Part 8

Kaikki seisoivat vaieten, hämmästyksen valtaamina, mutta sitten sanoi eversti hitaasti:

"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee."

Isä Brown purskahti äkkiä nauramaan, hillitsi itsensä, mutta taisteli yhä nauruhalua vastaan sanoessaan:

"Hyvät herrat, tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Minun täytyy lähteä ajamaan varasta takaa. Tuo ranskalainen näyttelijä, joka esitti poliisia, tuo hervoton ruumis, jota Harlekin tanssitti — oli aivan yksinkertaisesti." — Hänen äänensä petti ja hän kääntyi selin heihin aikeissa lahtea menemään.

"Mikä hän oli?" kysyi Fischer.

"Oikea poliisikonstaapeli", vastasi isä Brown ja katosi pimeään.

Kauimpana lehtevässä puutarhassa oli luolia ja huvimajoja, joissa laakerit ja muut ainavihreät kasvit keskellä talveakin kuvastelivat etelän lämpimiä värejä safiirinsinertävän taivaan alla. Huojuvien laakeripuiden vihreä loiste, yön syvä sini ja kuu, joka säteili kuin kristalli, tarjosivat katsojalle mitä romanttisimman taulun, mutta puiston puiden ylimmillä oksilla kiipeili merkillinen olio, joka teki vähemmän romanttisen kuin eriskummaisen vaikutuksen. Se kiilsi kiireestä kantapäähän, aivankuin miljoona kuuta muodostaisi sen puvun. Oikeat kuun säteet sattuivat siihen joka hetki ja sytyttivät taas uuden piirteen sen olennossa. Mutta säteilevänä ja notkeana vipusi se itsensä lyhyestä puusta lähimpään pitkään, riippuvaoksaiseen ja pysähtyi siellä siitä syystä, että eräs varjo oli liukunut pienemmän puun alle ja huutanut hänelle:

"Totta tosiaan, Flambeau, te olette kuin lentävä tähti, mutta lentävästä tähdestä tulee aina lopulta putoava."

Kiiltävä hopeaolento ylhäällä näytti kumartuvan oksien yli, ja, varmana pakoon pääsemisestään, kuuntelevan pientä alhaalla olevaa olentoa.

"Ette koskaan ole tehnyt sukkelampaa Flambeau. Kanadasta tulo oli mainiosti keksitty teidän puoleltanne — vaikka saavuittekin kai Parisin lipulla — tasan viikko mrs Adamsin kuoleman jälkeen. Silloinhan ei tilanne ollut sopiva kysymysten tekemiseen. Vielä suurempaa taitavuutta todistaa se, että panitte 'lentävät tähdet' takavarikkoon samana päivänä kun mr Fischer saapui. Sitä, mikä sitten seurasi, ei enää voi sanoa taitavuudeksi, se oli suoraan sanoen neronleimaus. Kivien varastaminen oli teille helppoa. Sen olisitte voinut tehdä tuhannella muulla tavalla kuin kiinnittämällä hännän mr Fischerin takkiin. Mutta siinä, mikä sitten seurasi, voititte itsennekin."

Hopeaolento vihreitten lehvien keskellä pysyi paikoillaan kuin hypnotisoitu, vaikka hän olisi helposti voinut paetakin. Hän tuijotti alhaalla puun juurella seisovaan mieheen.

