Part 6

Vanhan miehen äänensävy muuttui vihasta suruksi. "Voit mennä", lopetti hän.

"Odota, rakas isä, ja katsele sormusta, joka on sormessani. Katso, siihen on kaiverrettu sekä sinun nimesi että minun."

"Se on tosin minun tyttäreni sormus, mutta minä en voi tietää, miten te olette sen saanut. Minä pelkään, että se ei ole tapahtunut kunniallisella tavalla."

"Pyytäkää äitini tulemaan tänne -- hän ainakin minut tuntee", sanoi tyttö parka ja alkoi itkeä katkerasti.

"Minun vaimo parkani on unohtamaisillaan surunsa; hän puhuu enää harvoin tyttärestään. Miksi repisin auki haavan muistuttamalla häntä siitä, mitä hän on kadottanut!"

Nuori nainen oli kuitenkin niin kiihkeä, että isä vihdoin lähetti noutamaan äidin.

"Äiti", alkoi hän, vanhan naisen tultua ovelle, "etkö tunne tytärtäsi?"

"Minulla ei ole mitään tytärtä. Minun tyttäreni kuoli ja haudattiin aikoja, aikoja sitten."

"Mutta katso vain kasvoihini, niin tunnet varmasti minut."

Vanha nainen pudisti päätään.

"Te olette kaikki unohtaneet minut, mutta katsokaa tätä syntymämerkkiä minun kaulassani. Onko mahdollista, äiti, että sinä et minua nyt tunne?"

"Tunnen, tunnen", sanoi äiti, "minun tyttärelläni oli samanlainen merkki kaulassaan, mutta minä näin hänet arkussa ja näin kannen naulattavan päälle."

Nyt tuli Metsänpojan vuoro puhua, ja hän kertoi keijukaismatkasta, nuoren naisen varastamisesta, kuvasta, joka oli pantu hänen sijalleen, tytön oleskelusta hänen äitinsä luona hänen kotimökissään, viimeisestä pyhäinmiestenpäivänillasta, ja kolmesta pisarasta, joilla hän oli tyttösen lumoista vapauttanut.

Tytär jatkoi, kun toinen oli lopettanut, ja kertoi, miten hyviä äiti ja poika olivat hänelle olleet. Silloin he tunsivat tyttärensä, ja heidän riemunsa tuli suureksi. Tämän jälkeen tekivät vanhemmat kaikkensa osoittaakseen Metsänpojalle kiitollisuuttaan, ja kun hän lausui haluavansa palata kotimökkiinsä, eivät he tienneet, miten palkitsisivat häntä siitä, mitä hän oli tehnyt.

Mutta nyt syntyi vaikeus. Tytär tahtoi välttämättä lähteä mukana. "Jos Metsänpoika menee matkoihinsa, niin menen minäkin", sanoi hän. "Hän pelasti minut keijukaisten käsistä ja on siitä lähtien tehnyt työtä minun hyväkseni. Jollei häntä olisi ollut, rakkahin isä ja äiti, niin ette olisi minua enää koskaan nähneet. Jos hän menee, niin menen minäkin."

Kun tytön päätöstä ei voinut järkähdyttää, sanoi vanha herra, että Metsänpoika jäisi hänen vävykseen. Äiti tuotiin mökistään neljän hevosen vetämillä vaunuilla, ja sitten pidettiin suurenmoiset häät.

Sitten he kaikki asuivat upeassa Dublinin talossa, ja Metsänpoika sai appensa kuoltua periä äärettömät rikkaudet.

Valkoinen taimen.

Oli kerran hyvin kauan sitten kaunis nuori neito, joka asui linnassa kaukaisen järven takana, ja väitettiin, että hän oli kihloissa kuninkaanpojan kanssa ja että he juuri aikoivat mennä naimisiin, mutta silloin joku aivan äkkiä murhasi tuon poloisen -- Luoja meitä varjelkoon -- ja heitti hänet järveen, niin että hän, ikävä kyllä, ei voinut täyttää nuorelle neidolle antamaansa lupausta.

Tarina kertoo edelleen, että morsian parka menetettyään kuninkaanpojan joutui mielenhäiriöön, sillä hän oli niin hellämielinen, Luoja häntä auttakoon! Ja niin hän suri ja kuihtui, kunnes hän tuli niin laihaksi, että vihdoin kukaan ei saattanut häntä nähdä, ja luullaan keijukaisten hänet vieneen.

Jonkun ajan kuluttua alkoi valkoinen taimen -- Luoja sitä siunatkoon! -- näyttäytyä virrassa, eivätkä ihmiset todellakaan tienneet, mitä heidän piti siitä uskoa, koska kukaan ei ollut ennen eikä jälkeen kuullut puhuttavan _valkoisesta_ ruskea-taimenesta, ja monet Herran vuodet oli taimen siellä, aivan siinä missä te näitte sen minuutti sitten, paljoa pitemmän ajan kuin mistä voin puhua, ja varmaankin aikoja ennen kuin vanhin kylässä saattoi mitään muistaa.

Vihdoin alkoivat ihmiset uskoa, että se oli haltijatar tahi keijukainen -- mikäpä se muutoin olisi? -- eikä kukaan koettanut tehdä sille mitään pahaa, ennenkuin muutamia sotamiesilkimyksiä tuli sinne nauraen ihmisille ja ivaten ja virnistellen heille sen johdosta, että he uskoivat jotakin sellaista. Ja etenkin eräs heistä (kirottu olkoon hän -- ja Luoja antakoon minulle anteeksi, että sen sanon!) vannoi pyydystävänsä taimenen ja syövänsä sen päivälliseksi -- tuo lurjus!

