Part 3

Kuu hän meni kolmannen kerran hakemaan risuja, tapasi hän kolmipäisen jättiläisen. Tämä ei osannut rukouksia enemmän kuin toisetkaan ja antoi Matille henkensä lunnaiksi rasiallisen vihreää voidetta, joka vaikutti sen, että sen omistaja ei palanut tulessa eikä kuumassa vedessä eikä haavoittunut. "Ja nyt meitä ei ole enää muita", sanoi hän. "Saat tulla tänne ja poimia risuja niin paljon kuin haluat, eikä mikään jättiläinen tahi noita voi sinua estää."

Nyt oli Matti ylpeämpi kuin kymmenen riikinkukkoa. Eräänä päivänä hänen kulkiessaan kylän raittia tuli muutamia pikku poikia, jotka näyttivät hänelle kieltään ja ivailivat hänen nuijaansa ja vuohennahkaansa.

Tätä hän paheksui kovin, mutta hänen mielestään oli sääli antaa heille selkään.

Tulipa sitten kerran kylään jonkinlainen kuuluttaja, mutta hänellä ei ollut mitään kelloa, ainoastaan suuri jahtitorvi ja päässä jahtilakki ja sitten oli hänen yllään jonkinlainen kirjava paita.

Tämä julisti, että kuninkaan tytär oli tullut niin murheelliseksi, että hän ei ollut nauranut kertaakaan seitsemään vuoteen ja että hänen isänsä lupasi naittaa hänet kelle hyvänsä, joka saisi hänet houkutelluksi nauramaan kolme kertaa.

"Sepä on jotakin minulle", tuumi Matti, sanoi jäähyväiset äidilleen, häristi nuijaansa pikku pojille ja läksi pitkin hiekkaista maantietä kaupunkiin.

Kun Matti vihdoinkin saapui kaupungin portille, nauroivat ja kirosivat vahdit häntä sen sijaan, että olisivat laskeneet sisään.

Matti kuunteli heitä hyväntahtoisesti hetkisen, kunnes eräs heistä -- piloillaan, sanoi hän -- pisti pyssyn aivan hänen nokkansa eteen. Silloin Matti tarttui miehen niskanahkaan ja housunhihnaan ja heitti hänet kanavaan.

Muutamat juoksivat auttamaan miestä, toiset hyökkäsivät sivistymättömän muukalaisen kimppuun opettaakseen hänelle hyviä tapoja tikareilla ja kirveillä.

Kevyt nuijanisku syöksi heidät päistikkaa veteen tahi kaasi heidät kivitykselle, ja pian heidän täytyi ruveta rukoilemaan armoa.

Tämä päättyi siten, että eräs taistelijoista oli kiitollinen saadessaan näyttää Matille tien linnanpihaan, ja siellä istuivat kuningas ja kuningatar ja prinsessa parvella ja katselivat kaikenlaisia painiskeluja ja miekkailuja ja tansseja ja ilveilyjä tehden kaiken tämän huvittaakseen prinsessaa, mutta pienintäkään hymyä ei voinut huomata hänen kauniissa kasvoissaan.

Kaikki lopettivat, kuten saattoi arvatakin, leikkinsä nähdessään nuoren jättiläisen, jolla oli pojan kasvot, mutta samalla pitkä musta tukka ja lyhyt kihara parta, suuret, jäntereiset käsivarret, paljaat sääret ja vyötäisistä polviin ulottuva vuohennahka.

Muuan kateellinen, kurttuinen, punatukkainen mies, joka tahtoi mennä naimisiin prinsessan kanssa eikä pitänyt siitä, että tämä katseli Mattia, tuli esille ja kysyi hyvin nokkaviisaana hänen asiaansa.

"Minulla on sellainen asia", sanoi Matti, "että minä koetan saada kauniin prinsessan -- Luoja häntä siunatkoon -- nauramaan kolme kertaa."