"Niin, katsokaas", sanoi tämä. "Minä olen selvillä kaikesta. Tiedän, että te ette ainoastaan pannut pantomimia alulle, vaan käytitte sitä hyväksennekin kahdella tavoin. Te aioitte varastaa kivet kaikessa hiljaisuudessa. Eräältä rikostoveriltanne saitte kuulla, että teitä jo epäiltiin ja että voimakas poliisikonstaapeli tulisi nuuskimaan jälkiänne tänä iltana. Tavallinen varas olisi ollut kiitollinen varotuksesta ja paennut, mutta te olette runoilija. Teillä oli jo mielessänne tuo mainio aate kätkeä jalokivet kiiltävien valetimanttien joukkoon. Te huomasitte, että jos te näyttelisitte Harlekiniä, sopisi poliisin esiintyminen pantomimin tyyliin. Kunnon konstaapeli lähti Putneyn poliisikonttorista teitä vangitsemaan ja meni suoraan mutkikkaimpaan ansaan, mitä koskaan on viritetty. Kun ovi avattiin, joutui hän suoraan näyttämölle keskelle meluisaa joulupantomimiä, jossa hyppivä Harlekin sai lyödä, potkia, tyrkkiä ja huumata hänet, sillä aikaa kun Putneyn arvokkaimmat henkilöt ilmaisivat suosiotaan kaikuvilla naurunremahduksilla. Parempaa temppua ette koskaan tule tekemään. Asiasta toiseen, olkaa nyt kiltti ja antakaa takaisin nuo timantit."

Vihreä oksa, jolla kiiluva olento istui, rapisi hiukan kuin ihmeissään. Mutta ääni jatkoi:

"Minä tahdon, että annatte ne takaisin, Flambeau, ja minä tahdon, että lopetatte tuollaisen elämän. Teissä on vielä nuoruutta, kunniantuntoa ja huumoria, mutta ne eivät säily hauvojakaan tuollaisessa ammatissa. Hyveen maailmassa vallitsee jonkunlainen tasapainolaki, mutta älkää luulkokaan, että se pitää paikkansa myöskin pahuuden keskellä. Sillä tiellä mennään aina alaspäin. Hyväsydäminen turtuu ja tulee julmaksi, oikeamielinen murhaa toisen ja kieltää tekonsa. Olen tuntenut monta, jotka ovat alkaneet niin kuin te olemalla jonkunlaisia kunniallisia varkaita, hilpeitä rosvoja, jotka ovat varastaneet vain rikkailta, mutta ovat lopettaneet elämänsä mitä suurimmassa alennuksen tilassa. Maurice Blum esiintyi ensin anarkistina periaatteesta, köyhien suojelijana, mutta hän lopetti elämänsä kurjana vakoilijana ja ilmiantajana, jota molemmin puolin käytettiin ja halveksittiin. Harry Burke alotti lunastusmaksusysteeminsä jokseenkin rehellisesti; nyt kiristää hän rahoja lukemattomiin tuutinkeihin puolinääntyneeltä sisareltaan. Lordi Amber alkoi jonkunlaisesta seikkailun halusta ottaa osaa villien joukkueitten toimiin. Nyt on hän Lontoon pahin verenimijä. Kapteeni Barillon oli ennen teitä suuri gentlemanniapashi. Hän kuoli hullujenhuoneessa kirkuen kauhusta, peläten anarkisteja ja varastetun tavaran kätkijöitä, jotka olivat ajaneet häntä takaa tai pettäneet hänet. Minä tiedän, että metsät tuolla takananne näyttävät vapailta ja vietteleviltä, Flambeau. Minä tiedän, että te vilahduksessa voitte kadota sinne kuin orava. Mutta ajan kuluessa tulette vanhaksi ja harmaaksi, ja silloin istutte te siellä, vapaassa metsässä, kylmin sydämin ja kuolema kumppanina ja silloin ovat lehdet jo pudonneet puiden latvoista."

Tuli pitkä hiljaisuus, ja tuntui siltä kuin olisi pikku mies puun alla pidellyt toista kiinni pitkällä, näkymättömällä nauhalla. Hän jatkoi:

"Te olette jo alaspäin menossa. Te kehuitte ennen, ett'ette koskaan tehnyt alhaista ja halpaa tekoa, mutta sen teette tänä iltana. Te kohdistatte epäilykset kunnon poikaan, jota vastaan jo ennestään moni seikka puhuu. Te erotatte hänet tytöstä, jota hän rakastaa ja joka rakastaa häntä. Huonompia tekoja kuin tänne tulette te, ennen kuolemaanne, varmasti tekemään."

