Part 2

"Ka se tää Jussi Väänänenhän se sitä rupesi kärttämään ja sanomaan, jotta Aatamillekin... Niin jotta se oli hänellekin akattomana olo niinkuin... Niinkuin nyt huusluuri", täytyi taas turvautua filosofiaan, sillä selkeä ajatus loppui. Kai se asia nyt olikin pojalle jo selvä. Ikäänkuin muun puheen puutteessa hän toki vielä vahvisti tolkuttaen:

"Ka, niin jotta... Jotta härkä ja heinähän se on maidon isä", sotkeutui hän tokaisemaan sen viimeisenkin selkeyden. Ainakin nyt jo täytyy pojan ymmärtää.

"Vai mitä, Habakuk?" tiedusti hän siltä, kun se ymmällä häneen katsoa tuijotti:

"Niin jotta ei suinkaan se sinullekaan vasten mieltä ole tää nyt?... Jos minä otan akan?"

Ymmälle joutuneen pojan epäluulo oli täysi. Hän synkistyi lopullisesti ja altakulmainsa katsahtaa väläyttäen mutisi ylimalkaista, uhittelevaa: "Ota!... Vaikka ota mikä!..."

Ja hän syläistä töpäytti kuten tupakkamies, painoi hattureuhkan korvia myöten päähänsä ja tallusteli jotain mutisten ulos tuvasta.

Mutta ukko oli nyt tyytyväinen. Ja kun loiseukko Katriina, joka ei vielä koko tästä naima-asiasta tiennyt kerrassaan mitään, tuli tupaan, selitti hän sille:

"Ka... Niin jotta... Niin että sitäpä se tääkin poika tässä arveli, jotta... Jotta peruna on aina potaattia parempi!" muutti hän paremman puutteessa niiksi, taas ylimalkaisiksi viisauden tokaisusanoiksi. Kai se Katriina ymmärsi, arveli hän ja niin työntyi tuvasta ulos.

III.

Nämä kaksi ystävystä, isä ja poika, olivat kaikessa erottamattomat: missä oli heistä yksi, siellä oli myös toinen, sillä pojattansa ukko Massinen ei minnekään lähtenyt.

Niinpä nytkin. Poikansa päätti hän ottaa mukaansa kosimismatkalle, oikeastaan puhemieheksi. Oli alussa aikonut varsinaistakin puhemiestä, mutta arveltuansa oli hän siitä luopunut kulunkeja peläten. Loiseukko Katriina oli kyllä nyt asiasta tiedon saatuansa sitä mieltä, että olisi varmempi, jos olisi puhemies, mutta ukko vain siihen vastasi tupakoimis-arvehilla että:

"Ka... Olisihan se, mutta... Juosta kekeltäähän tää Habakuk apuna..."

Ja rauhallisena imaisi hän savuaan lähtöä hommatessaan ja lisäsi selittäen:

"Onhan tää terhakka poika ... Habakuk..."

Tuli sen avulla siis toimeen. Rakkausasia tietysti jo aivan nuorenti ukkoa, ja niinpä hän äskeisen jatkoksi jo kuin puoli-kehaisemalla puheli:

"Eikä hänessä erin suuria apuja tarvitsekaan, kun tässä ... tää nyt minä", töksähti hän, mutta selviydyttyänsä sana-asiasta selitti:

"Tässä naima-asiassa nimittäin olen minä."

Hän, varakkaan talon isäntä, mies, joka on kerran ennenkin onnistunut eukon saamaan. Ei hän liikojen puhemiesten avusta perusta. Kun on kerran hän itse, se "minä", niin:

"Tottapahan sitte onni omasta puolestaan potkaisee lisää, niin jotta ... jotta se on niinkuin nakutettu", lopetti hän toivorikkaana ja työntyi saunatamineissansa rauhallisena ulos tuvasta.