"Näetkö kaikkia noita hullunkurisia miehiä ja taitavia miekkailijoita", sanoi toinen, "jotka söisivät sinut suolahyppysellisen keralla -- ei ole heidän joukossaan ainoankaan äidin poikaa, joka olisi voinut saada häntä nauramaan seitsemään vuoteen."

Miehet kokoontuivat Matin ympärille, ja ilkeä mies suuttui häneen niin, ettei sanonut koko hommaa nuuskahyppysellisen arvoiseksi; kutsutti vain kuusi miestä kerrallaan näyttämään, mihin he kykenivät.

Kuningas, joka oli liian kaukana kuullakseen mitä hän sanoi, kysyi mitä muukalainen tahtoi.

"Hän tahtoo", vastasi punatukkainen, "tehdä jäniksiksi teidän parhaat miehenne."

"Ah", sanoi kuningas, "jos asianlaita on niin, niin tulkoon joku heistä esille koettamaan hänen rohkeuttansa."

Eräs taistelijoista astui esille kädessään miekka ja padankansi ja suuntasi iskun Mattia kohti. Mutta Matti löi nuijalla miestä käsivarteen, niin että miekka sinkosi kaikkien toisten ylitse ja sen omistaja tuuskahti nokalleen maahan.

Uusi asettui hänen sijalleen, sitten jälleen uusi ja vihdoin puoli tusinaa samaan aikaan, mutta Matti singahutteli miekkoja, kypärejä ja kilpiä joka taholle; ja miehet kieriskelivät maassa päälletyksin ja ulvoivat, että heidät oli tapettu ja vioitettu ja haavoitettu, ja sitten he hieroskelivat pehmitettyjä lanteitaan ja käsivarsiaan ja nilkuttivat pois.

Matti karttoi lyömästä ketään kuoliaaksi, ja prinsessaa huvitti näytelmä siinä määrin, että hän nauroi niin äänekkäästi, että se kuului yli koko pihan.

"Kuningas", sanoi Matti, "minulla on kolmasosa tytärtänne."

Kuningas ei tiennyt oikein, pitäisikö hänen olla iloinen vaiko pahoillaan, ja kaikki veri prinsessan sydämestä virtasi hänen poskilleen.

Sinä päivänä ei enää taisteltu, ja Matti kutsuttiin kuninkaallisen perheen pöytään. Seuraavana päivänä kertoi punatukkainen Matille sudesta, joka oli vuoden vanhan hiehon kokoinen ja vaaniskeli kaupungin muurien ympärillä ja söi ihmisiä ja karjaa. Hän huomautti samalla, että Matti tuottaisi suuren riemun kuninkaalle, jos saisi tämän surmatuksi.

"Sangen kernaasti", vastasi Matti. "Lähetä poika näyttämään minulle, missä susi oleksii, niin saamme nähdä, miten se ottaa vastaan vieraan."

Prinsessa ei ollut tähän oikein tyytyväinen, sillä Matti oli aivan toisen näköinen hienoissa vaatteissa, vihreä päähine pitkillä, kiharaisilla suortuvillaan, ja olihan hän sitäpaitsi houkutellut kuninkaantyttären nauramaan.

Joka tapauksessa antoi kuningas asiaan suostumuksensa, ja puoli tuntia myöhemmin käveli kauhea susi linnanpihalla ja Matti pari askelta sen takana, nuija olkapäällä, aivan kuin paimen seuraa suosikkikaritsaansa.

Kuningas, kuningatar ja prinsessa olivat varmassa suojassa parvella, mutta upseerit ja hoviväki, jotka vartioivat suurella kentällä, unohtivat kaiken arvokkuutensa nähdessään hirviön tulevan sisälle ja alkoivat juosta minkä käpälistä pääsi porteille ja veräjille, mutta susi nuoleskeli vain leukapieliään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Eiköhän maistuisi hyvältä, kun saisi pari teistä aamiaiseksi!"

Kuningas huusi: "Ah, sinä väkevä Matti, vie pois tuo kauhistava susi, niin saat minun tyttäreni", mutta Matti ei välittänyt hänen käskystään vähääkään.

