Part 7

Herrat poistuivat. Mutta nyt oli ukkokin tutkijoittensa suhteen ihan varma siitä, että ne olivat hulluja, ihan pähkähulluja molemmat.

XIV.

Sattui eräs seikka, joka vaikutti, että tämä asia ei ajautunut aivan iankaikkiseen umpikujaan.

Hullua hyvällä tuulella pitääksensä olivat poliisit näet häntä ahkerasti puhutelleet ja puhutellessaan huomanneet hänen puhuvan Kiihtelyksestä, sen kylistä ja oloista oikein. Varmasti hän oli siis sieltäpäin kotoisin, ja niinpä lähetettiin hänet vankikyydillä sinne. Pöytäkirjat ja muut viralliset paperit pantiin tietysti matkaeväiksi.

Ja tällä matkalla sattui nyt niin onnellisesti, että ukko tapasi tiellä poikansa, joka oli häntä etsinyt onnettomana kaikkialta. Heidän ilonsa ja riemunsa oli silloin vilpitön ja rajaton.

Ja hyvä mies oli vanginkulettajakin, sitähän todisti jo hänen pehmeä nimensäkin: Löppönen. Kernaasti otti hän pikku Habakukin rattaillensa, ja niin ajettiin Kiihtelystä kohti, isä-ukko Vapun punakirjavissa housuissa ja yläpuolen verhona ne pellavamaalta saadut.

Ne vain. Mutta vanginkulettaja Löppönen ei tiennyt ukon hulluudesta mitään. Poliisi oli sen häneltä salannut, ettei mies rupeaisi joko pelkäämään tai sitte hullua narraamaan. Oikeaksi pahantekijäksi ja viisaaksi mieheksi hän sitä uskoi ja jo matkalla alotti puhelunkin. Kärrin sepipuolella kyköttäen arveli hän ukolle:

"Sin' oot tainnut joutua kiinni!"

"Ka!"

Ei siihen nyt muuta tiennyt vastata. Löppönen tupakoi kuin miettien ja tovin kuluttua jatkoi, selittäen:

"Ka tästä minä sitä vain arvelin, kun ne laittoivat minut sinua kyytiin näin ... vankikomennossa."

"Ka!... Vanki-..."

Ja koni taivalsi ja taival edessäpäin lyheni.

* * * * *

Ajettiin. Körötettiin.

Mutta matkalla alkoi sukeutua isän ja pojan välillä pikku napinaa. Ukko näet tuli syyttäneeksi poikaansa matkan epäonnistumisesta, ja poika ei taipunut ottamaan syytä niskaansa, vaan tenäsi:

"Mitäs sinä itse menit veneesen!"

Ja nyt se lähti! Ukko jo selitteli onnetonta asiaansa vanginkulettaja Löppösellekin. Tavallaan poikansa häijyyttä valittaen hän sille selitti:

"Minä siinä parakraahvia selittäessäni unehduin niinkuin takaperin pyllöttämään niin... Tää hylky sillä ajalla nuljautti tuulenharteille!"

"Mutta eipäs nuljauttanut!"

"Sakramenskattu!" Pakostakin moiseen vihastui.

Mutta tämä äskeinen aihe oli vain varsinaisen väittelyn lähtökohta. Pian johtui kinailu pääasiaan: naima-asiaan eli avioliittokysymykseen yleensä, ja siitä asiasta riitti nyt jauhamista. Ukko jo lopulla selitteli vanginkulettaja Löppösellekin:

"Minun näet piti tällä matkalla ottaa taloon se joka ... miehen velliin oikean suolan panee... Akka nimittäin..."

"Ka", myönsi Löppönen. "Niin jotta suolahan se on vellin suurus..."

Ukkoa se miellytti. Hän jo selitti:

"Minulla oli kaksikin eukkoa niinkuin ... silmän tähtäimellä, mutta... Vaihtaa pyyhälsin sitte toisen toiseen..."

"Ka" ... myönsi Löppönen, ja ukko selitti:

"Ka niin... Huonomman parempaan että... Niin että... Herran viisaus ilmoitettaisiin."

