Isä Brownin yksinkertaisuus

Part 19

Chapter 192,900 wordsPublic domain

Oli vielä yksi toivo — talon väki voitiin kutsua koolle, ja isä Brown juoksi takaisin rakennukseen. Hän huomasi nyt, että itsevaltias Paul oli antanut palveluskunnalle luvan mennä mannermaalle huvittelemaan. Synkkä rouva Anthony oli ainoa, joka levottomana kulki huoneesta toiseen noissa pitkissä huoneissa. Mutta samalla hetkellä kun nainen käänsi häneen kalmankalpeat kasvonsa, ratkaisi isä Brown erään peilitalon arvoituksen. Antonellin raskaat ruskeat silmät olivat täysin rouva Anthonyn silmien näköiset. Puolet tarinasta oli nyt isä Brownille selvinnyt kuin salaman valossa.

"Poikanne on tuolla ulkona", sanoi hän aikaa hukkaamatta, "ja joko hän tai ruhtinas saa surmansa. Missä on hovimestari?"

"Hän on rannassa laiturilla", vastasi rouva kuiskaten.

"Hän on — hän antaa hätämerkkejä."

"Rouva Anthony", sanoi isä Brown vakavasti, "meillä ei ole aikaa tyhjään loruun. Ystäväni on ottanut veneensä ja lähtenyt joelle kalastamaan. Poikanne venettä vartioivat hänen miehensä. Rannassa on ainoastaan yksi kanootti. Mitä hovimestari sillä tekee?"

"Pyhä Maria! En tiedä", sopersi taloudenhoitajatar ja kaatui pyörtyneenä matonpeittämälle lattialle.

Isä Brown nosti hänet sohvalle, heitti sangollisen vettä hänen ylitseen, huusi apua ja juoksi sitten venelaiturille. Mutta kanootti oli jo keskellä virtaa ja Paul ponnisteli ja souti vuosiinsa nähden uskomattoman ripeästi.

"Pelastan isäntäni", huusi hän mieletön kiilto silmissään. "Pelastan hänet sittenkin!"

Isä Brown ei voinut tehdä muuta kuin katseellaan seurata venettä sen kiitäessä vasten virtaa ja rukoilla, että vanhus ajoissa saisi pikku kaupungin liikkeelle.

"Kaksintaistelut ovat aina hylättäviä", sanoi hän ja hieroi tomunväristä tukkaansa, "mutta tämän kaksintaistelun laita on erikoisen hullusti. Tunnen sen ytimissäni asti. Mutta mitäs tuo on?"

Hänen seistessään ja tuijottaessaan veteen, jonka aalloissa iltakimmeli kuvastui, hän kuuli puutarhan toisesta päästä epäselvää ääntä, josta hän ei kuitenkaan voinut erehtyä. Se oli teräksen kylmää kilinää terästä vastaan. Hän käänsi päätään.

Pitkän saaren ulommaisella niemellä, missä oli pieni ruusupensaiden reunustama nurmikenttä, kaksintaistelijat olivat jo panneet miekkansa ristiin. Heidän yläpuolelleen ilta-aurinko oli jo holvannut kultaisen kuvun, ja vaikka he olivat kaukana, näkyi jokainen yksityiskohta selvästi. He olivat heittäneet takit pois, mutta Saradinen keltaiset liivit ja valkeat hiukset samoinkuin toisen punaiset liivit ja valkeat housut välkkyivät ilta-auringossa. Molemmat miekat säkenöivät kärjestä kahvaan kuin pari timanttineulaa. Oli kaameata, että molemmat hahmot näyttivät niin pieniltä ja koreilta. He näyttivät kahdelta perhoselta, jotka koettivat pistää toisiaan korkkiin.