Hän otti esille huilun ja alkoi soittaa minkä jaksoi, eikä koko pihassa ollut ainoatakaan miestä, joka ei olisi ruvennut tanssimaan parasta polskaa, ja sudenkin täytyi nousta takajaloilleen ja tanssia toisten keralla minkä käpälät kestivät.

Osa väestä pääsi pujahtamaan sisälle ja sulkemaan ovet jälkeensä, niin että soitto ei voinut enää heihin vaikuttaa, mutta Matti jatkoi soittamistaan ja ulkona olevat ulvoivat ja tanssivat, ja susi tanssi ja ulvoi tuskasta, kun koipia pakotti, mutta piti koko ajan silmällä punatukkaista, joka tanssi ulkona toisten keralla.

Mihin hyvänsä punainen meni, kulki susi perästä ja tuijotti häntä lakkaamatta toisella silmällään, mutta toisella seurasi Mattia nähdäkseen, sallisiko tämä sen syödä punatukkaisen. Mutta Matti pudisti päätään keskeyttämättä musiikkia, ja punapää ja susi ulvoivat ja tanssivat, kunnes olivat aivan nääntymäisillään väsymyksestä.

Kun prinsessa näki, ettei ollut tarkoitus ketään surmata, huvitti häntä hullunkurinen asema, mihin punatukkainen oli joutunut, siinä määrin, että hän rupesi helakasti nauramaan, ja heti huusi Matti: "Kuningas, minulla on kaksi kolmas-osaa teidän tyttärestänne!"

"Ah, kolmas-osia tahi kaikki tyynni", sanoi kuningas, "mutta ajahan ensin ulos tuo hirviö, niin näemme sitten miten käy."

Silloin Matti pisti huilun taskuunsa, ja hirviölle, joka istuutui penkereelle läähättäen ja melkein pyörtymäisillään, hän sanoi:

"Mene tiehesi vuorillesi, rakas ystäväni, ja elä kuin kunnolliselle eläimelle sopii, ja jos minä milloinkaan saan kuulla, että sinä olet tullut seitsemän penikulman lähelle mitään kaupunkia, niin --" Enempää hän ei sanonut, mutta sylki kämmeniinsä ja heilautti nuijaansa. Siinä oli kaikki, mitä peto parka tarvitsi: se laski häntänsä koipien väliin ja meni käpälämäkeen katselematta kehenkään kuolevaiseen, eivätkä aurinko, tähdet ja kuu nähneet sitä sen koommin kaupungin ympäristöllä.

Puolenpäivän aikana nauroivat kaikki paitsi punatukkainen herrasmies; ja totta tosiaan hän käyskeli ja mietti, miten pääsisi Matista seuraavana päivänä.

"Korkea kuningas", sanoi hän, "teillä on todellakin hyvä onni. Viholliskansa surmaa väkeämme minkä ennättää. Mutta tämä vuohennahkainen herra saattaisi varmaankin, jos kukaan, vapauttaa meidät heistä. Helvetin poikkiparrulla on sellainen varsta, että sitä ei voi vastustaa ei vihollisemme eikä itse paholainenkaan."

"Vai niin", sanoi Matti kuninkaalle, "saanko jäljellä olevankin kolmanneksen prinsessasta, jos noudan varstan."

"Et, et", vastasi prinsessa, "kernaammin olen kokonaan tulematta vaimoksesi kuin annan sinut alttiiksi sellaiselle vaaralle."

Mutta punatukkainen nykäisi Mattia ja kuiskasi hänelle, miten raukkamaiselta näyttäisi, jos hän vetäytyisi pois seikkailusta.

Saatuaan selville tien läksi Matti suoraa päätä matkalle ja riensi rientämistään, kunnes helvetin muurit alkoivat näkyä. Nyt hän voiteli itsensä vihreällä voiteella ja koputti portille. Hänen koputtaessaan pisti sata pikku paholaista päänsä veräjästä kysyen mitä hän tahtoi.

