Part 4

Tehtyään kaiken tämän odotti Viirusilmä rauhallisesti hänen tuloaan seuraavana päivänä kahden aikana, sillä sen, että hän saapuisi, oli Hongankolistaja saanut tietää imemällä peukaloaan. Hongankolistajalla oli ihmeellinen kyky peukalossaan, mutta huolimatta kaikesta viisaudesta ja tiedosta, jota hänellä oli tapana siitä imeä, olisi se hyödyttänyt häntä sangen vähän, ellei hänen vaimonsa, jolla oli korkeampi äly, olisi häntä auttanut.

Tässä suhteessa oli hän muutoin suuren vihollisensa Rutimo-taaton kaltainen, sillä oli tunnettua, että tämän kuulumaton voima oli hänen oikeassa keskisormessaan ja että hän, jos sen kadottaisi, ei olisi, suuruudestaan huolimatta, tavallista ihmistä voimakkaampi.

Vihdoinkin näkyi Rutimo-taatto seuraavana päivänä tulevan yli laakson, ja Viirusilmä tiesi, että nyt hänellä oli aika suunnitelmiensa toimeenpanemiseen.

Hän laittoi heti kätkyeen vuoteen ja käski Hongankolistajan menemään sinne ja vetämään peiton päälleen.

"Sinun täytyy olla olevinasi oma lapsesi", sanoi hän, "ja lepää sitten vain kiltisti äläkä sano mitään, vaan luota ainoastaan minuun."

Se oli Hongankolistajalle karvas pala -- meneppä nyt raukkamaisena kätkyeen -- mutta hän tunsi hyvin Viirusilmänsä, ja kun hän huomasi, että niin oli tehtävä, hiipi hän sinne murheellisin mielin ja lepäsi kiltisti, kuten toinen oli häntä käskenyt.

Kahden aikana astui Rutimo-taatto sisälle. "Luoja kaikkia täällä sisällä varjelkoon", tervehti hän. "Täälläkö suuri Hongankolistaja asuu?"

"Täällä, kunnon mies", vastasi Viirusilmä. "Luojan rauha, ettekö tahdo istahtaa?"

"Kiitoksia paljon, hyvä rouva", sanoi toinen ja istuutui. "Minä luulen, että te olette rouva Hongankolistaja?"

"Olen kyllä", sanoi Viirusilmä, "ja minä toivon, että minulla ei ole mitään syytä hävetä miestäni."

"Ei", sanoi Rutimo-taatto; "hänen sanotaan olevan Irlannin voimakkaimman ja urhoollisimman miehen. Mutta yhtäkaikki tiedän toisen lähitienoilla asuvan, joka kernaasti tahtoisi hieman katistella hänen kanssaan. Onko teidän miehenne kotona?"

"Ei, ikävä kyllä, nyt hän ei ole", vastasi Viirusilmä, "ja jos ihminen konsanaan lähtee kotoaan vihoissaan, niin läksi hän todellakin tällä kertaa. Hän sai kuulla, että muuan suuri venkale, joka on olevinaan jättiläinen ja jonka nimi on Rutimo-taatto, oli siltarakennuksella häntä etsimässä, ja heti hän meni sinne koettaakseen tavata häntä, jättiläisparan itsensä vuoksi toivon, että he eivät toisiaan kohtaisi, sillä siinä tapauksessa Hongankolistaja hänet kyllä heti pehmittää."

"Onko asianlaita niin?" sanoi toinen. "Minä olen Rutimo-taatto, ja minä olen etsinyt häntä kahden kuukauden ajan, mutta hän on aina pysynyt syrjässä, enkä minä ole lepäävä päivää enkä yötä, ennenkuin hänet kohtaan."

Kun hän oli tämän sanonut, puhkesi Viirusilmä kaikuvaan nauruun ja katseli Rutimo-taattoa, ikäänkuin tämä olisi ollut mitätön raukka.

"Oletteko koskaan nähnyt Hongankolistajaa?" kysyi hän sitten, ja hänen äänensä tuli äkkiä vakavaksi.

