Part 6

"Tällaista putinkia ei osata valmistaa muualla kuin täällä."

"Ei missään muualla", sanoi mr Audley syvällä bassoäänellä, kääntyen puhujaan ja nyökäyttäen monta kertaa arvokasta päätään. "Ei missään muualla kuin täällä. Joku sanoi minulle, että Café Anglaissa..."

Tässä keskeytti hänet ja saattoi silmänräpäykseksi pois tasapainosta se seikka, että hänen lautasensa korjattiin pois, mutta hänen onnistui pian tavoittaa arvokkaan ajatuslankansa pää.

"Joku sanoi minulle, että se Café Anglaissa on yhtä hyvin valmistettua. Mutta kaukana siitä, sir", jatkoi hän pudistaen päätänsä horjumattomana kuin ankara tuomari. "Kaukana siitä."

"Sitä paikkaa pidetään parempana kuin se on", sanoi eräs eversti Pound, joka ulkonäöstä päättäen puhui ensi kertaa moneen kuukauteen.

"Enpä mene sanomaan niin varmasti", sanoi Chesterin herttua, joka oli optimisti. "Se on aika hauska muutamissa suhteissa. Se on aivan voittamaton..."

Tarjoilija tuli nopeasti käyden huoneen läpi ja pysähtyi äkkiä. Hän pysähtyi yhtä hiljaa kuin oli kävellytkin, mutta kaikki nämä omituiset ja veltostuneet herrat olivat niin tottuneet heitä ympäröivään ja heidän olemustaan kannattavan koneiston äänettömyyteen, että he säpsähtivät, aivankuin tarjoilija olisi tehnyt jotain odottamatonta. He tunsivat samaa kuin minä ja sinä tuntisimme, jos eloton maailma näyttäytyisi tottelemattomalta — jos tuoli pakenisi meitä.

Tarjoilija seisoi tuijottaen muutaman sekunnin, joitten kuluessa kaikkien kasvoille vähitellen levisi jonkunlainen häpeävä ilme — kokonaan meidän aikakautemme tuotteita. Siinä ilmenee vastakohta nykyaikaisen hyväntekeväisyyden ja sen kauhean kuilun välillä, joka nykyään erottaa rikkaiden ja köyhien sielut. Entisajan todellinen ylimys olisi ensiksi alkanut pommittaa tarjoilijaa tyhjillä pulloilla ja lopuksi kai rahoilla. Todellinen demokraatti olisi toverillisella suoruudella kysynyt tarjoilijalta, mitä hittoja hänellä oli täällä tekemistä. Mutta nämä nykyaikaiset rahavallan kannattajat eivät voineet kärsiä köyhän miehen läheisyyttä, oli hän sitten orja tai ystävä. Se, että palveluskunnassa oli jotain epäkunnossa, oli vain ikävää ja hyvin häiritsevää. Nämä herrat eivät millään muotoa tahtoneet olla karukäytöksisiä ja heitä peloitti näyttää hyväntahtoisilta. He tahtoivat vain, että häiriö, oli se mikä hyvänsä, pian olisi lopussa. Se olikin jo lopussa. Kun tarjoilija oli seisonut jonkun hetken aivan kuin jäykkäkouristuksen lamauttamana, kääntyi hän ja syöksyi ulos.

Kun hän taas näyttäytyi huoneessa, tai oikeastaan ovella, oli hänen seurassaan toinen tarjoilija, jolle hän etelämaisella vilkkaudella kuiskutti jotain kiivaasti viittilöiden. Sitten poistui ensimäinen vahtimestari, jätti toisen siihen ja palasi kolmannen kanssa. Kun vihdoin neljäs oli liittynyt nopeasti kokoontuvaan synoodiin, arveli mr Audley, hienojen tapojen nimessä, ajan sopivaksi hiljaisuuden rikkomista varten. Puheenjohtajan vasaran asemesta käytti hän kovaa rykäisyä ja sanoi:

"Nuori Moocher tekee mainiota työtä Birmassa. Ei mikään muu kansallisuus maailmassa voisi..."