"Minä tahdon puhua itse isännän kanssa", sanoi Matti. "Avatkaa veräjä!"

Ei kestänyt kauan, ennenkuin veräjä aukesi ja itse pääpaholainen otti vastaan Matin kumarrellen ja kysyen hänen asiaansa.

"Minun asiani on vähäpätöinen, sanoi Matti. Tulinpahan vain lainaamaan tuolla riippuvaa varstaa kuninkaalle, jotta hän voisi sillä mukiloida vihollisiansa."

"Meneppä hakemaan varsta", sanoi pääpaholainen nuorelle paholaispojalle, mutta samalla hän vilkutti toista silmäänsä. Samalla kun muutamat sulkivat veräjän, kapusi poika ylös ja otti varstan, jonka sekä varsi että nuija olivat valmistetut tulikuumasta raudasta.

Pieni paholaispojannulikka irvisti ilosta ajatellessaan, miten se polttaisi Matin kädet, mutta Matti ei saanut ainoatakaan rakkoa, ei sen enempää kuin jos hänellä olisi ollut hyvä tamminuija.

"Kiitos", sanoi Matti, "tahdotteko nyt avata portin? En teitä tämän enempää vaivaa."

"Ah", sanoi itse vanha isäntä, "niinkö on asianlaita? Mutta tänne on paljon tulleita, ei ole paljoa palanneita. Ottakaa tuo ase häneltä ja antakaa hänen niellä hieman tuliöljyä."

Eräs paholaisista ojensi kyntensä tarttuakseen varstaan, mutta Matti antoi hänelle sillä sellaisen iskun, että toinen sarvi katkesi, ja hän ulvoi tuskasta, niin paholainen kuin olikin.

Nyt he hyökkäsivät kaikki Matin kimppuun, mutta tämä antoi heille sellaisen löylytyksen, että he eivät sitä hevillä unohtaneet.

Vihdoin huusi pääpaholainen kaikin voimin, samalla kun hieroi käsivarsiaan: "Päästäkää ulos tuo mieletön mies, ja hitto vieköön sen, joka hänet takaisin laskee."

Matti oli sangen tyytyväinen päästessään ulos jälleen, ja hän marssi matkaansa välittämättä ollenkaan kaikista ulvomisista ja kirouksista, joita paholaiset muureilta päästelivät.

Hänen tultuaan palatsiin syntyi siellä suuri sekamelska ja hälinä, kaikki tahtoivat kilvan nähdä häntä ja varstaa.

Hän kertoi seikkailuistaan ja pani varstan kiviportaille ja varoitti samalla kaikkia siihen koskemasta. Jos kuningas ja kuningatar ja prinsessa olivat pitäneet hänestä ennen, niin pitivät he nyt hänestä vielä kymmenen kertaa enemmän, mutta katala punatukkainen hiipi salaa esille ja tarttui varstaan iskeäkseen hänet kuoliaaksi.

Tuskin oli hän siihen ehtinyt koskea, kun hän alkoi huutaa ikäänkuin taivas ja maa olisivat hukkumaisillaan, ja hän kiemurtelihe ja väänteli käsivarsiaan ja hyppi ja tanssi, niin että oli surullista häntä katsella.

Matti kiiruhti hänen luokseen ja alkoi hieroa hänen käsiään omiensa välissä, ja ennenkuin hän oli laskenut yhteen, oli polttava tuska hävinnyt.

Äsken kestetyt tuskat ja ilo siitä, että nyt oli niistä päässyt, vaikuttivat sen, että punainen väänsi kasvonsa itkun ja naurun välille ja näytti niin hullunkuriselta, että kaikki rupesivat nauramaan -- prinsessakaan ei voinut pysyä vakavampana kuin toisetkaan, ja silloin sanoi Matti:

"No, armollinen neiti, jos teissä olisi vaikka viisikymmentä puolikasta, niin toivon, että antaisitte ne kaikki minulle."