Kolme säihkyvää timanttia putosi puusta ruohokkoon. Pieni mies kumartui niitä ottamaan, ja kun hän taas katsahti ylös, oli hopealintu lentänyt pois puun vihreästä häkistä.

Kallisarvoisten kivien takaisin tuominen, kivien, jotka omituista kyllä, juuri isä Brown oli löytänyt, sai koko seurueen riemuitsemaan, ja sir Leopold tuli niin loistavalle tuulelle, että hän sanoi papille, että vaikka hänellä, sir Leopoldilla itsellään, oli jokseenkin vapaamieliset mielipiteet, kunnioitti hän kuitenkin sellaisia henkilöitä, joita uskonto pakotti menemään luostariin ja jäämään tietämättömiksi maailmasta.

NÄKYMÄTÖN MIES

Kahden jyrkän kadun kulmassa Cambden Town'issa loisti sokerileipomo kuin palava sikarinpätkä viileässä, sinertävässä hämärässä. Se muistutti ehkä enemmän ilotulitusaurinkoa, koska sen valo oli hyvin kirjava ja taittui monenlaisiin peileihin ja leikitteli kullatuilla krokaaneilla ja koreilla tortuilla. Puodin ainoaa, loistavaa ikkunaa vasten painoi moni katupoika nenänsä, sillä kaikki suklaapalaset olivat käärityt noihin punaiselle, vihreälle ja kullan värille vivahtaviin papereihin, jotka olivat melkein mieluisempia kuin itse suklaapalaset, ja suunnattoman suuri hääleivos niiden keskellä näytti yhtä kaukaiselta ja puoleensa vetävältä kuin pohjoisnapa, jos se olisi kelvannut syötäväksi. Tällaiset sateenkaari-korut olivat luonnollisesti omiansa keräämään ikkunaan kaiken kymmenen ja kahdentoista vuotiaan nuorison naapuristosta. Mutta tämä kadunkulma viekotteli kehittyneempääkin nuorisoa, ja ainakin yksi neljänkolmatta ikäinen mies seisoi ikkunan ääressä sisään katsellen. Hänestäkin oli puodilla erikoinen viehätyksensä, ei kuitenkaan karamellien vuoksi, vaikkei hän suinkaan halveksinut niitäkään.

Hän oli pitkä, luiseva, punatukkainen nuori mies, kasvoilla päättäväinen ilme, käytös huoleton. Kainalossaan kantoi hän litteää laukkua, jossa oli mustalla valkoiselle tehtyjä piirrossuunnitelmia. Näitä tarjoili hän suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä kustantajille, aina siitä saakka, kun hänen enonsa, joka oli amiraali, oli tehnyt hänet perinnöttömäksi sosialististen mielipiteitten takia, erään luennon perusteella, jonka hän oli pitänyt tätä taloudellista suuntaa _vastaan_. Hänen nimensä oli John Turnbull Angus.

Viimein avasi hän kaupan oven ja meni puodin läpi talon takaosassa olevaan huoneeseen, jossa oli jonkunmoinen piirastarjoilu. Hän kohotti hieman hattuaan puodissa seisovalle nuorelle neidille. Tämä oli tumma, miellyttävä, vilkasliikkeinen tyttö, puettu mustiin, poskilla voimakas puna, silmät vilkkaat ja tummat. Tavallisen väliajan kuluttua meni hän nuorukaisen jälkeen huoneeseen kysymään mitä hän tahtoi.

Hänen toivomuksensa oli kai usein uusiintuva. "Tahtoisin pienen kupin vahvaa kahvia", sanoi hän, "ja puolen pennyn sämpylän." Ja kohta sen jälkeen, ennen kuin tyttö oli ehtinyt kääntyä, lisäsi hän:

"Ja sitten tahtoisin vielä mennä naimisiin teidän kanssanne."

Nuori puotineiti oikasihe äkkiä ja sanoi:

"Minä en suvaitse tuollaista leikkiä."

