Part 5

Senvuoksi lähetettiin häntä noutamaan muitta mutkitta, eikä hän suinkaan suuria vitkastellut, sillä hän tuli samana iltana pojan mukana, joka oli lähtenyt häntä noutamaan. Heti saavuttuaan perille ja saatuaan illallisen ja puheltuaan hetkisen alkoi hän tutkia hanhea. Niin, hän käänteli sitä sinne ja tänne, oikealle ja vasemmalle, suoraan eteenpäin sekä ylösalaisin, ja kun hän oli väsynyt, sanoi hän Mikko Miekkoselle:

"Mikko", sanoi hän, "sinun täytyy muuttaa lintu viereiseen huoneeseen", sanoi hän, "ja kietoa hame tahi joku muu sen pään ympärille", sanoi hän.

"Miksi niin?" kysyi Mikko.

"Siksi että", sanoi Poppa-Matti.

"Siksi että, mitä?" sanoi Mikko.

"Siksi että", sanoi Poppa-Matti, "jollei niin tehdä, niin et sinä saa ainoatakaan levollista päivää elämässäsi; äläkä kysele enempää, vaan tee kuten sanon", sanoi hän.

"Olkoon menneeksi", sanoi Mikko, ja sitten hän tarttui vanhaan hanheen ja antoi sen eräälle rengeistä.

"Ole varovainen", sanoi hän, "äläkä tukehduta eläintä", sanoi hän.

Heti kun lintu oli poissa huoneesta, sanoi Poppa-Matti, näin hän sanoi:

"Tiedätkös, Mikko Miekkonen, mikä tuo vanha hanhi on?"

"En rahtuakaan", sanoi Mikko.

"Niin", sanoi Poppa-Matti, "se hanhi on sinun oma isäsi", sanoi hän.

"Älkäähän toki, nyt teette pilaa", sanoi Mikko ja kalpeni, "miten saattaa vanha hanhi olla minun isäni?" sanoi hän.

"Minä en tee ollenkaan pilaa", sanoi Poppa-Matti, "se mitä sanon on totta, se on sinun isäsi vaeltava sielu", sanoi hän, "joka on muuttanut vanhan koirashanhen ruumiiseen", sanoi hän. "Minä tunnen hänet monista yhtäläisyyksistä, ja minua hämmästyttää", sanoi hän, "että sinä itse et ole nähnyt, miten se mulkoilee silmillään", sanoi hän.

"Ah, tuli ja leimaus!" sanoi Mikko, "nytpä en ymmärrä rahtuakaan, mitä minun on tehtävä. Minähän olen aivan hukassa, kun olen sen kyninyt vähintäänkin kaksitoista kertaa", sanoi hän.

"Sitä ei voi nyt auttaa", sanoi Poppa-Matti, "olihan se kylläkin kovaa", sanoi hän, "mutta sen välittäminen on nyt liian myöhäistä", sanoi hän. "Ainoa keino, millä tehdyn voi saada tekemättömäksi", sanoi hän, "on että jättää sen tekemättä, ennenkuin se on tehty", sanoi hän.

"Totta puhutte", sanoi Mikko. "Mutta miten, kaiken rauhan nimessä, saitte selville, että minun isäni sielu oli vanhassa hanhessa?" sanoi hän.

"Jos puhuisinkin sen sinulle, niin et minua kuitenkaan ymmärtäisi", sanoi hän, "kuu ei sinulla ole kirjaoppia eikä tähtiviisautta", sanoi hän. "Älä siis mitään kysy", sanoi hän, "niin ei minun tarvitse sinulle ladella valheita. Mutta luota vaan minuun", sanoi hän, "että sinun isäsi asuu hanhessa, ja jollen minä voi saada sitä puhumaan aamulla varhain, niin saat sanoa minua vanhaksi aasiksi", sanoi hän.

