Part 2

Sen jälkeen minä tunsin jonkun sanovan -- ja minä tunsin aivan hyvin rakkaan äänen -- "nouse ylös, senkin juopporatti, ja mene kotiin", ja siinä seisoi Leena-Kaisa, kädessään vesiämpäri, ja valeli minua, sillä -- rauha hänen sielulleen -- vaikka hän olikin hyvä vaimo, ei hän koskaan suvainnut, että olin liikutettuna, ja hyvän komennon hän myöskin piti.

"Nouse ylös", sanoi hän jälleen, "etkö enää voi muualla nukkua kuin Hiidentornin vanhain muurien juurella? Olen varma, että olet nukkunut levottomasti."

Siinä hän kyllä oli oikeassa, sillä kotkat ja kuun ukot ja lentävät hanhet ja valaat, jotka ajoivat minua läpi soiden, halki ilmojen, kauas kuuhun ja vihdoin viheriäisen meren pohjaan, ne olivat panneet minun pääni kokonaan pyörälle.

Mutta siitä minä varmasti pidän huolen, että en toista kertaa joudu sellaiseen paikkaan nukkumaan.

Kolme kruunua.

Olipa kerran kuningas, jolla oli kolme tytärtä. Molemmat vanhemmat olivat hyvin kopeita ja armottomia, mutta nuorin oli yhtä hyvä kuin toiset olivat ilkeitä.

No, tulipa sitten kolme prinssiä heitä kosimaan, ja kaksi heistä oli juuri samanlaisia kuin kaksi vanhempaa tytärtä, ja yksi oli yhtä rakastettava kuin nuorin.

Eräänä päivänä he kaikki olivat menemässä pienelle järvelle, joka oli pihamaan toisella puolella, ja siellä he tapasivat kerjäläisparan. Kuningas ei tahtonut antaa hänelle mitään, eivätkä vanhemmat prinssit eivätkä heidän prinsessansa tahtoneet antaa hänelle mitään, mutta nuorin prinsessa ja hänen lemmittynsä antoivat hänelle almun ja lausuivat muutamia ystävällisiä sanoja, joka oli paras kaikesta.

Saapuessaan rantaan näkivät he mitä upeimman veneen, ja silloin sanoi vanhin:

"Minä tahdon purjehtia tuossa hienossa veneessä", ja häntä nuorempi sanoi: "Minäkin tahdon purjehtia tuossa hienossa veneessä", mutta kaikkein nuorin sanoi:

"Minä en tahdo purjehtia tuossa hienossa veneessä, sillä minä pelkään, että se on noiduttu."

Toiset saivat kuitenkin hänet houkutelluksi nousemaan alukseen, ja hänen isänsä oli juuri menemässä perästä, mutta silloin ilmestyi kannelle pikku mies, joka oli ainoastaan seitsemän tuuman pituinen, ja käski häntä seisahtumaan.

Silloin tarttuivat kaikki kolme miestä miekkoihinsa, mutta he eivät voineet niitä vetää tupesta, sillä kaikki voima oli kadonnut heidän käsivarsistaan.

"Seitsentuumainen" irroitti hopeavitjat, joilla vene oli sidottu, ja lykkäsi sen vesille ja naurettuaan neljälle miehelle, jotka jäivät rantaan, sanoi heille:

"Sanokaa jäähyväiset tyttärillenne ja morsiamillenne joksikin aikaa. Tämän ei olisi tarvinnut tapahtua teille kolmelle, jollette olisi osoittaneet sellaista armeliaisuuden puutetta."

"Sinun", sanoi hän nuorimmalle, "ei tarvitse pelätä, sinä saat kyllä aikanasi prinsessasi, ja te tulette yhtä onnellisiksi kuin päivä on pitkä.

"Ilkeät ihmiset eivät olisi rikkaita, vaikkakin he pyöriskelisivät ilkialastomina kullassa. Muista se!"

Sen jälkeen he purjehtivat pois, ja prinsessat ojentelivat käsivarsiaan äänettömässä epätoivossa.