Viides tarjoilija oli tullut lentäen kuin nuoli ja kuiskasi hänelle:

"Suokaa anteeksi, mutta asia on tärkeä. Saisiko isäntä puhutella teitä?"

Ällistyneenä kääntyi puheenjohtaja ympäri ja hänen hämmästynyt katseensa kohtasi nyt mr Leverin, joka lähestyi heitä sopimattoman hätäisesti. Kelpo isännän käynti oli aivan tavallista, mutta hänen kasvonsa eivät suinkaan olleet entisen näköiset. Tavallisesti oli niillä terve, kuparinruskea väri, nyt ne olivat sairaaloisen keltaiset.

"Suokaa anteeksi, mr Audley", sanoi hän aivan kuin olisi kärsinyt hengenahdistusta. "Minulla on pahoja epäilyksiä. Kun teidän kalalautasenne korjattiin pois, olivat kai veitset ja haarukat niiden mukana?"

"Niin minun tietääkseni", vastasi puheenjohtaja hiukan tulistuen.

"Näitte kai hänet?" läähätti hätääntynyt isäntä. "Näitte kai tarjoilijan, joka korjasi ne? Tunnetteko hänet?"

"Minäkö tuntisin tarjoilijan?" kysyi mr Audley harmistuneena. "Varmasti en!"

Mr Lever levitti kätensä hätääntyneellä liikkeellä.

"Minä lähetin hänet sisään. Minä en tiedä milloin ja miksi hän tuli. Minä lähetin tarjoilijani sisään korjaamaan lautasia ja hän huomasi, että ne jo olivat korjatut."

Mr Audley näytti nyt liian sekaantuneelta ollakseen se mies, jota valtakunta tarvitsi. Ei yksikään seurueesta voinut saada sanaakaan sanotuksi, paitsi tuo puuhevonen eversti Pound, jonka outo sähkövirta oli tehnyt luonnottoman eloisaksi. Hän nousi jäykästi istuimeltaan, vaikka toiset jäivätkin istumaan, kiersi lornetin silmäkulmaansa ja alkoi puhua karkealla, hillityllä äänellä, aivankuin olisi puoleksi unohtanut puhumisen taidon.

"Luuletteko", sanoi hän, "että joku on varastanut kalahopeamme?"

Isäntä levitti taas kätensä, tällä kertaa vielä avuttomampana, ja silmänräpäyksessä olivat kaikki herrat seisoallaan pöydän ääressä.

"Ovatko kaikki tarjoilijanne läsnä?" kysyi eversti matalalla, karkealla äänellään.

"Kyllä, kaikki, sen olen itse nähnyt", huudahti nuori herttua ja työnsi innokkaasti esiin poikamaiset kasvonsa. "Minä lasken heidät aina kun minä tulen sisään. He ovat niin hullunkurisen näköisiä seistessään rivissä pitkin seinää."

"Mutta eihän voi muistaa niin varmasti"... alotti mr Audley raskaasti ja epäröiden.

"Kyllä, minä vakuutan muistavani sen vallan hyvin", huusi herttua innokkaasti. "Tässä hotellissa ei koskaan ole ollut kuin viisitoista tarjoilijaapa tänä iltana oli heitä myöskin tasan viisitoista, ei enempää eikä vähempää."

Isäntä kääntyi nyt häneen päin kaikki jäsenet vapisten.

"Te sanotte, sanotte", änkytti hän, "että te laskitte minun tarjoilijani viideksitoista?"

"Niinkuin tavallisesti", vakuutti herttua. "No, mitä siitä?"

"Ei mitään", sanoi Lever kamalalla äänenpainolla. "Mutta se on varmasti aivan mahdotonta. Yksi noista viidestätoista makaa kuolleena huoneessaan."