"Riittää", sanoi Mikko, "se ratkaisee asian", sanoi hän. "Istu ja pala! Eikö ole ihmeellistä", sanoi hän, "että kunniallinen, arvossa pidetty henkilö", sanoi hän, "kiertää maata vanhana hanhena", sanoi hän, "ja voi taivaat ja pannukaakut, miten usein olenkaan sen kyninyt!" sanoi hän, "ja olisihan saattanut tapahtua, että olisin sen pistänyt poskeeni", sanoi hän, ja hänen sitä ajatellessaan alkoi kylmä hiki nousta hänen otsalleen, ja hän oli vähällä pyörtyä.

Hänen toinnuttuaan sanoi Poppa-Matti hänelle aivan levollisena ja tyynenä:

"Mikko", sanoi hän, "älä syytä itseäsi", sanoi hän, "sillä minä olen keksinyt keinon, millä se saadaan puhumaan", sanoi hän, "ja kertomaan, mitä varten se on maan päällä", sanoi hän, "ja muista, että sinä et antaudu keskusteluihin etkä vastusta minua missään", sanoi hän, "vaan olet ainoastaan, kohta kun lintu on kannettu sisälle", sanoi hän, "ikäänkuin ottaisimme sen huomenna mukaamme torille, ja jollei se tänä yönä puhu tahi karkaa", sanoi hän, "niin pane se varhain kanakoriin ja lähetä se molempien renkien keralla rattailla suoraa päätä kaupunkiin myytäväksi", sanoi hän, "ja jollei se puhu ennenkuin tie on puolissa", sanoi hän, "niin ei minun nimeni ole Poppa-Matti. Mutta muistakin tarkoin", sanoi hän, "että heti kun se lausuu ensimäisen sanan, viette sen suoraan isä Pietarin luokse", sanoi hän, "ja jollei pappi voi saada sitä palaamaan rauhaan, kuten muitakin seurakuntalaisia, niin ei minun noitakeinoillani ole mitään arvoa", sanoi hän.

Nyt päästettiin vanha hanhi jälleen huoneeseen, ja kaikki alkoivat puhua sen lähettämisestä seuraavana aamuna kaupunkiin myytäväksi ja paistettavaksi, ikäänkuin se olisi aivan varma asia.

Mutta hanhi ei välittänyt koko jutusta enempää kuin jos olisi puhuttu maaherrasta, ja Mikko käski poikien laittamaan kanakorin kuntoon ja panemaan sinne pehmeitä höyheniä, "sillä nyt lähtee vanha hanhi viimeiselle ajelulleen tässä maailmassa", sanoi hän.

Mikäli ilta kului, alkoi Mikko tuntea itsensä kauhean surulliseksi ja alakuloiseksi ajatellessaan mitä tapahtuisi, ja heti kun vaimo ja tytönlirpukat olivat menneet nukkumaan, otti hän esille kannullisen hyvää viinaa, ja hän ja Matti istuutuivat sen viereen.

Mitä murheellisemmaksi Mikko tuli, sitä enemmän hän joi, ja hän ja Poppa-Matti tyhjensivät puolituopillisen yhdessä.

Se ei kuitenkaan ollut tuollainen pieni, kruunattu mitta, jommoisia nykyaikana käytetään -- niin, saattoipa siihen mahtua kaksikin sen vertaa.

Ja kun Mikko oli tyhjentänyt korttelinsa, tuntui hänestä siltä, kuin hänen pitäisi lopettaa, "sillä nythän on melkein kuin juhla", sanoi hän, "ja minä surkuttelen sellaista miestä, joka ei voi hillitä janoansa", sanoi hän, "eikä ymmärrä pysyä aina korttelillisessa", sanoi hän, ja sitten hän toivotti Poppa-Matille hyvää yötä ja läksi huoneesta.

Hän valitsi kuitenkin väärän oven, koska oli hieman pyörällä päästään eikä tiennyt oikein, seisoiko päällään vai jaloillaan vai molemmilla yhtaikaa, ja sen sijaan, että olisi mennyt vuoteeseensa, laskeutui hän koriin, jonka rengit olivat laittaneet kuntoon hanhea varten. Sinne hän vaipui pehmeästi ja mukavasti heinien sisään, pohjaan asti, ja kääntelipä ja vääntelipä hän itseään yöllä miten hyvänsä, niin lepäsi hän siellä yhtä peitettynä ja siististi kuin myyrä peruna-vaossa ennen päivännousua.