Niin, he purjehtivat pois pikemmin kuin kissa olisi ehtinyt nuolla korvallisiaan, eivätkä mies parat voineet liikuttaa kättänsä eikä jalkaansa heitä seuratakseen.

He näkivät, miten Seitsentuumainen auttoi kolmea prinsessaa veneestä ja sen jälkeen laski heidät sirossa korissa vintturilla kaivoon, vaikkakaan kuningas ja prinssit eivät olleet koskaan ennen sellaista nähneet.

Kun viimeinen prinsessa oli kadonnut näkyvistä, saivat miehet jälleen voiman käsivarsiinsa ja jalkoihinsa.

Nyt he alkoivat juosta järven ympäri eivätkä pysähtyneet ennen kuin tulivat kaivon ja vintturin kohdalle. Siinä oli silkkiköysi akselin ympärillä, ja köydessä riippui hieno valkoinen kori.

"Päästä minut alas", sanoi nuorin prinssi. "Minä tahdon kuolla tahi löytää heidät."

"En", sanoi toisen tyttären sulhanen, "minulla on oikeus mennä ennen sinua."

"Mutta minulla", sanoi vanhin, "on iän mukaan etuoikeus."

Niinmuodoin he väistyivät hänen tieltään, ja hän kiipesi koriin ja hänet laskettiin syvyyteen.

Pian oli hän kadonnut heidän näkyvistään, ja kun he olivat laskeneet alas noin viisisataa kyynärää silkkiköyttä, löyhtyi se, ja he lakkasivat laskemasta.

He odottivat kaksi tuntia, ja kun eivät huomanneet mitään nykimisiä köydessä, menivät he kotiin syömään päivällistä.

Vahdit asetettiin seuraavaksi päiväksi toisen prinssin laskeutuessa alas, ja vihdoin lasketutti nuorin itsensä alas kolmantena päivänä.

Hän vaipui vaipumistaan, ja kaikkialla hänen ympärillään oli yhtä pimeää kuin kannellisessa padassa.

Vihdoin hän huomasi valonvälähdyksen alhaalla ja ennen pitkää hän tunsi kovan maan jalkojensa alla.

Prinssi oli pian noussut korista, ja katso, siellä oli puistoja ja vihreitä niittyjä ja linna, jonka ympärillä oli ihana nurmikko, ja kaiken yllä siinti sininen taivas.

"Saapa nähdä, millaista väkeä tässä linnassa oikeastaan on", tuumiskeli hän itsekseen ja jatkoi matkaansa yli vainioiden ja niittyjen eikä nähnyt ketään, joka olisi häntä joko voinut estää tahi päästää palatsiin, mutta suuren etehisen ovi oli avoinna.

Toisesta hienosta huoneesta hän meni toiseen vieläkin hienompaan ja kauniimpaan, ja vihdoin hän pääsi kaikkein upeimpaan, jossa oli pöytä keskellä -- ja millainen päivällinen siihen olikaan katettu!

Prinssin oli tietysti hyvin nälkä, mutta hän oli liian säädyllinen ruvetakseen syömään kenenkään käskemättä.

Hän istuutui takkavalkean eteen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän kuuli askeleita ja sisään tuli Seitsentuumainen taluttaen nuorinta sisarta kädestä. Prinssi ja prinsessa lensivät toistensa syliin, ja pikku mies sanoi:

"Miksi ette syö?"

"Siksi, hyvä herra", vastasi prinssi, "että minä tahdon odottaa, kunnes käsketään."

"Toiset prinssit eivät ajatelleet sillä tavalla", sanoi hän. "He ottivat eteensä ilman lupaa ja oikeutta, ja huomautettuani heille heidän sopimattomasta menettelystään alkoivat he minua herjata -- mutta minä luulen, että he eivät tunne itseään nyt kovin nälkäisiksi."

"Tuossa he seisovat kylmänä marmorina lihan ja veren asemesta", sanoi hän ja osoitti kahta patsasta, joista toinen oli huoneen toisessa ja toinen toisessa nurkassa.