Järkyttävä hiljaisuus vallitsi hetken huoneessa. On mahdollista — sillä sanalla "kuolema" on yliluonnollinen voima — että jokainen näistä tyhjäntoimittajista katseli sillä hetkellä sieluaan ja huomasi sen pieneksi kuin kuivettuneen herneen. Eräs heistä — luulen, että se oli herttua — saattoi vielä sanoa rikkaan miehen hyväntahtoisuudella:

"Voimmeko tehdä jotakin hänen hyväkseen?"

"Hänen luonaan on ollut pappi", sanoi juutalainen osoittaen vähäistä liikutusta.

Kuin tuomiopasuunan puhaltaessa heräsivät nyt kaikki asemansa tuntoon. Muutamien hajauttavien sekuntien aikana olivat he todella tulleet siihen luuloon, että tuo viidestoista oli saattanut olla kuolleen tarjoilijan henki. Tämä ajatus oli tehnyt heidät mykiksi, sillä henget ja kummitukset olivat heistä yhtä vastenmielisiä kuin kerjäläiset. Mutta hopeoitten muisto mursi ihmeen taikavoiman, mursi sen aivan äkkiä voimakkaalla taka-iskulla. Eversti kaatoi tuolinsa ja meni pitkin askelin ovea kohti.

"Jos täällä oli viidestoista mies", sanoi hän, "niin oli se, hyvät ystävät, varas. Kiiruhtakaamme heti pääkäytävälle ja takaportille ja sulkekaamme ne hyvin. Puhukaamme sitten asiasta. Klubin neljäkolmatta helmeä ovat kyllin arvokkaat takaisin saataviksi."

Mr Audley näytti ensin epäilevän, sopiko kiireellinen into gentlemannille, mutta kun hän näki herttuan nuorekkaalla kiihkolla syöksyvän portaita alas, seurasi hän jälessä vakavin askelin.

Samassa syöksyi kuudes tarjoilija sisään ja kertoi, että hän oli löytänyt kaikki kalalautaset tarjoilupöydälle ladottuina, mutta hopeasta hän ei ollut nähnyt kiiltoakaan.

Päivällisvieraat ja tarjoilijat, jotka nyt hujan hajan juoksivat käytävän läpi, jakaantuivat kahteen joukkoon. Useimmat seurasivat isäntää suureen halliin ja pääovelle saadakseen tietää, oliko joku mennyt ulos. Eversti Pound, puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja pari muuta syöksyivät käytävään, joka johti palvelijoiden huoneeseen, koska he pitivät luultavimpana, että varas oli paennut sitä tietä. He kulkivat siis vaatekomeron hämärän syvennyksen ohi ja huomasivat pienen, mustiinpuetun olennon, kaiketi ovenvartijan, joka seisoi varjossa.

"Halloo!" huusi herttua. "Oletteko nähnyt jonkun menevän tästä ohi?"

Lyhytkasvuinen ei vastannut suoraan, vaan sanoi ainoastaan:

"Minulla on luullakseni hallussani se, mitä herrat etsivät."

He pysähtyivät epäröiden ja ihmetellen, samalla kun mies meni peremmälle vaatekomeroon ja palasi molemmat kädet täynnä kiiltävää hopeaa, jonka hän myyjän varmuudella asetti pöydälle. Hopea näyttäytyi tusinaksi omituisen muotoisia veitsiä ja haarukoita.

"Te — te", änkytti eversti menetettyään lopuksi tasapainonsa täydellisesti. Sitten kurkisti hän pimeään, pieneen aitaukseen ja huomasi kaksi seikkaa: ensiksi, että pikkuinen, tumma mies oli papin puvussa, toiseksi, että hänen takanaan olevan huoneen ikkuna oli rikottu, niin kuin joku olisi väkisin pyrkinyt läpi siitä.