Isä Brown alkoi juosta minkä jaksoi, ja pienet jalat suihkivat kuin pyörät. Mutta kun hän tuli taistelupaikalle, huomasi hän tulleensa sekä liian myöhään että liian aikaiseen — liian myöhään keskeyttääkseen taistelun, joka oli käynnissä synkkien airoihinsa nojaavien sisilialaisten vartioimana, ja liian aikaiseen taistelun ratkaisuun nähden. Molemmat miehet olivat ihmeesti tasaväkiset — ruhtinas käytti asettaan kyynillisen itseluottavaisesti, sisilialainen taas harkitusti kuin murhaaja. Ei monikaan taistelu kansantäyttämässä amfiteaatterissa ole voittanut tätä, joka taisteltiin kaislakasvuisen joen pienellä saarella. Tuima mittely näytti jatkuvan niin tasaväkisestä että toivo jälleen heräsi pienessä protesteeraavassa papissa. Hovimestari voi kohta tulla takaisin poliisi mukanaan. Olisi lohdullista, jos edes Flambeau palaisi kalaretkeltään, sillä ruumiillisilta voimiltaan Flambeau vastasi neljää muuta miestä. Mutta Flambeauta ei näkynyt — ja mikä ihmeellisempää — ei hovimestariakaan poliiseineen. Isä Brown ei voinut tehdä mitään muuta kuin toivoa. Tällä unohdetulla saarella, tässä suuressa nimettömässä poukamassa he olivat yhtä erossa ihmisistä kuin Tyynen meren kalliolla.

Hän oli tuskin ajatellut loppuun tämän ajatuksen, kun miekkojen kilisevä ääni muuttui rätiseväksi, ruhtinaan kädet kohosivat ylös ja miekan kärki pisti esiin hänen lapojensa välistä. Hän kierähti ympäri kuin hyrrä. Miekka kimmahti kuin tähdenlento hänen kädestään ja upposi veteen. Itse hän mätkähti maahan sellaisella voimalla, että katkaisi suuren ruusupensaan, ja veren punaama hiekka tupsahti ilmaan kuin pakanallinen uhrisavu. Sisilialainen oli uhrannut veriuhrin isänsä hengelle.

Tuossa tuokiossa pappi polvistui kuolleen yli vain varmistuakseen hänen kuolemastaan. Hän ei ollut vielä lopettanut toivotonta tutkimustaan, kun hän kuuli ääniä virralta ja näki poliisiveneen laskevan maihin poliiseineen ja muine tärkeine henkilöineen, niiden joukossa epätoivoinen hovimestari. Pieni pappi nousi irvistäen, mikä ilmaisi voimakasta epäluuloa.

"Miksi Herran nimessä hän ei voinut tulla ennemmin?" mutisi hän.

Noin seitsemää minuuttia myöhemmin vilisi saarella kaupunkilaisia ja poliiseja; viimeksimainitut olivat pidättäneet voittaneen kaksintaistelijan ja velvollisuutensa mukaan antaneet tämän tietää, että sanoipa hän mitä tahansa, sitä voitiin käyttää häntä vastaan.

"En tule sanomaan mitään", vastasi syytetty kummallinen ilme rauhallisissa kasvoissaan. "En koskaan enää sano mitään. Olen hyvin onnellinen ja haluan vain, että minut hirtetään."

Hän sulki suunsa ja hänet vietiin pois. Kummallista kyllä, on todettu, ettei hän koskaan avannut huuliaan tässä maailmassa, paitsi silloin, kun hän tuomioistuimen edessä lausui sanan "syyllinen".

Isä Brown oli seisonut ja tuijottanut kansan täyttämää puutarhaa, kaksintaistelijan vangitsemista ja ruumiin poisviemistä, sitten kun lääkäri oli tutkinut sen, melkein samalla tavoin kuin katsellaan kaamean unen loppua. Hän oli liikkumaton kuin painajaisen vaivaama mies. Todistajana hän ilmoitti nimensä ja osoitteensa, mutta kieltäytyi lähtemästä hänelle tarjotulla veneellä ja jäi yksin puutarhaan katselemaan murtunutta ruusupuuta ja tuon selittämättömän murhenäytelmän vihreätä tapahtumapaikkaa. Valo sammui joelta, sumu nousi lammikkoa muistuttavilta rannoilta, ja muutamia myöhästyneitä lintuja liiteli sinne tänne pitkin rantoja.

Isä Brownin eloisassa alitajunnassa säilyi kuitenkin itsepäinen varmuus siitä, että jotakin selittämätöntä oli vielä jäljellä. Tuota tunnetta, jota hän koko päivän oli tuntenut, ei selittänyt täysin hänen kuvitelmansa "peilimaasta". Hän ei mielestään tuntenut vielä itse asiaa, vain jonkinlaisen naamionäytelmän. Mutta eivät ihmiset kai anna hirttää tai lävistää itseään leikillään.