"Ka", todisti Löppönen ja jouduttuansa vielä lisäsi: "Kauppahan se on se joka ... pääkapitaalille korkoa kasvaa..."

"Ka... Niin... Akkahan se", selvensi ukko ja nyt jo syytti poikaansa, ynseillen:

"Mutta tää pojan jukero vain ... jauhaa vain ja jauhaa sitä, jotta ei sitä tarvita... Koko akkaa!"

"No eikä tarvita!" tenäsi poika oitis vihaisena.

Ja taas sai ukko alkaa selitellä ja koettaa älytöntä poikaa johtaa järkiinsä. Kotvan kinattuansa hän otti taas esimerkin. Nyt hän ei kuitenkaan lähtenyt Aatamia kauempaa, vaan tyytyi kysymään:

"No esimerkiksi Aatam ja Eeva?... Mitäs sinä siihen sanot?"

Poika kiivastui.

"En mitään!" ärjäisi se.

"Et mitään!" matki ukko ja jatkoi:

"Mutta entäs jos Herra ei olisikaan ottanut Aatamilta yhtä kylkiluuta pois niin?... Olisiko sinuakaan maailmassa olemassa?"

"No olisi kyllä!" yltyi poika.

"Pahus!" Ei auttanut lopulla muu kuin kysyä jo vanginkulettajalta:

"Niin jotta mitäs sinä tähän arvelet?" tiedusti häneltä ukko, siten tavallaan poikaansa vastaan apua anoen.

Ja Löppönen arveli; hän imaisi savut, puhdisti suunsa ja kysäisi:

"Niin jotta tästä Aatamin kylkiluustako mitä arvelen?"

"Ka..."

Ja taas arveli Löppönen, imaisi, sylkäisi ja ilmoitti lopulta:

"Ka... Olihan se Aatamille koko rysäys... Kun yhtäkkiä siepattiin kylestä luu!"

"Noo!... Nyt sen kuulet!" ilkkui silloin voitokas ukko pojallensa ja lisäsi kutittelevan:

"Mitäs nyt sanot!"

Ja totisesti oli poika nyt kuin voitettu. Hän vaikeni synkkänä, ja rauhallisena alkoi nyt ukko hänelle selittää:

"Niin jotta siitä luusta se Herra teki sen ensimäisen akan, ja siitä taas rupesi sikiämään yhä uutta ja uutta akkaa, niin jotta... Jotta sitä tavaraa nyt riittää joka miehelle ihan silmiä ja korvia myöten, niin jotta..."

Jotain siitä selityksestä vielä tuntui puuttuvan. Ei hän oikein varmasti tiennyt mitä, mutta tapaili toki sitä puuttuvaa ja löydettyään sen tokaisi lopun:

"Niin jotta se on... Se on niinkuin kirjoitettu ja tallelle pantu on."

"Ka-a!" myönsi Löppönenkin sivullisena ja todisti:

"Ka niin... Niin jotta se on ... yhtä luuta vähemmän Aatamin kylessä..."

"Ka... Niin... Yhtä..."

"Ka yhtä!"

Ja voitokkaana ilkkui nyt ukko tyyten voitetulle, synkeälle pojallensa:

"Niin että nyt sen kuulet jotta... Jotta se on kylkiluu... Hunslumperi ja kylkiluu jotta se on", tenäsi hän.

Ilmeisesti! Löppönenkin valmistautui sanomistyöhön ruumiillisesti ja valmistuttuansa todisti:

"Ka se... Hunslumperi!"

"No!"

* * * * *

Tultiin jo Kiihtelyksen kirkolle.

Ihanana lepatti siellä kesäinen sunnuntaipäivä, ja väkeä oli kirkkomäki mustanansa. Kaikkien huomio kiintyi silloin Massisen outoon tuloon. Varsinkin ukon punakirjavat, polveen asti ulottuvat housut ja niiden muodin mukainen vaatetus herätti tavallista yleisempää huomiota.