"Liian kallisarvoisia tavaroita vaatekomerossa säilytettäviksi, vai kuinka?" huomautti pappi iloisesti ja järkevästi.

"Oletteko te, oletteko te varastanut nämä?" sopersi mr Audley säikähtynein silmin.

"Siinä tapauksessa", sanoi pappi, "jätän minä ne ainakin takaisin."

"Mutta sitä te ette ole tehnyt", sanoi eversti Pound yhä tuijottaen rikottuun ikkunaan.

"Suoraan sanoen, en ole tehnyt sitä", sanoi pieni mies hieno iva äänessään. Ja sitten istuutui hän aivan vakavana korkealle jakkaralle.

"Mutta te tiedätte, kuka tämän on tehnyt", sanoi eversti.

"Hänen oikeaa nimeään en tunne", sanoi pappi hiljaisesti. "Mutta tiedän jokseenkin paljon hänen ruumiin voimistaan ja kiusauksistaan. Sain edellisestä jonkunmoisen käsityksen, kun hän koetti kuristaa minut, ja hänen siveyskäsitteistään, kun hän katui."

"Kun hän katui. Sepä joltakin kuuluu!" huudahti nuori Chester kimeästi nauraen.

Isä Brown nousi seisomaan kädet selän takana:

"Niin, eikös olekin kummallista", sanoi hän, "että varas ja seikkailija voi katua, kun niin monet, varmassa asemassa olevat miehet pysyvät kovina ja kevytmielisinä, hyödyttöminä sekä Jumalalle että ihmisille? Mutta, suokaa anteeksi, siinä tunkeudutte te minun alalleni. Vaikka te epäilette miehen katumuksen todellisuutta, niin olette kaikissa tapauksissa saaneet takaisin veitsenne ja haarukkanne. Te olette nuo 'kaksitoista totista kalastajaa' ja tuossa on teille kaikki hopeakalanne. Mutta _Hän_ on tehnyt minusta ihmisten kalastajan."

"Saitteko kiinni tuon miehen?" kysyi eversti otsa rypyssä.

Isä Brown kohtasi avoimin katsein hänen yrmeän muotonsa.

"Kyllä", sanoi hän. "Minä vangitsin hänet näkymättömällä koukulla ja näkymättömällä siimalla, joka on niin pitkä, että se suo hänen kulkea, vaikka maailman loppuun, mutta sentään niin vahva, että voin temmata hänet takaisin yhdellä nykäyksellä."

Tuli pitkä hiljaisuus. Kaikki toiset hajaantuivat viedäkseen jälleen löydetyt hopeat tovereilleen tai neuvotellakseen hotellin omistajan kanssa asian omituisesta laadusta. Yrmeä eversti istui kuitenkin paikoillaan pöydän reunalla heiluttaen pitkiä, ohuita jalkojaan ja pureskellen mustia viiksiään.

Lopuksi sanoi hän aivan tyynesti papille: "Se taisi olla aika sukkela veitikka, mutta luulenpa tuntevani vielä sukkelamman."

"Kyllähän hän oli sukkela", vastasi pappi. "Mutta en oikein tiedä, ketä tarkoitatte vielä sukkelammalla."

"Tarkoitan teitä", sanoi eversti naurahtaen. "Minun tarkoitukseni ei ole saattaa miestä vankilaan, senvuoksi voitte olla aivan rauhallinen. Mutta tahtoisinpa uhrata monta hopeahaarukkaa saadakseni aivan pilkulleen tietää, kuinka te sotkeennuitte tähän juttuun ja saitte miehen luovuttamaan hopeat. Te olette varmasti viekkain veitikka koko seurassamme."

Isä Broxvnilla ei näyttänyt olevan mitään everstin karua avomielisyyttä vastaan.