Heti aamun sarastaessa nousivat molemmat renkipojat, joiden tuli viedä hanhi kaupunkiin, ja ottivat kiinni vanhan hanhen ja pistivät sen koriin ja panivat sen päälle ison heinäkasan ja sitoivat korin kiinni vahvalla köydellä.

Sen jälkeen he tekivät sen ylle ristinmerkin poistaakseen kaiken pahan ja nostivat korin lattialle miettien mielessään, mikä teki vanhan hanhen niin raskaaksi.

Sangen alakuloisina he ajoivat kaupunkiin vievää tietä, ja toivoivat ainoastaan, että joku samalle taholle ajava naapuri saavuttaisi heidät, sillä heistä tuntui pahalta, ettei heillä ollut muuta seuraa kuin noiduttu hanhi -- eikähän heitä voi siitä moittia.

Mutta vaikka he vapisivatkin joka hetki pelosta, että vanha lintu alkaisi keskustella heidän kanssaan, eivät he tahtoneet näyttää sitä toisilleen, vaan lauloivat ja viheltelivät kuin hullut karkoittaakseen pelon.

Oltuaan matkalla jonkun verran yli puolen tunnin tulivat he isä Pietarin talon lähellä olevalle huonolle tieosalle, ja siinä oli kuoppa, vähintään kolmen jalan syvyinen, ja heidän ajaessaan sen yli saivat vaunut armottoman tärähdyksen, niin että Mikko heräsi korissa.

"Herra varjele", sanoi hän, "minun koipeni ovat poikki; mitä helkkaria te minulle teette?"

"Kuulitko mitään, Jaakko?" sanoi lähempänä koria istuva poika ja kävi valkoiseksi kuin palttina. "Kuulitko mitään ihmeellistä korista?" sanoi hän.

"En", sanoi Jaakko ja kävi itse yhtä kalpeaksi, "minä en kuullut etkä sinäkään. Hanhi vain nurkuu saamaansa tärähdystä", sanoi hän.

"Mihin ihmeeseen te olette minut pistäneet?" sanoi Mikko korista. "Päästäkää minut ulos ihan silmänräpäyksessä, muutoin minä tukehdun!"

"Teeskentely ei auta mitään", sanoi poika. "Hanhi puhuu, Luoja olkoon ylistetty", sanoi hän.

"Kuka uskaltaa minua haukkua?" sanoi Mikko ulvoen rehellisestä vihasta. "Päästäkää minut ulos, kirotut syntiset, tahi niin totta kuin elän, minä teidät löylytän!"

"Kuka kaikkien taivaan pyhimysten nimessä te sitten olette?" sanoi Jaakko.

"Kuka, tuhat tulimaista, minä sitten olisin, jollen itse Miekkonen", sanoi hän. "Minä itse olen korissa, te armottomat lurjukset", sanoi hän. "Päästäkää minut ulos, tahi kaiken pyhän nimessä", sanoi hän, "minä tulen kuitenkin ulos, ja silloin, pyhän Patrikin nimessä, minä annan teille vakavan selkäsaunan", sanoi hän.

"Se on vanha Tahvanus Miekkonen; aivan oikein. Minä tunnen hänet kyllä puheesta", sanoi Jaakko. "Eikös noitatohtori ollut sukkela keksiessään hänet?"

"Kyllä minä annan teille kyydin siitä puheesta, minä. Minähän olen aivan kuoliaaksi tukehtumaisillani", sanoi Mikko, "päästäkää minut ulos, sanon minä, ja odottakaahan vain, kunnes saan teidät käsiini", sanoi hän, "ja silloin, tuhat tulimaista, ei teidän viheliäisissä ruumiissanne ole jäljellä ainoatakaan siunattua jäsentä, jota en löisi rikki", sanoi hän.