Mutta eivät pysähtyneet tulijat kirkon portille. Suoraan ajoivat vallesmannin asunnolle, ja joukolla lähti koko kirkkoväki perästä. Siihen jäivät vallesmannin talon ympärille seisomaan ja odottamaan mitä nyt tuleva oli.

Mutta mitäpäs siinä erikoista oli. Vanginkulettaja jätti asiakirjat ja kyydittävän vallesmannille. Ja tämä alkoi asiaa tutkia.

Mutta miten toisella tavalla kuin ne herrat siellä Sortavalassa! Hän tunsi ukko Massisen. Hänestä se olikin tämän hänelle armossa uskotun nimismies piirin mukavin isäntämies, ja usein hän oli poikennut sen taloon ukon kanssa juttusille ja aina oli silloin ukko tarjonnut ryypyn, eikä suinkaan salaa keitettyä, vaan rehellistä ja kunniallista ruununviinaa, kirkasta kuin keisarin kunnia. Säälitti häntä siis, kun nyt näki kunnon ukon tässä ihmeellisessä puvussa ja tilassa. Hän pelkäsi jotain outoa tapahtuneen.

Ja oudostuttipa se ukkoakin. Ja niinpä hän asiaa muilla puheilla painaaksensa alkoi jo kiertää, arvellen äkkiä vallesmannille:

"Ja terveenä se vain taitaa tää vallesmannikin yhä elää?"

"No... Eipä tässä erikoisia ... kipuja."

"Ka."

Ja taas koki ukko, hapuillen:

"Ka, niinkuin sanottu niin... Niin jotta viisaus on vanhurskauttakin voimallisempi ja..."

Vallesmanni oudosteli. Sääli! Olikohan sittekin ukon älylle sattunut tulemaan vahinko!

"Ka niin!" jatkoi se kokien taas, "Niin että viisaus vanhurskautta ja... Hullu taas on viisasta vanhurskaampi!" upposi hän siinä pulassa yhä syvemmä viisauteen.

"Jaa-a... Massinen..."

Ja hän koki nyt ukkoa rauhoitella ja sovitella, puhellen:

"Jos nämä syytöskirjat tässä ensin silmäillään!"

Ja hän silmäili.

"Syytetään..." luki hän, "on ajanut poikaa ... sanonut ... antavansa selkään ... ynnä... Nähtävästi... Hm... Sairastaa... Habakuk-ideaa ja..."

Se oli siis ensimäinen hänessä havaittu hullunteko. Mutta pianhan se selvisi, kun ukko sai selittää, sillä vallesmanni tunsi Habakukin yhtä hyvin kun isänkin, oivalsi vähästä selityksestä asian ja rauhoitteli:

"Eihän siinä mitä hulluntekoa... Jos nyt pojalle vähän patukkaa antaa... Päinvastoin!"

"Ka!" myönsi sen ukkokin ja tenäsi:

"Mutta nää Sortavalan herrat pahukset ja... Sitten tää poika itse vielä yhtyy niihin ja vänkää vain jotta; ei... Niin jotta kuria ei saa enää isä pojalleen antaa, vänkää..."

"Ka-a... Minkäs takia sitä ei saa... Kun vaan järkevästi antaa!" rauhoitteli vallesmanni, ja ukosta tuntui, että pojan olisi pitänyt itsensä olla tämä kuulemassa. Ja asiaa taas puheella painaaksensa puheli hän:

"Mutta se on semmoinen juuttaan elävä jo, se poika jotta... Kurituksen puutetta se kituu ja..."

"Ka... Mutta..."

Ja hän tutki syytöskirjaa edelleen:

"Lato... Polttanut ja..."

Mutta oitis selvisi sekin. Ukon puheesen luotti vallesmanni. Ja hyvillään puhelikin ukko:

"Mutta oli se aika kokko... Kun se palaa lekotteli keskellä Herran kirkasta päivää!"

"Mhyy!... Ne ovat pojan-paholaiset sytyttäneet tupakoidessaan!" kuittasi vallesmanni lyhyesti koko kokon. Yhtä vähällä hän kuittasi niiden herraspoikien kurittamisen. Arveli vain ukolle:

"Ei se patukka herraskakaroillekaan pahaa tee..."