"Vai niin", sanoi hän hymyillen. "En voi tietysti virkkaa mitään siitä, kuka mies on, tai kertoa hänen tarinaansa, mutta ei ole olemassa mitään syytä, minkä vuoksi en voisi kertoa teille niitä ulkonaisia seikkoja, jotka itse keksin."

Odottamattoman notkeasti hyppäsi hän aitauksen yli ja istuutui eversti Poundin viereen, heilutellen lyhyitä jalkojaan kuin aidalle kiivennyt pojanvekara. Hän alkoi kertoa tarinaa yhtä vapaasti kuin olisi hän jutellut siitä vanhalle ystävälle jouluhiiloksen ääressä.

"Katsokaas, eversti", sanoi hän. "Olin sulkeutunut tuohon pieneen huoneeseen kirjoittelemaan, kun kuulin jalkaparin täällä käytävässä harjoittelevan tanssia, joka oli yhtä konstikas kuin kuolemankarkelo. Ensin tuli parvi nopeita, lystikkäitä pikkuaskelia, aivan kuin siellä olisi tallustellut mies, joka oli lyönyt vetoa osaavansa kävellä varpaillaan; sitten tuli sarja hitaita, huolimattomia, narisevia askeleita, jotka muistuttivat sikaria polttelevan herrasmiehen kävelyä. Mutta minä olisin voinut vannoa, että samat jalat astuivat molemmat askellajit, jotka vuorotellen toistuivat. Ensin kevyttä käyntiä, sitten raskasta ja sitten taas kevyttä. Ensin ihmettelin välinpitämättömästi, sitten yhä innokkaammin, minkä ihmeen vuoksi mies vuorotellen esitti noita molempia osia. Toinen käyntitapa oli tuttu. Se oli samanlaista kuin teidän, eversti. Sillä lailla kävelee hyvinvoipa herrasmies, joka odottaa jotain ja joka kuljeksii ympäriinsä mieluummin liikkuvan luonteensa, kuin levottomuuden tähden. Toisenkin tavan tunsin, mutta en muistanut, minkälaiset ihmiset kävelivät sillä tavoin. Olisinkohan matkoillani tavannut jonkun hassunkurisen olion, joka puikahteli ympäriinsä varpaillaan noin kummallisesti? Mutta silloin satuin kuulemaan lautasten kalinaa, en tiedä miltä suunnalta, ja vastaus oli selvä kuin makkaraliemi. Käyntitapa oli tarjoilijan — ruumis hiukan kumarassa, silmät alas luotuina, takinliepeet ja ruokaliina takana liehumassa. Ajattelin vielä asiaa puolitoista minuuttia ja luulen, että rikoksen laatu selveni minulle yhtähyvin kuin olisin itse aikonut tehdä sen."

Eversti Pound katsahti terävästi häneen, mutta papin lempeät, harmaat silmät katselivat viattoman miettivinä kattoon.

"Joka rikoksen laita on kuin minkä taitavan tempun hyvänsä", jatkoi hän. "Älkää näyttäkö noin ihmettelevältä. Rikokset eivät ole ainoita taidonnäytteitä, jotka ovat kotoisin helvetillisistä työpajoista. Joka taideteoksella, jumalallisella tai pirullisella, on oma kulumaton tuntomerkkinsä. Tarkoitan, että sen ydin on yksinkertainen, vaikka suoritus olisi miten monimutkainen hyvänsä. _Hamletissa_ esimerkiksi ovat haudankaivajan irvipuheet, hullun tytön kukkaset, Osricin kummalliset koristeet, haamun kalpeus ja pääkallon irvistys vain oikkuja, sidottuja monimutkaiseksi seppeleeksi tumman miehen, murhenäytelmän varsinaisen pääkuvion ympärille."

"Täälläkin", jatkoi hän ja laskeutui hymyillen alas paikoiltaan, "täälläkin tapaamme tumman miehen yksinkertaisen murhenäytelmän."

