Part 3

Ja hän meni keittiöön, astui paikalleen syömään ja alkoi tarinoida väkensä kanssa niinkuin ei olisi mitään nähnyt eikä tuntenut. Mutta vanhalta emännöitsijältä ei jäänyt huomaamatta, että isännän silmissä oli kumma, outo kiilto ja että hän oli tavattoman ystävällinen kaikille.

Nyt alkoivat kummalliset yöt ja päivät. Hän oli kuin huumauksessa; väliin villi riemu täytti rinnan, väliin hirvittävät tuskat repivät sydäntä. Hän kokosi kaiken voimansa ja kuntonsa, koki tyyntyä ja punnita asioita. Mutta hän ei onnistunut. Öin, päivin mellastivat oudot tunteet hänen sydämessään ja tekivät elämän kamalaksi ja ikäväksi...

Vihdoin hän sai voimia sen verran, että kykeni töihin, ja hän tekikin kuin villinä vihassa tai niinkuin olisi tahtonut ajaa siten kauas pois mielestään ihanat kuvittelut ja sydämestään vienot lemmenlaulut. Mutta yhä voimakkaammaksi paisui hänen lempensä, yöt olivat yhä unettomammat, ja päivät pitkät ja pilviset. Hän oli horrostilassa, osaamatta enää itse punnita ajatuksiaan. Ja kun hän iltaisin kovan päivätyön jälkeen asettui levolle, karkoittivat kuvittelut unen silmistä ja hän heräsi omiin tuskanhuutoihinsa.

Kaunis oli se maailma, jonka hänen mielikuvituksensa loi pitkinä talviöinä. Se oli vielä kauniimpi, vielä puhtaampi kuin se satumaailma, jota hän oli aarteenansa pitänyt. Se oli rohkea kuva todellisesta onnesta ja siitä elämästä, jota hän kuvaili Irjan kanssa elävänsä. Ei se kullalta kimmeltänyt, mutta siinä oli rakkautta rajattomasti, onnea ja iloa... niin herttaisen hauskaa elämää kotilieden ääressä.

5.

Otteita Irjan muistikirjasta.

_Ensi lehdellä_:

Olen nyt varma siitä, että hän rakastaa minua, mutta hän ei uskalla sitä sanoa. Hän on kuin lapsi vielä, niin viaton ja kokematon. Eilen illalla, kun tapasin hänet tiellä ja puristin hänen kättään, tunsin, että se vapisi. Vähemmällä ovat muut rakkautensa ilmoittaneet. Kun kerran tai kaksi olen silmästä silmään katsonut ja vähän hellemmästi puhunut, niin silloin he ovat juttunsa aloittaneet.

Minulla ei ole oikeastaan mitään häntä vastaan enää. Hän on kyllä ruma. Mutta hänessä on kuitenkin jotakin erinomaisen miellyttävää, miehekästä ja somaa. Hän ei ole ikänänsä ennen rakastunut, ei koskaan elänyt naisten parissa, olen sen jo aikaa huomannut. Mutta hän on liiaksi tunteellinen ja maalaiseksi naurettavan romantillinen. Minä kuuntelen kuitenkin hänen puheitaan suurella nautinnolla, sillä hän puhuu hyvin ja on kai paljon kokenut. Ei hänen äänensäkään ole soinnuton. Ellei hänellä olisi niin iso suu ja niin liian vaaleat hiukset! Tämmöisellä seudulla, jossa ei ole muita nuoria, hän sentään menettelee hupina.

Saapa nähdä, kuinka kauan hän voi hillitä tunteitaan! Odotan vain, että hän kosii minua. Kaikkien laskujen mukaan ei siihen pitäisi olla kauan. Olisi todella hauska kuunnella sitä sanatulvaa, jota hän luullakseni kosiessaan käyttää. Epäilemättä hän on tunteellisin kaikista kosijoistani, ja siksi hän minua niin viehättääkin. Hänen kanssaan saan leikitellä kuin viattoman lapsen kanssa.

Tätä kirjoittaessani näen valon tuikkivan hänen huoneensa ikkunasta. Olen aivan varma, että hän kirjoittelee jotakin, ehkäpä novellia, taikka jos hänellä on muistikirja, niin hän täyttää sen lehdet lemmenrunoillaan. Raukka! Väliin hän sentään minua säälittääkin. Mutta kai hänen kuitenkin pitäisi ymmärtää ja älytä, etten _minä_ viihdy elämään köyhän maanviljelijän kanssa, jolla jokapäiväinen leipä on niin lujassa...

