Part 6

"Tahi kun veneen työntäsen veteen niin... Näet!"

"Työntäsen!" halveksui isä hänelle sinne taaksensa ja jatkoi pesua, ynseillen samalla kuin yksin-halveksuja:

"Tässä jo kaikki kakarat rupeaisivat nenäänsä nostamaan jotta... Mutta parakraahvi se on se joka ... jotta... Niin että mies se on aina vaimon pää", syvällistyi hän jo, mutta:

"No työntäsen kyllä veneen!" uhitteli poika entistä synkempänä.

"Koetapas työnnäistä", halveksui moista uhkailua takaperin pyllöttävä ukko, jatkoi pesuansa ja varustautui selittämään parakraahvia uudelta, vieläkin selvemmän puolelta. Poika oli vihaa täynnä.

"No koetan kyllä!" uhmaili se ja niinpä "koettikin" ja vene luiskahtikin liukkaalta telalta aivan kuin olisi itsestään solahtanut, sillä perässä pyllöttävä isä oli painollansa keikauttanut keulapuolen koholle. Äänettä, ukon huomaamatta alkoi siis vene matkata aallokon mukana aika kyytiä.

"Ja sitten nääkin poliisiherrat", meni ukko siinä pesupuuhissaan takaisin alkuun ja jatkoi ynseää:

"Tahtovat kieltää laista pääkappaleet ... pykälät ja parakraahvin, niin että... Niin jotta: mont' vaarallist' vaellan retkee", otti hän jo virsikirjastakin viisautta. Aallokko keinutteli venettä jo aika kaukana.

"Niin jotta mitäs siihen sanot?" kysäisi hän pojalta sinne taaksensa kuin voitoillaan ilkkuen.

Ei vastausta. Vaikenipas toki! Mokomakin tenava!

"Häh?" tiedusti hän vielä toistamiseen. Ei ääntä. Aivan hän kääntyi päin, nauttiakseen voitostansa, mutta silloin:

Kirous pääsi ukolta, sillä vasta nyt hän hoksasi olevansa jo kaukana syvillä vesillä, ja aallot vain veivät yhä etemmä.

"Saakelin elävä!... Niin jotta työntäsitkö sinä paholainen veneeni" hapuili hän kauhuissaan airoa. Mutta eihän sitä ollut, ei pahaistakaan.

"Pahan hengen kakara!" karjaisi hän jo raivoissansa, mutta synkkä poika vain tenäsi rannalla vihaista:

"Mutta enpäs pelkää!"

"Paholainen!"

Kiire siinä oli ukolla. Hän raivostui, uhkaili ja käski pojan viskata pensaasta airot veneen perästä.

"Sukkelaan!... Kehno!... Tahi!"

"Enpäs viskaa!"

"Kehnon syötävä!"

Ukko jo hätäytyi. Ranta loittoni. Tingittiin ja uhkailtiin.

"No mitäs sanot jotta saa piiskata... Ja jotta on parakraahvi!" tenäsi vain vihainen poika. Juutas!

"No eihän se parakraahvi sinua syö!" karjaisi ukko, kokien sovittaa poikaa. Huihai, loittoni jo ranta, mutta epäluulon myrkyttämä vihainen poika vain tolkutti älytöntä:

"Ja ihan kaikkea sanot... Sanot jotta housut ... ja jotta Saimaan rannalla ruikuttaa ja..."

"Kehnon elävä!"

Mutta taipui se toki lopulta, nouti airon ja viskasi sen aallokkoon.

Mutta liika myöhään. Aallot kyllä ajoivat airoa veneen perästä, mutta sitä mukaa ajoivat ne myös venettä sen edeltä suoraan Vapun kotirantaa kohti.

Ja niinpä lasketteli nyt ukko Massinen kuten vanha Väinämöinen purressaan armaansa majaa kohti. Ilkoalastomana hän istui purtensa perässä, ja uskollisesti seurasi häntä airo. Pysytellen noin kahdenkymmenen metrin päässä purjehtijasta tulla viiletteli se perästä niin mukavasti, kuin olisi tahtonut iloista pilaa tehdä.