Aivan hän vetosi omiinsa ja puheli:

"Tääkin minun pojan-hunsvotti... Tarvitseisi ruuan asemesta kolmasti päivässä patukkaa, kun... Eilenkin rietas... Olivat löytäneet pappilan ryökkinän tekotukan ja... Sitoivat, hylyt, sitte sen letin piiskansiimaksi kepinnenään ja alkoivat piiskata lampaita..."

"Ka!" myönsi ukko ja jopa selittelikin: "Niin jotta se on aina se Eevan tukka se... Se joka heiluilailee ja mieltä viepauttaa hamasta... Hamasta Aatamista asti..."

Vallesmanni miltei mietiksi:

"Jaa no... Hm!"

"Ka!... Niin!... Heiluilailee..."

* * * * *

Niin.

Mutta oli siinä niin laajassa pöytä- ja syytöskirjassa parempaakin, ja juuri paras se nyt ukon mielestä sitä pahinta oli... Sitä hän ujosteli ja koki syrjäpuheilla sotkea, ja se painosti, koska jalassakin olivat niin ilmeiset ja kiusalliset todistuskappaleet kuin Vapun punakirjavat housut.

Ja juuri sitä kohtaa tutki nyt vallesmanni, tutki ja yski omituisesti ja luki ja taas yski. Nyt se taas sieltä kuin itsekseen tapaili:

"Ja ... sekä että ... hm!... Ynnä alastomana... Ilko-alastomana... Hm!..."

Ei voinut ukko. Hän tarttui ja puheli:

"Ka... Tuota jotta... Niinkuin jo sanoin, niin se on... Se on... Peruna aina on potaattia parempi!" tokaisi hän muun puutteessa ja...

Ja taas vain luki vallesmanni:

"Sekä ynnä... Ettei myös... Ja että sen jälkeen... Hm!..."

"Ka... Potaattia parempi ja... Niin jotta... Jotta Kiihtelyksestähän se on kaikkinainen viisauskin kotoisin..."

Mutta turhaan! Toinen vain luki:

"Sen jälkeen ... hm... Että hän... Ynnä vaatteet ja... Housut... Hm!"

Ja vallesmanni katsahti taas ukon housuihin ja puheli kysyvästi:

"Ka täällä on vain kirjoitettu, että... Että nää housut?"

Vaiettiin. Vallesmanni katsoi vastausta odottaen.

"Niin jotta mitenkäs se on se asia?" tiedusti hän jo ikäänkuin kiirehtivästi.

Nyt yskitti ukkoa.

"Tää housuasia, nimittäin, miten se on?... Kun täällä protokollissa se seisoo?" vaati vain nimismies. Täytyi siis taas kokea selittää. Mutta vaikeaa se nyt oli, kun housut olivat jalassa.

"No?"

"Ka... Tuota!" tapaili ukko, mutta hoksasi äkkiä ja kysäisi:

"Niin jotta seisooko siinä rotokollassa, jotta vaatteet ja housut?"

"Ka... Näkyypä tässä olevan."

"Tuota!... Ka!"

Mutta äkkiä hän nousi, käveli vallesmannin selän taa, katsoi sen olan yli, muka tutkiakseen asiaa itse, vaikka ei osannutkaan kirjoitusta lukea, ja puheli:

"Jos tuota minäkin tarkastaisin jotta... Onkohan siinä sentään jotta ... housut..."

Varkaudesta hän näet pelkäsi itseänsä syytettävän, ja se pani nyt näin omituisille eleille.

"Niin että?"

Hän osoitti sormella erästä paikkaa asiakirjassa ja aivan kuin kirjoituksentaitava ilmoitti:

"Eikös tässä seiso jotta... Jotta niinkuin ... kuitti?"

"Ka... Mutta se on tässä... Ne housut!" oikaisi vallesmanni osoittaen aivan toista kohtaa.

"Tässä... Jotta housut."

"Ka!... Mutta!"