Istuessaan ja mietiskellessään laiturin portailla hän huomasi äkkiä korkean, tumman, kapean purjeen, joka hiljaa liukuen tuli kimaltelevaa jokea pitkin. Hän hypähti pystyyn niin järkytetyin tuntein, että hän melkein puhkesi itkuun.

"Flambeau!" huusi hän ja puristi kerta toisensa jälkeen ystävänsä käsiä urheilijan suureksi ihmeeksi tämän noustessa maihin kimpsuineen kampsuineen. "Flambeau!" sanoi hän. "Teitä ei siis ole murhattu?"

"Murhattu!" toisti onkija hyvin ihmeissään. "Miksi minut olisi murhattu?"

"Siksi, että melkein kaikki toiset ovat", sanoi isä Brown hieman liioitellen. "Saradine on murhattu, ja Antonelli haluaa, että hänet hirtetään, ja hänen äitinsä pyörtyi; mitä minuun tulee, en tiedä, olenko tässä vai tulevassa maailmassa. Jumalan kiitos, että te olette samassa maailmassa kuin minä." Ja hän nojautui hämmästyneen Flambeaun käsivarteen.

Laiturilta lähdettyään he tulivat ruokotalon leveän katonreunan alle ja katsahtivat ikkunasta sisään niinkuin olivat tehneet saarelle tullessaan. He näkivät lampun valaiseman huoneen, mikä oli todella omiaan kiinnittämään heidän huomiotaan. Pöytä oli juuri ollut katettuna päivällistä varten, kun Saradinen murhaaja ukonnuolen tavoin oli ilmestynyt saarelle. Siellä oli nyt päivällinen käynnissä aivan rauhallisesti, sillä rouva Anthony istui synkin ilmein pöydän alapäässä herra Paulin, talon majordomuksen, syödessä ja juodessa hyvällä halulla. Hänen leimuavat sinertävät silmänsä olivat pullistuneet, painuneet piirteet olivat tosin tutkimattomat, mutta niistä voitiin kuitenkin lukea jonkinlainen tyydytyksen tunne.

Flambeau naputti kärsimättömänä voimakkaasti ikkunaan, onnistui avaamaan sen ja pisti päänsä lampunvalaisemaan huoneeseen.

"Mitä tämä merkitsee?" huusi hän harmistuneena. "Ymmärrän kyllä, että tarvitsette hieman ruokaa, mutta että varastatte isäntänne päivällisen hänen itsensä maatessa kuolleena puutarhassa —"

"Olen varastanut paljon pitkän ja hauskan elämäni aikana", vastasi kummallinen vanha mies hyvin rauhallisesti, "mutta tämä päivällinen kuuluu niihin harvoihin, joita en ole varastanut. Päivällinen, talo ja puutarha sattuvat olemaan minun."

Flambeaun valtasi eräs ajatus. "Tarkoitatte", sanoi hän, "että ruhtinas Saradinen testamentti —"

"Olen ruhtinas Saradine", sanoi vanha mies ja pureskeli suolattua mantelia.

Isä Brown, joka oli seissyt ja katsellut lintuja, hypähti pystyyn kuin luodin tapaamana ja pisti kalvakat kasvonsa ikkunasta sisään.

"_Kuka_ te olette?" huusi hän kimeästi.

"Olen Paul, ruhtinas Saradine, à vos ordres", sanoi mies kohteliaasti ja kohotti sherrylasinsa. "Elän täällä kaikessa hiljaisuudessa, sillä olen luonteeltani taloudellinen. Nimitän itseäni vaatimattomasti Paul-herraksi erotukseksi onnettomasta veljestäni Stephen-herrasta. Hänhän kuoli juuri tuolla puutarhassa. Eihän tietysti ole minun syyni, jos hänen vihollisensa vainoavat häntä tänne asti. Se johtuu siitä, että hän, ikävä kyllä, on viettänyt perin säännötöntä elämää. Hän ei ollut taloudellinen, hän."

Hän vaikeni ja tuijotti vastapäiseen seinään naisen kumaraisen ja synkän pään yli. Nyt he näkivät selvästi sukuyhtäläisyyden, joka oli kummitellut heille kuolleessa. Mutta äkkiä alkoivat vanhuksen olkapäät kohota ja laskea, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan muuttuneet.

"Hyvä Jumala!" pääsi Flambeaulta hetken kuluttua, "Hän nauraa!"

"Tule, mennään", sanoi isä Brown kalmankalpeana. "Kiiruhtakaamme pois tästä helvetillisestä asunnosta. Menkäämme taas kunnialliseen veneeseemme."