Prinssi pelästyi, mutta ei uskaltanut sanoa mitään, ja Seitsentuumainen sai hänet taivutetuksi istumaan päivällispöytään itsensä ja morsiamen väliin -- ja jollei hän olisi nähnyt edessään molempia kivikuvia nurkassa, olisi hän ollut yhtä onnellinen kuin päivä on pitkä.

Vihdoinkin se päivä loppui, ja seuraavana aamuna sanoi Seitsentuumainen hänelle osoittaen aurinkoon:

"Nyt sinun täytyy kulkea tuohon suuntaan, niin löydät toisen prinsessan iltapuolella jättiläisen linnasta, kun olet väsynyt ja nälissäsi, ja huomisiltana sinä tapaat vanhimman prinsessan, ja silloin voit tuoda heidät molemmat kerallasi takaisin tänne. Sinun ei tarvitse pyytää heidän isäntiensä lupaa; he ovat ainoastaan jättiläisten taloudenhoitajia. Minä luulen, että he, jos saapuvat jälleen kotiin, katsovat köyhiä ihmisiä ikäänkuin he olisivat lihaa ja verta kuten he itsekin."

Prinssi läksi liikkeelle, ja väsynyt ja nälissään hän tosiaankin oli tullessaan ensimäiseen linnaan auringonlaskun aikana. Ja kylläpä toinen prinsessa ihastui nähdessään hänet!

Ja ihmepä, jollei hän olisi antanut hänelle kelpo illallista. Mutta yhtäkkiä hän kuuli jättiläisen tulevan veräjällä ja kätki prinssin kaappiin.

Tultuaan sisälle aivasti jättiläinen ja nuuski ja sanoi:

"Täällähän tuntuu tuoreen lihan haju."

"Niin", sanoi prinsessa, "se tulee vain vasikasta, jonka tänään teurastutin."

"Tosiaankin", sanoi jättiläinen, "onko ruoka valmista?"

"On", vastasi prinsessa, ja ennenkuin jättiläinen nousi pöydästä, oli hän ahtanut sisäänsä kolme neljäsosaa vasikasta ja tynnyrillisen viiniä.

"Minusta tuntuu kuitenkin", sanoi hän, "että täällä on tuoreen lihan haju."

"Sinua nukuttaa", sanoi prinsessa, "mene ja pane maata."

"No, tahdotko mennä naimisiin kanssani?" kysyi jättiläinen. "Sinä annat minun odottaa liian kauan."

"Pyhän Pirkitan päivänä", sanoi toinen.

"Kunpa vain tietäisin, milloin se on", sanoi jättiläinen ja nukahti pää tynnyrillä.

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen meni jättiläinen ulos, ja tyttö lähetti prinssin linnaan, jossa vanhin sisar oli.

Sama seikka tapahtui täälläkin, mutta jättiläisen kuorsatessa herätti prinsessa prinssin, jonka jälkeen he satuloivat kaksi ratsua tallissa ja läksivät ajamaan täyttä neliä.

Mutta hevosten kaviot iskivät kiviin veräjän ulkopuolella, ja jättiläinen nousi ja läksi heidän jälkeensä.

Hän ulvoi ja ulisi, ja mitä enemmän hän huusi, sitä nopeammin juoksivat hevoset, mutta päivän sarastaessa oli hän ainoastaan kaksikymmentä jalkaa jäljempänä.

Mutta prinssi oli osannut varustaa itsensä hyödyllisillä esineillä jättäessään Seitsentuumaisen linnan. Hän pingotti suitsia ja heitti lyhyen terävän veitsen yli olkansa, ja heti kasvoi paksu metsä jättiläisen ja pakenevien välille. He ratsastivat niin nopeasti, että tuuli, joka puhalsi takaa, jäi jäljelle.

Vihdoin he pääsivät linnaan, jossa toinen sisar asui. Tämä odotti heitä valmiina istuen erinomaisen ratsun selässä korkean pensasaidan juurella.