Sen jälkeen hän alkoi potkiskella ja kieriskellä kanakorissa ja lykki koivillaan sen laitoihin, niin että oli aivan ihme, ettei se mennyt rikki.

Kun pojat saivat tämän nähdä, läimähyttivät he vanhaa hevosta, kunnes se täyttä laukkaa suuntasi matkansa suoraa päätä pappilaan yli kivien ja kantojen, ja joskus kimmahti kori tärähdyksestä kolme jalkaa ilmaan.

Heidän saavuttuaan hänen korkea-arvoisuutensa ovelle ei ollut ihmeellistä, että Mikko parka oli henkihieverissä ja että hän lepäsi tajuttomana korin pohjalla.

Papin tultua alas kertoivat he hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut; miten he olivat panneet hanhen koriin ja miten se oli alkanut puhua ja miten se oli tunnustanut olevansa vanha Tahvanus Miekkonen, ja he pyysivät hänen pyhyydeltään neuvoa, miten pääsisivät vapaiksi levottomasta hengestä.

Silloin sanoi hänen korkea-arvoisuutensa, näin hän sanoi:

"Minä menen noutamaan kirjani", sanoi hän, "ja luen muutamia oikein voimakkaita, pyhiä värssyjä siitä", sanoi hän, "ja te", sanoi hän, "hankkikaa köysi ja sitokaa se korin ympärille ja pankaa se sillan kaidepuuhun riippumaan", sanoi hän, "ja olisipa se levoton henki itse paholainen, jollen saisi sitä tulemaan ulos."

No niin, pappi meni noutamaan hevostansa ja otti kirjan kainaloonsa, ja pojat seurasivat hänen korkea-arvoisuuttansa ja ohjasivat hevosen sillalle, eikä Mikko päästänyt koko aikana hiiskahdustakaan, sillä hän ymmärsi, että puhuminen oli hyödytöntä, ja hän pelkäsi, että jos hän jotakin sanoisi, niin he läksisivät jälleen ajamaan neliä ja aivan lopettaisivat hänet.

Heidän saavuttuaan sillalle tarttuivat rengit köyteen, joka heillä oli mukanaan, ja sitoivat sen korin kanteen ja singahuttivat sen sillan kaidepuun yli, niin että se riippui noin kaksitoista jalkaa vedenpinnan yläpuolella, ja hänen korkea-arvoisuutensa ratsasti joen reunalle ja alkoi lukea ääneen ja vakuuttavasti.

Kun hän oli jatkanut lukemistaan noin viisi minuuttia, särkyi äkkiä korin pohja ja Mikko syöksyi suin päin veteen ja vanha hanhi hänen päälleen. Alas pohjaan he painuivat molemmat sellaisella molskinalla, että se olisi saattanut kuulua puolen penikulman päähän.

Ennenkuin he olivat jälleen päässeet ylös, kannusti pappi pelkästä hämmästyksestä hevostansa, ja ennenkuin hän tiesi mistään, olivat sekä hän että hevonen virrassa päällekkäin.

Kaikki kohosivat jälleen pinnalle yhdessä yskien ja päristellen, ja virta vei heidät mukanaan sillankaaren alle, kunnes he kaikki tulivat matalaan veteen.

Vanha hanhi oli maalla ensin, sen jälkeen pappi ja Mikko puhisten ja huohottaen ja melkein puolikuoliaana, ja hänen korkea-arvoisuutensa säikähtyi uittamisesta ja hengen näkemisestä -- kuten hän luuli -- siihen määrään, ettei toipunut kokonaiseen kuukauteen.

Kohta kun Mikko jaksoi puhua, vannoi hän lyövänsä kuoliaiksi rengit, mutta isä Pietari ei tahtonut tätä sallia, ja heti kun hän oli saanut miehen vähän rauhoittumaan, koetti hän selittää asiaa, mutta Mikko väitti kivenkovaan, että oli mennyt kunnollisesti vuoteelle edellisenä iltana, ja hänen vaimonsa sanoi samaa suojellakseen häntä siitä epäluulosta, että hän muka olisi ottanut liikaa. Hänen korkea-arvoisuutensa sanoi, että se oli yliluonnollinen asia, ja vannoi, että se saisi maistaa piiskaa, jonka hän vain näkisi nauravan tälle tapahtumalle.