Punatukkainen nuorukainen kohotti harmaat silmänsä odottamattoman vakavan näköisenä.

"Minä vakuutan teille kunniani kautta", sanoi hän, "että tarkoitukseni on vakava, yhtä vakava kuin tilauskin. Avioliitto maksaa rahoja, se niin kuin sämpyläkin, mutta ne suoritetaan. Se on raskaasti sulavaa niin kuin hyvä vehnäleipä ja se vaatii voimia".

Tumma nuori neiti ei ollut kääntänyt katsettaan hänestä, vaan näytti tutkivan hänen kasvojaan melkein traagillisen tarkasti. Tarkastuksen loputtua väreili hänen huulillaan kuin hymyn varjo ja hän istuutui tuolille.

"Eikö teistäkin", sanoi Angus hiukan hajamielisesti, "ole melkein julmaa syödä näitä puolen pennyn sämpylöitä? Nehän voisivat kasvaa koko pennyn sämpylöiksi. Sellaisista kujeista luovun minä, sittenkun olemme päässeet naimisiin."

Tumma nuori neiti nousi ja meni ikkunan luo luultavasti voimakkaiden, mutta ei suinkaan vastenmielisten ajatusten vallassa. Kun hän lopulta kääntyi, hämmästyi hän nähdessään, että nuori mies kattoi pöytää erilaisilla ikkunasta otetuilla tavaroilla. Niitten joukossa pisti silmään pyramiidi hyvin koreista karamelleista, koko joukko voileipätarjottimia ja molemmat karafiinit, joissa oli omituista portviiniä ja kummallista sherryä, niin kuin leivospuodeissa on tavallista. Kaiken tämän ihanuuden keskelle oli hyvin varovasti asetettu tuo suunnaton, sokeroitu leivos, joka oli ollut ikkunan parhaana koristuksena.

"Mitä ihmeitä te teette?" kysyi tyttö.

"Velvollisuuteni, Laura hyvä", vastasi nuorukainen.

"Odottakaa toki hetkinen", pyysi neiti. "Älkääkä puhuko minulle noin. Minä tahdoin sanoa — mitä kaikki tämä tarkoittaa?"

"Juhla-ateria, miss Hope."

"Ja tuo sitten?" kysyi hän kärsimättömästi osoittaen sokerikakkua.

"Hääleivos, rouva Angus", sanoi nuorimies.

Tyttö meni pöydän luo, nosti leivoksen pois kalisevien tarjotinten välistä ja asetti sen takaisin ikkunalle. Sitten istuutui hän pöydän ääreen, nojasi kyynärpäänsä siihen ja katseli nuorta miestä — ei oikeastaan vastenmielisesti, mutta epäröiden.

"Ettehän anna minulle ajatusaikaakaan", sanoi hän.

"En, niin tyhmä en ole", sanoi poika. "Se johtuu kristillisestä nöyryydestäni."

Tyttö katseli häntä edelleen, mutta hän oli tullut paljon vakavammaksi, vaikka hymyilikin.

"Mr Angus", sanoi hän hyvin päättäväisesti. "Ennenkuin olette ehtinyt jatkaa tyhmyyksiänne hetkeäkään, täytyy minun, niin lyhyesti kuin mahdollista, kertoa teille jotain itsestäni."

"Kuuntelen nautinnolla", vastasi Angus vakavasti. "Kun kerran olette päässyt alkuun, sanonette kai minulle jotain, mikä koskee minuakin."

"Olkaa nyt hiljaa ja kuunnelkaa", sanoi Laura. "Ei ole tapahtunut mitään sellaista, mitä minun pitäisi hävetä, eikä myös mitään, jonka vuoksi surisin. Mutta mitä te sanoisitte, jos minä kertoisin teille, että on olemassa jotain, mikä ei kuulu minuun ja kuitenkin kiusaa minua."