Nyt ei prinsessa enää voinut vastustaa sydämensä ääntä, hän katsoi isäänsä, meni sitten Matin luo ja laski hienot, hennot kätensä hänen karheisiin käsiinsä, ja totisesti olisin juuri minä tahtonut olla hänen sijassansa sinä päivänä!

Matti ei tahtonut kantaa varstaa palatsiin, ja saatatte olla varmat, että kukaan ei sitä koskettanut. Seuraavana aamuna oli kivessä ainoastaan pari pitkää rakoa varstan sijalla, se oli polttautunut maan alle, ja päivällä tuli sanansaattaja ilmoittamaan, että viholliset olivat kuullessaan varstan tuomisesta kuninkaan linnaan pelästyneet niin kovin, että heti nousivat laivoihinsa ja purjehtivat pois.

Ja Matin nimi tuli kuuluisaksi, ja tästä lähtien häntä ruvettiin sanomaan Mainio-Matiksi.

Luulenpa, että hän ennen naimisiinmenoansa hankki itselleen tarpeelliset opit ja tiedot voidakseen seurustella kuninkaallisen perheen kanssa. Mutta yhden asian tiedän varmasti, ja se on se, että tästä lähtien ei hänen äitinsä nähnyt hätäpäivää kuolinhetkeensä asti.

Rutimo-taatto ja Hongankolistaja.

Sattuipa kerran, että Hongankolistaja ja kaikki hänen jättiläissukulaisensa rakensivat sulkua tahi oikeammin hyvää ja vahvaa tietä, jota myöten voisi päästä Irlannista Skotlantiin. Silloin Hongankolistajalle, joka piti paljon vaimostaan Viirusilmästä, pisti päähän mennä kotiin katsomaan, miten vaimo parka jaksoi hänen poissa ollessaan.

Niinpä hän kiskaisi maasta kuusen ja karsittuaan siitä juuret ja oksat teki siitä kävelykepin ja läksi menemään Viirusilmän luokse.

Mutta totta puhuaksemme ei kunniallisen Hongankolistajan rakkaus vaimoonsa ollut hänen kotimatkansa ainoana syynä.

Oli näet olemassa toinenkin jättiläinen, Rutimo-taatto -- muutamat sanovat, että hän oli irlantilainen, kun toiset taas ovat tietävinään, että hän oli skotlantilainen -- mutta olipa sen asian laita miten hyvänsä, varma on ainakin, että hän oli oikea tappelupukari.

Kukaan hänen aikalaisistansa ei voinut häntä vastustaa, ja hänen voimansa oli sellainen, että hän vihoissaan saattoi polkea niin että maa tärisi. Hänen nimensä ja maineensa oli yltympäri tuttu, ja sanottiin, ettei mikään ihmishahmo voinut häntä taistelussa vastustaa. Onko se totta vai eikö, sitä minä en tiedä, mutta väitettiin, että hän saattoi nyrkillään litistää ukonnuolen ja että hän kantoi sitä aina taskussaan pannukakun muotoisena näyttääkseen sitä vihollisilleen, milloin he aikoivat ruveta taistelemaan hänen kanssaan.

Epäilemätöntä on kuitenkin, että hän oli antanut vankasti selkään jokaiselle Irlannin jättiläiselle, ja hän oli myöskin vannonut, että hän ei lepää päivällä eikä yöllä, ennenkuin on antanut samanlaisen selkäsaunan myöskin Hongankolistajalle.

Mutta Hongankolistaja oli erityisen vastahakoinen kohtaamaan jättiläistä, joka suuttuessaan saattoi synnyttää maanjäristyksiä tahi litistää ukonnuolen; senvuoksi hän -- häpeä sanoa -- muutti ympäri paikasta toiseen, heti kun sai kuulla, että Rutimo-taatto oli hänen kintereillään.