Mutta kaksi pikkuista jalkariepua olivat ainoat vaatepalat mitä sulhasella nyt mukana oli.

XII.

Harmillista!

Totisesti harmillista, sillä ei hän olisi nyt aivan näin tahtonut kosiin mennä. Aluksi hän suuttui ja sydämystyi pojalle ja huusi sille uhkauksia jos sadatuksiakin, mutta sikäli kuin lähtöranta loittoni ja ääni tuntui lakkaavan sinne kantamasta, alkoi pahin viha laimentua. Korkeat aallot vain viskoivat venettä harjoillansa, ja niin hyppeli sulhaspursi nyt vyörivillä vesillä, pyrkien viivasuoraan morsiamen taloa kohti.

"Ka minkäpäs tälle nyt enää tekee!" alistuikin hän jo kohtaloonsa. Jälelle jäivät ainoastaan vihan mainingit: harmi ja hiljaa lauhtuva närkästys. Pojallensa hän oli nyt katkera, mutta koki alistua siihenkin ja päätteli harmittelulla:

"No ei olisi kehnosta osannut moista uskoakaan!"

Ei, tuskin edes sitä, että se jaksaakaan sysätä veneen teloilta vesille.

"Niin onpas pahennuksen hylyllä voimaakin!" ihmetteli hän. Ajatus johtui siitä pojan elämään yleensä. Kohtaloonsa alistuen hän harmitteli:

"Mutta kun sitä kuka perunaa kylvää niin... Se pitäköön myös potaatit hyvänänsä!"

Niinpä kyllä. Kun on kerran hankkinut itsellensä pojan, niin ... kantakoon myös sitä kuormanansa. Sitä hän nurkui. Hän oli jo keskiselällä. Aallot lekuttelivat venettä tasaisesti, ja kuin ilkkuen viiletti airo perästä.

Ja nyt johtui hän mietiksimään niitä syitä, joista pojan kelvottomuus johtui. Niinpä hän arveli ja päivitteli:

"Siinä on ollut vain ... vörklööri... Heipleiraus ja vörkrööli..."

Kurinpuute, tai joku semmoinen.

"Mutta sehän se Katriina kun!"

Se heidän loiseukko; se se oli muka aina estänyt, kun hän oli lain parakraahviin turvautuen aikonut kasvattaa poikaansa kurituksessa ja herrannuhteessa.

"Hänklätti siinä aina välissä jotta... Ja niin se aina jäi..."

Se vitsan antaminen jäi, tarkoitti hän, Katriinan takia. Eukko siis oikeastaan syyllinen, jotta:

"Ka!"

Varmasti siis Katriina. Hän aivan toisti:

"Tää nyt ... Katriina!"

Hän eikä muut. Harmitti aivan:

"Saakelin eukko!"

Mutta minkäpä sille enää voi! Kuin riemuiten nostelivat mahtavat aallot ylkämiehen venettä hartioillansa ja uskollisesti ne sitä kantoivat kaivattua morsiamen kotirantaa kohti.

* * * * *

Ihmeen ovelasti osaa pakko aina panna alistumaan kohtaloon, olipa se sitte kuinka kova hyvänsä. Niinpä ukko Massinenkin lasketteli jo morsiusrantaa kohti ihan kuin olot olisivat olleet aivan tavalliset. Sillä mitäpä se tuskitellen olisi enää parannutkaan!

"Sittepähän näkee!" arveli hän vain siinä laineiden seassa veneinensä lekkuessaan.

Ja kotosalla se Vappukin nyt oli. Osuikin vielä tule maan siihen rantaan, kuivamassa olevia pesuvaatteitansa tarkastamaan. Huomasi hän jonkun olevan veneellä tulossa, näki sen lekkuvan rantaa kohti, mutta ei alussa tarkannut näkyä sen paremmin. Vähänkös niitä vesilläliikkujia näin merenrannalla oli.