Yö oli laskeutunut kaislikon ja virran yli, kun he lähtivät saarelta. He kulkivat joen suuntaan pimeydessä, lämmittäen itseään parilla suurella sikaarilla, jotka loistivat kuin punaiset laivanlyhdyt. Isä Brown otti sikaarin suustaan ja sanoi:

"Nyt otaksun teidän arvaavan koko jutun. Se on itse asiassa aika alkuperäinen laadultaan. Eräällä miehellä oli kaksi vihollista. Hän oli viisas mies ja huomasi tietysti, että oli helpompi käsitellä kahta kuin yhtä vihollista."

"Tuota en ymmärrä", sanoi Flambeau.

"Sehän on aivan yksinkertaista", sanoi hänen ystävänsä taas. "Yksinkertaista, mutta ei suinkaan viatonta. Molemmat Saradinen veljekset olivat veijareita, mutta ruhtinas, tuo vanhempi, sellainen veijari, joka kohoaa korkeuksiin, kapteeni, tuo nuorempi taas, sitä lajia, joka vaipuu yhä syvemmälle alas. Tuo viheliäinen upseeri muuttui kerjäläisestä kiristäjäksi ja niin hänen onnistui eräänä päivänä saada yliote veljestään ruhtinaasta. Eihän tietenkään ollut kysymyksessä mikään mitätön seikka, sillä ruhtinas Paul Saradine ei pitänyt salassa sitä, että veli oli renttuilija. Hirttämisestä oli kysymys, ja Stephen oli puustavillisesti sanottuna saanut kierretyksi nuoran veljensä kaulaan. Hän oli jollakin tavoin keksinyt tuon sisilialaisjutun oikean laidan ja voi todistaa, että Paul oli murhannut vanhan Antonellin vuoristossa. Kapteeni kiskoi itselleen kymmenen vuoden aikana huomattavat vaikenemislahjukset, mutta sitten ruhtinaan loistava omaisuus alkoi näyttää vähenemisen oireita.

"Ruhtinas Saradinea painoi vielä eräs taakka. Siinä ei ollut kylliksi, että hänellä oli verenimijä veljenään, hän tiesi, että Antonellin poika, joka oli lapsi murhan tapahtuessa, oli kasvatettu yltiöpäiseen sisilialaiseen uskollisuuteen ja eli ainoastaan kostaakseen isänsä kuoleman — ei hirsipuulla, sillä häneltä puuttuivat lailliset todisteet, vaan vendettan vanhalla tunnetulla aseella. Poika oli harjoittautunut erinomaisen taitavaksi sen käytössä, ja siihen aikaan, jolloin hän oli tullut kyllin vanhaksi sitä käyttämään, oli ruhtinas Saradine sanomalehtien mukaan aloittanut matkansa. Totta on, että hän oli lähtenyt pakoon pelastaakseen elämänsä ja kiiruhtanut paikasta paikkaan vainotun rikoksellisen tavoin — alinomaa tuon järkkymättömän nuorukaisen takaa-ajamana. Ruhtinas Saradinen asema ei ollut erittäin hupaisa. Mitä enemmän hän antoi rahaa päästäkseen Antonellista, sitä vähemmän hänellä oli ostaakseen Stephenin vaitiolon, ja mitä enemmän hän antoi Stephenille tyydyttääkseen hänet, sitä pienemmäksi kävi hänen mahdollisuutensa päästä pakoon Antonellia. Ja silloin hän osoittautui suureksi mieheksi, Napoleonin kaltaiseksi neroksi.

"Sensijaan että olisi asettunut jyrkästi molempia vastustajiaan vastaan, antoi hän yht'äkkiä molemmille myöten. Hän osoittautui japanilaiseksi painijaksi ja hänen vihollisensa tupertuivat tomuun hänen eteensä. Hän lopetti kilpajuoksunsa maan ympäri ja ilmoitti osoitteensa Antonellille. Sitten hän antoi kaiken omaisuutensa veljelleen. Hän lähetti Stephenille niin paljon rahaa, että tämä voi pukeutua hienosti ja matkustaa mukavasti, sekä lisäksi seuraavat rivit: 'Tässä kaikki, mitä rahassa omistan. Olet tyhjentänyt minut. Minulla on sitäpaitsi pieni talo Norfolkissa palvelijoineen ja viinikellareineen. Jos tahdot enemmän, on sinun otettava se. Tule ja ota se haltuusi jos haluat, ja minä jään tänne sinun ystävänäsi tai tilanhoitajanasi tai minä hyvänsä.' Hän tiesi, ettei sisilialainen koskaan ollut nähnyt heitä kumpaakaan, vaikka kyllä ehkä heidän valokuvansa; hän tiesi heidän muistuttavan toisiaan — molemmilla oli harmaa, suippo leukaparta. Hän ajeli kasvonsa parrattomiksi ja odotteli. Ansa oli hyvin viritetty. Onneton kapteeni uusissa vaatteissaan astui riemuiten taloon ruhtinaana ja lankesi sisilialaisen miekkaan.