"Siinä tapauksessa pyytäisin teitä hyväntahtoisesti tuomaan hääkakun takaisin", sanoi Angus varmasti.

"Ensin täytyy teidän kuulla kertomukseni", sanoi Laura taipumattomana. "Aluksi saatan sanoa teille, että isäni omisti 'Punaisen kalan' ravintolan Ludbyryssä ja minä sain olla tarjoilijattarena baarissa."

"Siksihän usein olen ihmetellyt, mitä omituista tässä leipomossa oikeastaan on?" sanoi Angus.

"Ludbyry on ummehtunut, ruohoa kasvava pikku loukko itäisissä kreivikunnissa, ja 'Punaisen kalan' ainoina vieraina olivat jotkut ohikulkevat kauppamatkustajat — enimmäkseen vastenmielisimpiä otuksia, mitä ajatella voi, ja joitten vertaa te ette koskaan ole nähnyt. Tarkoitan tuollaisia uneliaita vetelyksiä, joilla on juuri niin paljon rahaa, että voivat elää, eikä mitään muuta tehtävää kuin lurjustella baarihuoneessa lyömässä vetoja hevosista, sen lisäksi huonosti puettuina vaatteihin, jotka näyttäisivät siisteiltä toisten yllä. Mutta kovin usein ei näitäkään nuoria lurjuksia meidän talossamme nähty. Kaksi kävi siellä kuitenkin liian usein — molemmat kaikin puolin ilkeitä. Molemmat elivät omilla rahoillaan ja olivat sietämättömän laiskoja ja keikailevia. Minusta oli heitä kuitenkin hiukan sääli, sillä luulenpa, että he olivat tottuneet livahtamaan meidän tyhjään baariimme siitä syystä, että molemmilla oli vähäpätöinen ruumiinvika ja siitä tekevät talonpoikaistöllikät joskus pilaa. Muuten ei se oikeastaan ollut mikään puutteellisuus, kasvuvika vain. Toinen heistä oli tavattoman pienikasvuinen, aivan kuin kääpiö, tai ainakin kuin jockey. Muuten ei hänen ulkomuodossaan ollut mitään jockeyhin vivahtavaa. Hänen päänsä oli pyöreä, mustatukkainen, parta musta ja hyvin hoidetut silmät kirkkaat kuin linnulla. Hän kalisteli aina rahoja taskussaan ja leikki suurilla, kultaisilla kellon vitjoillaan. Hänen yrityksensä pukeutua kuin gentlemanni olivat liian näkyviä, että hän todella olisi ollut gentlemanni. Tyhmä hän ei ollut, vaikka olikin vetelehtijä ja hyvin turhamainen. Hän oli erinomaisen taitava muutamissa asioissa, joista hänellä ei ollut vähääkään hyötyä. Hän osasi tehdä temppuja, sai viisitoista tulitikkua syttymään toisistaan, niin että se oli kuin pieni ilotulitus, ja osasi muodostaa banaanin kuoresta, tai jostain samanlaisesta, hyppivän nuken. Hänen nimensä oli Isidor Smythe ja minä näen hänet vieläkin, kun hän pienine tummine kasvoineen tuli tarjoilupöydän luo ja teki viidestä sikarista hyppivän kengurun.

"Toinen oli luonteeltaan hiljaisempi ja jokapäiväisempi kuin pikku Smythe parka, mutta minä pelkäsin häntä paljo enemmän. Hän oli hyvin pitkä ja laiha ja hänellä oli vaalea tukka. Hänen nenänsä varsi oli hyvin korkea ja häntä olisi tavallaan voinut sanoa kauniiksikin, ellei hän olisi katsonut kieroon tavalla, etten koskaan ole moista nähnyt. Jos hän katsoi suoraan kohti, ei tiennyt missä itse oli, ja vielä hullummalta tuntui, kun hän katseli jotain toista. Minä otaksun, että tämä kierosilmäisyys jossain määrin katkeroitti miesparan mieltä, sillä kun Smythe oli valmis tekemään temppujaan missä hyvänsä, ei James Welkin — se oli kierosilmäisen nimi — tehnyt koskaan muuta kuin istui ryypiskellen baarihuoneessamme, tai teki pitkiä kävelyretkiä ympäristön harmaalla tasangolla. Minulla on myöskin täysi syy luulla, että Smytheä vaivasi oma pienuutensa, vaikkei hän ollut siitä huolivinaan. Minä jouduin sen vuoksi hyvin hämilleni ja pahoilleni, sekä hämmästyin aika lailla, kun he molemmat kosivat minua samalla viikolla.