* * * * *

Elettiinkin juuri lemmen kuumeisimpia aikoja, siinä muutamaa viikkoa ennen Juhannusta. Kevättyötkin olivat jo lopussa. Oli niiden ja heinäntekoaikojen välinen joutilaampi aika eli n.s. lempiviikot, aika, jolloin kiihtelykseläinen valvoo päivät eikä nuku öillä. Ei siis ihme, että lemmenmakuun päässyt ukko Massinen nyt pojaltakin tavallaan luvan saatuansa kiirehti kosimismatkalle lähtöä. Pikku Habakukilla tosin ei vielä ollut matkan tarkoituksesta aavistustakaan, sillä ukko oli luullut, että hänen tässä taannoin jo kuvattu ilmoituksensa oli riittävästi selittänyt asian pojalle. Ei hän siis sen koommin ollut asiasta sille puhunutkaan sanaakaan. Oli vain itse valmistautunut: rasvannut pieksunsa ja varannut tupakkaa ja oli nyt valmis. Konttikin oli jo selässä. Pikku Habakuk rassaili piippunysänsä vartta puhtaaksi hiestä, puuhaillen aivan tavallisissa askareissansa, iso hattureuhka korvia myöten päässä ja muutenkin kaikin puolin jokapäiväisessä kunnossa. Ukko puhdisti sanontaa varten suunsa pankon eteen ja tokaisi äkkiä: "Ka... Tule nyt, niin mennään!"

Poika katsahti, niiskautti ja alkoi jo jotain epäillä, mutta ukko kiirehti sen huomattuansa selittämään:

"Ka niin... Niin jotta se on ... vörklööri!"

Ja se riittikin pojalle. Hän näet luuli ukon olevan metsätöihin lähdössä ja siihen matkaan hän oli halukas. Mitään sen enempää ajattelematta hän alkoi piippunysä suussa potkea polkutietä pitkin ukon kintereillä.

* * * * *

Oli niin tyyntä, ihanaa. Kuin neitsyyttänsä ujostellen hymyili pehmeälehtinen metsä. Aivan nuortui mielikin. Näin hän oli muinoinkin, nuorukaisena ollessansa, lähtenyt tätä samaista polkua painaen tyttönsä luo. Se muisto herahti nyt äkkiä mieleen, ja silloin nousi jalka kepeästi ja mieli vierähti tavallista herkemmäksi. Itsensä ylkämiehen ikenessä lerpatti piippu jo sammuksissa, mutta kintereillä pysyttelevän puhemiesnaskalin piipusta puhahti joskus hienoinen haiku.

Niin jatkettiin kulkua näitä oikoteitä myöten. Tultiin jo ukon konnun rajalle. Ukko pani siinä veräjän kiinni ja istahti hetkiseksi hirrelle tupakoimaan ja ikäänkuin tarinoidaksensa poikansa kanssa, puhuakseen sille taas asiasta. Hän imeksi savuja, mietiksi ja näinpä äkkiä arveli pojalle:

"Mutta on se todellakin ihmeellistä tää... Ka tää, jotta miehen ei ole hyvä akattomana olla", koki hän selittää. Poika oitis ymmälle. Epäluuloinen katse muljahti jo hattureuhkan alta.

"Niin jotta se vaan tahtoo väkisinkin hiivittää mieltä akkaa kohti ja... Ka niin jotta se on siinäkin asiassa se sama ... vörklööri", täytyi taas turvautua töksähtää kaikki-selittävään viisaudensanaan. Poika niiskautti jo epäluuloisena. Ukko mietiksi ja taas jatkoi:

"Mutta niinpä sitä veisataan jo virressäkin jotta..."

Mutta eipä muistanutkaan miten siinä veisataan, ja sen vuoksi hän puhalsikin vain savut ja käänsi äkkiä täksi:

"Niin jotta se on ihmeellinen asia, jotta kansa ja valtakunta ei pysy pystyssä, jos ei miehellä ole apuna ... tää nyt akka...!"

Poika katsoi ukkoon yhä epäluuloisemmin, kuin kummitukseen. Kai se nyt tekee pilaa, epäili hän synkkänä.

"Mutta kun sitä, näet, ei ilman akkaa olisi lapsia eikä mitään, niin... Niin se olisi kansa näppiä-nuollen ... se olisi kuitti", jatkoi tupakoiva ukko nyt selityksellä.