Nyt oli asianlaita se, että Hongankolistaja oli kuullut Rutimo-taaton olevan matkalla siltarakenuukselle koettelemaan voimiaan hänen kanssaan, ja senvuoksi hänet -- luonnollista kyllä -- valtasi äkillinen hellyydentunne vaimo parkaansa kohtaan, jolla oli heikko terveys, ja joka sitäpaitsi eli yksinäistä, ilotonta elämää hänen poissa ollessaan.

"Luojan rauha kaikille täällä oleville", sanoi Hongankolistaja hyvänsävyisesti ja pisti kunnialliset kasvonsa sisälle omasta ovestaan.

"No mutta Hongankolistaja, tervetullut oman Viirusilmäsi luokse."

Tämän jälkeen seurasi keskinäistä ystävyyttä ja myötätuntoa todistava suudelma, joka oli niin valtava, että se sai merenpinnan väräjämään.

"Hyvä", sanoi Hongankolistaja, "ja miten sinä, minun oma mustikkani, olet poissa ollessani voinut."

"Erinomaisen hyvin", vastasi Viirusilmä. "Iloisempaa sirkkusta et löytäisi koko maailmasta."

Hongankolistaja yski hyväntahtoisesti ja nauroi sydämellisesti osoittaakseen hänelle, miten häntä ilahdutti, että toinen ei kuljeskellut allapäin hänen poissa ollessaan.

"Ja mikä sinut toi kotiin niin pian, Hongankolistaja?" sanoi hän.

"Ah, rakkaani", sanoi Hongankolistaja, "ei mikään muu kuin se, että sinua niin puhtaasti rakastan ja ikävöin, Tiedäthän kyllä, että se on totta, oma sydänkäpyseni."

Hongankolistaja vietti pari kolme onnellista päivää Viirusilmän luona ja tunsi itsensä hyvin iloiseksi huolimatta siitä pelosta, joka hänet valtasi hänen ajatellessaan Rutimo-taattoa.

Tämä teki häneen kuitenkin siksi syvän vaikutuksen, ettei hänen vaimoltaan jäänyt huomaamatta, että hänen mieltään painoi jokin, jota hän koetti salata. Viirusilmä ei olisi ollut nainen, jollei hän olisi voinut urkkia kelpo mieheltään hänen salaisuuttaan.

"Tuo Rutimo-taattohan se minua huolestuttaa", sanoi Hongankolistaja. "Kun se mies suuttuu ja alkaa polkea maahan, niin tärisee koko tynnyrinala, ja kaiketikin on tunnettua, että hän saattaa pidättää vaikka ukonnuolen, sillä sitä hän pitää pannukakun muotoisena aina mukanaan voidakseen näyttää sille, joka mahdollisesti sitä epäilisi."

Puhuessaan pisti hän peukalon suuhunsa, kuten hän tavallisesti teki tahtoessaan ennustaa tahi tietää jotakin.

"Hän tulee", sanoi Hongankolistaja, "minä näen hänet jo jonkun matkan päässä."

"Kenen näet?" kysyi Viirusilmä.

"Rutimo-taaton", vastasi Hongankolistaja, "enkä tosiaankaan tiedä, mitä minun on tekeminen. Jos juoksen tieheni, on se minulle häpeäksi, ja minä tiedän, että ennemmin tai myöhemmin minun kuitenkin täytyy hänet kohdata. Minun peukaloni sanoo sen."

"Miten pian hän on täällä?" sanoi Viirusilmä.

"Huomenna kahden aikana", vastasi Hongankolistaja voihkivalla äänellä.

"Älä ole murheellinen", sanoi Viirusilmä, "luota minuun, minä voin kenties auttaa sinut tästä vaikeudesta paremmin kuin ehkä itse voisitkaan tehdä."

Tämä kevensi melkoisesti Hongankolistajan sydäntä, sillä hän tiesi, että Viirusilmä oli haltijoiden liittolainen, ja totta puhuaksemme epäiltiin häntä itseäänkin haltijaksi. Jos hän sitä olikin, niin oli hän ainakin hyvänluontoinen haltija, sillä koskaan eivät naapurit tienneet hänestä muuta kuin hyvää.