"Miten olisin voinut häntä nähdä?" sanoi Rutimo-taatto. "Hänhän on aina pysyttäytynyt matkojen päässä."

"Juuri sitä saatoin uskoa", vastasi Viirusilmä. "Minä arvasin sen, ja jos seuraatte minun neuvoani, viheliäinen miesparka, niin rukoilkaa päivät ja yöt, että hän ei koskaan osuisi teidän tiellenne, sillä siitä tulee teille surun päivä.

"Mutta asiasta toiseen! Tuuli puhaltaa suoraan ovesta, ja koska Hongankolistaja ei ole täällä, niin ehkä te tahtoisitte olla niin ystävällinen, että kääntäisitte talon -- niin tekee Hongankolistaja ollessaan täällä."

Tämä oli yllätys itse Rutimo-taatollekin, mutta hän nousi ja veti oikean kätensä keskisormea, kunnes se naksahti kolme kertaa. Sen jälkeen hän meni ulos ja kiersi käsivartensa talon ympäri ja käänsi sen toisin päin, kuten Viirusilmä tahtoi. Kun Hongankolistaja näki tämän voimankoetuksen, tunsi hän jonkinmoisen kosteuden kohoavan hipiänsä joka huokosesta, mutta Viirusilmä, joka luotti naisviekkauteensa, ei vielä tullut hämilleen.

"Varmaankin", sanoi hän, "teette meille vielä toisenkin palveluksen, koska Hongankolistaja ei ole täällä tehdäkseen sen itse. Meillä on, näettekös, vedenpuute tämän pitkän kuivuuden jälkeen, ja Hongankolistaja sanoo, että tuolla kukkulan takana, kallioiden alla on oivallinen lähteensuoni, ja hän aikoi vetää kalliot tieltä pois, mutta kuullessaan teistä puhuttavan hän läksi niin raivoisana, että unohti veden. Jos te nyt koettaisitte sen löytää, niin minä katsoisin sen suosionosoitukseksi."

Sen jälkeen hän vei Rutimo-taaton paikalle, joka siihen aikaan oli suurena kalliona. Kun jättiläinen oli sitä katsellut hetkisen, naksahutti hän oikeaa keskisormeaan kymmenen kertaa, jonka jälkeen hän kumartui eteenpäin ja kiskaisi auki rotkon, joka oli neljänsadan jalan syvyinen ja neljännespenikulman pituinen.

Tämä urotyö oli vähällä saattaa Viirusilmänkin pois suunniltaan; mutta mitä kaikkea voikaan naisen viisaus ja mielenmaltti saada aikaan!

"Sepä oli oivallista", sanoi hän, "tulkaapa nyt sisälle syömään hieman vaatimatonta ravintoamme. Hongankolistaja osoittaisi teille vieraanvaraisuutta omassa talossaan, lienettepä sitten miten katkeria vihollisia hyvänsä, ja jos laiminlöisin sen hänen poissakin ollessaan, niin tulisi hän hyvin tyytymättömäksi minuun."

Samalla hän vei Rutimo-taaton sisälle ja pani hänen eteensä puoli tusinaa ennenmainittuja leipiä, pari hyvää pytyllistä voita, keitetyn sianpuolikkaan ja kapallisen kaalinkupuja -- meidän tulee näet muistaa, että tämä tapahtui paljoa ennen kuin perunat olivat keksityt.

Rutimo-taatto, joka sivumennen sanoen oli yhtä suuri syömäri kuin sankarikin, pisti erään leivistä suuhunsa purrakseen siitä palasen. Mutta silloin olivat sekä Hongankolistaja että Viirusilmä vähällä tulla kuuroiksi äänestä, joka muistutti samalla karjuntaa ja ulvontaa.

"Tuli ja veri!" huusi hän. "Mitä tämä merkitsee? Minä olen purrut poikki kaksi hammastani! Mitä kumman leipää tämä on?"

"Mitä tarkoitatte?" sanoi Viirusilmä levollisena.