Mutta nyt oli pojan epäluulo täysi.

"Elä valehtele!" tokaisi hän ukolle umpimähkään.

"Niin jotta mitä elä valehtele?" tiedusti ukko.

"Sitä jotta ei olisi lapsia eikä mitään ilman sitä, elä valehtele!" mutisi poika katse ihan synkkänä.

Ja nyt alkoi syvällinen väittely:

"No ei suinkaan sitä", koki ukko sovinnollisesti selittää, imaisi mietesavut ja lisäsi selittävän:

"Niin että lapsia, tarkoitan ... ilman akan väliintuloa, niin jotta... Jotta selkeys ei ole koskaan ilman valkeutta", sieppasi hän siinä ajatuskiireessä äkkiä löytämänsä, ihan selkeydellään lyövän selityksen.

Mutta ei taipunut uskomaan epäluuloinen poika.

"Olisipas ilman akkaa!" murisi se vastaan synkein silmäyksin.

Jatkettiin. Taas koki ukko selittää, että kyllä asiassa akka tarvitaan. Turhaan. Poika piti päänsä. Ukkoa alkoi jo hieman harmittaakin. Tuntui näet, että poika tahtoo todistaa hänelle, että ei hän muka tarvitse eukkoa, jota on menossa kosimaan. Hän alkoi lopulta jo selittää syvällisesti ja sanasavut imaistuansa lähti raamatusta asti näin:

"Sillä esimerkiksi... Esimerkiksi nyt... Noakin arkki", sotkeutui hän. Oli näet lähtenyt liika syvälle ja pelastuttuansa Noakin arkkiin tokaisi umpimähkäisen:

"Niin jotta siitä sen nyt näet, jotta akka tarvitaan", vetosi hän äskeiseen arkki-todistukseensa voitokkaana, imaisi taas savut ja selvittääkseen vieläkin asiaa todisti Noan arkista:

"Niin jotta siitäkin tulivat ulos kaikkinaiset eläimet ja..."

"Eivätpäs tulleet!"

Tiukasti tenäsi poika sen vastaan. Väittelyn alaiseksi joutui siten äkkiä kysymys, tarvitseeko mies vaimoa vai eikö. Oli jo tovi kinattu. Puhemies, joka ei asiasta mitään ymmärtänyt, pani tiukasti ja umpimähkään vastaan, ja ylkä itse koki puolustaa asiaansa.

"Ilman akkaa ei olisi ollut Noakin arkin tekijöitäkään, niin että... Koko sukukunta olisi hukkunut, jos ei eukkoa olisi ollut!" koki hän selittää. Hieman jo harmittikin pojan itsepäisyys.

"Niin että siitäkin nyt näet, että akka tarvitaan!" ynseili hän jo sille, mutta:

"Eipäs tarvita!" tenäsi vain itsepintainen poika entistä tiukemmin. Ukko jo suuttui.

"Kehveli!... Mistäs niitä lapsia silloin tulisi!" oli hän jo kirota. Mutta tanakkana uhitteli poika:

"No tulisi kyllä!... Ja vaikka mitä tulisi..."

"Mhyh... No... Perhana!" kiukustui ukko.

"No tulisi kyllä!" yltyi poika uhittelemaan ja tenäsi jo katkerana:

"No niin kyllä tulisi...! Ja aikaihmisiäkin tulisi ja ... taloja ja ... järviä ja ... peltoja ja... Ihan vaikka mitä tulisi..."

Ukkoa alkoi moinen uppiniskaisuus pistää kerrassaan vihaksi. Kehittyi ilmeinen kina.

"Luuletko sinä nyt sen asian tietäväsi paremmin kuin vanha virsikirja!" ynseili hän jo pojalle. Tämän sisu taas nousi vastarintaan kuten aina tämmöisissä tapauksissa.

"Luulen kyllä!" uhitteli se vain miltei itku kurkussa.

"Luulet!... Hyvähän sitä on sinulla!" halveksui hänelle isä. Tosissaan siinä puheltiin.