"Mutta suunnitelma meni vinoon eräässä kohden. Saradinen kaltaiset ilkeät olennot erehtyvät usein jättämällä laskuista pois ihmisten hyveet. Hänen mielestään oli selvää, että kun italialaisen surmanisku kerran tulisi, tapahtuisi se pimeydessä väkivaltaisesti ja nimettömästi, kuten oli tapahtunut tuo rikos, jonka se kosti: että uhri kaadettaisiin yöllä tikarilla tai ammuttaisiin jostakin väijyspaikasta ja kuolisi ennättämättä sanoa sanaakaan. Paul-ruhtinaalla oli vaikea hetki, kun ritarillinen Antonelli ehdotti kaksintaistelua kaikkine muodollisuuksineen. Juuri _silloin_ näin hänen hurjin silmin lähtevän veneellä. Hän pakeni paljain päin avoimessa venheessä, ennenkuin Antonelli oli ennättänyt saada tietää, kuka hän oli.

"Vaikkakin hän värisi, hän ei kuitenkaan ollut toivoton. Hän tunsi seikkailijan ja tunsi fanaatikon. Olihan hyvin otaksuttavaa, että Stephen, seikkailija, vaikenisi, ettei menettäisi näyttelemäänsä osaa ja uutta viihtyisää kotiaan, ja hän luotti lisäksi huimapäisesti onneen ja miekkailutaitoonsa. Oli aivan varmaa, että tuo fanaatikko Antonelli vaikenisi ja antaisi hirttää itsensä kertomatta perhetarinaansa. Paul ajelehti virralla, kunnes arveli kaksintaistelun tapahtuneen. Silloin hän kiiruhti kaupunkiin, toi poliisin, näki molemmat vihollisensa ainiaaksi vietävän pois ja istuutui hymyillen päivällispöytään."

"Nauraen, päälle päätteeksi!" sanoi Flambeau väristen. "Mahtanevatko he saada tuollaisia ajatuksia perkeleeltä?"

"Sen ajatuksen hän sai teiltä", vastasi pappi.

"Mahdotonta", tokaisi Flambeau. "Minultako? Mitä tarkoitatte?"

Pappi otti käyntikortin taskustaan ja piti sitä sikaarin heikossa valossa. Siihen oli kirjoitettu jotain vihreällä musteella.

"Ettekö muista hänen alkuperäistä kutsuaan?" kysyi hän, "ja kuinka hän ylisti teitä urotyöstänne? 'Tuo temppu', sanoo hän, 'jolla saitte toisen poliisin vangitsemaan toisen'. Tuota tempona hän jäljitteli. Hänellä oli vihollinen kummallakin puolellaan, hän poistui nopeasti ja antoi näiden iskeä yhteen ja surmata toisensa."

Flambeau nykäisi ruhtinas Saradinen kortin papin käsistä ja repi sen raivoissaan pieniksi palasiksi.

"Riittää jo!" sanoi hän ja heitti nuo pienet palaset joen tummiin aaltoihin. "Kunhan ne vain eivät myrkyttäisi kaloja!"

Valkean kortin viimeinen palanen upotettiin ja katosi syvyyteen. Heikko, värähtelevä koittavan aamun sarastus levittäytyi taivaalle ja kuu korkean ruohikon takana kalpeni. He soutivat vaieten edelleen.

"Isä", sanoi Flambeau yht'äkkiä, "uskotteko, että kaikki oli vain unta?"