"Tarkoitan!" karjui toinen. "Kaksi parasta hammastani on leuoistani poissa."

"Ah", sanoi Viirusilmä, "se on Hongankolistajan leipää -- ainoaa leipää, mitä hän kotona ollessaan syöpi, mutta minä unohdin mainita, että sitä ei voi syödä kukaan muu kuin hän ja lapsi tuolla kätkyessä. Sitäpaitsi ajattelin, että te olitte voimakas pikku mies kokoonne nähden, enkä minä tahdo loukata henkilöä, joka kuvittelee voivansa tapella Hongankolistajan kanssa; mutta tässä on toinen leipä; ehkä tämä on vähän pehmeämpää."

Rutimo-taatolla oli oikein ahmatin nälkä, siksipä hän tarttui heti toiseen leipään, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuului ilkeä ulvonta, kaksin verroin niin äänekäs kuin edellinen.

"Tuli ja leimaus!" karjui hän. "Ottakaa pois leipänne niin kauan kuin minulla on vielä ainoatakaan hammasta suussa; nyt minä olen menettänyt vieläkin kaksi."

"Mutta hyvä mies", vastasi Viirusilmä, "jollette voi syödä leipää, niin jättäkää se hiljaa ja rauhallisesti älkääkä herättäkö pojannallikkaa kätkyessä; kas niin, nyt hän on hereillä!"

Nyt päästi Hongankolistaja huudon, joka säikähdytti jättiläistä; eihän tämä ollut odottanut kehtolapsen päästävän moista ulvontaa.

"Äiti", huusi Hongankolistaja, "minun on nälkä, anna minulle jotakin syödä."

Viirusilmä antoi hänelle leivän, jossa ei ollut rautakehää, ja kahta minuuttia lyhemmässä ajassa oli poika syödä natustanut sen kokonaan.

Rutimo-taatto seisoi kuin salaman lyömä ja kiitti sydämessään onnensa tähteä siitä, ettei ollut sattunut tapaamaan Hongankolistajaa kotona, "sillä", ajatteli hän, "mitenpä minä voisin vastustaa miestä, joka voi syödä sellaista leipää ja jonka kätkyessä oleva poikakin pureskelee sitä aivan silmieni edessä".

"Tahtoisinpa nähdä poikaa kehdossaan", sanoi hän Viirusilmälle. "Sanonpa teille, että sitä lasta, joka syöpi tuollaista ravintoa, kannattaa lähempääkin katsella, eikä sen pojan ruuassapitäminen huonona kesänä tule olemaan mikään laiskurin tehtävä."

"Ylen kernaasti", sanoi Viirusilmä. "Nouse ylös, palleroiseni ja näytä tälle kiltille pikku miehelle jotakin, joka on kunniaksi isällesi Hongankolistajalle."

Hongankolistaja, joka oli puettu, mikäli mahdollista, pojan muotoiseksi, nousi ja kysyi Rutimo-taatolta: "Oletko vahva?"

"Mikä ääni noin pienellä pojalla!" huudahti toinen.

"Oletko vahva?" toisti Hongankolistaja. "Voitko puristaa vettä valkoisesta kivestä?" kysyi hän ja laski kiven Rutimo-taaton käteen. Tämä likisti ja puristi, mutta kaikki turhaan. Hän voi kääntää kalliot paikoiltaan ja litistää ukonnuolen, mutta vettä hän ei voinut kivestä puristaa.

"Sinäpä vasta raukka olet", sanoi Hongankolistaja halveksivasti. "Ja sinä olet olevinasi jättiläinen! Anna minulle kivi, ja saatuasi nähdä mitä Hongankolistajan poika voi tehdä, saatat käsittää, mikä hänen isänsä on."

Hongankolistaja otti kiven ja vaihtoi sen toisen huomaamatta tuoreeseen juustoon, jota hän puristi, kunnes hera, kirkkaana kuin vesi sirisi sormien välistä.