Ja Mikko Miekkonen rakastui hanheen yhä enemmän päivä päivältä, kunnes vihdoin kuoli vanhuudenheikkoudesta jättäen jälkeensä vanhan hanhen ja suuren perheen, ja vielä tänäkin päivänä pitävät taloa vuokralla Mikko Miekkosen lailliset jälkeläiset.

Metsänpoika ja nuori neitonen.

Asuipa ennen pienessä mökissä Metsänpoika ja hänen äitinsä. Metsänpoika oli lesken ainoa tuki, ja hänen hyväkseen poika teki työtä aamusta iltaan. Joka lauvantai-ilta hän jätti palkkansa äidilleen ja kiitti häntä sitäpaitsi niistä penneistä, jotka tämä antoi hänelle tupakkaa varten. Naapurit ylistivät häntä parhaaksi pojaksi, mitä koskaan on ollut olemassa. Mutta hänellä oli myöskin naapureita, joiden mielipiteitä hän ei ollenkaan tuntenut -- naapureita, jotka asuivat aivan hänen lähellään, mutta joita hän ei ollut koskaan nähnyt ja joita kuolevainen yleensäkin saa ani harvoin nähdä paitsi toukokuun ja pyhäinmiestenpäivän iltoina.

Vanhassa rappeutuneessa linnassa, joka oli noin puolen virstan päässä hänen tuvastaan, sanottiin asuvan "pikkuväkeä".

Jokaisena sellaisena pyhäinmiestenpäiväniltana olivat vanhat ikkunat valaistut, ja ohikulkijat näkivät pikku olentojen rakennuksessaan vilahtelevan edestakaisin tanssien huilujen ja säkkipillien soiton mukaan.

Tiedettiin varsin hyvin, että keijukaiset pitivät juhlia, mutta kukaan ei ollut kyllin rohkea mennäkseen sinne kuokkavieraaksi.

Metsänpoika oli usein kaukaa katsellut pikku olentoja ja kuunnellut viehättävää soittoa, samalla mietiskellen mielessään, miltä linnassa mahtanee näyttää, mutta eräänä pyhäinmiestenpäivän iltana hän nousi, otti lakkinsa ja sanoi äidille: "Minä menen pois linnaan etsimään onneani."

"Mitä ihmettä!" huudahti äiti. "Uskaltaisitko mennä sinne -- sinä, joka olet lesken ainoa poika? Älä ole uhkarohkea ja tyhmä, Metsänpoika! He surmaavat sinut, ja mitä minusta sitten tulee?"

"Älä ole levoton, äiti", sanoi Metsänpoika, "mitään pahaa ei minulle tapahdu, mutta mennä minun täytyy."

Hän läksi, ja mentyään perunamaan poikki hän näki linnan, jonka ikkunoista säteili niin kirkas valo, että se näytti muuttavan villien omenapuiden oksissa vielä riippuvat lehdet kimaltavaksi kullaksi.

Metsänpoika pysähtyi puistokäytävään raunioiden toiselle puolelle ja kuunteli keijukaisten melua, ja nauru ja laulu vahvistivat yhä enemmän hänen päätöstänsä mennä sisälle.

Suuri joukko pieniä ihmisiä, joista suurimmat olivat viisivuotiaan lapsen kokoisia, tanssi huilun- ja viulunsoiton mukaan toisten juodessa ja juhliessa.

"Tervetuloa, Metsänpoika! Tervetuloa, tervetuloa, Metsänpoika!" huusi seurue huomatessaan vieraan.

Sanan "tervetuloa" huusi ja toisti jokikinen ääni linnassa.

Aika riensi, ja Metsänpojalla oli äärettömän hauska, kun isännät sanoivat hänelle: "Tänä yönä ratsastamme Dubliniin varastamaan nuoren neitosen. Tahdotko seurata meitä, Metsänpoika?"