"Ilman sitä asiaa ei olisi sinuakaan!" uhkaili jo isä ja veteli savuja kiihtyneenä.

"Olisipas!"

"No!... Perhana!" kiivastui moisesta jo ukko. "Mistä helvetistä sinä olisit silloin maailmaan lentänyt! Ja siinnyt!"

"No vaikka mistä", ärjäisi poika vastaan ja jatkoi uhittelevaa, älytöntä:

"Uhallakin olisin lentänyt ja... Taivaasta olisin siinnyt ja ... tuosta veräjästä ja puusta ja pölkystä ja... Ihan joka paikasta olisin lentänyt ja siinnyt" ... koki hän hillitä katkeraa itkun tuloa.

Mutta nyt jo tuskastui isä ja halveksuen saneli:

"No nyt minä jo näen... Minä näen, että sinä et ymmärrä koko tästä asiasta vielä mitään, vaan että... Niin että se on sinulle kuin ... niinkuin pimeys oli syvyyden päällä", raamatullistua töksähti hän selkeän valkeuden puutteessa. Mutta poikakin yltyi.

"Ymmärrätkös sinä?" uhitteli se yhä älyttömämpänä umpimähkäistänsä.

"No!... Saakeli!" julmistui ukko jo lopen. Mutta poika vain:

"Etpäs ymmärrä!"

"Suus kiinni siinä!"

"Pidä itse!"

"Paholainen!" Ja nopeasti sieppasi hän poikaa niskasta kiinni ja alkoi käyttää kurinpito-oikeuttansa. Mutta onneton poika alkoi porata täyttä kurkkua. Ukko heltyi, hellitti oitis ja puolusti äkkipikaisuuttansa väärällä syytöksellä:

"No!... Mitäs sinä alotit ja ... rupesit puhumaan asiasta, jota et yhtään ymmärrä vaan... Vaan että se on sinulle jotta... Jotta selkeys on aina valkeutta parempi", hämmentyi hän siinä asian syvällisyydessä sittekin.

"Itsepäs alotit!" puolustautui synkkänä mutiseva poika, ja niinpä olisikin ihan varmasti sukeutunut uusi väittely, jollei paikalle olisi osunut tulemaan kaksi poikaa. Niillä oli vanhoja tappeluvihoja Habakukkia vastaan ja oitis ne huudahtivatkin härnäävän:

"Habakuk... Profeetta Habakuk!"

Mutta silloin suhahti pikku Habakukin kivi. Se osui. Toinen poika älähti, ja suinpäin syöksyi myrtynyt Habakuk poikiin käsiksi.

Se kävi nopeasti. Kaksi olisi kuitenkin voittanut yhden, ellei isä olisi ehtinyt omansa avuksi. Mutta se ehti, löylytti vieraita poikia ja kirosi niille kertasen vielä, kun ne jo painoivat täyttä ravia pakoon.

Mutta isän ja pojan välit olivat nyt sillä kuitatut ja sovitetut. Kiitollinen oli poika isällensä, ja isä oli tyytyväinen, kun oli saanut auttaa omaa ainoaa poikaansa. Entistä parempina ystävyksinä he nyt jatkoivat matkaansa kylien halki Sortavalan lähitienoita kohti, Voutilaisen Vapun luo.

IV.

Kuten yleensä tiedetään, asui karvari Pinnasen leski, Hilda, vielä niinä aikoina Sortavalan kaupungissa. Hänelle tiettiin mieheltä jääneen puhtaassa rahassakin peruja niin paljon, että kohtalaiseen elämään, s.o. jokapäiväiseen leipään ja hyvään tai hyvän puoleiseen puolisoon tyytyvä mies olisi voinut häntä niiden avulla työtätekemättömänäkin rakastaa ja kunniassa pitää. Ei siis ihme, että Muskon Jysyrisen poika oli lähtenyt häntä kosimaan paria tuntia sitä ennen, kun Massinen poikinensa poikkesi taloon päivällistänsä syömään.

"Mistäs nää vieraat on?" tiedusti ukko Jysyrinen.

Tietysti Kiihtelyksestä.