Mutta nyt oli jättiläinen jälleen näkyvissä karjuen kuin sata leijonaa, ja toinen jättiläinen tuli ulos silmänräpäyksessä, ja takaa-ajoa jatkettiin.

Joka hyppäystä kohti, minkä hevoset tekivät, tekivät jättiläiset kolme, ja vihdoin he olivat ainoastaan seitsemänkymmentä kyynärää jäljempänä.

Silloin prinssi pysähtyi jälleen ja heitti toisen veitsen jälkeensä.

Samalla vajosi maa, niin että heidän välilleen muodostui neljännespenikulman syvyinen kuilu, jonka pohja oli täynnä mustaa vettä, ja ennenkuin jättiläiset ehtivät sen kiertää, olivat prinssi ja prinsessat jo suuren velhon alueella, missä korkeat, okaiset pensasaidat avautuivat itsestään jokaiselle, jonka hän tahtoi päästää sisälle.

Nyt ihastuivat kaikki kolme sisarusta suuresti, kunnes molemmat vanhimmat näkivät, että heidän rakastettunsa olivat muuttuneet kiviksi.

Mutta heidän itkiessään tuli Seitsentuumainen sisälle ja kosketti patsaita sauvallaan, niin että ne tulivat jälleen eläväksi lihaksi ja vereksi.

Silloinpa vasta ruvettiin syleilemään ja suutelemaan, ja sitten he kaikki istuutuivat hyvälle aamiaiselle ja Seitsentuumainen oli pöydässä isäntänä.

Aamiaisen jälkeen hän vei heidät toiseen huoneeseen, jossa oli kokonaiset kasalliset kultaa, timantteja ja silkkiä, ja pöydällä oli sisäkkäin kolme kruunuryhmää, niin että kussakin hopeakruunussa oli kultakruunu ja näiden sisällä kuparikruunu.

Yhden koristeen hän antoi vanhimmalle prinsessalle, yhden keskimäiselle prinsessalle ja yhden nuorimmalle, jonka jälkeen hän sanoi:

"Nyt voitte kaikki lähteä syvän onkalon pohjalle, ja kun vain ravistatte koria, niin ylhäällä odottava väki kiertää teidät ylös, prinsessat ensin ja sitten prinssit. Mutta älkää unohtako, hyvät neidot, että teidän täytyy tarkoin varjella kruunujanne ja teidät on vihittävä samana päivänä. Jos menette naimisiin kukin eriksenne tahi jos seisotte morsiamina ilman näitä kruunuja, niin on kirous teitä seuraava -- muistakaa mitä sanon."

He sanoivat hänelle jäähyväiset suurella kunnioituksella ja menivät käsi kädessä kaivon pohjaan.

Nuorin pari meni viimeiseksi, ja prinsessa sanoi prinssille: "Olen varma siitä, että molemmilla prinsseillä on paha mielessä sinua kohtaan. Kätke nämä kruunut takkisi alle, ja jos sinun täytyy jäädä viimeiseksi, niin älä nouse koriin, vaan pane siihen joku iso kivi tahi muu raskas esine ja katso mitä tapahtuu."

Tultuaan pimeään onkaloon nostivat he koriin ensiksi vanhimman prinsessan, joka ravisti köyttä ja vedettiin ylös, mutta ensiksi päästi hän hiljaisen huudahduksen. Sitten laskettiin kori jälleen alas, ja toinen prinsessa hinattiin ylös. Sen jälkeen seurasi nuorin, mutta ennenkuin hän läksi, kietoi hän käsivartensa prinssinsä kaulaan ja suuteli häntä ja itki myöskin vähän.

Viimeksi tuli nuorimman prinssin vuoro, ja -- omaksi onnekseen -- hän pani koriin, sen sijaan että olisi itse noussut, ison kiven. Hän vetäytyi syrjään ja kuunteli, ja kun koria oli vedetty ylös noin kaksikymmentä kyynärää, syöksyi se kivineen päivineen jälleen alas suurella jyrinällä, ja kivi musertui pirstaleiksi.

