaudella! Tuo onnistuikin ja he tunsivat siitä sisällistä iloa, he iloitsivat -- vääryydestä. Väliin oli heillä jotakin pelkoa asian ilmi tulemisesta, sillä siltä kannalta katsoen tunsivat he sen vääryydeksi, mutta muutoin ihan luonnolliseksi ja oikeutetuksi asiaksi. Nyt heidän oli niin hyvä ja mieluisa olla ja elämä oli niin keveää. Mitäpä siitä, jos eräs leski olikin riistetty puti puhtaaksi ja jos hänen elämänsä oli tehty aivan heidän mielivallastansa riippuvaksi, hyväksi tai huonoksi. Mitäpä siitä, jos Laurin vaimon, Laurin pojan äidin sydän olikin tullut kauheasti haavoitetuksi, sillä suvun kunnia oli tullut turvatuksi tuhansilla ja sen kunnian rinnalla, jonka raha tuottaa, ei noiden kahden ihmisen kärsimykset ole mistään arvosta. Mitäpä siitä, jos nuot kaksi henkeä tietävätkin, millä tavalla suvun rikkautta on lisätty, sillä toinen ei tohdi puhua asiasta mitään ja toinen ei saa asiaa toteen, jospa vaikka tahtoisikin, ja sen vuoksi täytyy hänen olla hiljaa kuin myyrän.

Noin oli Laurikin harkinnut asian oikeaksi. Hän oli ensimäinen suvun jäsenistä, joka oli väärän tavaranhimon antanut sokaista sielunsa, ja tuo seikka turmeli hänen sävyisän ja miehekkään luontonsa niin, ett'ei hän nähnyt sitä vaaraa, johon hän vaimonsa syöksi, eikä sitä suurta turmelusta, minkä hän istutti lapsensa sydämeen, joka sittemmin tuotti niin katkeria hedelmiä niin monelle ihmislapselle ja niin monta surua, tuskaa, kärsimystä ja ahdistusta lukuisalle ihmisjoukolle, ja niin suurta häpeää ihmiskunnalle.

KOLMAS LUKU.

Vielä menee.

Noin oli setä Juhon elämä päättynyt ja hänen maalliset tavaransa olivat haihtuneet kuin savu tuuleen. Hänen vaimonsa oli joutunut armoilla elämään, vaikka hän olisi oikeastaan ollut puolen omistaja tuolle rikkaalle ja vankalle talolle. Raskaalla mielellä ja mykkänä kantoi leski tuota alennettua ja sorrettua tilaansa ja usein kasti hän kyyneleillä palansa, jota hänelle oltiin armosta antavinaan. Kälynsä, Laurin vaimo, koki häntä lohduttaa minkä voi, mutta ei hän henkensä haastolla tohtinut ilmoittaa mitä hän tiesi. Vaikkei hän kantanut tervettä päivää sen koommin, kun hän sai tietää miehensä ja poikansa teon, koki hän kuitenkin ottaa osaa kälynsä murheelliseen ja sorrettuun tilaan. Usein he istuivat kahdenkesken ja vuodattivat kyyneliä. Laurin vaimo tiesi kyllä kälynsä surun syyt, mutta leski ei tiennyt minkä tähden Laurin vaimo oli niin raskas- ja suru-mielinen. Hän ei tiennyt, että lapsikas äiti suri lastensa tilaa, suri poikansa raskasta rikosta, suri lastensa tulevaisuutta. Vaikk'ei Lauri ollut koskaan vaimollensa erinomaisen paha, oli vaimon kuitenkin ehdottomasti totteleminen miestänsä, sen leski hyvin kyllä tiesi; hän luuli taas jonkun kovan kohdan olleen Laurin ja hänen vaimonsa välillä, jota ei kälynsä voinut ilmoittaa, ja siitä luuli leski saaneen hänen niin raskaan mielen. Eikä tuo luulo väärä ollutkaan, mutta sen oikeaa syytä ei hän osannut aavistaakaan.