"Nyt menen jälleen nukkumaan kätkyeen", sanoi hän, "sillä minä en viitsi seurustella sellaisen kanssa, joka ei voi syödä isäni leipää eikä puristaa vettä kivestä. On kyllä parasta, että menet matkoihisi ennen hänen kotiintuloaan, sillä jos hän tapaa sinut täällä, niin seuraa hautajaiset jälkeenpäin."

Rutimo-taatto ajatteli itse aivan samoin; hänen polvensa vapisivat pelosta, että Hongankolistaja palaisi, ja senvuoksi hän kiiruhti sanomaan jäähyväisiä Viirusilmälle ja vakuuttamaan hänelle, että siitä päivästä alkaen hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan tästä miehestä ja vielä vähemmin halusi häntä tavata.

"Tunnustan kernaasti, että hän on minua voimakkaampi", sanoi hän. "Sanokaa hänelle, että minä pakenen häntä kuin ruttoa ja että minä en näyttäydy tässä maan osassa sinä ilmoisna ikänä."

Sillä aikaa oli Hongankolistaja ryöminyt kätkyeensä, jossa hän lepäsi hiljaa ja ihastuneena sen johdosta, että Rutimo-taatto alkoi mennä tiehensä huomaamatta sitä kepposta, joka hänelle oli tehty.

"Onneksi teille, että Hongankolistaja ei ole täällä", sanoi Viirusilmä, "sillä paljasta korpinruokaa hän teistä tekisi."

"Sen minä tiedän", vastasi Rutimo-taatto. "Juuri sitä hän tekisi, mutta ennenkuin minä menen, tahtoisin tunnustella, millaiset hampaat on sillä, joka voi syödä tuollaisia rautaleipiä kuin nuo ovat", ja samalla hän viittasi leipiin, joihin hän oli katkaissut hampaansa.

"Sangen kernaasti", vastasi Viirusilmä, "mutta ne ovat niin syvällä hänen päässään, että täytyy pistää sisälle koko sormi."

Rutimo-taatto hämmästyi suuresti huomatessaan niin vankat hampaat niin nuorella lapsella. Mutta vielä enemmän hän hämmästyi, kun hän vetäessään kätensä Hongankolistajan suusta huomasi jättäneensä jäljelle sormistaan sen, josta koko hänen voimansa riippui.

Hurjasti karjuen, säikähdyksen ja kauhun herpaisemana hän vaipui maahan.

Juuri tätä Hongankolistaja toivoikin. Silmänräpäyksessä hän nousi kätkyestään, ja muutamien minuuttien kuluttua oli päättänyt päivänsä suuri Rutimo-taatto, joka pitkän ajan oli ollut hänen ja hänen heimonsa kauhistus.

Kummallinen pannukakku.

Olipa kerran hiiri, rotta ja pieni punainen kana, jotka kaikki asuivat samassa tuvassa, ja eräänä päivänä sanoi pieni punainen kana: "Leipokaamme kakku ja pitäkäämme kestit."

"Tehkäämme niin", sanoi hiiri, ja "juuri niin", sanoi rotta.

"Kukas menee jauhamaan vehnät?" sanoi kana.

"En minä", sanoi hiiri.

"En minäkään", sanoi rotta.

"Silloin teen sen itse", sanoi pieni punainen kana.

"Kuka leipoo kakun?"

"En minä", sanoi hiiri.

"Minä teen sen", sanoi rotta.

"Sitä et sinä tee", sanoi pieni punainen kana ja sitten se teki tämän itse.

Kun kakku oli valmis ja kana aikoi ottaa sen ulos, niin tapahtui jotakin ihmeellistä. Kakku pyöri tuvasta, ja sen jäljestä juoksivat hiiri, rotta ja pieni punainen kana. Niitä paetessaan se vieri ohi riihen, joka oli täynnä puimaväkeä, ja ne kysyivät, mihin oli matka.

"Minä juoksen hiiren, rotan ja pienen punaisen kanan luota ja teidän luotanne myöskin, jos voin", sanoi kakku.