"Mhyy!... Ja mitä sitä iletään olla nimeltä?"

Tietysti he olivat Massisia.

"Tää on vain minun poika", selitti Ville Habakukistansa. Ei heille kuulunutkaan mitään erikoista, jonka vuoksi Jysyrinen arvelikin, kysyen:

"Ja taitaa sitä olla asiaakin mukana?... Koskapa kerran matkalla ollaan?"

Niin ... Olihan sitä, sillä:

"Eipä sitä erikoista", kierteli ukko.

"Mhyy."

"Paitsi että oli aikomus käydä ottamassa tälle pojalle emintimä", kiirehti silloin Massinen lisäämään, ja nyt se alkoi lappautua loppumaton, sillä Jysyrinen, jonka ajatukset pojan kosimismatkan johdosta jo muutenkin pyörivät naima-asioissa, takertui asiaan, halusi tarkat tiedot, ja niinpä hän takapuoltaan lieden edessä lämmitellen tiedusti:

"Vai niin on asiat!... Ja ketä tuota vielä niinkuin... homsheijataan?"

Hyvää se teki nytkin ukon sydämelle tämä puhe ja kysely. Kuin ylpeillen ja ujostellen hän kierteli:

"Ka, eipä sitä ... paljon ketään erikoista..."

"Ka-a... Eipä sitä... Tätä erikoista..."

"Ka ei" ... lapautti ukko savut, puhalsi ja lisäsi:

"Paitsi minkä vähän on silmällä pidetty tätä ... paljasta Voutilaisen leskeä... Tään Antti Voutilaisen..."

Sen vainajan, eikä siis elossa olevan Antin leskeä, tahtoi hän asian selittää ihan selväksi, ja kun siitä tuntui vielä joku selvyys puuttuvan, lisäsi hän ilmoittaen:

"Niin jotta... Jotta se on lörkki..."

"Ka... Lörkkipä se!" tyytyi Jysyrinen siihen sanaan, joten asiasta jäi syrjäiselle nyt epäselväksi ainoastaan se pikku seikka, että mikä se "lörkki" on.

Niin, ainoastaan syrjäiselle, sillä puhujat itse kyllä tiesivät, että lörkki on lörkki. Innostuttiin puhumaan naima-asioista yleensä. Se taas johti miehet ylpeilemään oman sukupuolensa, miessuvun loistavista voitoista, voitoista, joita tuo heidän sukunsa on saavuttanut naissukua viehättäessään ja valloittaessaan. Nuo voitot kohottivat jo mielen ylvääksi, ja tietysti viehättyivät puhujat yleistä mieskunniaa kohottaaksensa niitä suurentelemaankin -- eli valehtelemaan, niinkuin sitä, ja ihan väärin, uskon asioissa sanotaan. Varsinkin ukko Massinen koki silloin pitää ylkämieskunniaansa korkealla.

"Taidat vielä kestääkin siinä asiassa sen minkä nuorikin mies?... Tässä nyt naisen viehättämisessä?" sattui näet Jysyrinen kysäisemään.

Ja ukko tietysti kehaisi. Valehteli, että ei ole sattunut naista, joka olisi kestänyt:

"Niin jotta olisi antanut pakin", kehaisi hän ja lisäsi: "Niin että siinä kilvoituksessa minä olen aina ollut niin että... Että ainoastaan Aatami..."

"Ka... Aatamipa se..."

Ainoastaan Aatami on näissä naisasioissa ollut häntä voitokkaampi, sillä se kykeni viettelemään aikuisensa maailman kaikki naiset, tarkoitti ukko Massinen kehua ja sanoa. Mutta nyt on jo naisia liiaksi. Ei niitä kaikkia vastaan kilvoitellessa enää yksi mies ennätä kaikkia voittaa.

"Sillä liika aina lykkää luotansa, niin että... Että se on _pakki_", täytyi ukon se tosiasia tunnustaa ja selkeästi todeta.