"Tahdon, tietysti tahdon", vastasi ajattelematon, seikkailuja kaipaava nuorukainen.

Hevosjoukko seisoi portilla. Metsänpoika istui erään hevosen selkään, ja heti kohosi hän ratsuineen ilmaan.

Keijukaisparven ympäröimänä hän lensi yli äitinsä majan ja kauemmaksi pois, yli matalain kukkulain ja korkeiden vuorien, yli syvän järven, yli kaupunkien ja tupain, joissa ihmiset paahtoivat pähkinöitä ja söivät omenia ja pitivät iloista pyhäinmiestenpäivää. Metsänpojasta tuntui melkein siltä, kuin he olisivat lentäneet ympäri koko Irlannin, ennenkuin saapuivat Dubliniin.

"Tämä on Derry", sanoivat kääpiöt heidän lentäessään yli tuomiokirkon torninhuipun, ja sen mitä yksi sanoi, toistivat kaikki muut, kunnes viisikymmentä pientä ääntä huusi: "Derry! Derry! Derry!"

Samalla tavalla ilmoitettiin Metsänpojalle jokaisen heidän ohi kulkemansa kaupungin nimi, ja vihdoin hän kuuli hopeanheleiden äänten huudahtavan: "Dublin! Dublin!"

Keijukaiset eivät kunnioittaneet käynnillään mitään viheliäistä majaa, vaan erästä kaupungin hienoimmista taloista.

Parvi laskeutui maahan erään ikkunan lähelle, ja Metsänpoika näki ihanat kasvot tyynyllä upeassa vuoteessa.

Hän näki, miten nuori neitonen nostettiin ja kannettiin pois, ja miten keppi, joka pantiin sänkyyn hänen sijalleen, sai hänen muotonsa ja hahmonsa.

Neitonen pantiin satulaan erään ratsastajan eteen, ja tämä vei häntä kappaleen matkaa, sen jälkeen hänet muutettiin toiselle j.n.e., samalla kun kaupunkien nimet huudettiin kuten ennenkin. He lähestyivät kotia, ja Metsänpoika kuuli joukon tuttuja nimiä ja silloin hän tiesi, ettei ollut jäljellä pitkää matkaa hänen omaan mökkiinsä.

"Jokainen teistä on vuoroonsa kantanut nuorta neitosta", sanoi hän, "miksi en minäkin saisi häntä hetkisen kantaa?"

"Saat, Metsänpoika", vastasivat he ystävällisesti, "kanna häntä kernaasti hetkinen."

Saalis lujasti kiedottuna käsivarsiinsa laskeutui hän äitinsä oven ulkopuolelle.

"Metsänpoika, Metsänpoika, näinkö meitä kohtelet?" huusivat keijukaiset, jonka jälkeen hekin laskeutuivat maahan. Metsänpoika piti kiinni, vaikka tuskin tiesi mitä kantoi, sillä pikkuväki muutti neitosen kaikenlaisiksi esineiksi. Milloin hän oli musta koira, joka haukkui ja koetti pureskella, milloin hän oli hehkuva rautapalanen ilman lämpöä ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli villasäkki.

Mutta Metsänpoika ei päästänyt häntä luotaan, ja petetyt keijukaiset alkoivat lähteä tiehensä. Silloin eräs pieni nainen, pienin koko joukosta, huudahti:

"Metsänpoika on hänet varastanut meiltä, mutta hän ei ole saava neitosesta mitään iloa, sillä minä teen hänet kuuroksi ja mykäksi", ja samalla hän heitti jotakin nuoren tytön yli.

Kun petetyt keijukaiset olivat ratsastaneet tiehensä, nosti Metsänpoika oven säppiä ja astui sisään.

"Metsänpoika, sinä!" huusi äiti. "Sinähän olet ollut poissa koko yön. Mitä he ovat sinulle tehneet?"

"Ei mitään vaarallisia, äiti; minulla on ollut maailman parhain onni. Tässä on kaunis nuori neitonen, jonka olen tuonut mukanani kotiin sinulle seuraksi."