Silloin läksi riihiväki juoksemaan sen perästä varstoilleen, ja pannukakku juoksi juoksemistaan, kunnes se tuli ojan luokse, joka oli täynnä ojankaivajia, jotka myöskin tahtoivat tietää, mihin se juoksi.

"Ah, minä juoksen hiiren, rotan ja pienen punaisen kanan luota ja riihen luota, joka oli täynnä puimaväkeä, ja teidän luotanne myöskin, jos voin."

Ojankaivajat juoksivat peräkkäin, kunnes he saapuivat purolle, joka oli täynnä pesijöitä. Nämä tekivät saman kysymyksen, saivat saman vastauksen ja seurasivat jonoa.

Vihdoin tuli kakku joelle ja kohtasi siellä revon, joka myöskin kysyi, minne se oli matkalla.

"Niin, minä juoksen pois hiiren, rotan ja pienen punaisen kanan luota, riihen luota, joka on täynnä puimaväkeä, ojan luota, joka on täynnä ojankaivajia, kaivon luota, joka on täynnä pesueukkoja, ja sinun luotasi myöskin, jos voin."

"Mutta sinä et voi päästä yli joen", sanoi repo.

"Etkö voi kantaa minua yli?" sanoi kakku.

"Mitä annat minulle siitä?" kysyi repo.

"Muiskun jouluna ja munan pääsiäisenä", sanoi kakku.

"Olkoon menneeksi", sanoi repo, "nouseppa ylös sitten."

Sen jälkeen se istuutui takakoivilleen, kuono taivasta kohti, ja kakku kiipesi sen hännälle ja istuutui sen selkään.

"Lähde nyt liikkeelle", sanoi kakku.

"Et istu kyllin korkealla", sanoi repo. Silloin kakku kiipesi sen hartioille.

"Vielä korkeammalle", sanoi repo. "Et ole siellä varmassa paikassa."

"Onko hyvä nyt?" kysyi kakku ja muuttautui sen kaulalle.

"Olet varmimmassa paikassa juuri minun kuononi yläpuolella."

"Niin, nyt minä en voi tulla kauemmaksi", sanoi kakku.

"Vielä mitä, voit kylläkin", sanoi repo, ja samassa hän heitti kakun korkealle ilmaan, otti sen suuhunsa ja nieli. Ja näin loppui kakku ja -- satu.

Merkillinen aasi.

Olipa kerran isäntä, joka asui suuressa kaupungissa. Kerran hän matkusti kauaksi ulkomaille, mutta palvelijat jäivät hänen suureen taloonsa, aivan kuin perhe olisi ollut kotona.

Maata pantuaan he säikähtyivät usein iltaisin perinpohjin, keittiön ovi näet avautui aivan itsestään, ja paiskattiin jälleen kiinni, ja kattilat ja vadit ja lautaset rupesivat kalisemaan.

Eräänä yönä, kun he olivat istuneet ylhäällä myöhään ja kertoneet toisilleen kummitusjuttuja, hiipi kokkipoika, joka muutoin tavallisesti makasi rehuylisillä, lämpimän takan perälle ja nukkui.

Kun kaikki olivat lähteneet ja keittiö oli suljettu, heräsi hän siitä, että ovi avattiin ja aasi kävellä kopsutteli keittiön lattialla.

Poika rupesi tarkemmin katselemaan, ja aivan oikein, siinä istui suuri aasi lattialla ja haukotteli lieden ääressä. Hetkisen kuluttua nelijalkainen alkoi katsella ympärilleen ja raaputteli korviaan, aivan kuin olisi hyvin väsynyt, ja sanoi:

"Nyt minä alan."

Poika paran hampaat alkoivat kalista pelosta, sillä hän ajatteli: "Nyt se varmaankin syöpi minut." Mutta hännäkkäällä ja pitkäkorvalla oli muuta tekemistä. Se kohenteli tulta ja toi saavillisen vettä ja täytti suuren kattilan, jonka se oli pannut tulelle ennen uloslähtöään. Sen jälkeen se nosti kätensä -- jalkansa tarkoitan -- lämpimälle takalle ja veti esille pienen pojan.