Nyt oli asianlaita niin, että Viirusilmällä oli Lillikka-niminen sisar, joka asui heitä vastapäätä olevan vaaran laella ja oli yhtä taitava kuin hän itsekin.

Molempain vaarojen välinen ihana laakso oli vain kolmen, neljän penikulman levyinen, niin että Viirusilmä ja Lillikka saattoivat kesäiltoina aivan hyvin jutella toiselta vuorenhuipulta toiselle.

Tässä tilaisuudessa päätti Viirusilmä kysyä neuvoa sisareltaan, mitä olisi paras tehdä siinä pulassa, johon he nyt olivat joutuneet.

"Lillikka", sanoi hän, "oletko kotona?"

"En", vastasi toinen, "minä poimin marjoja Hiidenlaaksosta."

"Vai niin", sanoi Viirusilmä, "nouseppa sitten Honkavaaran harjalle ja katsele ympärillesi ja puhu, mitä näet."

"Nyt minä olen täällä", sanoi Lillikka muutamien minuuttien kuluttua.

"Mitä näet?" kysyi toinen.

"Luoja meitä armahtakoon!" huudahti Lillikka. "Minä näen suurimman jättiläisen, mikä koskaan on ollut olemassa, kävelevän tänne päin."

"Niin", sanoi Viirusilmä, "siinäpä se paha onkin. Se on Rutimo-taatto, ja hän on matkalla löylyttämään Hongankolistajaa. Mitä meidän on tekeminen?"

"Minä kutsun hänet Honkavaaraan vieraisille, ja sillä aikaa sinä ja Hongankolistaja saatatte keksiä jonkin keinon päästäksenne pälkähästä."

"Mutta minulla on voita kovin vähän", jatkoi hän, "kotona on vain kuusi pytyllistä, ja kun muutamia jättiläisiä emäntineen tulee meille tänään illalliselle, niin olisit sangen kiltti, jos heittäisit tästä laakson yli viiden- tahi kuudentoista nelikon voimöhkäleen tahi suurimman mitä sinulla on."

"Sen minä kyllä teen ja vielä kiitän sinua kaupanpäällisiksi", vastasi Viirusilmä, "kun vaan pidät häntä siellä kunnes voimme ottaa hänet vastaan, sillä mihinkäs me kaikki joutuisimme, jos Hongankolistaja paralle jotakin tapahtuisi!"

Niinpä hän otti suurimman voimöhkäleen, mitä hänellä oli, ja se painoi yhtä paljon kuin kaksi tusinaa myllynkiviä, joten voitte käsittää miten suuri se oli -- ja huusi sisarelle: "Lillikka", sanoi hän, "oletko valmis? Minä heitän sinulle kimpaleen, ota se vastaan kunnollisesti."

"Otanpa kylläkin", sanoi toinen. "Hyvä heitto nyt, ja katso, että se tulee perille."

Viirusilmä heitti voimöhkäleen, mutta niin huolissaan hän oli Hongankolistajan ja Rutimo-taaton vuoksi, että unohti lukea loitsut, jotka heittäisivät sen yli. Siitäpä oli seurauksena, että se, sen sijaan että olisi saapunut Honkavaaralle, kuten hän toivoi, putosikin puolitiehen molempien vaarojen väliin.

"Siunaa ja varjele", huudahti hän, "nyt olet saattanut minut aivan häpeään. Siksi muutan sinut harmaaksi kiveksi. Ole siellä todistuksena siitä, mitä on tapahtunut, ja seuratkoon onnettomuus ensimäistä elävää olentoa, joka koskaan koettaa sinua muuttaa tahi hävittää."

Ja siellä on voipalanen vielä tänäkin päivänä harmaana kivenä, pinnassaan viisi jättiläisnaisen sormenjälkeä.