"Niin", sanoi hän nähdessään everstin kysyvän katseen. "Koko tämä tapaus kiertelee mustan takin ympärillä. Tässäkin, niinkuin _Hamletissa_, on rococotyylisiä sivukuvioita, esimerkiksi te itse. Sitten on kuollut tarjoilija, joka näyttäytyi siellä, missä hänen ei olisi pitänyt olla. Sitten tuo näkymätön käsi, joka korjasi hopeat pöydältä ja muuttui kohta ilmaksi. Mutta jokainen viisaasti harkittu rikos perustuu lähinnä johonkin hyvin yksinkertaiseen tosiseikkaan, joka itsessään ei ole salaperäinen. Salaperäisyys on siinä, että osaa kätkeä tuon tosiseikan ja johtaa ajatukset pois siitä. Tämä suuri, hyvin suunniteltu ja — jos kaikki olisi käynyt säännöllisesti — paljon tuottava rikos oli rakennettu sille yksinkertaiselle tosiseikalle, että herrasmiehen päivällispuku on sama kuin tarjoilijan. Kaikki muu oli näyttelemistä ja sen lisäksi sangen hyvää näyttelemistä."

"Hm", sanoi eversti nousten ja katsellen rypistynein otsin saappaitaan. "En kuitenkaan ole aivan varma, käsitänkö ajatuksenne."

"Eversti", sanoi isä Brown. "Sanoinhan teille, että tuo hävitön lurjus, joka varasti teidän veitsenne ja haarukkanne, kulki ainakin kaksikymmentä kertaa täydessä valaistuksessa edestakaisin tässä käytävässä kaikkien näkyvissä. Hän ei piiloutunut pimeään loukkoon, josta joku epäluuloinen olisi voinut etsiä häntä. Hän liikkui lakkaamatta valaistussa käytävässä ja näyttäytyi hän missä hyvänsä, oli hän aina siellä, missä hänellä oli oikeus olla. Älkää kysykö, minkä näköinen hän oli, te olette itse nähnyt hänet kuusi, seitsemän kertaa tänä iltana. Toisten suuruuksien joukossa olitte te ensin salongissa lähinnä terassia, käytävän päässä. Kun hän liikkui herrojen seurassa, kulki hän tarjoilijan voidellulla nopeudella: pää painuksissa, ruokaliina liehuen, lentävin askelin. Hän kiisi terassille, korjasi hiukan pöytäliinaa ja palasi samaa kyytiä konttoriin, tai tarjoiluhuoneeseen. Kun hän oli päässyt pois kirjanpitäjän tai tarjoilijoitten näkyvistä, oli hän, ruumiinsa viimeistä tuumaa myöten, muuttunut toiseksi ihmiseksi ja liikkui aivan toisella tavalla. Palvelijoitten keskuudessa kuljeksi hän tuolla hajamielisellä ylemmyydellä, jonka he kaikki olivat huomanneet isäntiensä käytöksessä. Heistä ei ollut ollenkaan outoa, että keikari, tultuaan hotelliin päivälliselle, kuljeksii aivan vapaasti kaikkialla kuin eläin zooloogisessa puutarhassa. He tiesivät, että vetelehtivien herrojen tapana on mennä, minne päähän pälkähtää. Kun hän väsyi kävelemään pitkin tuota pitkää käytävää, kääntyi hän ja kulki konttorin ohi. Holvissa, sen toisella puolen, muuttui hän kuin taikaiskusta ja kiiruhti 'kahdentoista kalastajan' joukkoon alamaisen tarjoilijan vaatimattomalla tavalla. Mitä syytä olisi herroilla ollut kiinnittää huomiota tavalliseen tarjoilijaan? Mitä syytä olisi palvelijoilla ollut epäillä ensiluokkaista herraa, joka käveli huvikseen? Pari kertaa uskalsi hän tehdä mitä rohkeimpia kujeita. Omistajan yksityisessä huoneessa tilasi hän pullon soodaa, sanoen olevansa janoissaan. Hän sanoi aivan ystävällisesti ottavansa itse tarjottimen mukaansa, ja sen hän tekikin. Hän kantoi sen nopeasti ja moitteettomasti sen huoneen läpi, jossa te olitte; vain tarjoilijana, joka toimitti selvän tilauksen. Pitempää aikaa ei se olisi voinut käydä päinsä, mutta hänenhän tarvitsi jatkaa vain siksi, kunnes kalaruoka oli syöty.