Tämä alkoi ulvoa pelosta, mutta aasi vain katseli häntä ja lykkäsi ulospäin alahuultaan ikäänkuin näyttääkseen, miten vähän se välitti hänestä, ja heitti hänet jälleen entiselle paikalleen.

Sen jälkeen aasi istahti tulen eteen ja odotti kunnes vesi alkoi kiehua, ja minä vakuutan teille, että keittiössä ei ollut lautasta, ei vatia eikä lusikkaa, jota se ei olisi pessyt ja kuivannut yhtä hienosti kuin mikä piika hyvänsä. Sen jälkeen se laski ne hyllyille ja lakaisi keittiön niin puhtaaksi, kuin se olisi ollut mikäkin salinlattia.

Kun se oli tehty, tuli se ja istuutui pojan viereen ja viittasi hänelle toisella korvallaan ja virnisteli.

Poika parka koetti huutaa, mutta ei voinut saada sanaakaan suustaan. Lopuksi aasi sammutti tulen ja meni pois, jolloin se iski oven kiinni niin kovasti, että poika luuli koko talon romahtavan maahan.

Aamulla syntyi kauhea hälinä, kun kokkipoika kertoi mitä oli nähnyt. Koko päivään ei puhuttu mistään muusta. Mikä puhui mitäkin, mutta eräs lihava, laiska palvelustyttö sanoi järkevimmän kaikesta.

"Kuulkaa nyt, hyvät ystävät", sanoi hän, "kun aasi pesee ja siivoaa tällä tavalla meidän nukkuessamme, niin olisimmehan oikeita pölkkypäitä, jos me orjina raataisimme ja ponnistaisimme tehdäksemme sen työt."

"Sinäpä jotakin sanoit, rakastettuni", sanoi toinen. "Se oli viisain sana, mitä olet koskaan sanonut, enkä minä suinkaan pane sitä vastaan." Sanottu ja tehty. Eivät vadit eivätkä lautaset nähneet vesipisaraakaan sinä iltana, eikä ainoatakaan luutaa laskettu lattialle, vaan kaikki menivät vuoteelle vähän auringonlaskun jälkeen.

Seuraavana aamuna oli kaikki keittiössä niin hienoa ja komeaa kuin mahdollista ja itse pormestarikin olisi voinut syödä päivällisen kivilattialla.

Voitte uskoa, että se oli suuri helpotus laiskoille palvelijoille, ja kaikki kävi hyvin, kunnes muuan pölkkypää poika päätti kerran jäädä keskustelemaan aasin kanssa.

Hän tunsi itsensä hieman levottomaksi, kun ovi eräänä iltana singahti auki ja aasi marssi tulisijan ääreen, mutta hän kumarsi ja sanoi:

"Paras herra, jollen olisi liian rohkea, tahtoisin tietää kuka te olette ja miksi olette niin hyvä, että teette tytöille joka yö puolet heidän päivätyöstään."

"Ei se mitään", vastasi aasi, "minä puhun sen sinulle kernaasti. Minä palvelin täällä talonherran isän aikana ja olin suurin laiskuri, mikä koskaan on syntynyt vaatteita kantamaan. Kun minun aikani oli muuttaa toiseen maailmaan, täytyi minun rangaistuksekseni palata tänne joka yö ja toimittaa kaikki tämä työ ja sitten lähteä jälleen kylmään ulkoilmaan. Se käy hyvin päinsä, milloin on kaunis ilma, mutta teillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä merkitsee, kun saa seisoa puoliyöstä auringonnousuun ja väristä myrskyisenä talviyönä."

"Emmekö sitten voi tehdä teille mitään, ihmisparka?" kysyi poika.

"Todellakin minä tiedän", sanoi aasi. "Minä luulen, että vanulla hyvän sisustettu verkatakki olisi hyvin hyödyllinen näinä pitkinä, kylminä öinä."