Eipä onnettomalla prinssillä ollut nyt muuta neuvoa kuin palata takaisin linnaan, ja hän vaelsi sen pitkin ja poikki, ja ruokaa ja juomaa hän sai mitä parasta, ja untuvainen vuode oli hänellä maatakseen, ja virkistäviä kävelymatkoja hän teki puutarhoissa ja niityillä, mutta missään hän ei nähnyt Seitsentuumaista.

En luule, että kukaan meistä olisi väsynyt tällaiseen elämään.

Saattaahan niin olla. Joka tapauksessa kyllästyi prinssi siihen, ennenkuin viikko oli kulunut. Hän kaipasi niin rajattomasti rakastettuansa, ja kuukauden kuluttua ei hän tiennyt mihin ryhtyisi.

Eräänä aamuna hän meni aarrekamariin ja huomasi silloin kauniin nuuskarasian, jota hän ei muistanut nähneensä ennen. Hän avasi sen, ja katso -- Seitsentuumainen läksi siitä kävelemään pöydälle.

"Hyvä prinssi", sanoi hän, "minä luulen, että te rupeatte ikävystymään minun linnaani."

"Ah", vastasi tämä, "jos minulla olisi täällä prinsessani ja saisin häntä joskus nähdä, niin en toivoisi mitään parempaa."

"No niin, te olette ollut täällä kyllin kauan, ja teitä kaivataan ylhäällä. Säilyttäkää morsiuskruunu hyvin, ja milloin vain tarvitsette minun apuani, niin avatkaa tämä nuuskarasia. Tehkää nyt kävelyretki puutarhassa ja palatkaa takaisin, kun olette väsynyt."

Silloin prinssi kulki eteenpäin hiekoitettua käytävää, pää kumarassa, miettien samalla yhtä ja toista.

Katsahtaessaan hetkisen kuluttua ylös seisoi hän pajan veräjän ulkopuolella, jonka ohi hän ennen oli usein kulkenut, noin penikulman päässä kihlatun prinsessansa palatsista.

Hänen vaatteensa olivat repaleiset, mutta kruunut hän piti varmassa tallessa vanhaa takkinsa alla.

Seppä tuli ulos ja katseli häntä ja sanoi:

"On kyllä häpeä, että sinun kaltaisesi iso, vahva mies vetelehtää ympäri silloin kun on niin paljon tekemistä.

"Voitko käyttää vasaraa ja pihtejä? Tule sisälle auttamaan minua, niin annan sinulle ruokaa ja yösijan ja muutamia kolikoita, kunhan ne ansaitset."

"Sitä teidän ei tarvitse sanoa kahta kertaa", sanoi prinssi, "juuri työtähän minä etsin."

Samalla hän tarttui moukariin ja takoi sydämen halusta hehkuvaista rautakankea, jota seppä käänteli alasimella tehdäkseen siitä hevosenkenkiä.

He eivät olleet jatkaneet peräti kauan, kun sisälle saapui laiskiainen räätäliksi, ja kun seppä kysyi häneltä, tiesikö hän mitään uutisia, tarttui hän palkeen pitimeen ja rupesi lietsomaan kertoakseen samalla kaiken, mitä oli kuullut kahtena viimeisenä päivänä.

Aluksi sateli niin paljon kysymyksiä ja vastauksia, että tulisi maatapanon aika ennenkuin ne kaikki kertoisin. Ja ennenkuin hän oli ehtinyt päästä kovinkaan pitkälle, oli paja täynnä sukkaa kutovia naisia ja tupakoivia miehiä.

Kas tässä pääasiat siitä, mitä hän puhui:

Te olette kaikki kuulleet, miten molemmat prinsessat olivat haluttomia menemään naimisiin, ennenkuin nuorin olisi valmis kruunuineen ja sulhasineen. Mutta kun vintturin köysi sattui irtaantumaan heidän vetäessään ylös hänen sulhastaan, niin ei näkynyt enää jälkeäkään köydestä eikä vintturista.