* * * * *

Mutta tällä puheella, niin asiaankuulumattomalta kuin se tuntuukin, oli tavallaan laskettu ensimäinen peruskivi asian uudelle vaiheelle, Jysyrinen näet siinä puheen jatkuessa innostui poikansa morsiamesta kehaisemaan: "Mutta jäi se siltäkin karvari Pinnaselta oikea ökäleski... Rikkautensa puolesta nimittäin!"

"Ka... Jäihän se siltä!" myönsi ukko Massinen kernaasti, mutta kun hän ei Pinnasta eikä sen leskeä tuntenut nimeltäkään, piti hän tarpeellisena toki tiedustaa:

"Niin jotta mitä Pinnasia hän oli?"

Sortavalainen karvari, sai hän nyt tietää. Ja ukko myönsi alttiisti:

"Ka... Niitähän se..."

"Vaikka et ole tainnut tulla tuntemaan?" uteli Jysyrinen.

Ei. Ei tuntenut Massinen. Huoleti voi siis Jysyrinen ruveta selittämään. Niinpä kehaisikin hän jo:

"Sillä akalla sitä on tuotakin rahan-hunsvottia vähä ölisevämmin!"

Tiesi sen! Ukko Massisen mieltä alkoi tämä asia jo kiinnittää.

"Onhan sitä sillä!" myönsi hän jo semmoisella asiantuntijan valmiudella, että aivan lisäsi:

"Niin jotta nyt... Jotta onhan sitä rikkaalla rahaa ja ... ja herroilla mahaa!"

Tyytyväisyyssavut hän imaisikin ja nyt jo lesken rahavaroista tiedusti:

"Niin jotta onko tuolla niitä edemmältäkin?... Tätä nyt rahallista puolta? Tätä joka ... rikureeraa?"

Ja penninpäälle tiesikin Jysyrinen sen rahavarat ilmoittaa, kehaisten:

"No kyllä sillä ainakin sen verran on, jotta ... jotta tään nyt meikäläisen eläjän ostaisi niillä rahoilla sieluineen päivineen ja... Vaikka antaisi silakaksi suolata..."

Asia oli Massiselle nyt selvä pennillensä.

"Ka niin... Niin jotta mikä on penniin pantu, niin... Niin se on", myönsikin hän siis tällä selkeämielisyydellä Jysyrisen äskeisen ilmoituksen todeksi, ja aivan tinkimättä. Habakuk oli puheen aikana lähtenyt ulos ajamaan talon omien poikien kanssa kanoja ja härnäämään naapuritalon koiraa.

"Mutta sitä Jumala siunaa toiselle... Sitä raha-rehentelijääkin!" arveli Massinen jatkoksi entisen lisäksi. Puhuttiin edelleen. Nyt jo tiesi Massinen Pinnasen lesken nimenkin. Hilda se oli.

"Ka niin... Niin jotta kun on kerran kasteessa saatu nimi niin... Niin se on merkiksi ja ojennukseksi!" arveli hän siihen. Ihastuttiin. Rikkauden viehätys sai vallan. Jysyrinen jo hyvitteli:

"Ka rahahan se on maailmassa se joka... Joka on!" painalti hän sen "on" sanan viimeiseksi suureksi selvyydeksi, ja rikkaudesta ihastunut ukko Massinen puolestansa täydensi sitä selvyyttä, myöntäen:

"Ka niin ... niin jotta... Jotta rahahan se on kaikessa se, jolla on... Tää nyt komteerinki ja aamen."

No se nyt oli varma. Ja omituista muun hyvän lisäksi vielä se, että Jysyrinen ei tullut sanallakaan maininneeksi, että hänen poikansa oli äskettäin hevosella ajaen lähtenyt kosimaan tätä samaista rikasta leskeä, tätä karvari Pinnas-vainajan Hildaa.

* * * * *

Onnellisesti olivat he selviytyneet talosta matkalle ja lyhentivät taas taivalta, isä edellä ja poika, piippunysä suussa, perästä kokien.

Mutta talosta olivat he molemmat lähteneet rikkaampina kuin sinne olivat tulleet. Kumpikin oli näet saanut siellä himoa sydämeensä.