"Silloin olisimme maailman epäkiitollisimpia ihmisiä, jollemme sitä hankkisi teille", sanoi poika.

Seuraavana iltana oli poika siellä jälleen, ja saatatte olla varmat, että aasi oli ihastunut nähdessään hienon takin, joka pojalla oli mukanaan. Siihen oli tehty neljä hihaa, joihin aasin koivet pistettiin, ja selästä pantiin takki napeilla kiinni. Ja aasi oli niin tyytyväinen, että meni peilin eteen katsoakseen, miltä se näytti.

"I lah-hah-haa", sanoi se, "pisimmälläkin tiellä on loppunsa. Minä olen erittäin kiitollinen sinun ja toveriesi ystävyydestä. Te olette tehneet minut vihdoinkin onnelliseksi. Hyvää yötä nyt."

Sen jälkeen se meni ulos, mutta toinen huudahti: "Hoi, odottakaapas, te menette liian varhain."

"Enpä toki, voit sanoa tytöille, että nyt on heidän vuoronsa. Minun rangaistusaikani tuli kestää, kunnes minut katsottaisiin ansiokkaaksi saamaan palkkion suorittamastani työstä. Minua ette saa enää koskaan nähdä."

Ja sitä he eivät saaneetkaan; ja tosiaankin he olivat pahoillaan siitä, että olivat liian kiireellisesti palkinneet epäkiitollisen aasin.

Vuoritonttu ja talonemäntä.

Yleensä tunnettua lienee, että hyvät ihmiset eivät suvaitse pikkumaisuuksia.

Olipa kerran talonemäntä, joka oli hyvin tarkka omasta hyvästään, ja jos hän antoi almuja, niin hän antoi sellaisia, joista ei ollut minkäänlaista hyötyä.

Eräänä päivänä naputti vuoritonttu hänen ovelleen.

"Voitteko lainata minulle kattilaa, rakas muori?" kysyi se. "Vuoressa on häät ja kaikkia patoja tarvitaan."

"Saako hän yhden?" kysyi ovea avaava palvelustyttö.

"Saa kyllä", sanoi emäntä.

Mutta kun tyttö otti kattilan hyllyltä, nipisti emäntä häntä käsivarteen ja kuiskasi: "Ei sitä, pölkkypää, ota vanha kaapista. Se on vuotava, ja vuoritontut ovat reippaita ja käteviä, niin että minä olen varma, että he korjaavat sen ennenkuin tuovat takaisin."

Tyttö toi kattilan, joka oli pantu syrjään tinaajan ensi käyntiä varten, ja antoi sen kääpiölle. Tämä kiitti ja läksi.

Kattila jätettiin pian takaisin, ja se oli, aivan oikein, korjattu ja laitettu hienoksi.

Illalla täytti palvelustyttö sen maidolla ja pani sen tulelle valmistaakseen lapsen illallista, mutta muutamien minuuttien kuluttua oli maito niin pohjaanpalanutta ja savuista, että kukaan ei voinut siihen koskettaa, eivätkä porsaatkaan tahtoneet heraa, kun se niille kaadettiin.

"Ah, sinä kelvoton", huusi emäntä ja täytti tällä kertaa itse kattilan. "Sinä saattaisit rikkaimmankin keppikerjäläiseksi huolimattomuudellasi; nyt turmelit kokonaisen korttelillisen hyvää maitoa kerrallaan."

"Ja se on kaksi penniä", huusi ääni uuninpiipusta, ihmeellinen, inisevä ääni, ikäänkuin jonkun ihmisen, joka aina marisee ja toruu jostakin.

Emäntä ei ollut kattilan luota poissa kahta minuuttia kauempaa, kun maito kiehui jälleen yli ja paloi pohjaan ja meni piloille kuten edellinenkin.

"Kattila on varmaankin likainen", huusi emäntä vihoissaan, "nyt on kaksi täyttä maitokorttelia jo mennyt aivan kuin koirille."