Sillä yhäkin hän koetti, siristi silmiään muka paremmin nähdäkseen ja siinä pulan pakottamana arveli:

"Niin jotta eikös se siinä seiso ässä... Niin jotta sopiikos se housujen puustaimeksi?... Ässä?"

"Ka... Mutta sepä kun onkin 'hoo'", lohdutteli häntä vallesmanni. Täytyi siis taipua, ja niinpä hän jo puheli:

"Ka... Niinpään ovat siihen panneet harakanvarpaan jotta... Jotta se on siinäkin tää nyt... kuitti."

Ja taas hän koki:

"Mutta se on se poliisikomento semmoinen jotta", sotkeutui hän asiaa sotkiessaan ja johtui siis asiaa pimittääksensä äkkiä kertomaan:

"Ja sitte se yksi iso poliisi vielä ihan jumalattoman yletön käsikorvallisella huutamaan 'herra-katteinia' niin jotta: Jumal' antakoon, herra katteini!" ärjäisi hän sen kuten poliisi oli saman hänelle karjunut. Vallesmanni sitä karjaisua aivan arasteli siunatussa tilassa olevan vaimonsa vuoksi ja niinpä sulki välillä ovet.

Ja taas jatkettiin. Oli siinä puuhaa. Mutta jotenkuten sai vallesmanni toki vihdoin selvän kaikesta, sillä loppujen lopuksi ukko tunnusti suoraan, vieläpä selitti:

"Ka kun ne hylyt... Nää omat housut... Niin jotta jäivät rannalle kukkumaan..."

Pahukset! Mutta vallesmanni, jolle nyt kirkastui koko asia, vetäisi ristin koko asiapaperin yli ja koko asialle ynseillen puheli ukolle:

"Ann' olla!... Voithan sinä nää housut maksaa akalle rahalla, niin ... on kuitti!"

"Ka!" ihastui ukko ja siinä ilontouhakassa niin eikös jo tullut siinä noloa asiaansa koristellakseen kehaisseeksi:

"Niin ja ... siksi toisekseen niin... Ei tarvitse maksaakaan, kun minä toisella lykykkäämmällä reissulla ... otan eukokseni koko akan!"

"Ka... Paraspa se on niin!" hyvitteli häntä vallesmanni. Ukko miltei innostui:

"Ka!... Paras ja... Ja niin jotta lykykäs mieshän minä sitten lopullisesti olen ... näissä naima-asioissani", koki hän, siinä omituisessa olossansa, kovin alas laskenutta naima-asiaansa yhäkin kohottaa, tupakoi ja arveli:

"Sillä ainahan se lykykkäälle lopulta lirahtaa onni. Kun vaan säilyy usko..."

Kaipa. Kokemukseensakin hän siinä vetosi. Sillä olihan häntä lopulta onnistanut siinäkin ensimäisen vaimonsa rakkaudessa, vaikka:

"Vaikka niinhän se siinäkin alkuhollissa ... tek' reistuuta, mutta... Lopulta sitte laukesi."

Aivan hän siitä ylvästyi jo:

"Ka niin... Laukesi... Reistasi ja vänklänkräsi alussa mutta... Kun onni sitte äkkiä omasta puolestaan potkasi niin... Paikalla olivat kantit kellellään!" kehaisi hän.

"Hm!"

"Ka... Niin!... Niin että se on aina onni se... Se joka sitte pilliin pirauttaa..."

Ja niin selvisi siis koko asia. Eikä suinkaan voi kukaan soimata ukko Massista siitä, että hän muka olisi tällä asiallansa tuottanut vallesmannille surua. Ei. Vielä kuolinvuoteellaankin hakevat Kiihtelyksen vallesmannit yhäkin iloa ja lohdutusta juuri Massisen naimajutusta.

XIV.

Jumalanpalvelus ei ollut vieläkään voinut alkaa, sillä kirkossa ei ollut ketään. Koko väki kihisi vallesmannin asunnon ympärillä. Kaiken muun lisäksi oli sattunut levottomuuksiakin. Joku oli näet Habakukin kuullen osunut puhumaan jonkun pilkkasanan ukon punakirjavista housuista, ja sitä ei Habakuk sietänyt. Hän ei sallinut isäänsä pilkata, ja oitis suhahti kivi.