Muu talon väki eli tavallista rataansa. Lauri oli iloinen ja toimelias, niinkuin ison ja rikkaan talon isäntä ainakin. Hän hyöri ja pyöri kaikkialla ja näyttipä siltä kuin hän olisi tullut setä Juhon kuoltua kymmenisen vuotta nuoremmaksi. Poika Juho kasvoi ja muodostui isoksi mieheksi, samoin hänen sisarensa kasvoivat aika ihmisiksi. He elivät ja olivat nytkin niinkuin itse tahtoivat, eikä murehtivan äidin neuvot ja kyyneleet olleet heille mistään arvosta, sillä olihan heidän puolellansa -- isä!

Kun murheellinen äiti sattui kahdenkesken lastensa kanssa, koki hän silloin varata heitä pahuudesta ja puhua heille Jumalan pelvosta ja ihmisten hävystä, mutta ilman vaikutuksetta, sillä mitä auttoi se, jos toinen rakensi, kun toinen repi rakennukset. Jos hän sattui poikansa tapaamaan kahdenkesken, puhui hän hänelle aina siitä hirveästä rikoksesta, jolla hän jo niin nuorena oli saastuttanut sydämensä ja jonka teolla hän oli saattanut semmoisen raskaan tunnon-vaivan vanhalle äidillensä. Hän rukoili kyynel silmissä poikaansa, että hän sovittaisi rikoksensa ja että hän vieroittaisi semmoiset rikastumisen halut pois mielestänsä, jotka kumminkin saattavat ihmisen surkeaan perikatoon.

"Kumma kuinka tuo äiti on arvonen! Enhän minä tiedä väärin tehneeni", sanoi poika tavallisesti semmoisissa tiloissa, ja tuommoiset vastaukset ne vasta oikein lisäsivät kiviä äitinsä jo muutoinkin raskaasen kuormaan.

Poika ei ollutkaan pahempi kuin useat muutkaan paikkakunnan pojat. Hänen rikoksestaan ei ollut ihmisillä pienintäkään tietoa, mutta että hän oli rikkaan talon perillinen, sen kyllä kaikki tiesivät. Jos hän ryyppi joskus itsensä juovuksiin, jos hän juoksikin kylässä ja tanssipaikoissa, jos hän joskus sekausikin korttipeleihin, niin oli hänellä hyviäkin puolia: hän oli joskus niitä tekemättäkin ja hän kävi joskus kirkossakin, mutta painavin syy noiden hänen pienten virheittensä kuittaamiseen oli hänen tietty rikkautensa. Noiden avujen varjossa hävisivät hänen "nuoruuden huikentelemisensa" -- niinkuin hänen virheitänsä kutsuttiin -- aivan tuntumattomiin, ja kunniaa, arvoa, mainetta saavutti hän aina enemmän ja enemmän, sillä kyllähän nuot pienet "koirankurit" loppuvat, kun mies tuosta vähän vanhenee, ja semmoistahan se tahtoo olla melkein kaikkien nuorten miesten laita ja miehiäpä heistä on tullut. Tuolla tavalla arvostelivat ja mittailivat ihmiset poika Juhon ulkonaista ja sisällistä ihmistä. Muuten oli poika umpimielinen ja salavehkeinen, ett'ei juuri kukaan saanut selvää, mitä hänen sisällänsä oikeastaan liikkui.

Noin elettiin talossa eteenpäin. Kaikki talon toimet näyttivät menestyvän, ja maine ja kunnia kasvoi vaan sekä isälle että pojalle. Laurin vaimo ja vainajan leski eivät vaan näkyneet menestyvän, sillä he kuihtuivat yhtä-rintaa ja näkyivät lähenevän loppuansa.