"Ja se on neljä penniä", kuului ääni uuninpiipusta.

Pitkällisen puhdistuksen jälkeen täytettiin kattila jälleen ja pantiin tulelle, mutta se oli aivan hyödytöntä, maito paloi jälleen pohjaan, ja emäntä puhkesi jälleen kyyneliin tuhlaavaisuuden johdosta. "Koskaan ei minulle ole ennen mitään tällaista tapahtunut", sanoi hän. "Kolme korttelia maitoa palanut pohjaan yhden ainoan aterian vuoksi!"

"Ja se on kuusi penniä", huusi ääni uuninpiipusta. "Sinä et säästänyt missään tapauksessa kattilanpaikkaajan palkkaa." Näin tulla tupsahti vuorenpeikko itse uuninpiipusta ja meni nauraen ulos ovesta, mutta tästä hetkestä alkaen oli kattila yhtä hyvä kuin toisetkin.

Ihmeellinen hanhi.

Mikko Miekkonen oli kunniallinen mies ja lisäksi jokseenkin varakas. Hän vuokrasi itselleen koko seudun suurimman talon, ja koska hän oli tavattoman viisas ja teki työtä kovasti, ei ollut mikään ihme, että hän ansaitsi kauniit rahat jokaisen sadonkorjuun jälkeen.

Hänelle oli kuitenkin -- kaikeksi onnettomuudeksi -- siunaantunut loistava ja runsas tytärperhe, ja saattaa kyllä käsittää, että hänen sydämensä oli melkein haljeta hänen uurastaessaan ja ponnistaessaan kootakseen jonkun verran omaisuutta kullekin heistä.

Ainoatakaan tuntemaansa tapaa, millä hän saattoi puristaa rahaa maatilastaan, ei hän jättänyt käyttämättä.

Muun muassa piti hän joukon kalkkunoita ja kaikenlaatuisia kanoja, ja aivan erityisesti ihastunut hän oli hanhiin -- eikähän se ole kumma -- sillä kahdesti vuodessa ne saattaa kyniä paljaiksi kuin käsi, jolloin untuvista voi saada hyvän maksun, ja sitten ne munivat isoja, oivallisia munia, -- ja kun ne tulevat liian vanhoiksi munimaan, saattaa ne myydä herrasväelle, nuorina hanhina tietysti, ja sitäpaitsi on hanhi miehevin lintu, mitä on olemassa.

Tapahtuipa kerran, että vanha koirashanhi mielistyi suuresti Mikkoon, joka ei saattanut kuljeksia missään, ei pihassaan eikä pelloillaan, hanhen olematta hänen kintereillään. Se hankasi itseään hänen koipeaan vasten ja katsoi häntä silmiin aivan kuin joku muukin kristitty ihminen, ja sen minä sanon, että koskaan ei ole nähty sen veroista ystävyyttä kuin se, mikä vallitsi Mikon ja hanhen välillä.

Vihdoin tuli lintu niin rakastettavaksi, että Mikko ei enää tahtonut sallia sen kynimistä, vaan hoiti sitä, yksinomaan rakkaudesta ja kiintymyksestä -- aivan kuin toisiakin lapsia.

Mutta täydellinen onni ei kestä koskaan kauan, ja naapurit alkoivat epäillä hanhen tarkoituksia, ja muutamat sanoivat, että se oli itse paholainen, ja toiset, että se oli jonkinlainen noita.

No niin, Mikkohan ei saattanut olla kuulematta jotakin näistä jutuista, ja varmaa on, että hän itse alkoi epäröidä ja miettiä, ja jokaisena päivänä, joka kului, tuli hän yhä levottomammaksi, kunnes hän päätti lähettää noutamaan Poppa-Mattia, joka tiesi paljon salaisia asioita. Ei ollut ainoatakaan henkilöä, joka olisi uskaltanut sanoa hänelle pahaa sanaa -- enemmän kuin papille, ja sitäpaitsi hän oli ollut Mikon isän, Tahvanus Miekkosen hyvä ystävä.