Sitten eivät nuo mokomatkaan herrat, jotka olivat juosseet ja liehakoineet vanhempia naisia, tahtoneet antaa mitään lepoa eikä rauhaa, ei morsiamille eikä kuninkaalle, ennenkuin saivat heidän suostumuksensa häihin, jotka olivat pidettävät tänä aamuna.

Minä itse menin sinne uteliaisuudesta, ja todellakin olin ihastunut morsianten hienoihin pukuihin ja kolmeen kruunuun, jotka yksi kullasta, toinen hopeasta ja kolmas kuparista olivat sisäkkäin kummankin päässä.

Nuorin seisoi vieressä murheellisena, valkoisissa vaatteissa, ja kaikki oli valmiina.

Sulhaset tulivat sisälle upeina ja hienoina, ja mitäs luulette tapahtuneen? Juuri heidän tullessaan alttarin aitaukselle avautuivat lattialaudat heidän jalkojensa alta, niin että he romahtivat alas holvissa olevien kuolleiden ja ruumisarkkujen keskelle.

Ja siitäpä vasta syntyi kirkuna ja hälinä! Mutta lukkari tuli pian ja avasi hautaholvin oven ja päästi ulos molemmat sankarit, ja siinä he nyt seisoivat, hienot vaatteet tuuman paksulta hämähäkinverkoissa ja homeessa.

Nyt sanoi kuningas, että häät oli lykättävä, "sillä", sanoi hän, "minä huomaan, että ei maksa vaivaa niitä ajatella, ennenkuin minun nuorimpani saa kolme kruunuansa ja joutuu naimisiin samalla kuin toisetkin. Minä lahjoitan nuorimman tyttäreni puolisoksi kenelle hyvänsä, joka hankkii minulle kolme samanlaista kruunua kuin toiset ovat, ja jollei hän tahdo mennä naimisiin tyttäreni kanssa, niin tahtoo joku toinen, ja minä teen hänet muulla tavalla onnelliseksi."

"Minä haluaisin", sanoi seppä, "että voisin sen tehdä, mutta minä katselin kruunuja prinsessojen tultua kotiin, enkä minä usko, että koko maan piirissä on valkoista tahi mustaa seppää, joka voisi tehdä niiden veroisia."

"Joka tahtoo voittaa, sen täytyy myöskin jotakin uskaltaa", sanoi prinssi. "Mene linnaan ja pyydä neljännesnaula kultaa, neljännesnaula hopeaa ja neljännesnaula kuparia. Ota kruunu malliksi, ja lupaa pääni pantiksi, niin hankin aamupuhteeksi juuri ne kapineet, joita tarvitaan."

"Oo, helkkari", sanoi seppä, -- "tarkoitatko täyttä totta?"

"Täyttä totta", vastasi toinen, "eihän ole teillä suurempaa vaaraa kuin että häviätte."

Saipa seppä kullan, hopean ja kuparin ja antoi ne ynnä mallikruunun prinssille. Tämä sulki hämärissä pajan oven, kaikki naapurit kokoontuivat ulkopuolella olevaan vajaan ja sieltä he saattoivat kuulla hänen takovan ja kalkuttavan päivän koittoon asti.

Joskus hän heitteli ikkunasta kulta-, hopea- tahi kuparipalasia, ja joutoväki tappeli niistä ja sadatteli toisiaan ja rukoili rukouksia työn menestymiseksi.

Juuri auringon noustessa prinssi avasi oven ja tuli ulos, kädessään kolme kruunua, jotka hänen rakastettunsa oli hänelle antanut, ja silloin nousi kauhea ulvominen ja hurraaminen.

Seppä pyysi häntä tulemaan mukanaan linnaan, mutta hän kieltäytyi, jolloin seppä läksi itse matkalle, koko ihmisjono perässään, ja saattepa uskoa, että kuningas riemastui nähdessään kruunut!

"No niin", sanoi hän sepälle, "mitäs nyt teemme, sinähän olet naimisissa?"