Mutta nyt hän jo alkoi siristellä silmäänsä. Ukko olikin jo laskemaisillansa rantaan, ihan morsiamensa eteen, puettuna samaan viattomaan ja nuhteettomaan ylkäpukuun ja vanhurskauden vaatteisiin, joihin puettuna Aatam muinoin ylkänä ollessaan pyysi Eevan kättä. Väkisinkin pääsi nyt Vapulta hätäinen kirous: "Kehnon ruoja!... Niin jotta ilko-alaston mieskö sinä olet!"

Ja omituista! Nyt näet suuttui ukko, sillä asia harmitti ja kiukutti häntä:

"No!" ärähti hän vastaan ja jatkoi vihaisesti: "Niin jotta senkö kehnoa sinä siitä kyselet!... Ikäänkuin et sitä jo näkisi!"

Vappu kauhistui, varsinkin kun mies oli aivan tuntematon. Hulluksi hän sitä luuli ja juoksi kirkuen ja parkuen tupaansa pakoon.

"Tuo akan hylky!" harmitteli Massinen sen kirkumista, pääsi jo rantaan, veti veneen kuiville ja alkoi taivastella itsellensä vaatteenpuolta.

"Kun nyt tässä ensi hätään saisi vaikka mitä niin... Tottapahan sitten talosta saa paremman!" päätteli hän, jopa vahvistikin:

"Ka..."

Ei siis erikoista hätää:

"Ainahan se Luoja lykyn laittaa!"

Ja niinpä alkoi hän etsiskellä kuivamassa olevien alusvaatteiden joukosta.

Mutta onni ei ollut aivan suotuisa, ei tosin aivan armotonkaan. Vappuhan oli näet leski, ja luonnollisesti ei hänen liinavaatteittensa joukossa sopinut silloin olla mitään luvatonta. Löysi Massinen sieltä kyllä housut, mutta Vapun siveellisyyden kunniaksi täytyy mainita, että ne olivat Vapun omat nimettömät, ristiraitaisesta, punaisenkirjavasta, heleänvärisestä kankaasta tehdyt lyhyet, väljät leuhuttimet, jotka ulottuivat Massiselle paraiksi polveen asti. Epäröiden mittelikin ukko niiden pituutta, mutta mikäpäs siinä auttoi. Täytyi alistua.

"Ka!" päättelikin hän. "Housut kuin housut."

Ja niin hän vetäisi ne jalkaansa ja arveli vain että:

"Parempi hädässä vähäkin kuin ei mitään..."

Ka. Ja niin oli se puoli miestä autettu. Takki vain puuttui.

"Kun saisi nyt vielä mitä yläpuolen peitteeksi niin..." taivasteli hän ympäriinsä ja hoksasi Vapun pellavamaalla töröttävän variksenpelätin. Sen yllä oli Voutilais-vainajan risainen hylkytakki ja päässä riihilakin repale. Kursailematta hän riisui ne puumieheltä, puki yllensä ja niin oli valmis työntymään morsiustaloon.

"Tottapahan siellä sitte onni ilveensä näyttää", arveli hän rauhallisena ja niin alkoi nousta mielitiettynsä taloa kohti.

* * * * *

Sydän kurkussa oli Vappu akkunasta tarkastellut oudon miehen vielä oudompia vehkeitä. Nähtyään hänen alkavan kohota taloon oli hän kauhuissaan paennut pois hakemaan apua kylältä. Ainoastaan ruoti-ukko oli jäänyt tupaan.

Ja pian hän ystävystyikin ruoti-ukon kanssa. Kun se häntä alussa ujosteli ja pelokkaana arkaili, rohkaisi hän sitä siten, että itse kysyi ukolta kuulumisetkin. Pulasta puheen alkuun pelastuakseen hän näet niin tehneeksi tuli ja nyt jo samasta syystä tiedusti:

"Ja terveenäkös sinä muuten olet elänyt?" Ja ukko mieltyi. Eivät häneltä muut olleetkaan noin kyselleet: aivan kuin omaiselta ja sukulaiselta.

"Ei tässä erikoisempia vaivoja ole ollut... Paitsi minkä näitä sivulihoja vähän kolottaa", puheli hän jo vastaan, rohkaistui, mieltyi vieraasen. Puhelu jatkui. Nyt ruoti-ukko jo uskalsi arvella:

"Mutta sitä minä vaan ihmettelen tässä jotta... Nämä sinun housut..."