Poika Juho oli nyt jo liki kolmenkymmenen vuoden vanha. Hän ei malttanut ennen naida, sillä hän tahtoi kauvan hekumoida kunniansa, maineensa ja rikkautensa hurmaavassa loistossa. Hänelle teki niin hyvää, kun ihmiset kilvan pyrkivät häntä mielistelemään ja imartelemaan. Tuohon oli ihmisillä monenkaltainen syy: poika oli nyt jo osaksi tuon rikkaan ja mahtavan talon haltia, ja pitkiä aikoja ei kulune ennenkuin hän saa kaiken hallituksen käsiinsä. Pitkinä, menneinä aikoina olivat ihmiset oppineet saamaan _apua_ tuosta mahtavasta talosta, jos kohtakin kallista ja useinkin moninkertaista kasvua vastaan, sillä Lauri oli vasten talon entistä tapaa muuttunut nyt kauheaksi koronkiskuriksi. Mutta apuna he yhtäkaikki pitivät sen, kun he saivat hätänsä silmään talosta mikä mitäkin. Milloin he saivat vero-rahoilleen lisää ja täyttöä, milloin siemenen apua, milloin syömisen jatkoa, että uutiseen päästiin, milloin taas karjan rehun puutteessa jonkun vähän heiniä, olkia, ruumenia j. n. e. Sopihan tuommoisen talon tulevaa isäntää jo ennakolta mielistellä, kesutella ja pyrkiä hänen ystävyyteensä ja suosioonsa.

Toisilla ihmisillä oli taas toisenlaisia syitä tuon rikkaan ja mahtavan pojan ystävyyteen pyrkiä. Jotka olivat kasvattaneet kaunottaria ja saaneet heidät jo aika-ihmisiksi, katsoivat tuohon maan mahtavaan nuoreen mieheen, tai oikeammin tuon nuoren miehen tulevaan taloon. Mutta olihan tuo nuori mies ikäänkuin liekkona tuohon vinkkeli-pytinkiseen ja kaksikerroksiseen taloon ja samassa monikerroksisiin rikkauksiin, ja kaiken tuon tähden oli hyvin sopivaa ja välttämätöntä päästä tuon onnen avaimen kanssa välittömään yhteyteen ja ystävyyteen, niin pian ja aikaisin kuin suinkin mahdollista.

Tuon johdosta tulivat kaikki isät, äidit ja tädit niin herttaisiksi ja lempeiksi hallussaan oleville nuorille naimattomille neidoille, että heidän olisi luullut muuttuneen äkkiä pelkäksi hunajaksi. Kankea- ja harva-puheiset, neitoja omistavat isä-Matit, Paavot ja Jaakot, ja mitäpä he vielä lienevätkin olleet, tulivat oikeen kauno-puheliaiksi ja melkeimpä runollisiksi, kun he pääsivät kaunokaisillensa, vaikkapa vaan viittailemalla ja arvoitusten kaltaisesti puhelemaan tuosta suuresta toivotusta onnesta. Silloin nuot muutoin niin jöröt ukot koettivat oikein hymyillä, jota ihmettä ei oltu nähty moneen herran aikaan.

Äidit taas kokivat kukin puolestansa kuvailla mielessään sydän-käpystänsä niin kauniiksi, solevaksi, sävysäksi ja siveäksi, ett'ei hänen vertaansa löydy missään, ja itse kukin puolestansa ajatteli kaunokaistansa tuon mahtavan pojan kainaloiseksi kanaksi. Tuon pienen viattoman kateuden tähden ilmestyi pitäjääsen monenkaltaisia pieniä juoruja. Yksi ja toinen äiti tiesi kuiskata jollekin tädille tai äidille jotakin siitä ja siitä tytöstä, joka ei ollut mitään erin-omaisen hyvää, vaan paremmin jotakin pahaa ja sopimatonta, jonka vuoksi ei hänen mielestään sekään, eikä sekään sopisi ensinkään tuon rikkaan pojan kumppaniksi. Noita pikku tietojaan ja viattomia sortojaan puhuivat äidit hyvin varovasti, samassa muistuttaen toiselle äidille tai tädille, jolle hän juuri noita tärkeitä salaisuuksia ilmoitti, ettei hän suinkaan tahdo kenenkään kunniaa loukata, eikä kenenkään arvoa alentaa, vaan kun asia on niin totinen tosi, niin hän nyt sen sanoo parhaalle ystävälleen, vaan ei kenellekään muille, samassa hyvin hartaasti muistuttaen, ett'ei tätä tärkeää salaisuutta saisi suinkaan kenellekään ilmoittaa. Sehän nyt on tietty. Mutta toiset äidit tai tädit kertoivat heti saadut uutisensa ystävällensä ja niin asia oli pian tietona ympäri kylää! Ja useinpa kävi niin, että tuo vaarantava uutinen oli lopen puheen alkuun panian kaunottaren kannettavana.