Asia on näet niin, että pikku Habakuk oli nähnyt Jysyrisen poikien ongen. Se oli oikea herras-onki, siima sorea ja entäs kupla! Varsinkin se herätti himoa. Se oli kaunis, kaupungin kaupasta ostettu, eikä semmoinen kaarnan pala tai pullonkorkista omin käsin tehty, jommoiseen siellä Loitimojärven rannalla oli täytynyt poikien tyytyä. Mieli sitä teki, ja hän varustautui jo pyytämään isää ostamaan semmoisen hänelle. Tapansa mukaan varustautui hän sitä pyytämään juonittelulla.

"On Jysyrisenkin pojilla onki!" murahti hän jo vihaisesti kertasen, siellä ukon kintereillä pysytellessään.

Mutta siihen se nyt vielä sotkeutui. Piippuakin piti imaista välillä, ettei se sammuisi, ja se sotki. Ei myös ollut sisu vielä juonittelupyyntöön täysin kypsä.

Ei ollut. Ei liioin ukkokaan äskeistä murahdusta edes kuullut, sillä siinä eteenpäin harppoessansa johtui hän punnitsemaan sekä Vappua että myös tätä äsken löydettyä Hildaa, punnitsemaan ynnä toisiinsa vertailemaan hän johtui.

* * * * *

Kummallista! Kyllä hän koki karkoittaa kiusaajaa, mutta sittenkin pyrki nyt Hilda sotkemaan. Hiki päässä polki hän tietä ja jauhoi ajatusta.

"Senkö lempoa se nyt siitä!... Tää Jysyrinen!" koki hän pysyä uskollisena Vapulle.

Mutta ei. Taas viepautti ajatusta:

"Niin jotta kun se Jysyrinen tästä ... Hildasta", teki jo ajatus taas Hildassa työtänsä. Hikikarpalot kihosivat otsasta entistä herakammin.

"Mutta sehän se Jysyrisen hylky!" työnti hän jo syyn Jysyrisen niskaan. Mitäs sen tarvitsi mennä puhumaan Hildasta!

Punainen virstapatsas vieppasi sen ohi pyyhäistessä niin että väri huikaisi ajatusta yhä ihanammaksi.

"Tää Jysyrisen hylky!"

"No on kyllä onki Jysyrisen pojilla!" ärähti taas poika takana omaansa. Mutta viis hän nyt siitä!

"Kun se Jysyrinen kehui, että... Niin jotta se on ... tää Hilda", alkoi kaikki jo sotkeutua.

"Tää Pinnasen leski Hilda!" kieppui ajatus siinä karvarin rikkaassa leskessä:

"Kun se ... hylky!"

Ei tiennyt kumpaa tässä kulun kiireessä ajatella. Omatunto soimasi kyllä Vapunkin hylkäämisestä. Sen huomasi siitä, että hän koki puolustautua suututtelulla:

"Mutta kun se siinä ... ajatuksessa ... pyörii ja pärpättää... Tää ... karvarin leski!"

Niin! Sanokaas! Täytyihän hänen pakostakin sotkeutua sitä ajattelemaan, kun se itse pärpättää ja pyörii päässä.

"Kehvelin akka!" oli hän suuttuvinaan sille.

"No on kyllä onki!" mörisi poika nyt jo yhä äänekkäämmin ja vihaisemmin, mutta ei sekään nyt sotkenut ukkoa sotkeutumasta Hildaan.

"Niin jotta mene tiedä!" koki hän punnita.

"Tätä Hildaa, nimittäin, mene tiedä!" selitti hän. Astuntakin kiihtyi siinä ajatustouhakassa, sillä:

"Kun sillä pirulla on sitä rahaakin niin jotta... Tällä Hildalla ... jotta... Jotta se on jämpti..."

Niin! Se siinä asiassa juuri nyt olikin pahinna kiusaajana.

"En paremmin sano!"

"Ja minun vain pitäisi kaarnakuplalla onkia!" rohkaistui poika jo yhä ilkeämmäksi juonittelussaan. Ukkoa hiukan jo harmitti, kun se tenava sotki siten suloisen ajatuksen.