Siinä sitä siis oltiin. Ei auttanut muu kuin hakea jotain:

"Ka!" tapaili hän ja haeskeli sanat: "Niin jotta eivätpähän nää erin häävit ole, mutta... Niin jotta mikä ei ole häävi, se ei ole vielä jäävi, ja toisekseen..."

Paras se oli sanoa totuus, ainakin osapuilleen. Ja niinpä hän ilmoitti:

"Niin jotta kun siinä matkalla sattui vähä semmoinen... Tää nyt ... lörö..."

"Ka... Sattuuhan sitä aina ... kulkijalle!" uskoi ruoti-ukko sen, sytytti piipun ja vieläkin asiaa ihmetellen kysäisi:

"Niin jotta lörökö sinä sanoit ... jotta tuli?... Kun niin ihmeellisesti kuuluit veneelläkin purjehtineen?"

"Ka..."

Mutta täytyihän se sekin purjehdus-asia valaista. Ja niinpä hän selittikin:

"Se on niin jotta... Jotta toiset ihmiset purjehtivat taivaan iloon hurskaan Salomonin korkealla veisulla, toiset taas pyhän Pasi Jääskeläisen veikeillä viisuilla..."

"Ka... Viisuhan se on veisun isä! Niinkuin ilo on autuuden äiti ja esimaku", tyytyi ruotilainen selityksiin. Asia oli siis täysin valaistu, ja tyytyväisenä arvelikin jo ukko Massinen:

"Kunpa nyt vaan tulisi se tään talon emäntä niin... Saisi hänen kanssaan asioista tässä vähä puhua rupatella ... jotta... Ka niin jotta ... tekienhän sen löröstäkin mies mukaisensa saa..."

XIII.

Se Vappua kosiskeleva Sortavalan poliisi siihen nyt osui tulemaan. Hänet oli lähetetty sitä hullua takaa-ajamaan, ja matkalla hän oli poikennut morsiantansa tervehtimään.

Mutta ei hän ukkoa takaa-ajettavaksensa tuntenut. Puvun tuntomerkit eivät näet olleet samat, ja kasvoista kasvoihin hän taas ei ollut koko Massista tätä ennen nähnyt. Ihmetytti häntä kyllä ukon puku, mutta vähäkös sitä muuta ihmettä tähän aikaan maailmassa sattuu.

"Ei taida emäntä olla tässä kotosalla?" tiedusti hän ruoti-ukolta.

"Eipä se... Hullua miestä sanoi lähtevänsä kylälle pakoon!"

"Soo!"

Ja nyt sotkeutui poliisin äly. Massinen taas ei osannut mitään pahaa aavistaakaan, vaan alkoi rauhallisen juttelun ja arveli poliisille:

"Minulle se sattui tällä vesimatkalla vähä toisenlainen rysäys..."

"Soo!"

"Ka!" myönsi Massinen ja selitti:

"Ka kun se näet se Habakuk... En paremmin sano!" suuttui hän aivan.

Mutta nyt kirkastui äly poliisin päässä. Habakuk se taas ilmiantoi isänsä, sillä poliisimestari oli tuntomerkeiksi luetellut että: "puku semmoinen ja semmoinen ja sairastaa Habakuk-ideaa". Oitis arvasi siis nyt poliisi kuka tämä ihmeellinen olento oli. Hän nouti vain pari miestä avuksensa ja niin vangitsi ukon aivan yhtäkkiä. Ukko hölmistyi niin, että tuskin ymmärsi kunnolla kirotakaan, ja ruoti-ukko tiedusteli häneltä nyt ihmeissään:

"Niin jotta... Sinäkös se oletkin se ... se hullu mies?"

Niin vakuutti poliisi Massisen puolesta. Vappukin uskalsi siihen jo palata, ja pää aivan sekaisin jatkoi ruotiukko ihmetellen:

"Kun on puheestaan päättäen näet ihan viisas mies, mutta..."