"Siunaa ja varjele!" huudahti äiti, ja muutamia minuutteja hän oli niin hämmästyksissään, ettei saanut suustaan mitään muuta.

Metsänpoika kertoi yön seikkailut ja lopetti lausumalla: "Et kai olisi suonut, että olisin hänen antanut seurata pikkuväkeä ja joutua hukkaan ainiaaksi?"

"Mutta neitonen, Metsänpoika! Miten saattaa hieno neito syödä meidän ruokaamme ja tulla toimeen köyhissä oloissamme? Sitä minä kysyn sinulta, sinä mieletön mies!"

"Niin mutta, äiti, parempihan hänen on olla täällä kuin tuolla kaukana", ja hän viittasi linnan suuntaan.

Siliä välin värisi kuuromykkä tyttö kevyessä puvussaan ja meni vaatimattoman turvevalkean ääreen.

"Lapsi parka, hän on ihmeellinen ja kaunis, ei kumma, jos he häneen ihastuivat", sanoi vanhus ja katseli heidän vierastaan hellästi ja ihaillen.

"Meidän täytyy pukea hänet ensiksi, mutta mitä ihmettä minulla on antaakseni hänen käytettäväkseen?"

Hän meni "huoneessa" olevan vaatekaapin ääreen ja otti esille karhean villakankaisen pyhäpukunsa. Sen jälkeen hän avasi laatikon, otti sieltä valkoiset sukat, lumivalkoisen, hienosta palttinasta valmistetun vaatekappaleen ja myssyn -- hänen käärinvaatteensa, kuten hän niitä nimitti.

Nämä vaatteet olivat kauan olleet valmiina erästä surullista toimitusta varten, jossa hän itse olisi päähenkilönä, eikä niitä koskaan otettu esille muuten kuin tuulettamista varten, mutta hän oli valmis antamaan nämäkin ihanalle vapisevalle vieraalle, joka sanattomassa surussaan kääntyi hänestä Metsänpoikaan ja Metsänpojasta jälleen hänen puoleensa.

Tyttö parka antoi pukea vaatteet ylleen ja istuutui itse jakkaralle takan nurkkaan ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Mitä me teemme pitääksemme huolta teidän kaltaisestanne neidosta?" huudahti vanha nainen.

"Minä teen työtä teidän molempien edestä, äiti", vastasi poika.

"Ja miten saattaa hieno neito elää meidän viheliäisellä ravinnollamme?" toisti lian.

"Minä teen työtä hänen puolestaan", oli Metsänpojan ainoa vastaus.

Hän piti sanansa. Pitkän ajan oli nuori nainen hyvin surullinen, ja monena iltana juoksivat kyyneleet hänen poskiaan pitkin vanhemman naisen kehrätessä takkavalkean ääressä ja pojan kutoessa lohiverkkoa -- taito, jonka hän oli opetellut voidakseen tarjota heidän pikku vieraalleen hieman enemmän ylellisyyttä ja mukavuutta.

Mutta tyttö oli aina lempeä ja suopea ja koetti hymyillä huomatessaan heidän katselevan häntä, ja siten hän vähitellen tottui heidän elin- ja olintapoihinsa.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän alkoi ruokkia porsaita, survoa perunoita ja hienontaa jyviä kanoille sekä kutoa sinisiä villasukkia.

Niin kului vuosi, ja pyhäinmiestenpäivän ilta oli jälleen tullut.

"Äiti", sanoi silloin Metsänpoika ja otti hatun naulasta, "nyt minä menen vanhaan linnaan etsimään onneani."

"Oletko hullu, Metsänpoika", huusi äiti kauhistuneena! "Tällä kertaa he surmaavat sinut rangaistukseksi siitä, mitä teit viime vuonna."

Mutta Metsänpoika ei välittänyt hänen väitteistään, vaan läksi liikkeelle.