Eikä sillä vielä hyvä. Umpimähkään tarrasi hän isänsä puolesta erään aivan syyttömän pojan niskaan, ja tappelu oli heti valmis. Ei siis ihme, että papin, jonka lauma oli näin hylännyt, täytyi jo pyytää ruununmiehen apua tässä Herransa asiassa.

Ja vallesmanni auttoikin. Hän näet kehoitti ukko Massista:

"Niin että jos nyt isäntä menee kirkkoon ja ... siunaa siellä itsensä... Matkan vaivojen jälkeen!"

Ja ukko oli kuuliainen esivallalle, vaikka häntä oikeastaan hirvitti nyt koko kirkko ihmisten tähden. Laumassa riensi väki hänen jälestänsä, ja niin täyttyi temppeli palvelevalla kansalla. Ukko Massinen istahti poikinensa ovensuupenkin päähän, ja hartaasti hän kuunteli voimallista saarnaa.

Sillä todellakin oli nyt saarna voimallinen. Väki näet pyrki vilkuilemaan Massisen puoleen, ja kääntääksensä kuulijoiden sydämet samaisesta Massisesta takaisin Herraan saarnasi pappi aivan kuin olisi henki antanut hänelle nyt voiman korkeudesta. Hän selitteli autuuden sukupuuta. Hän julisti voimallisesti:

"Sillä niinkuin Aabraham siitti Iisakin ja..."

Mikä oiva saarnanaihe! Saaran uskollisuus ja kaikki humisi korvissa ihanana.

"Jospa mekin, Herra, oppisimme ja jospa mekin etsikkoaikamme ymmärtäisimme!" yleni pappi.

Ja taas hän otti aiheesta ja julisti:

"Ja Iisak taas siitti Jaakobin ja..."

Patriarkoista hän siis julisti esimerkkiä ja autuutta laumallensa. Ukko Massinen ikäänkuin höristi korviaan paremmin kuullaksensa. Taas vilkuili kirkkoväki häneen, ja yhä voimallisemmin saarnasi pappi kääntääksensä niiden mielen vilkumisesta autuuden asiaan.

"Siitti Jaakobin ja..."

Herra armahda sitä voimaa!

"Sillä niinkuin kaikki käsillä rakentaa ja käsillä jaottaa taitaan, niin on meidän autuutemmekin oleva!" pauhasi pappi täynnä henkeä. Taas ne vilkuilivat Massiseen ja paaduttivat sydämensä sanalle. Aivan kuin varpaillensa kohoten julisti silloin pappi:

"Ja Jaakob siitti kaksitoista Israelin patriarkkaa!"

"Oli sillä poikaa!" ehti kuvastua ukon päässä ajatus. Yksinpä Pulliaisen hurskaan emännänkin huomasi nyt pappi kauhuksensa vilkuvan Massisen Villeen, ja kääntääksensä sen ajatukset takaisin taivaallisiin hän nyt yltyi ja aivan kuin pauhasi:

"Siitti kaksitoista patriarkkaa ja..."

Tuo Pulliaisen akan pahus! Sittenkin vain vilkuu! Yhä lujemmin siis julisti pappi uudelleen:

"Siitti kak-si-tois-ta-kym-men-tä patriarkkaa, joista vanhin oli Ruuben ja nuorin Benjamin ja hänen edellisensä Joosef, jonkasta he kavalasti ja juuri häpiällisesti Egyptiin möivät, ja..."

Taas se Pulliaisen akka vilkuilee!

... "Egyptiin möivät ja", huusi hän, "ja niin on, Herra, meidänkin autuutemme sukupuu hamasta Aatamista ja tähän päivään asti tallelle pantu!" julisti hän voimallisesti selväksi koko autuuden asian ja tien.

"Aamen!... Aamen te sokiat ja te juuri ynseät sydämestä! Herran nimeen aamen!"