Ihmeellistä. Ruotilainen aivan päivitteli:

"Mutta sitä ei näet tää tavallinen tuhma älyä missä se hulluus milloinkin on..."

Mutta kaikista syvimmin tietysti hämmästyi Massinen itse, kuullessaan että oli matkalla jo tullut hulluksi.

* * * * *

Sortavalan poliisimestari ei sentään ollut maailman tuhmimpia miehiä, vaikka kyllä päältä nähden olisi niin luullut. Niinpä oli hän antanut alaisillensa poliiseille senkin päiväkäskyn, että hullua ei saa koskaan sanoa hulluksi, sillä se siitä suuttuu ja tauti siten vain pahenee. Koiranhampaat sanoivatkin, että poliisimestari oli tällä ainoalla viisaalla päiväkäskyllänsä taitavasti turvannut hänelle uskotun poliisilaitoksen sisällisen rauhan.

Ja visusti sitä päiväkäskyä noudatti tämäkin poliisi -- Pölkkynen muutoin nimeltään, mutta muulta olemukseltaan siinä Goljatin ja Pölläsen välimailla. -- Kun näet ukko matkalla alkoi sitä hulluus-asiaa häneltä perätä, kielsi hän sen ja vakuutti:

"Se oli vain leikkiä."

Ja säveästi hän muutoinkin koki kohdella tätä hullua vankiansa, tarjosi tupakankin, ja niinpä alkoi ukko häneen oitis luottaa.

"Sitähän minä jo arvelin!" puheli hän sille selittäen:

"Niin jotta ... arvelin ... että ei suinkaan se nyt älykäs ihminen kirjoita viisasta miestä hullujen kirjaan!"

"Joo! Ei!" tärähti poliisi ja selittää jyrisytti, että poliisimestari vain haluaa maksua säretystä kopinovesta.

Ja sen ukko lupasi kernaasti suorittaa, vieläpä vakuutti:

"Mitä minä särkenen, niin sen suoritan jotta... Ka niin jotta ... pidetty pitää jälleen uudeksi paikattaman."

"Ka... Niin!... Niin jotta. Joo!"

Ja niin tarkasti noudatti poliisi päiväkäskyä, että ei tohtinut kajota siihen ukon "Habakuk-ideaankaan", vaikka mieli kyllä teki. Ja ääneti jatkettiin nyt hyvä tovi ajoa. Ukko Massinenkin oli syventynyt ajatukseensa, niin että vasta pitkän vaitiolon perästä aivan odottamatta toisti poliisilta kuulemansa "joon", lausuen poliisille äkkiä:

"Ka niin jotta: Joo."

* * * * *

Mutta pian alotti ukko taas asiallisemmankin puhelun. Aivan yhtäkkiä hän näet ilmoitti:

"Niin jotta niinkuin jo siellä Vapun talossa sinulle sanoin, niin minulle se sattui vesimatkalla vähä toisenlainen rysäys!"

"Soo!"

"Ka!"

Ja hän koki nyt selittää sitä seikkailuansa ilmoittaen;

"Se oli se Habakuk ... pahahenki siinä syynä!"

Siinä siis nyt oli se hullun Habakuk-idea!

"Soo... Vai profeetta Habakuk!" tarttui poliisi, mutta ukko, jota pojan kuje harmitti, ynseili:

"Senkö profeetta hän on!... Hirteen hän joutaisi... Mokomakin risahousu!"

Omituista! Ukko siis ei tunnusta profeetta Habakukin profetuutta, vaan vainoo sitä hirttääksensä, niin kuvastui ison poliisin päässä. Asia sotkeutui. Päiväkäskylle uskollisena koki hän johtaa hullun ajatuksia pois koko sen "Habakuk-asiasta" ja siinä tarkoituksessa ja hullua hyvällä tuulella pitääksensä kysäisi millä matkoilla hän vaeltaa.

"Ka!" ilmoitti ukko kernaasti: "Näillä naima-asioilla!"

"Soo!" hymyili poliisi.