"Minä tein silloin jotain, mitä sittemmin kaduin ja pidin suurena tyhmyytenä. Olivathan molemmat velikullat tavallaan minun ystäviäni ja minä olin tosiaan hyvin peloissani siitä, että he luulisivat minun antaneen heille rukkaset sen todellisen syyn takia, että he olivat kauhean rumia. Keksin sen vuoksi toisen syyn ja sanoin, etten minä periaatteesta tahtonut mennä naimisiin kenenkään kanssa, joka ei ollut itse raivannut itselleen tietä elämässä. Minä sanoin, etten minä myöskään tahtonut — periaatteen vuoksi — elää perityillä rahoilla niinkuin he. Kaksi päivää sen jälkeen, kun minä hyväntahtoisuudessani olin sanonut tämän, alkoi kaikki tuo ikävä. Ensimäinen, mitä heistä sain kuulla oli, että he molemmat olivat lähteneet onnen etsintään ja ansaitsemaan rahoja, aivan niin kuin meidän tyhmissä lasten saduissamme kerrotaan.

"Siitä päivästä tähän hetkeen saakka en ole nähnyt kumpaakaan heistä. Mutta minä olen saanut kaksi kirjettä pikku Smytheltä ja niiden sisältö oli hyvin jännittävä."

"Ettekö koskaan ole kuullut toisesta?" kysyi Angus.

"Ei, hän ei ole kirjoittanut minulle", sanoi tyttö hiukan epäröityään. "Smythen ensimäisessä kirjeessä seisoi vain, että hän oli lähtenyt Lontooseen Welkinin kanssa, mutta Welkin käveli niin rivakasti, että pikku mies ei ehtinyt mukaan, vaan heittäytyi lepäämään tien viereen. Sieltä korjasivat kiertelevät ilveilijät hänet majaansa ja koska hän ensikseen oli melkein kääpiö ja toisekseen pikkuinen, sukkela velikulta, onnistui hän hyvin heidän ammatissaan ja hänet lähetettiin Aquariumiin tekemään temppuja, en muista minkälaisia. Sellainen oli ensimäisen kirjeen sisältö. Toinen oli paljon yllättävämpi ja sen sain minä viime viikolla."

Angus tyhjensi kahvikuppinsa ja katseli neitoa lempein, kärsivällisin silmin. Itse ei tyttö voinut olla nauramatta, kun hän jatkoi kertomustaan.

"Minä luulen, että te olette joka aidassa tässä ympäristöllä lukenut sanat: _Smythen hiljaiset palvelijat_. Muuten ette ole pitänyt silmiänne auki. Minä en ole oikein perillä asiasta, mutta se taitaa olla joku mekaaninen keksintö, jonka avulla koneet toimittavat kaikki palvelijain tehtävät talossa. Jotain siihen suuntaan kuin: _Painakaa nappia — aina raitis hovimestari. Kääntäkää kahvaa — kymmenen palvelijaa, jotka eivät kuhertele_. Nuo ilmoitukset olette varmasti nähnyt. Olkoot nuo koneet minkälaisia hyvänsä, varmaa on, että ne tuottavat rahaa, ja kaikki nuo rahat menevät tuolle pikku tontulle, johon tutustuin Ludburyssä. Minua ilahduttaa, että mies parkaa on onnistanut, mutta se on kuitenkin varmaa, että minä pelkään hänen tulevan jonain päivänä sanomaan, että hän on itse raivannut tiensä elämässä, sillä sen hän on tosiaan tehnyt."