Ja voimallisesti kuin taivaan pasuuna alkoi lukkarikin puhkua sisältänsä jotain pitkää lähtövirttä. Ukko Massinen, joka oli koko ajan pitänyt varansa, huomasi silloin ajan tulleen ja livahti yks-kaks ulos, toivoen siten pääsevänsä uteliaasta väestä rauhassa eroon.

Mutta eipäs. Kirkossa syntyi hänen lähtiessään aivan yleinen pakokauhu, ja tyhjille seinille sai lukkari veisata neljä viidettä osaa lähtövirrestä.

* * * * *

Mutta onnellisesti hän toki pääsi suoriutumaan. Kunnon vallesmanni oli aavistanut, että väki rupeaa turhia utelemaan, ja oli satuttautunut ukon avuksi. Aivan kuin ohimennen neuvoi hän väkeä ajamaan ja kulkemaan erästä toista tietä myöten, ja tietysti vallesmannin sana tehosi.

"Sieltä on teille parempi ja suorempi tie!" valehteli hän vain väkijoukolle rauhallisesti ja puheli Massiselle rauhoittavaa:

"Ei Massinen huoli tästä erikoisia, sillä... Ei puhuta kellekään mitään koko jutusta."

"Ka."

Kiitollinen oli ukko esivallalle ja siinä pulan ja kiitollisuuden rajamailla tapaili:

"Niin että... Että se on seurakunnan onni, kun on hyvä vallesmanni ja esivalta ja... Ka..."

"Jaa, no!" kainosteli vallesmanni, mutta ukko vahvisti:

"Ka..."

Mieli aivan suli. Hän jatkoi:

"Ka niin jotta... Jotta sehän se on pääasia kaikissa retkissä, jotta... Jotta mies konnullaan kestää..."

Oikein.

"Kai" todisti sen vallesmannikin oikein sanotuksi. Miesten mies oli ukko Massinen. Sulaneena jatkoi se:

"Kestää konnullaan ja... Ka niin jotta se usko ja ... luja ja viisas esivalta..."

"Jaa... No." Hyvää se teki vallesmannille tämä ukon puhe viisaasta ja hyvästä esivallasta.

"Ka niin... Niin... Jotta luja ja armollinen esivalta ja" ... toisteli vain matkavalmis ukko ja selitti:

"Niin että... Että huonosta esivallasta ei ole hyötyä muille kuin viinankeittäjille, näin että..."

Oli niin omituista koko olo. Sotkeutui jo.

"Ja", koki hän löytää ja tapaili jäähyväissanoja, hapuillen:

"Ja niin että... Tääkin Kiihtelyksen ämmä-väki niin jotta..."

Taas!

"Jotta hyvästihän tää Kiihtelyksen ämmä-väkikin oman kilvoituksensa kestää!" tokaisi hän ja pääsi nyt lopultakin eroon tiheään asutuista kirkon seuduista ja painui poikinensa taipaleelle. Syrjäkujia pitkin hän pujottelihe kotiansa kohti ja jo keskusteli poikansa kanssa matkan viimeisestä vaiheesta.

Niin. Kaikki siis taas hyvin. Eräs pieni kiusa toki vielä osui, nimittäin se samainen Väänäsen Jussi. Sehän se, pahus, kärkkyikin kaikkialla, missä vain vedestä valmistettu haisi, ja nyt se oli jo ukkoa odottanut kaupungista ja pitänyt varansa ja niinpä osui vastaan.

"Hei!... Terve!" tervehti se hylky jo ilkeästi, se ainainen nenänykerö terhakasti ja iloisesti pystyssä.

"Ka... Niin jottako terve ... sinä sanoit?" oli ukko vähän nolostua, varsinkin kun huomasi sen jo katseellaan mittelevän hänen housujensa pituutta ja niiden jatkona paistavia paljaita pohkeita.