"Ah, teidän majesteettinne", vastasi tämä, "minä en ole tehnyt kruunuja, vaan muuan maankiertäjä miehekseen, joka majoittui luokseni eilen."

"No, tyttäreni", kysyi kuningas, "tahdotko mennä naimisiin sen miehen kanssa, joka teki kruunut?"

"Saanko nähdä niitä ensin, isäni?" vastasi prinsessa.

Tutkisteltuaan niitä tarkoin tunsi hän ne aivan hyvin ja arvasi, että sulhasensa oli ne lähettänyt.

"Minä menen naimisiin sen miehen kanssa, joka on lähettänyt nämä kruunut", sanoi hän.

"Se on hyvä", sanoi kuningas ja kääntyen vanhimman prinssin puoleen lisäsi: "Ota paras minun vaunuistani ja aja pajaan ja nouda sulhanen."

Prinssi teki tämän kovin vastenmielisesti, sillä hän oli hyvin ylpeä, mutta hän ei uskaltanut kieltäytyä.

Tultuaan pajalle hän näki prinssin seisovan ovella ja viittasi häntä tulemaan esille.

"Sinäkö olet tehnyt nämä kruunut?" kysyi hän.

"Minä", vastasi prinssi.

"Siinä tapauksessa", sanoi toinen, "voit kenties olla niin hyväntahtoinen, että harjaat itseäsi hieman ja nouset vaunuihin. Hänen majesteettinsa tahtoo puhua kanssasi. Surkuttelen prinsessaa."

Nuori prinssi nousi vaunuihin, ja heidän ollessaan matkalla linnaan avasi hän nuuskarasian, jolloin Seitsentuumainen heti nousi sieltä ja asettui hänen polvelleen.

"Mitkä huolet sinua nyt painavat?" kysyi hän.

"Herra", vastasi prinssi, "ole hyvä ja päästä minut palkeen ääreen ja täytä nämä vaunut katukivillä."

Tuskin hän oli ehtinyt tämän sanoa, ennenkuin hänen toivonsa jo oli täyttynyt. Prinssi istui pajassa, ja hevoset kummastelivat vaunujen painavuutta.

Niiden ajaessa linnanpihalle avasi kuningas itse vaununovet tervehtiäkseen uutta vävyään. Heti kun hän väänsi ripaa, romahti suuri kivikasa yli hänen puuteroidun tekotukkansa ja hienon silkkiviittansa, ja kuningas kaatui maahan niiden painosta.

Syntyi suuri sekamelska ja naurunsihinä, ja pyyhittyään veren otsaltaan kuningas katseli vanhinta prinssiä vihaisin katsein.

"Teidän majesteettinne", puolustautui tämä, "minä valitan mitä vakavimmin tätä onnettomuudenkohtausta, mutta syy ei todellakaan ole minun. Näin nuoren sepän nousevan vaunuihin, emmekä ole sen koommin hetkeksikään pysähtyneet."

"Olet ollut ylpeä hänelle!" sanoi kuningas, jonka jälkeen hän kääntyi toiseen prinssiin ja sanoi:

"Lähde heti noutamaan nuori seppä ja ole kohtelias."

"Olkaa huoleti", vastasi tämä.

Mutta on ihmisiä, jotka eivät voi näyttää kohteliailta, vaikka heillä olisi koko maailman rikkaudet.

Uusi lähetti ei ollut rahtuakaan edellistä kohteliaampi, ja kun kuningas toisen kerran aikoi avata vaunujen oven, sai hän sellaisen multa- ja savikuuron niskaansa, että hän sylki ja sähisi ja pudisteli itseään minkä jaksoi.

"Ei auta mitään tällä tavalla jatkaminen", sanoi hän. "Oma apu paras."

Muutettuaan vaatteensa ja peseydyttyään ajoi hän itse pajalle.

Voittepa uskoa, että kuningas oli kohtelias nuorelle prinssille ja tarjosi hänelle tilan vierellään, mutta prinssi pyysi saada ajaa toisissa vaunuissa, ja heidän päästyään puolitiehen avasi hän nuuskarasian.