"Niin... Tätä näet arvelin ... tätä Voutilaisen heilakkaa ja liprakkaa leskeä ... Vappua."

* * * * *

Mutta se ilmoitus muutti asian toiseksi. Totisesti olisi poliisi nyt ennen antanut henkensä kuin päästänyt ukko Massisen karkuun. Ei hän tiennyt kuka mies oli, ei liioin sitä, oliko se hänen todellinen kilpakosijansa, mutta hän huolehti morsiamensa, Vapun ja sen talon turvallisuudesta. Hullu oli aivan varmasti saanut päähänsä polttaa talon, kuten oli ladon polttanut, tai tehdä siellä jonkun muun hulluntyön.

"Ilmankos se jo talossa kärkkyi!" iski poliisin päähän epäluulo.

"Niin!" toisteli ukko omaansa ja selitteli:

"Arvelin tässä vielä ennen vanhemmalle puolelle ikää pyörähtämistä ottaa eukon, mutta... Mutta niinkuin jo sanoin niin... Sattui tässä järvellä se ... rysäys..."

Poliisi kuunteli sangen vakavana.

"Ka niin... Rysäys", toisti ukko, mutta oitis lisäsi:

"Mutta eihän se rakkaus tällä välin ruostu..."

Se siis aikoo toistamiseen hätyyttää Vappua, älysi poliisikin ja jyräytti taas voimallisen:

"Joo!"

"Ka..."

Ja aivan hän selitti:

"Niin jotta kun rakkaus on kerran rikutettu, niin... Niin se on joo..."

Tietysti. Kohtaloon hän luotti.

Mutta sävyisästi kohteli päiväkäskylle uskollinen poliisi häntä edelleenkin. Hullua hyvällä tuulella pitääksensä hän alkoi nyt sille kertoa kuten lapselle sotilaskomennon asioita. Hän selitteli:

"Sotaväessä sitä tehdään kapteenille kunniaa näin ... kädellä!"

Hän näytti: teki kunniaa ukolle ja jatkoi:

"Näin nostetaan ensin käsi ohimoon ja sitte ärjäistään: Herra kapteeni!" karjaisi hän niin että metsä soi.

"Ka!" oli ukko ymmärtävinänsä,

"Joo!"

Ja taas hän selitti:

"Mutta kentraalille karjaistaan niin kovasti että pöksyt putoavat että: Jumal'antakoon, herra kentraali!"

Korpi vain raikui, kun hän kunniaa tehden sen karjaisi.

"Ka", osoitti taas ukko ymmärtävänsä. Poliisi täräytti siihen "joonsa" ja ryhtyi nyt hullua hyvälle tuulelle narrataksensa kertomaan sille ihmettä. Hän puheli:

"Mutta se onkin jo vähä iso herra, se sotakentraali."

"Ka... Eihän sen korkean passaa ihan matala olla!" Niin myönsi ukko, ja nyt jatkoi poliisi:

"Se on, kehno, jo niin iso herra, jotta kun sitä katsoessaan keikistää päänsä näin, ihan kekkaan" -- hän keikisti siinä päänsä -- "näin kun keikistää päänsä, niin vähä vain siintää silmiin sen päätä sieltä pilvien rajasta."

Ukko kuunteli tyynenä. Poliisi jatkoi:

"Ja sinne asti kun sitte pitää sille karjaista jotta..."

Kunniaa hän taas teki hullun mieliksi ja karjaisi:

"Jotta: Jumal'antakoon, teidän korkeasukuisuutenne, niin!"

"Ka... Niin!... Niin jotta tarvitaanhan sitä sodassa kentraalia ja ... raamatussa profeettaa."

Ja taas täräytti poliisi siihen voimallisen:

"Joo!"

* * * * *

Saavuttiin jo poliisikamariin, ja lujat raportit antoi nyt poliisimestarille morsiamensa turvallisuudesta huolehtiva poliisi. Hän selittää tärisytti, miten hullu oli ensiksi:

Polttanut ladon "saadakseen nähdä miten väleen se palaa perustuksiaan myöten".