Ja mitäs luulette ilkiön tehneen? Niin varmasti ja totisesti kuin tässä seison, pyydysti hän taimenen, meni se mukanaan kotiin ja pisti paistinpannun tulelle ja heitti soman pikku olennon siihen. Taimen vikisi ja huusi aivan kuin kristitty ihminen, uskottekos, ja sotamies nauroi niin että oli pakahtua -- sillä hän oli paatunut lurjus -- ja kun hän uskoi toisen puolen olevan kypsäksi paistuneen, käänsi hän sen paistaakseen toisen puolen. Ja mitenkäs luulette käyneen? Niin, ei pienintäkään palamisen merkkiä näkynyt kalassa, ja sotamiehen mielestä se oli ihmeellinen taimen, jota ei voinut paistaa.

"Mutta minä koetan toista puolta uudelleen", sanoi hän.

Eipä hän juuri saattanut aavistaa, mikä häntä odotti, tuo jumalaton.

Uskoessaan toisen puolen olevan valmiin käänsi hän sen uudelleen, ja totta on, että se puoli ei ollut rahtuakaan paistuneempi kuin toinenkaan.

"Siunaa ja varjele", sanoi sotamies, "mutta tämä on pahinta mitä olen koskaan nähnyt", sanoi hän.

"Mutta minä koetan sinua kerran uudelleen, lemmikkini", sanoi hän, "vaikkakin olet olevinasi kovin oikullinen."

Ja näin sanoen hän alkoi kääntää taimenta puolelta toiselle, mutta vähäisintäkään palomerkkiä ei näkynyt kauniissa kalassa.

"Vai niin", sanoi konna epätoivoissaan (sillä jollei hän olisi ollut aivan turmeltunut, kadotettu konna, niin olisi hänen täytynyt ymmärtää, että hän teki väärin, koska hänen hankkeensa eivät onnistuneet). -- "Vai niin", sanoi hän, "hauska pikku taimeneni, kenties olet kylliksi paistettu, vaikka sitä ei huomaa. Olet kenties parempi kuin miltä näytät, ja herkkupala joka tapauksessa", sanoi hän. Sitten hän otti veitsen ja haarukan maistaakseen palan taimenesta -- mutta, ystäväni, samassa hetkessä kuin hän pisti veitsensä kalaan, kuului kauhea kirkaisu, ja taimen hyppäsi paistinpannusta kauaksi lattialle.

Juuri sille paikalle, mihin se putosi, ilmestyi kaunis neitonen, ihastuttavin nuori olento, mitä kukaan on katsellut, valkoisessa puvussa ja tukassa kultainen nauha, ja hänen käsivarrestaan tihkui veri.

"Katso, miten sinä lurjus minua leikkasit", sanoi hän ja ojensi käsivartensa häntä kohti, ja sotamies luuli aivan, että silmänsä kieltäytyisivät tekemästä hänelle palvelusta. "Etkö saattanut antaa minun olla vilpoisana ja tyytyväisenä vedessä, josta minut pyydystit, sen sijaan että häiritsit minua ollessani vartioimassa", sanoi hän.

Sotamies vapisi kuin koira märässä säkissä, ja vihdoin hän änkytti jotakin ja pyysi viheliäisen henkensä puolesta, että hänen armonsa antaisi hänelle anteeksi, ja sanoi, että hän oli niin hyvä soturi, että jos hän olisi tiennyt hänen armonsa olleen vartioimassa, niin olisi hän ollut kyllin ymmärtäväinen ollakseen häntä häiritsemättä.

"Minä olin silloin vartioimassa", sanoi neito. "Minä odotin sydämeni uskottua, joka on tuleva yli veden luokseni, ja jos hän tulee minun poissa ollessani ja minä en häntä kohtaa, niin minä muutan sinut harakaksi, ja minä ahdistan sinua vastaisuudessa joka paikassa, niin kauan kuin ruoho kasvaa ja vesi juoksee."

Sotamies luuli jo kuolevansa paljaasta ajatuksestakin, että hänet muutettaisiin linnuksi, ja rukoili armoa, jonka jälkeen nainen vastasi: "Jätä huonot tiesi, viheliäinen", sanoi hän, "ennenkuin on liian myöhäistä. Tule tästedes hyväksi ihmiseksi ja tee velvollisuutesi ja kanna minut takaisin ja pane minut jälleen jokeen, josta minut löysitkin."

"Ah, armollinen neito", sanoi soturi, "kuinka voisin olla kyllin sydämetön hukuttaakseni niin kauniin neidon kuin te."

Ennenkuin toinen sai sanotuksi sanaakaan, oli neito kadonnut, ja sijalla hän näki vain maassa pienen taimenen.

Sotamies pani sen puhtaalle lautaselle ja juoksi henkensä edestä, jottei tytön rakastettu ehtisi saapua tämän poissa ollessa, ja hän juoksi juoksemistaan, kunnes saapui jälleen joelle, johon heitti taimenen.

Samassa silmänräpäyksessä kuin hän teki sen, tuli vesi verenpunaiseksi, kunnes virta vei sen jälleen pois, ja tähän päivään asti on taimenella pieni merkki kyljessä siinä, mistä sitä leikattiin.

Tästä päivästä alkaen tuli sotamies aivan toiseksi ihmiseksi ja teki parannuksen ja käyttäytyi hyvin ja paastosi kolmasti viikossa -- mutta kalaa hän ei syönyt paastonaikanakaan, sillä hänen saamansa säikähdyksen jälkeen ei kala enää ottanut mennäkseen hänen vatsaansa. -- Ja hän oli joka suhteessa, kuten jo ennen mainitsin, toinen ihminen, ja jonkun ajan kuluttua hän jätti armeijan ja rupesi erakoksi, ja väitetään hänen aina rukoilleen valkoisen taimenen sielun puolesta.