"Vaikein kohta oli hänellä silloin, kun tarjoilijat olivat asettuneet riviin. Hänen onnistui kuitenkin saada toisessa päässä sellainen paikka, että tarjoilijat tuona tärkeänä hetkenä pitivät häntä yhtenä herroista ja herrat taas pitivät häntä tarjoilijana. Loppu meni kuin tanssi. Jos joku tarjoilijoista tapasi hänet, silloin kun herrat istuivat pöydässä, oli hän tylsä ylimys. Hänen tarvitsi vain olla varuillaan pari minuuttia, ennenkuin kala tuotiin pois, muuttua reippaaksi tarjoilijaksi ja korjata lautaset. Nämä asetti hän tarjoilupöydälle, pisti hopeat povitaskuunsa, joka sen johdosta paisui aikalailla ja laukkasi tiehensä kuin jänis. — Minä kuulin hänen juoksevan — kunnes hän tuli vaatekomerolle. Siellä muuttui hän taas rikkaaksi mieheksi, jonka täytyi lähteä pois asioitten takia. Hänen tarvitsi vain jättää lappunsa vahtimestarille ja poistua yhtä elegantisti kuin oli tullutkin. Mutta sattuipa niin, että minä hoidin vaatevartijan tointa."

"Mitä te teitte hänelle?" kysyi eversti tavattoman innokkaasti. "Mitä hän teille sanoi?"

"Suokaa anteeksi", vastasi järkkymätön pappi, "mutta tähän loppuu kertomus".

"Ja nyt vasta alkaa sen todella mieltäkiinnittävä puoli", mutisi Pound. "Luulen käsittäväni ammattivarkaan suunnitelman, mutta teistä en ole onnistunut saamaan selkoa."

"Nyt täytyy minun lähteä", sanoi isä Brown.

He kulkivat yhdessä käytävän läpi halliin, jossa huomasivat Chesterin herttuan terveet, pisamaiset kasvot. Nuori mies tuli reippain askelin heitä vastaan.

"Kuulkaapa, Pound", huusi hän hengästyneenä. "Olen etsinyt teitä kaikkialta. Päivällinen jatkuu loistavaan tyyliin ja ukko Audley aikoo pitää puheen hopeain löytymisen johdosta. Katsokaas, ikuistaaksemme tapauksen aiomme keksiä uusia menoja. Te, joka hankitte hopeat takaisin, voinette kai esittää jotain?"

"Miksi ei?" sanoi eversti ja katsahti häneen puoleksi ivallisesti, puoleksi hyväksyen. "Ehdotan, että tästä lähtien käyttäisimme vihreitä pukuja mustien asemesta. Ei tiedä mitä erehdyksiä saattaa tapahtua, kun on aivan tarjoilijan näköinen."

"Mitä hittoja", sanoi nuorukainen. "Gentlemanni ei ole koskaan tarjoilijan näköinen."

"Eikä myöskään tarjoilija gentlemannin kaltainen, arvelen minä", sanoi eversti Pound, sama ivallinen hymy kasvoillaan. "Teidän ystävänne, arvoisa isä, oli kai hyvin taitava, kun osasi näytellä gentlemannia."

Isä Brown napitti yksinkertaisen päällystakkinsa leukaan saakka, sillä ilta oli myrskyinen, ja sitten otti hän halvan sateenvarjonsa säiliöstä.