"Entä tuo toinen mies?" toisti Angus itsepäisen kärsivällisesti.

Laura Hope hypähti äkkiä pystyyn.

"Minä luulen, hyvä ystävä", sanoi hän, "että te olette oikea noita. Olette aivan oikeassa. En ole nähnyt ainoatakaan tuon toisen kädestä lähtenyttä riviä ja minulla ei ole pienintäkään aavistusta missä tai mikä hän on. Mutta häntä minä oikeastaan pelkäänkin. Hän on jäljissäni kaikkialla. Hän on tehnyt minut puolihassuksi. Minä luulen melkein, että hän on tehnyt minut täysin hulluksi, sillä olen tuntenut hänen olevan läsnä siellä, missä hän ei ole voinut olla, ja kuullut hänen äänensä siellä, missä hän ei ole voinut puhua."

"Paras miss Laura", sanoi nuorukainen iloisesti. "Vaikka hän olisi itse saatana, on hänen mahtinsa lopussa, heti kun olette kertonut asian jollekin toiselle. Hulluksi tulee vain silloin, kun on hiljaa ja vaikenee. Mutta koska kuvittelitte tuntevanne ja kuulevänne kierosilmäisen ystävänne läsnäolon?"

"Kuulin James Welkinin naurun yhtä selvästi kuin teidän sananne nyt", sanoi tyttö hyvin varmasti. "Ei ketään ollut lähettyvillä, sen tiedän, sillä minä seisoin kadun kulmassa aivan puodin ulkopuolella ja saatoin nähdä molemmat kadut yhtaikaa. Olin unhottanut hänen naurunsa, vaikka se oli yhtä kummallista kuin hänen kierosilmäisyytensäkin. En ollut ajatellut häntä melkein vuoteen. Mutta se on puhdasta totuutta, että muutamia sekunteja sen jälkeen saapui hänen kilpailijansa kirje."

"Saitteko kummituksen koskaan puhumaan tai huutamaan tai päästämään ääntä?" kysyi Angus mielenkiintoa osoittaen.

Laura värisi ja sanoi lujalla äänellä:

"Kyllä, sain kuin sainkin. Juuri kun olin lukenut loppuun Isidor Smythen toisen kirjeen, jossa kerrottiin hänen menestyksistään, kuulin Welkinin sanovan: 'Hän ei kuitenkaan saa teitä'. Kuulin sen niin selvästi kuin olisi hän seisonut samassa huoneessa. Se on kauheaa. Lienenkö minä sittenkin hullu?"

"Jos te olisitte hullu", sanoi nuorukainen, "pitäisitte itseänne viisaana. Mutta tuo näkymätön herra tuntuu todella hiukan kummalliselta. Kaksi päätä näkee paremmin kuin yksi — hienotunteisuudesta en mainitse muita elimiä — mutta jos te sallitte minun reippaana ja käytännöllisenä miehenä muuttaa hääkakun ikkunalta pöydälle..."

Ennenkuin hän ehti lopettaa, kuului ulkoa kimakka puhallus, ja pieni, hurjaa vauhtia kulkeva automobiili vieri oven eteen ja pysähtyi siihen. Melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi puodissa tömistelemässä pieni olento kiiltävä silinterihattu päässä.