"Ka!" puheli se, muoto siinä ilkeässä ja paljonpuhuvassa hymyssä, ja ukko koki sotkea asiaa ilmoitellen siinä sekavaa:

"Ka ... eipä tässä mitään erikoisia kuulu... Paitsi että... Että ensimäiset tulevat aina viimeiseksi", syventyi hän siinä pulassa selkeyttä sotkemaan. Mutta yhä hymyilevämmin mitteli Väänänen housuja katseella. Ei toki kuitenkaan pääasiaansa unehuttanut, vaan tiedusti muka kuin ohimennen:

"Niin että etpä tainnutkaan palata ... kaupungin kautta?"

Ei. Tai oikeastaan ukko selitti sen puutteen näin:

"Mutta kunpa eivät sattuneet viinakaupat olemaan auki niin... Ei tullut ostetuksi."

Ikäänkuin vaiettiin hetkinen.

"Helakkaväriset housut... Näytäppä noita!" tunnusteli nyt jo Väänänen ukon ihmeellisiä housuja aivan käsillä koettaen. Oli hieman ilkeä olo. Täytyi siis jotain keksiä, ja niinpä selitteli ukko:

"Ka... Sattuivat niin kuumat ajat jotta... Niin ostin nämä löyhäkämmät housut!"

"Mhyy... Löyhäkämmät housut!" tekeytyi Väänänen viattomaksi muka. Pahus!

"Ka..." tapaili ukko pulassa. Ja koki:

"Niin jotta... Että se on, kuten sanottu niin... Jotta se on kuu kiurusta kesään ja että..." Kaikki oli siinä kiireessä mennä sekaisin. Väänänen vain hymyili ilkeästi.

"Ka... Se... Kuu", tapaili silloin taas ukko ja lisäsi:

"Ja siksi toisekseen niin jotta... Jotta saunahan se on miehellä matkan perästä ja ... tupakka vihiltä päästyä eikä ... itku ja hammastenkiristys..."

Ei hän siis koskaan kauppojansa kadu eikä retkiänsä ruikuta. Mutta sittekin kiusallista. Eroon hän koki pyrkiä koko miehestä ja jäähyväisiksensä jo kokoili sanoja, ilmoitellen:

"Ka niin... Niin että..."

Puolimenossa hän jo oli, kun lopetti tokaisulla jäähyväisiksi:

"Niin jotta Ruubenhan se ensimäisenä läpäsi ja ... Benjaami oli jo ... pietti..."

Ja Vapun lempeät ja löyhäkät punakirjavat vain tepsuttelivat lahkeillansa säärissä, kun hän polki kotiansa kohti, pois hymyilevän Väänäsen käsistä.

Mutta vihdoinkin olivat isä ja poika nyt rauhassa, kotiseutujen teillä, kahdenkesken. Kotipaikan tuttu, lempeä henki levittäytyi jo hiljaa mieleen. Niin tuntui, kuin olisi päästy pitkältä, vaivalloiselta vaellukselta kodin rauhaisiin oloihin, joissa väsyneen vaeltajan sieluun laskeutuu sunnuntain äänetön rauha. Kepeästi polki taas ukko tietä, ja vaikka hän ei ollutkaan morsiamesta onnistunut tuomaan vielä muuta kuin sen nämä kiusalliset punakirjavat housut, niin uskon hän oli sittekin säilyttänyt, uskon siihen, "että mies se aina asiassa voittaa" ja että "lykykkäälle se lopultakin luonnistuu". -- Ja niin oli hän pelastanut pääasian -- niin hän uskoi -- ja viispä silloin siitä, että oli menettänyt omat housut!

Viis vähistä! Isä ja poika lähestyivät vain kotitaloa, palasivat morsiamen hausta. Ja miten lie ollutkin, niin taas oli heidän välillänsä sukeutunut sama ainainen väittely avioliiton ja vaimon tarpeellisuudesta. Entistä tiukemmin tenäsi vain poika, että akka ei ole tarpeellinen, ja isä oli jo moisesta älyttömyydestä kerran suuttunut niin, että oli ollut vähällä näyttää, eikö laki myönnä isälle kurinpito-oikeutta.

Mutta nyt he olivat taas sopineet ja istuksivat levähtämässä samalla kotikonnun rajaveräjällä, jossa olivat menomatkalla nämä syvälliset väittelynsä alottaneet.