Tultuaan villiomenapuupuistoon näki hän valoa linnan ikkunoista ja kuuli pikkuväen sanovan:

"Tekipä se Metsänpoika vuosi sitten meille aika kepposet varastaessaan meiltä nuoren neitosen."

"Tekipä todellakin", sanoi pieni nainen, "ja minä rankaisinkin häntä siitä, sillä siellä tyttö nyt istuu kuin mykkä patsas takan nurkassa eikä tiedä, että kolme pisaraa siitä lasista, jota nyt pidän kädessäni, antaisi hänelle heti takaisin sekä kuulo- että puhekyvyn."

Sydän sykki kovasti Metsänpojan rinnassa hänen astuessaan saliin. Jälleen tervehti häntä tervetuliaiskööri. "Tässä tulee Metsänpoika. Tervetuloa, tervetuloa, Metsänpoika!"

Heti kun he olivat jonkun verran rauhoittuneet, sanoi pieni nainen:

"Sinun on juotava meidän maljamme, Metsänpoika, siitä lasista, jota pidän kädessäni."

Metsänpoika tempasi häneltä lasin ja syöksyi ovelle. Miten hän pääsi omaan majaansa, sitä hän ei tiennyt, mutta hän saapui kuitenkin sinne hengästyneenä ja väsyneenä ja vaipui penkille tulisijan eteen.

"Ah, poika parkani, nyt he ovat sinut aivan ottaneet hengiltä", sanoi hänen äitinsä.

"Eiväthän toki", sanoi Metsänpoika. "Minulla on päinvastoin ollut parempi onni kuin koskaan ennen." Sitten hän antoi nuorelle tytölle kolme pisaraa nesteestä, jota oli vielä lasin pohjalla hurjan kilpajuoksun jälkeen.

Neito alkoi nyt puhua, ja hänen ensimäiset sanansa olivat kiitollisuudenilmaisuja Metsänpojalle.

Kolmella mökin asujamella oli niin paljon puhelemista keskenään, että he istuivat jutellen valkean ääressä iltamyöhään, kauan sen jälkeen kuin kukko oli kiekunut ja keijukaisten soitto vaiennut.

"Metsänpoika", sanoi neito, "ole hyvä ja anna minulle paperia ja mustetta ja kynää saadakseni kirjoittaa isälleni ja kertoa mitä minulle on tapahtunut."

Hän kirjoitti, mutta viikot vierivät, eikä hän saanut mitään vastausta.

Vihdoin hän sanoi: "Sinun täytyy seurata minua Dubliniin, Metsänpoika, löytääkseni isäni."

"Minulla ei ole yhtään rahaa vuokratakseni sinulle vaunuja", vastasi toinen, "etkähän sinä voi mennä sinne jalkaisin."

Mutta tyttö pyysi häntä niin sydämellisesti, että hän vihdoin suostui kävelemään matkan kotimökistään Dubliniin.

Se ei ollut niin helppo kuin keijukaismatka, mutta vihdoin he kuitenkin soittivat neitosen kotitalon ovelle.

"Sano isälleni, että hänen tyttärensä on täällä", sanoi hän ovea avaavalle palvelijalle.

"Sillä hienolla herralla, joka asuu täällä, ei ole yhtään tytärtä, tyttöseni. Hänellä oli yksi, mutta tämä kuoli enemmän kuin vuosi sitten."

"Etkö tunne enää minua, Sullivan?"

"En, tyttö parka, sinua en tunne."

"Salli minun tavata isäntäänne. Minä pyydän ainoastaan, että saisin puhella hänen kanssaan."

"No, olkoon menneeksi, se kai ei ole liiaksi pyydetty. Kuulkaamme mitä hän sanoo."

Muutamain silmänräpäysten jälkeen tuli neitonen isän ovelle.

"Kuinka uskallatte sanoa minua isäksi?" huudahti vanha herra katkeroituneena. "Te olette petturi. Minulla ei ole mitään tytärtä."

"Katso minua kasvoihin, isä, varmaankin tunnet minut."

"Minun tyttäreni on kuollut ja haudattu. Hän kuoli aikoja, aikoja sitten."