Pappi pudisti päätään — joko kieltäen tai epäröimisensä merkiksi — mutta pysyi vaiti. Orapihlajan ja hedelmäpuiden tuoksu tulvehti heitä vastaan puolipimeässä, mikä ilmaisi tuulen virinneen. Seuraavassa tuokiossa se keinutti heidän pientä venettään ja täytti heidän purjeensa sekä kuljetti heitä kiemurtelevaa jokea pitkin onnellisempiin seutuihin ja viattomampien ihmisten luo.

JUMALAN VASARA

Bohunin pikku kaupungin majakka oli rakennettu niin korkealle kukkulalle, että itse kirkontornikin näytti sieltä vain matalalta katonhuipulta. Aivan kirkon vieressä oli paja, josta tavallisesti punaiset tulet tuikkivat ja jossa oli aina kasoittain vasaroita, moukareja ja rautaromua. Pajaa vastapäätä toisella puolella kivikatujen kulmassa sijaitsi "Sininen villisika", kaupungin ainoa ravintola. Juuri tässä katujen risteyksessä kaksi veljeä tapasi toisensa varhain aamulla ja puhutteli toisiaan. Toinen aloitti, toinen lopetti päiväänsä. Kunnianarvoisa pastori Wilfred Bohun oli hyvin hurskas mies ja matkalla kirkkoon hartautta harjoittamaan. Eversti Norman Bohun, hänen vanhempi veljensä, ei ollut hurskas vaan istui seurustelupuvussa penkillä Sinisen villisian edustalla nautiskellen filosofisen tyhjäntoimittajan vapaudella viimeistä tiistain tai ensimäistä keskiviikon lasiaan. Eversti ei ollut pikkumainen eikä turhan tarkka.

Bohunit olivat noita harvoja aristokraatteja, jotka tosiaan polveutuivat keskiajalta ja joiden esi-isien keihäänliput tosiaan olivat liehuneet Palestiinan edustalla. Mutta on hyvin suuri erehdys luulla, että tällaisissa suvuissa vanhat ritaritavat ovat kunniassa. Vain köyhät noudattavat nykyjään perintätapoja. Ylimykset seuraavat muotia. Kuningatar Annan aikana Bohunit olivat olleet yöllisiä rauhanhäiritsijöitä ja kuningatar Viktorian aikana muotileijonia. Mutta useiden tosivanhojen sukujen tavoin oli heidänkin sukunsa kahden viimeisen vuosisadan kuluessa rappeutunut, jopa niin pitkälle, että kuiskailtiin jo mielenhäiriöstä. Eihän everstin hurjissa huvitteluissa ollut enää rajaa, ja hänen päätöksestään, ettei hän koskaan ennen aamunkoittoa menisi kotia, uhosi unettomuuden inhoittava idiotismi. Hän oli kookas ja kohtalaisen hyvännäköinen, hiukan vanha kylläkin, mutta hänen hiuksensa olivat vielä hämmästyttävän keltaiset. Tuuhean, vaalean tukkansa vuoksi olisi häntä voinut pitää vaaleaverisenä, mutta siniset silmät olivat niin syvällä kasvoissa, että ne näyttivät mustilta. Hänellä oli hyvin pitkät keltaiset viikset ja niiden molemmin puolin poimu tai uurre, joka ulottui sieraimista leukaan, niin että ivan irvistys näytti piirtyneen pysyvästi hänen kasvoihinsa. Seurapuvun verhona oli ihmeteltävän vaalea vaatekappale, joka näytti pikemmin yönutulta kuin päällystakilta, ja päässä oli niskaan työnnetty räikeän vihreä, leveäreunainen hattu — ilmeisesti jokin itämaalainen hökötys, jonka hän oli sattunut jostakin löytämään. Hän oli ylpeä tästä puvustaan, jonka osat olivat niin erilaiset, ylpeä siitä, että hänen tosiaan oli onnistunut saada siitä yhtenäinen kokonaisuus.