Angus, joka tähän saakka ankaran itsehillinnän avulla oli esiintynyt iloisesti ja pelottomasti, ilmaisi nyt todellisen mielentilansa menemällä kiivaasti ulos sisemmästä huoneesta ottamaan äskentullutta vastaan. Katsaus häneen riitti varmistamaan rakastuneen miehen hopeat arvelut. Tuo hyvin puettu, kääpiömäinen olento, musta suippoparta terävänä törröttäen, nuo sukkelat, levottomat silmät, nuo hyvin muodostuneet, mutta hyvin hermostuneet sormet, eivät voineet olla kenenkään muun, kuin sen, josta hän äsken oli saanut kuvauksen, nimittäin Isidor Smythen, joka teki nukkeja banaaninkuorista ja tulitikkulaatikoista, Isidor Smythen, joka ansaitsi miljoonia rautaisilla, raittiilla hovimestareilla ja siveillä palvelijattarilla. Nuo molemmat miehet, jotka vaistomaisesti ymmärsivät toistensa omistusoikeutta koskevan ilmeen, katselivat toisiaan kylmän jalomielisesti, joka on kilpakosijoiden hienoin tuntomerkki.

Mr Smythe ei millään lailla viitannut molemminpuolisen vastenmielisyyden syvimpiin syihin, vaan sanoi kiivaasti:

"Onko miss Hope nähnyt, mitä ikkunaan on kirjoitettu?"

"Ikkunaan?" toisti Angus kummissaan.

"Nyt ei ole aikaa muihin selityksiin", sanoi pieni miljoonamies lyhyesti. "Tässä on jotain pirullista tekeillä, josta täytyy saada selko."

Hän osoitti kiiltävällä kävelykepillään ikkunaa, joka äsken oli tyhjennetty mr Anguksen kihlajaisvalmistusten vuoksi, ja Angus hämmästyi aikalailla, kun hän keskellä ikkunaa näki pitkän, kiinniliimatun paperisuikaleen, joka varmasti ei ollut siinä, kun hän vähän aikaa sitten oli katsahtanut ruudun läpi. Seuraten tarmokasta Smytheä kadulle huomasi hän, että noin puolitoista kyynärää postimerkkipaperia oli huolellisesti liimattu ruutuun ja paperiliuskalle oli epätasaisilla kirjaimilla kirjoitettu: "Jos te menette naimisiin Smythen kanssa, on hän kuoleman oma."

"Laura", sanoi Angus ja pisti suuren, punaisen päänsä puotiin. "Te ette ole hullu."

"Tämä on tuon Welkinin käsialaa", sanoi Smythe happamesti. "En ole nähnyt häntä vuosikausiin, mutta hän kiusaa minua lakkaamatta. Viisi kertaa on hän viimeisten kahden viikon kuluessa lähettänyt uhkauskirjeitä asuntooni ja minä en saa käsiini edes niiden tuojaa, saatikka sitten Welkiniä itseään. Talon portinvartija vakuuttaa, ettei epäilyttäviä henkilöitä ole näkynyt, ja tässä on hän nyt liimannut jonkinlaisen seinäpaperireunuksen avoimen puodin ikkunaan, sillä aikaa kun ne, jotka olivat puodissa..."

"Aivan oikein", sanoi Angus vältellen. "Sillä aikaa kun ne, jotka olivat puodissa, joivat kahvia. Minä vakuutan teille, herra, että pidän arvossa ripeyttänne ryhtyä asiaan muitta mutkitta. Voimmehan sitten puhua muusta. Mies ei ole voinut ehtiä kauas, sillä voin vaikka vannoa, ettei ikkunassa ohut paperikaistaletta kymmenen tai viisitoista minuuttia sitten. Toiselta puolen on hän jo ehtinyt liian kauaksi, että voisimme ajaa häntä takaa, sillä emmehän edes tiedä, mihin suuntaan meidän pitäisi juosta. Jos haluatte totella neuvoani, herra Smythe, niin uskokaa asia jollekin tarmokkaalle salapoliisille, mieluimmin yksityiselle kuin valtion palveluksessa olevalle. Minä tunnen erään erittäin taitavan miehen, joka asuu viiden minuutin matkan päässä täältä, jos ajatte automobiilillä. Hänen nimensä on Flambeau ja vaikka hänen nuoruutensa on ollut sangen myrskyinen, on hän nyt aivan rehellinen ja hänen aivonsa ovat suuriarvoiset. Hän asuu Lucknow Mansionsissa Hampsteadissä."