"Herra", sanoi hän. "Nyt tahdon saada arvoni mukaisen puvun."

"Sellaisen kyllä saat", sanoi Seitsentuumainen, "ja nyt minä sanon sinulle jäähyväiset. Ole edelleen yhtä hyvä ja ystävällinen kuin olet ainakin ollut ja rakasta vaimoasi, se on ainoa neuvo, minkä sinulle annan."

Samalla katosi Seitsentuumainen, ja kun vaununovet avautuivat linnanpihalla, hyppäsi prinssi ulos niin hienona kuin hänelle oli mahdollista, ja kaikkein ensiksi juoksi hän morsiamensa luokse ja syleili häntä.

Kaikki olivat iloisia, paitsi molemmat toiset prinssit.

Häitä ei nyt enää viivytelty, vaan kaikkien kolmen pidettiin samana päivänä, ja nuorin prinssi ja prinsessa olivat onnellisin pari, mistä olette koskaan kuulleet saduissa puhuttavan.

Mainio-Matin ihmeelliset seikkailut.

Olipa kerran hyvin kauan aikaa sitten köyhä leski, joka oli niin köyhä, ettei hänellä ollut antaa pojallensa mitään vaatteita. Siksipä hän pisti hänet tavallisesti lieden ääressä olevaan tuhkakuoppaan ja kasasi lämmintä tuhkaa hänen ympärilleen, ja mikäli poika kasvoi, sikäli hän syvensi kuoppaa.

Vihdoin hän hankki jollakin tavalla vuohennahan, jonka hän kääri pojan vyötäisten ympäri, ja silloin tämä tuli niin kopeaksi, että läksi käyskentelemään sellaisena pitkin kylän kujia.

Seuraavana aamuna sanoi äiti hänelle:

"Matti, sinä laiskiainen, sinä et ole vielä koskaan tehnyt mitään työtä, vaikka olet jo kuuden jalan pituinen ja täyttänyt yhdeksäntoista vuotta -- ota tämä köysi ja hae kimpullinen polttopuita metsästä."

"Sinun ei tarvitse sitä sanoa kahta kertaa, äiti", vastasi Matti, "tässä on nuorukainen, joka on kuuliainen."

Mutta kun hän oli koonnut puut ja sitonut ne kokoon, tuli häntä vastaan iso jättiläinen, yhdeksän jalan pituinen, ja tahtoi antaa hänelle nuijallaan surmaniskun.

Mutta silloinpa Matti hyppäsi syrjään ja otti seipään, ja heti ensi iskusta makasi jättiläinen nokallaan maassa.

"Jos osaat rukouksen, niin on parasta, että sen luet nyt, ennenkuin minä sinut pehmitän."

"Minulla ei ole mitään rukouksia", sanoi jättiläinen, "mutta jos säästät henkeni, niin saat tämän nuijan, jolla voitat joka taistelussa niin kauan kuin et syntiä tee."

Saatuaan jättiläiseltä nuijan istuutui Matti heti risukimpulle, naputti sitä uudella aseellaan ja sanoi: "Risukimppuseni, sinun tähtesi olen antanut henkeni alttiiksi, eipä siis liene paljon vaadittu, jos kannat minut kotiin."

Eikä muuta tarvittukaan. Ratisten ja natisten lensi risukimppu metsän halki lesken ovelle asti.

Kun kaikki oksat olivat poltetut, lähetettiin Matti poimimaan lisää, ja tällä kertaa hänen täytyi tapella kaksipäisen jättiläisen kanssa.

Tämä antoi hänelle henkensä lunnaiksi huilun, jolla oli se ominaisuus, että se pakotti kaikki tanssimaan, kun hän vain soitti. Koetteeksi istui hän jälleen suurelle risukimpulle ja rupesi soittamaan. Heti rupesi risukimppu tanssimaan, ja keikutellen ajoi Matti sen selässä kotiin.