Hänen veljellään, papilla, oli samanlainen keltainen tukka ja sama ylpeä ryhti, mutta hänen yllään oli leukaan asti napitettu musta takki, ja hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut, hienostuneet ja hieman hermostuneet. Hän näytti omistautuneen yksinomaan uskonnolleen; mutta oli niitä, jotka väittivät — m.m. seppä, joka oli presbyteriläinen — että hänen rakkautensa kohdistui enemmän goottilaiseen arkkitehtuuriin kuin Jumalaan ja että hänen tapansa varhain ja myöhään oleskella kirkossa ei ollut muuta kuin puhtaampi muoto sitä suoraan sanoen epätervettä kauneudenjanoa, joka esiintyi hänen veljessään niin vahvana vetona naisiin ja viiniin. Väite oli kumminkin perustelematon, sitävastoin kun miehen hurskaat tavat olivat kiistämätön tosiasia. Väite johtui yksinkertaisesti siitä, että väärinkäsitettiin hänen yksinäisyyden rakkauttansa ja hiljaisia rukouksiansa; koko juttu perustui siihen, että hänet usein tavattiin polvillaan — ei alttarilla, vaan odottamattomissa paikoissa, kuten esimerkiksi kryptoissa, lehterillä, vieläpä kellotornissakin. Juuri nyt hän aikoi mennä kirkkoon pajan pihan kautta, mutta pysähtyi ja rypisti otsaansa nähdessään, että hänen veljensä syväkuoppaiset silmät tuijottivat samalle taholle. Hän ei tuhlannut ajatustakaan otaksumaan, että hänen veljensä olisi alkanut tuntea mielenkiintoa kirkkoa kohtaan. Ja kun kysymyksessä ei ollut kirkko, jäi siis paja ainoaksi katsottavaksi, ja vaikka seppä oli puritaani eikä kuulunut Wilfred Bohunin seurakuntaan, oli tämä kuitenkin kuullut moniaita skandaalijuttuja hänen kauniista, verrattain vähän tunnetusta vaimostaan. Hän silmäili epäluuloisesti vajaa, ja eversti nousi nauraen penkiltä puhellakseen hänen kanssaan.

"Hyvää huomenta, Wilfred", sanoi hän. "Hyvänä maa-aatelismiehenä pidän minä alati silmällä väkeäni. Aion käydä tervehtimässä seppää."

Wilfred katsoi maahan ja sanoi: "Seppä ei ole kotona. Hän on mennyt Greenfordiin."

"Tiedän sen", vastasi toinen naurahtaen. "Juuri siksi aionkin käydä hänen kotonaan."

"Norman", sanoi pappi katsellen tiellä olevaa kiveä, "etkö sinä koskaan pelkää salamaa?"

"Mitä tarkoitat?" kysyi eversti. "Alatko nyt tonkia meteorologiaa?"

"Sitä vain", sanoi Wilfred nostamatta silmiään, "että eikö koskaan johdu mieleesi, että Jumala voisi iskeä sinut maahan keskellä katua?"

"Suo anteeksi", sanoi eversti, "huomaan että olet alkanut ajatella jonninjoutavia tarinoita ja taikuuksia."

"Ja sinä herjauksia, sen hyvin tiedän", huomautti pappi, jonka ainoaan arkaan kohtaan oli koskettu. "Mutta ellet pelkää Jumalaa, pitäisi sinun kuitenkin pelätä erästä ihmistä."

Vanhempi veli kohotti kulmakarvojaan ja toisti kohteliaasti: "Pelätä erästä ihmistä?"

"Seppä Barnes on paikkakunnan suurin ja vahvin mies", vastasi pappi ankarasti. "Tiedän, ettet ole pelkuri etkä varsin voimatonkaan, mutta helposti hän sentään viskaa sinut yli aidan."

Tämä sattui, sillä se oli totta, ja everstin nenän ja suun välinen poimu tummeni ja syveni. Hetkisen seisoi hän nyreissään, mutta pian oli hän saanut takaisin iloisen mielensä ja tavallisen karskiutensa. Hän nauroi, jolloin kaksi koiramaista etuhammasta tuli näkyviin keltaisten viiksien alta. "Siinä tapauksessa, hyvä Wilfred", sanoi hän huolettomasti "oli viisaasti viimeiseltä Bohunilta lähteä liikkeelle puolittain panssaroituna."

Ja hän otti päästään tuon merkillisen pyöreän hatun, joka oli verhottu viheriällä, mutta vihreän kankaan alla oli teräskuori. Wilfred tunsi sen heti. Se oli japanilainen tai kiinalainen kypäri, jonka eversti oli siepannut päähänsä vanhassa perhehallissa olevasta ase- ja esinekokoelmasta.

"Se osui ensimäisenä käteeni", selitti hän ylimielisesti. "Minä otan aina lähimmän hatun ja — lähimmän naisen."

"Seppä on Greenfordissa", sanoi Wilfred tyynesti.

"Ei tiedetä, milloin hän palaa."