"Niin no", sanoi hän, "mahtaa olla hyvin vaikeaa näytellä gentlemannia, mutta, tiedättekö, joskus luulen, että on jokseenkin yhtä raskasta olla tarjoilijana."

Sanottuaan hyvää yötä avasi hän tämän nautintojen palatsin raskaat ovet. Kultaiset puoliskot sulkeutuivat hänen jälkeensä ja nopein askelin kulki hän pitkin pimeitä, kosteita katuja etsien pennyn raitiovaunua.

LENTÄVÄT TÄHDET

"Komein rikos, mitä koskaan olen tehnyt", oli Flambeaulla tapana sanoa viettäessään täysin moitteetonta vanhuuttaan, "oli omituista kyllä viimeiseni. Se tapahtui joulun aikana. Taiteilijaluonteeni mukaisesti olen aina koettanut tehdä rikoksia, jotka ovat olleet sopusoinnussa vuodenajan, tai sen seudun luonteen kanssa, missä milloinkin olen oleskellut, ja olen valinnut tuen tai tämän terassin tai puutarhan jotain määrättyä kolttosta varten, aivankuin olisi ollut valittavana paikka marmoriryhmälle. Maalaisserkut pitäisi sen mukaan nolata pitkissä paneloiduissa huoneissaan, juutalaisten taas pitäisi huomata tulleensa äkkiä paljastetuiksi kirkkaitten valojen säihkyessä Café Richin varjostimien alta. Jos minulle pälkähtäisi päähän vapauttaa Englannissa joku tuomiorovasti rikkauksistaan — ja se ei ole niinkään helppoa kuin luulisi — niin tahtoisin, jos niin saan sanoa, panna tapaukselle kehykseksi hiippakuntakaupungin vihreät ruohokentät ja harmaat tornit. Kun minä taas Ranskassa olin hankkinut itselleni rahoja joltain rikkaalta ja ilkeältä talonpojalta — mikä on vaikea tehtävä — olin tyytyväinen nähdessäni hänen kiukustuneitten kasvojensa pistävän esiin tasaiseksi leikatun poppelirivin keskeltä, jollakin Gallian vakavista tasangoista, joitten yllä lepää Millet'n mahtava henki.

"Minun viimeinen rikokseni sattui kuitenkin joulun aikana, ja se oli iloinen, hupaisanpuoleinen englantilainen keskiluokan rikos, rikos Charles Dickensin tyyliin. Minä panin sen toimeen vanhassa porvaristalossa Putneyssä talossa puolipyöreine ajoteineen, talossa, jonka toisella puolella oli talli, talossa, jonka pihalla kasvoi apinanleipäpuu. Kylliksi, te käsitätte minkälainen talo se oli. Minä olen tosiaan sitä mieltä, että jäljennökseni Dickensin tyylistä oli sekä kekseliäs että tarkka. Olipa melkein vahinko, että kaduin sitä jo samana iltana."

Ja sitten alkoi Flambeau esittää juttunsa sisäistä puolta, ja siltäkin katsoen oli se vallan merkillinen. Ulkopuolisesti oli se aivan käsittämätön, ja juuri ulkopuolelta täytyy asiaa tuntemattoman perehtyä siihen. Siten saattaa sanoa, että draama alkoi kohta kun talossa, jossa oli talli, avattiin ovet apinanleipäpuita kasvavaan puutarhaan ja nuori tyttö tuli ulos iltapäivällä toisena joulupäivänä syöttämään linnuille leivänmuruja. Hänellä oli sievät kasvot, rohkeine, ruskeine silmineen, mutta hänen vartalonsa muodosta ei voinut sanoa mitään, sillä hän oli kiedottu paksuihin ruskeisiin turkkeihin. Jos hänen kasvonsa eivät olisi olleet niin viehättävät, olisi häntä voinut pitää pikku karhuna, joka käveli takajaloillaan.