* * * * *

Mutta pian hän sai toki saman ajatuksen takaisin kiinni siepatuksi. Hildan rikkaudet kuvastuivat päässä uudelleen.

"Ja sitten vielä sanotaan Kiihtelyksessä, jotta maailmassa ei ole muita rikkaita kuin keisari ja tää ... tää Join Parviainen!" ynseili hän jo Hildan puolesta ylpeillen. Ja polki yhä ahkerammin.

"No kaarnakuplalla kyllä pitää!" kuului taas poika takana ärähtävän, nyt jo entistäkin äkäisemmin. Pahus! Suututti se sotkija, mutta voi hän toki jatkaa:

"Yksistään tätä selvää rahaakin eukolla niin jotta... Tokko lukuakaan tiennee!"

Tupakoimiset, kaikki unehtuivat. Hiki vain virtasi.

"Niin jotta... Tää nyt Hilda!" koki hän siinä kiireessä.

"Tää ... karvalin leski!"

Oli siinä ajatellessa touhua!

"Niin jotta kannattaisi sitä semmoisesta omaisuudesta jo ... tätä nyt ... rakastaakin ja kunniassa pitää! Niin että... Että se on jämpti..."

"No vaikka mikä, niin kaarnakuplalla vaan pitää onkia!" ärjäisi nyt poika takana ja sotki.

Mutta silloin ukko suuttui ja kääntyi äkkiä päin:

"Senkö lempoa sinä siinä sotket ja!... Pärmänttäät!" karjaisi hän pojalle niin että se säikähdyksestä hölmistyi eikä kyennyt hyvään toviin juonitteluansakaan jatkamaan enää.

V.

Pian he nyt kuitenkin tällä kertaa sopivat välinsä hyviksi. Ukosta näet oli alkanut tuntua, että hänestä on tullut yks-kaks rikas mies, ja innon ja salaisen ilon valtaan siten jouduttuansa oli hän yhtäkkiä luvannut ostaa pojalle ei ainoastaan ongen, vaan myös uistimen.

Ja aivanpa nyt taas nousi jalkakin kuin ei mitään. Siinä astunnan kiireessä ehti hän itseksensä jo hyvittelemään:

"Niin jotta tääpä nyt rupesi hyvänne päin lykästämään... Koko tää naimiskauppa!"

Muistui jo mieleen, että täytyyhän Hildalla rahan ohella olla muutakin rikkautta.

"On sillä nyt toki muutakin höskää... Eikä vain paljasta rahaa... Niin rikkaalla eukolla!"

Ainakin nyt miesvainajansa karvarikompeet.

"Kompeet ynnä... Ynnä höskät!" Jatkui yhä ajatus. Väkisin siinä innostui ylkämiehen mieli, jopa astuntakin taas kiihtyi. Kunpa nyt vain löytäisi lesken oitis käsiinsä, niin:

"Niin se olisi silloin rakkaus niinkuin... Niinkuin nyt että ... että Paavali riepoitettiin ulos temppelistä!" täytyi taas selkeyssanat pyhästä raamatusta ottaa. Asia oli siis kaikin puolin selvä ja valmis.

Mutta yhtäkkiä muisti hän taas pojan. Sillehän sopi nyt ilmoittaa tämä iloinen asiankäänne. Hän pysähtyi äkkiä, kääntyi ja kysyi rutosti:

"Entä mitäs sinä tästä asiasta arvelet?... Kun minä tään pyöräytinkin näinpäin, jotta..."

Poika katsoi häneen ymmällä, silmät suurina ja otsanahka kureessa.

"Ka niin jotta... Jotta vaihtaa sipasin tään Vapun tähän ... Hildaan... Tään karvari Pinnasen leskeen", koki ukko silloin selittää.

Ei poika älynnyt. Epäluulo alkoi taas hiipiä mieleen kuten aina. Mitähän se ukko taas! Kunhan ei vaan ongenostosta näillä metkuillaan alkaisi perääntyä!

"Se on aikanaan parempi varansa pitää kuin sitte."

Eiköhän se vieläkään ymmärrä, koskapa katsoo muljottaa. Hän koki selittää lopullisesti, tapaillen: