Part 4

Irja oli kaunis kirjoittaessaan. Kasvot olivat kevään tuulessa vähän ruskettuneet, ja niiden väri oli terve ja parhaaksi punertava. Hiukset olivat kierretyt nutturalle melkein keskelle päälakea. Hän hymähti väliin kirjoittaessaan, ja silmiin ilmausi silloin omituinen ilon ja riemun ilme, joka tietää sydämen iloitsevan.

Hän kirjoitti:

Olen nyt niin iloinen ja onnellinen... Onnellinenko? Niin kyllä. Ainakin tuntuu siltä.

Melkein kaksi kuukautta on muistikirjani maannut pöytälaatikossa; minulla ei ole ollut mitä kirjoittaa. Mutta nyt tuntuu olevan paljon sellaista, jonka tahdon laskea tämän muistikirjani lehdille ikäänkuin pettämättömän ystävän talteen. En ymmärrä itsekään, miten olen saanut tämän kevättalven kuitenkin näinkin pitkälle kulutetuksi. Sillä elämäni on ollut kovin köyhää ja yksitoikkoista. Ei minkäänlaista hupia, ei edes lainakirjastoa! Niin kuolettavan ikävää aikaa en muista ennen eläneeni. Ei ole kovempaa kohtaloa ihmisellä kuin se, että joutuu opettajaksi tällaiseen maakylään, missä ei ole minkäänlaisia huvituksia, ei sopivaa seuraa eikä ystäviä. Tuhat kertaa olen katunut, että tänne läksin. Vaan pian saan tämän jättää. Vaikka täytyy minun tunnustaa, että luontoon olen kyllä ihastunut. En kuitenkaan niin hassusti, että rupeaisin tätä kiittelemään. Sillä en näe juuri kaunista siinä, jossa esimerkiksi Kanerva kuvailee olevan vaikka mitä.

Niin. Minun täytyy vähän selvitellä ajatuksiani ja kertoa tuosta naapuristani Yrjö Kanervasta. Hän on nyt palannut tukinajomatkaltaan. Ja eilen illalla hän kävi täällä koululla. Hän näkyi vähän laihtuneen ja tulleen niin kumman vakavaksi ja juhlalliseksi. Tuskin kertaakaan hän veti suutansa hymyyn. Mutta näin selvästi hänestä, että hän on rakastunut minuun ja kärsii kaiketi, niinkuin kaikki rakastuneet kuuluvat tekevän. Tahtoisin mielelläni vain tietää, onko hän kuullut huhua Vierelän Hanneksesta ja minusta. Ei siltä näyttänyt. Ja mitä hän esitteli minulle, se minua huvitti suuresti. Hän esitteli, että menisimme hankiretkelle Karhuvaaraan asti. Ja aivan kahden. Nyt se siis on tulossa se juhlallinen hetki, jolloin hän ilmaisee rakkautensa. Olen siitä varma. Hän on suuri luonnon ihailija ja haaveksija. Luonnossa, keväisten hankien keskellä, hän tahtoo lempensä julkaista. Se on hyvin luonteenomaista hänelle, minä ymmärrän hänet hyvin.

"Aivanko kahden lähdemme?" kysyin häneltä, niinkuin en ymmärtäisi hänen tarkoituksiaan.

Näin punan kohoavan hänen poskilleen, kun hän ujosti vastasi:

"Niin olen ajatellut, että menisimme kahden. Jos teille sopii niin."

Näin hänen riemastuvan kuullessaan, että se sopi minulle, että oli hauskempikin, kun menisimme kahden vain. Hyvästiä sanoessaan hän piti kättäni kovasti ja hymysi ja näytti kovin onnettomalta. Hän on nyt niin minun vallassani, että voin tehdä hänelle mitä tahdon. Sitkeä hän on ollut, ennenkuin olen saanut hänet pehmenemään, sitkeämpi kuin kukaan muu entisistä kosijoistani. Mutta nyt hän on kuin lankavyyhti, jonka voin kääriä vaikka kaulani ympäri. Pääsin ainakin voitolle. Ihmettelinkin, eikö hänenkin vielä täytyisi alistua ja nöyrtyä. Kauan hän on minua ärsyttänyt, koko talven. Mutta sen hauskempaa nyt tulee.

Oloni tuntuu nyt paljon miellyttävämmältä. Tämä loppukevät tulee olemaan vaihtelevaista. Hän kyllä keksii yhtä ja toista romantillista, jossa aika kuluu hupaisesti.

Väliin minua melkein pelottaa lähteä hänen kanssaan kahden. Kuka tietää, kuinka hurja hän on. Jos hän aavistaisi... jos hän vähänkään tietäisi, etten häntä voi rakastaa, en edes kunnioittaa... Mutta hän ei aavista, ei tiedä mitään. Hän on sokea, niinkuin kaikki miehet, jotka rakastavat. Hän varsinkin. Sillä minä olen hänen ensi lemmittynsä, se satumaailman prinsessa, josta hän on minulle puhunut. Minussa hän on nähnyt yhdistettynä kaiken naisellisen sulon ja kaiken sen runollisen kaihomielen, jota hän naisessa rakastaa.

On sentään ihanaa olla rakastettu -- aina vähäväliä... Se nuori forsmestarikin kuuluu pian tulevan...

No niin. Minähän aioin vain miettiä, miten menetellä huomenaamulla. Ollako vallaton ja reipas? Vaiko kaihomielinen ja haaveksiva? Kun vain tietäisi, kumpi häntä enemmän miellyttää? Mutta niin luulen, että kaihomielinen ja haaveksiva häntä enemmän miellyttää, ja sen mukaan minun on meneteltävä. Kyllä osaan pitää hänet aisoissa tämän kevättä, toivovana väliin, väliin taas antaa kylmyyttä sen verran, että hän pysyttelee parhaiksi romantillisena.

Kanervan kaltaista helläluontoista miestä on hyvin helppo talutella, varsinkin semmoista, joka on niin mielettömästi rakastunut kuin Kanerva.

Saisi nähdä... olisi hupaista tietää, kuinka tämä retkemme onnistuu? Miten hän ilmoittaa rakkautensa? Ottaako hän minut syliinsä, pusertaa tuota leveää ja lujaa rintaansa vasten ja vakuuttaa...?

Ah! Että tietäisin vähänkin eteenpäin. Mutta huomenaamulla sen näen, näen ja tunnen...

Irja heitti kirjoituksensa, silmäsi tielle ja länteen päin, jossa näkyi suuri, ääretön tunturimaisema ilta-auringon kullassa. Oli kuin valojen henget olisivat hypelleet valkoisilla vaarojen huipuilla. Hän huomasi oudon herrasmiehen kävelevän pappilasta päin. Käynnistä ja vartalon somuudesta Irja päätti, että tuossa nyt oli juuri se kauan kaivattu metsäherra. Se näyttikin komealta herralta, oli uudenaikaisesti puettu ja heilutteli keppiään rennosti ja reippaasti.

Irja ei voinut eroittaa hänen kasvojensa piirteitä, mutta tukka näytti olevan musta ja viikset pitkät, pulskat.

Hän vilkaisi kuvastimeen, järjesti hiuksensa ja aikoi hänkin lähteä kävelemään...

Kun hän laskeusi koulun pihalta tielle, näki hän jo oudon herran kävelevän Kanervan tienhaaran sivu. Irja päätti käydä kauppiaassa ja otaksui, että hän ehkä tulisi vastakkain oudon herran kanssa. Oli kuitenkin kuin hän olisi tehnyt pahoin, kuin omatunto olisi soimannut jostakin... Ja melkein arasti hän silmäsi Kanervalle, näkyisikö siellä mitään liikettä...

Mutta ehdittyään Kanervan tienhaaraan hän näki Pitkän-Riikan kävellä roivivan Kanervan pihasta.

"Kuka tuo herra oli?" kysyi Riika Irjalta ja viittasi tielle, jossa outo oli menossa.

Riikan silmät kiilsivät pirullisesti, ja suu vetäysi ivahymyyn.

"Mikä herra?" kysyi Irja välinpitämättömästi.

"Tuo, jota te nyt hännitätte", vastasi Riika ja lähti kävellä roivimaan.

Irjaa harmitti kovin. Hän teki äkkiä päätöksensä ja lähti takaisin koululle päin. Hän näki Riikan monta kertaa kääntyvän katsomaan, mihin päin Irja lähtisi.

Pahoilla mielin ja pettyneenä hän palasi koululle ja alkoi selailla muistikirjaansa.

8.

Yöllä oli kylmännyt, ja märkä lumenpinta oli kohmettunut kovaksi ja kestäväksi. Irja oli viettänyt unettoman yön ja nousi ja pukeutui jo ennen päivännousua. Kun hän laskeusi alas koulun pihalta Kanervalle päin, näki hän Kanervan jo seisovan kujalla. Hän heilutti lakkiaan Irjalle. Irja käveli suoraan hankea pitkin peltojen poikki Kanervalle ja viittasi nenäliinallaan vastineeksi. Kanerva oli takkisillaan, uumillaan ommeltu ja koristettu vyö, jossa riippui lappalainen puukko. Irja oli keveässä kävelypuvussa, päässään erittäin sopiva musta lakki. Hän oli koettanut pukeutua niin vaatimattomasti kuin suinkin, mutta samalla aistikkaasti. Ja hän huomasi heti Kanervan riemuitsevasta katseesta, että hän oli tehnyt miellyttävän vaikutuksen.

Aamu oli kylmähkö vielä, sillä aurinko ei ollut noussut. Mutta ilma tuntui raittiilta ja taivas näytti suunnattoman korkealta ja vaalealta.

He kävelivät peltojen poikki suoraan Vasuharjua kohti. Koko kylä nukkui vielä niin kauniin keväisen aamun syleilyssä. Hanki oli kova ja kestävä, ja metsästä tuoksui jo kevään lemua.

Mutta kun he ehtivät Vasuharjulle, näkivät he auringon nousevan suurena ja punaisena kahden korkean vaaran välistä. Edessä avautui laaja, valkoisten hankien peittämä tunturimaisema, suuri, ääretön erämaa, jossa kukkulat kilvan kimaltelivat, kun päivän ensimmäiset säteet ehtivät niiden huipuille. Takana näkyi kylä, vielä varjossa, näkyi kuin pienoinen sirpale maailmaa...

"Ah, kuinka tämä onkin ihanaa!" sanoi Irja haaveksien.

"Ei tämä vielä ole. Mutta menkäämme tuonne... näettehän tuon kaikkein korkeimman vaaran laen, joka on puuton ja pyöreähkö... sieltä vasta näemme kauas keväisiä maailmoita. Se on Karhuvaara", virkkoi Kanerva.

He oikaisivat suoraan Karhuvaaraa kohti, kulkivat männikköjen poikki, sivu solkikoivujen ja halki palaneiden salojen, mistä milloinkin näytti somimmalta. Aurinko nousi nousemistaan ja kultaili vaarojen kupeita ja korkeuksien huippuja. Kaukana heidän takanaan näkyi jo korpi, jonka läpi he olivat tulleet, ja keltakylkiseen männikköön paistoi päivä kuin kullattuun onnelaan. Kevättä henki ympäristö ja sen tuoksu lemusi ilmassa.

Kanerva oli koko talven tätä retkeä mielessään miettinyt, oli kuvitellut sen niin äärettömän suurenmoiseksi ja ihanaksi, ja uniensa himmeässä maailmassa hän vaelsi usein näitä samoja saloja, joita nytkin kulkivat. Täällä hän olisi toivonut voivansa sanoa sen, mitä tunsi, kertoa rajattoman rakkautensa ja ilmaista aavistelevat ilonsa. Löytäisikö hän vastineen lemmelleen? Löytäisikö Irjan syvällisten silmien loistosta sen satumaailman, jonka luuli niissä olevan? Ymmärtäisikö sielu sielua?

Hän silmäsi Irjaan, joka kulki hänen vierellään hohtavan kauniina ja aamuvirkkuna, mutta niin surullisen haaveilevana ja kaihomielisenä. Irjan katse näytti tähtäävän johonkin hyvin kauas ja mieli kuvailevan jotakin muuta kuin mitä edessä näki. Oi, oliko tuon hennon poven alla sykkivä sydän, joka tuntisi, uskoisi ja luottaisi niinkuin hän!

He olivat tulleet aukealle suolle, jonka laidasta Karhuvaara alkoi kohota. Ensin oli loivaa myötälettä, mutta vähitellen nousu jyrkkeni, muuttui louhikkoiseksi, satumaiseksi. Hyvin kaukana jo heidän takanaan siinti Vasuharju ja muilla suunnilla suunnattomia valkopäisiä kukkuloita. Kuta korkeammalle ehtivät, sitä enemmän nousu viehätti ja sitä korkeammalle mieli teki.

"Onko teistä tämä retkemme hauska?... Me läksimme maailmasta, tulimme tänne kevään henkeen emmekä ikänä kaipaa takaisin", sanoi Kanerva hurmaantuneena.

"On, on. Tämä on suurenmoista ja muistoja virkistävää", sanoi Irja ja riensi edellä.

Villi riemu tapasi Kanervan. Hänestä tuntui kuin taivaan portit aukenisivat... näki edellään rakastettunsa hentona, notkeana ja verevänä kiipeilevän tuttuja louhikoita, näki kuin enkelin, jota keväisen aamuauringon säteet hyväilivät. Hän riensi puolihulluna perässä, päätti suoria Irjan syliinsä ja puristaa sydämelleen niin, että sen autio tyhjyys täyttyisi ja tuskat loppuisivat...

Mutta Irjan katse oli niin omituisen outo, niin kaihon ja surun voittama, että Kanerva säpsähti, ojennettu käsi putosi takaisin...

Ja samalla he pääsivätkin perille Karhuvaaran korkeimmalle huipulle. Irja hyppäsi kivelle ja silmäili kaukaisia maailmoja. Kanerva seisoi vieressä. Mitä hän sanoisi? Miten ilmoittaisi? Hän oli kuin kadottanut oman itsensä. Hän näki koko avaruuden kuin kultameressä säkenöivän, näki vierivieressä korkeita valkopää-kukkuloita kuin lumilinnoja, niiden välissä soita ja jänkkiä ja repaleita palaneista saloista...

Hän seurasi Irjan katsetta, joka liiteli taivaanrannasta toiseen, kävi pohjoisella, levähti lännellä, mutta lopulta asettui etelälle...

"Etelääkö te rakastatte?" kysyi hän hiljaa.

"Niin, etelää, tuota kaukaista ja siintävää", vastasi Irja yhtä hiljaa.

He katselivat kauan äänettöminä, kuinka keväinen, avara maailma kiertyi kultaisen aamuauringon loistoon, kuinka taivaanrannat olivat kummallisen hienon harson peitossa. Idässä näkyi silmänsiintämiin tummaa saloa ja kaljupäitä kukkuloita. Eteläinen taivaanranta oli keveän pilven peitossa, mutta hyvin kaukana siinti muiden pitäjien kirkontorneja ja vilahti vaarojen välistä leveän joen polveuksia. Mutta pohjoinen taivas oli niin kalsean ja kylmän näköinen.

"Ettekö rakasta pohjolaani?" kysyi Kanerva kuin houreissaan.

Hän näki Irjan kääntävän katseensa pohjalle ja kuuli hetken kuluttua hänen vastaavan:

"Pohjolanne on niin kylmän sinervä ja riemuton..."

Kanerva luuli siinä olevan vastineen hänen haaveilleen, toiveilleen ja lemmelleen. Hän tunsi kuin puristuvansa kokoon, likistyvänsä vasten vaaran lakea ja laskeuvansa maahan. Tunsi toivonsa loppuvan, lempensä sammuvan ja ilonsa katoavan, näki taivaan sinen muuttuvan mustaksi; kuului kuin koko avaruudessa soitettaisiin hänen kuolinkellojaan, ja hänestä näytti kuin korvet olisivat aidatuita kalmistoja ja korkeat vaarojen laet hautapatsaita...

Ja näki Irjan tähtäävän etelälle, niinkuin tahtoisi nähdä etelän usvain taakse... nähdä jonkun, jota ikävöi. Ja onton kolkosti soi nyt hänen korvissaan Irjan lempilaulu.

"Lempi kestää iäti... iäti!"

9.

Touon aika oli tullut.

Puolen peltoa on Kanerva kyntänyt ja istahtaa nyt pientareelle...

Hän istuu hartiat kumarassa, posket kämmeniä vasten. Hän on laihtunut niin että silmät ovat syvällä kuopissa; niissä leimahtaa vähäväliä omituinen, synkkä tuli, ja väliin kuolon kalpeus peittää kasvot. Hän näyttää väsyneeltä ja rasitetulta, niin uupuneelta kuin ei olisi levähtänyt kuukausiin.

Ilta on lämmin ja suloinen. Piennar työntää ävärtä, ja ruispelto on tummanvihreä. Kuuluu käen kukuntaa Vasuharjun alta kuusikosta ja vesilintujen kaakatusta joelta.

Kanerva istuu ajatuksissaan, ei kuule käkien kukuntaa, ei mieli iloitse siitä, että kylvön aika näyttää niin lupaavalta. Hänen suuri keväinen unelmansa on loppunut, sammunut on toivo kaikesta siitä, jota oli ihannoinut ja jumaloinut. Se suuri, synkkä erämaa, jonka laitaan hän lapsena jäi, oli nyt vasta puoliväliin taivallettu, eikä enää jaksanut uskoa, että löytyisi kosteikkoa tulevillakaan taipaleilla.

Alakuloinen mieli synnyttää ikävän toisensa perästä, ja pettyneet toiveet hakkaavat sydäntä kuin rautavasaralla.

Hän on taistellut, ja nyt hän luulee olevansa voitolla. Mutta ankara on hänen taistelunsa ollut, kovempi kuin hän oli osannut koskaan aavistaa. Sillä hän on kadottanut kaiken toivon elämänsä onnesta, uskon siihen, että on olemassa todellista, puhdasta, kaikki kestävää rakkautta, ja luottamuksen ihmisiin. Yksi ainoa toivo on vielä, hänen lapsuutensa vankka usko, että ruumiillinen työ pelastaa kaikesta pahasta.

Oi, että hänen täytyi kadottaa ihana satumaailmansa ja tuntea ja nähdä, että se unissa kuvailtu, kirkastettu morsian ei ollutkaan muuta kuin saastainen, likainen varjokuva hänen ihannemaailmansa ystävästä.

Hän vaipuu yhä syvempiin mietteisiin siitä, mitä hän on elänyt kuluneena talvena, mitä tuntenut kevätöinä ja kuinka raivonnut yksin valvoessaan. Ja kummastellen hän näkee, että hän elää vielä, ettei ole tehnyt hullun töitä, ja että hän vieläkin luottaa lapsuutensa uskoon. Kummallisia, outoja kysymyksiä herää hänen mielessään ja kamaloita aavistuksia omasta elämästään.

Hän muistaa niin selvään joka tapauksen Irjan seurassa, ja varsinkin heidän viimeisen retkensä Karhuvaaralle. Se retki oli kuin suuren suuri satumaailma, johon elävänä pääsi ja jota hän unissaan oli kuvitellut. Oli juuri semmoinen kevätaamu, jona hän oli toivonut voivansa viettää lempensä pyhää sunnuntaita...

Mutta hän ei jaksa ajatella loppuun sitä retkeä... se ikäänkuin päättyy siihen, kun näki Irjan kivellä seisovan ja etelän ilmoille katselevan. Eikä hän edemmäksi pyrikään, sillä se, mitä hän sitten jäljestä tunsi ja tiesi, oli repivää ja raatelevaa tappelua, joka tahtoi kiskoa sielun ruumiista ja viedä viimeisen luottamuksen...

Hän sattuu silmäämään tielle ja näkee Irjan kävelevän nuoren metsäherran kanssa. Hän kuulee, kuinka Irja nauraa... näkee herran kepillään viuhtovan...

Tumma puna nousee poskille, silmissä leimahtaa hirvittävä tuli, kämmenet käyvät nyrkkiin ja hän höpisee...

"Kavala, kaunis helvetin lapsi... noin minä sinut raatelisin..."

Mutta äkkiä hän herpoaa, kalvava ikävä tunkee sydämeen, ja hän purskahtaa itkuun... kuin lapsi...

Ja herää siitä, kun Musta hirnuu ja tahtoo illalliselle.