"Samantekevä", sanoi Lillikka, "minä teen minkä voin Rutimo-taatolle. Jollei mikään muu onnistu, niin annan hänelle lautasellisen hänen herkkujaan, kanervasoppaa tahi tammenkaarnakeittoa, mutta koeta sinä keksiä joku keino auttaaksesi Hongankolistajan pulasta, muutoin hän on hukassa. Sinähän olet aina niin näppärä ja teräväajatuksinen, ja kummapa sitten, jollet sinä voi vetää nenästä Rutimo-taattoa."

Sen jälkeen teki Lillikka suuren nuotion vaaran laelle, ja kun se oli tehty, pisti hän sormen suuhunsa ja vihelsi kolme kertaa, ja silloin tiesi Rutimo-taatto, että hänet oli kutsuttu Honkavaaran huipulle -- tämä oli näet irlantilaisten muinoin käyttämä merkki, jolla he tahtoivat antaa matkustajille tiedon, että he olivat tervetulleita taloon.

Sillä aikaa oli Hongankolistaja hyvin raskasmielinen eikä tiennyt ollenkaan, mitä hänen olisi tekeminen. Rutimo-taatto oli epäilemättä ruma otus tutustuttavaksi, ja paljas ennenmainitun pannukakun ajatteleminenkin vaikutti sen, että toinen oli aivan sydän kurkussa. Mitä toiveita häneltä saattoi olla, niin voimakas ja urhoollinen kuin hän olikin, miestä vastaan, joka saattoi kävellä niin että maa tärisi ja litistää ukonnuolet pannukakuiksi? Ei yhtään mitään, se tuntui aivan mahdottomalta, eikä Hongankolistaja tiennyt, mitä hän oikeastaan tekisi.

"Viirusilmä", sanoi hän, "etkö voi minua auttaa? Missä on kaikki sinun keksintäkykysi? Pistetäänkö minut vartaaseen kuin jänis aivan sinun silmiesi edessä, ja tuottaako minun nimeni häpeän koko heimolleni, jonka ensimäinen mies minä olen? Miten minä voisin taistella tätä ihmisvuorta vastaan?"

"Ole rauhassa, Hongankolistaja", vastasi Viirusilmä. "Minä aivan häpeän sinun puolestasi, ja mitä tulee pannukakkujuttuihin, niin saattaa tapahtua, että minä tiedän yhtä hyviä kuin mitä hänellä on konsana mukanaan -- olkootpa ukonnuolia tahi mitä hyvänsä. Anna minun ottaa hänet huostaani ja tee aivan kuin käsken."

Tämä lohdutti suuresti Hongankolistajaa, sillä oli miten oli, niin hän luotti suuresti vaimoonsa, joka oli monta kertaa ennenkin auttanut häntä pulmallisissa tapauksissa.

Nykyinen pula oli kuitenkin pahin, mitä koskaan oli ollut olemassa, mutta joka tapauksessa alkoi hän tulla rohkeammaksi ja saada jälleen ruokahalua.

Viirusilmä otti yhdeksän eriväristä villalangan säiettä, kuten hän aina teki, milloin tahtoi keksiä parhaan keinon onnistuakseen jossakin tehtävässään. Ne hän kiersi kolmeksi palmikoksi, joihin tuli kolme väriä kuhunkin, jonka jälkeen hän kääri yhden oikean käsivartensa, toisen sydämensä ja kolmannen oikean nilkkansa ympäri. Silloin hän oli varma yritystensä onnistumisesta.

Täten valmistautuneena hän lähetti sanan naapureilleen ja lainasi heiltä kaksikymmentäyksi pannukakunkehää, jotka hän sekoitti taikinaan, mistä leipoi kaksikymmentäyksi leipää. Nämä hän paistoi, kuten tavallisesti, ja mikäli ne valmistuivat, pani hän ne ruokakaappiin.

Sen jälkeen hän nosti alas suuren astian, jossa oli makeaa maitoa, juoksutti sen juustoksi ja selitti Hongankolistajalle, mitä juustolle olisi tehtävä Rutimo-taaton saapuessa.