"Joo herra poliisimestari!" pauhasi hän, tehden kunniaa. Toiseksi:

"Hullu on ilkosen alastomana purjehtinut varastetulla veneellä Voutilaisen lesken taloon, josta on ajanut talonväen karkuun, ja yrittänyt tehdä hulluntöitä sekä pukeutunut vaimoväen ... vaimo- ... vaimoväen ... synnillisiin", ujosteli tietysti poliisi morsiamensa housuja.

"Synnillisiin? ... yksi synnillisiin?" ei poliisimestari ymmärtänyt.

"Housuihin, herra poliisimestari!" täytyi siis käsi korvallisella jyräyttää.

"Soo... Soo... Yksi vaimoväen synnillisiin... Yksi daamin epäautuaallisiin!" olisi nyt jo poliisimestaria korkeampikin herra kyennyt käsittämään, ja kunniaa tehden täräytti taas poliisi kuin honkapasuuna voimallisen:

"Joo!"

Sortavalan lääkäri oli toimessaan yksi aikansa taitavimpia. Joka ei kerran hänen käsissään parannut, niin se kuoli. Hän se nyt virkansa puolesta lausunnon antamista varten tutki ukko Massisen hulluuden laatua. Poliisimestarilta hän oli jo kuullut ukon "Habakuk-ideasta" ja siitä edellytyksestä hän lähti johtamaan tutkintoansa. Itse poliisimestari oli turvallisuuden vuoksi mukana kopissa.

Niinpä alettiin:

"Niin että vanhus tuntee yks Habakuk?" kysyi lääkäri ukolta.

"No... Kehno!... Jotta minä nyt en tätä tuntisi... Kun olen sen isäkin!" tunnusti ukko harmistuneena siitä, että hänen naima-asiaansa näin viivytetään.

Ja nyt oli jo lääkärillä asia osaksi selvä. Poliisimestarille hän selitti, että ukon hulluutena on se, että hän uskoo olevansa profeetta Habakukin isä. Poliisimestari miltei siunaili sitä päähänpistoa, mutta lääkäri selitteli hänelle:

"Jaa... Jaa... Se on ... Hulluus ... hulluus voi ilmetä..."

Hän pyöritteli peukaloitansa pullean vatsan kohdalla, mietiksi syvällisesti ja jatkoi tieteellisesti, hitaasti, ajattelevana:

"... voi ilmetä niin monessa muodossa ja..."

Arvasi sen!

"... Ja-aa ... että", mietiksi hän selitystä: "että tieteellinen probleemi ja-a... Probleemi ja..."

Todellakin! Onhan hulluuden erottaminen viisaudesta yksi lääketieteen kaikkein vaikeimpia tehtäviä, oikeastaan mahdottomuus, sillä nekään ainoat todistajat, jotka tässä ylen tärkeässä ja kaikille -- varsinkin kaikille meille hyvin viisaille -- sangen kipeässä asiassa voivat jotain asiallista ilmaista, nimittäin sormenpään jälet, nekään eivät kuulu aina olevan täysin luotettavia todistajia.

"Tjaa!"

"Niin... Probleemi ja", koki lääkäri selityksessänsä syventyä, "yleistieteellinen probleemi ja", mietiksi hän, "probleemi ja ... ja-aa...Probleemi!" kuittasi hän lopulta nopeasti ja äkkiä koko roskan tieteellisellä päättäväisyydellä ja jatkaaksensa tutkimistansa tiedusti nyt ukolta:

"Niin jotta sinä, vanhus, siis olet yks Habakukin isä?"

"Ka... Se..."

"Jaa!... Jaa!... Jaa!" hykerteli lääkäri poliisimestarille. Ukon omituinen hulluus alkoi herättää tämän samaisen poliisimestarin mielenkiintoa, ja niinpä hän ei malttanut olla ukolta tiedustamatta:

"Mutta kuinka?... Että kuinka se on sinulla?... Se yksi poika?... Se yksi Habakuk?"

Ukkoa oudostutti moinen kysymys.

"Kuinka!" tapaili hän ja tokaisi:

"Ka... Kun se vaan tuli!"

Asia milteipä huvitti. Poliisimestari jatkoi:

"Siis että... Se on että... Mutta kuinka ja mistä se sinulle tuli?"

Ukko tuskastui. Hänellähän oli entistäkin hampaankolossa tätä kiusallista herraa vastaan, ja niinpä hän jo ärähti ynseänä:

"Mistä!... Niin jotta mistäs sinä itse perillisesi saat?... Kun et sitä asiaa tiedä!"

Poliisimestaria moinen röyhkeys suututti. Hän jo varoitteli hullua, jota vastaan hänellä oli sitä vanhaa rakkautta:

"So ... so ... so ... so _soo_!"

Mutta ukko siitä vain lujeni.

"Niin kyllä!" tenäsi hän ja ynseili: "Kun se kerran siinä asiassa mikä tulee niin... Niin se on _jämpti_..."

Toinen ärtyi.

"Mutta se ei saa tulla!" koveni hän hullulle umpimähkään.

"No sepä perhana!" tiukkeni tämä vain ja jatkoi ynseää: "Minkäs teet, jos kerran olet naimisissa ja poika tulee niin... Luuletko jotta se sinun virkamahtiasi tottelee, jos sinä kiellät!"

Se ärsytti jo poliisimestaria. Hän miltei unohti, että mies oli hullu, ja siispä jo tavallaan uhkaili:

"Jaa... Mutta jos minä kiellän niin... Jokaisen pidä silloin totella..."

Hän jatkoi aivan tiukasti, kinaamalla:

"Yksi ihminen ja kaikki pidä silloin totella kun minä sen sano", koveni hän sitä mukaa kuin puhui.

Mutta se oli ukolle liikaa. Ynseänä hän kääntyi lääkärin puoleen ja kysyi siltä:

"Niin jotta onko se tuo mies hullu?... Kun se uskoo, jotta kaikki taivaan akkunat tukkeutuvat, jos hän vain käskee, ja... Niin jotta... Aina Noakin ajoista asti se on kaari pantu taivaan päiviin niin että... Että se on..."

"Suu kiinni!" raivostui jo poliisimestari, mutta ukko silloin ynseili hänelle halveksuvaa:

"Sinä, nään mä, et vielä koko mies ymmärrä näistä asioista senkään vertaa kuin Habakuk!"

Siis taas sama Habakuk-idea! Ihmeesti se erehdyttikin nyt, yksinpä lääkäriäkin! Mutta turskisti jatkoi ukko halveksuvaa:

"Et ymmärrä sitäkään jotta rakkaus... Jotta se on vain ulos- ja sisällekäyminen, rakkaus..."

"Mutta se ei saa olla yksi ulos ja yksi sisälle käymine!" karjui jo poliisimestari.

"Saakeli!"

Mutta lääkärille oli ukon hulluus nyt lääketieteellisesti ihan tarkasti määriteltävissä, ja hyvällä omallatunnolla hän sanoi jo voivansa antaa lausuntonsa asiasta. Onnetonta mielisairas-potilasta rauhoitellakseen tyynnytteli nyt lääkäri:

"So ... so vanhus!"

Ja hän ryhtyi hullua huvittaaksensa ja tyynnyttääksensä kertomaan sille kaskua. Siitä Habakukista hän otti aiheen ja puheli ukolle:

"Minä kerron vanhukselle yks asia..."

Ja hän kertoi:

"Kerran oli yks Habakuk."

Ukko kuunteli, ja lääkäri jatkoi:

"Se oli yks Habakuk, joka oli yks miehen päässä, mutta se meni yöllä pois, niin että se oli aamulla jo yks tyhjä!"

Ukko kuunteli ymmällä, mutta lääkäri rauhoitteli jäähyväisiksi:

"Niin että vanhus vaan rupea nukkumaan ja aamulla... Aamulla se yks Habakuk on jo ottanut siivet ja lentänyt pois päästä, jotta se on yks tyhjä!... Yks hy-yvin suuri ja yks iso tyhjä", kuvaili hän sen tyhjyyden suuruutta käsiänsä levitellen, jopa silmänsäkin isoiksi pyöristäen.