Minua väsyttää ja hermostuttaa, ja ikävältä tuntuu elämäni. Kas tämä on pitäjätä, kun ei ole ainoatakaan nuorta herraa! Keväällä kuuluu sentään eräs forsmestari tulevan tänne. Sen kuulin ruustinnalta. Jospa hänkään ei olisi komea ja hieno herrasmies!

Hyvää yötä nyt, muistikirjani. -- Sinun lehtiäsi ei kukaan saa lukea.

_Toisella lehdellä_:

Tänään minulla on ollut vieraita, rovasti, rovastinna ja Kanerva. Minä en olisi millään muotoa tahtonut, että Kanerva tulisi juuri nyt. Minä nimittäin pelkäsin, ettei hän osaisi käyttäytyä tai että hän sanoisi jotakin tyhmää, raakaa tai talonpoikaista. Mutta rovastinna kärtti minua niin kauan, että minun täytyi lähettää hänelle kutsu.

Hän olikin heti valmis tulemaan. Luulin, että hän näyttäisi hyvin kömpelöltä ja naurettavalta, ujolta ja saamattomalta, mutta kumma kyllä, niin ei käynytkään. Hänellä näkyi olevan uusi takki, joka sopi hänelle erittäin hyvin. Vartalon muoto tuli sirommin näkyviin, ja varsinkin olkapäät, jotka hänellä totta puhuakseni ovat pystyt ja komeat kuin parhaalla gentlemannilla. Minä huomasin, että hän kumarsi oikein sievästi ja että hän kyllä näkyi osaavan olla ja valikoida keskusteluaiheita. Nyt minä olin näkevinäni jotakin herrasmaista hänen käytöksessäänkin, varsinkin silloin, kun hän otti esille paperossikotelon ja sytytti paperossin palamaan. Ei hän näy olevan ahmatti eikä perso. Leipää hän ei ottanut kuin pari pientä palasta ensimmäiselle kupille, toisen hän joi sokerin kanssa. Rovastinna näyttää pitävän hänestä paljon; sen olen jo ennen hänen puheistaankin kuullut. Olen melkein varma, että rovastinna arvaa hänen rakastuneen minuun. Näin, että rovastinna tarkasteli sekä minua että häntä. En tiedä, liekö huomannut Kanervassa mitään erityistä, mutta ei minussa ainakaan. Osaanhan minä toki siksi teeskennellä, jos jotakin häntä kohtaan tuntisinkin. Muuten: minä en pidä rovastinnasta. Hänellä on niin kumma katse, joka pyrkii luihin ja ytimiin. Minun täytyy panna kaikki voimani liikkeelle, että osaisin hänen edessään olla lempeä ja rakastettava. Ja kuitenkin hän aina tähtää silmiin ruskeilla pienillä silmillään tutkivasti, niinkuin joka hetki epäilisi jotakin. Minä en hänen kanssaan tahtoisi pitkiin puheisiin. Rovasti-ukosta sitävastoin pidän paljon, vaikka hän onkin jo harmaahapsinen. Hän on varmaankin ollut komea kavaljeeri nuorena. Yhä vieläkin hän on niin kohtelias ja huomaavainen, että oikein. Tänään viimeiseksi sen huomasin, kun lankakeräni putosi lattialle. Eikös ukko ollut näppärä sitä ottamaan ja ojentamaan minulle!

Mitä nyt muuta muistelisin? Niin. Rovasti ja Kanerva puhuivat valtiollisista asioistamme. Minusta oli kumma kuulla, että Kanerva osasi niin älykkäästi ja maltillisesti puhua. Hänellä on kaiketi hyvä muisti, ainakaan hän ei ole sellainen puolihupsu papinpoika, joksi häntä ensin luulin. Jos hän ajaisi partansa siihen muotiin kuin herrat nykyään, jos hän käyttäisi valkoista kaulusta ja hajuvesiä... ja jos hän ei olisi pelkkä maanviljelijä eikä joka päivä puuhaisi mättäitä tunkioon... niin kuka tiesi... kuka tiesi... Varma olen kuitenkin, että toisenlaiselta hän näyttäisi, jos hän olisi oikeassa herraspuvussa. Hänellä on oikein pulska vartalo, notkea ja täyteläinen. Tänä iltana hän oli paljon hienomman näköinen kuin koskaan ennen. Kumma on, ettei hän minunkaan vuokseni pukeudu paremmin ja pysy erillään tuolta kirotulta tunkiolta...

Hän puristi kättäni hellästi hyvästellessämme ja virkkoi:

"Huomenaamulla lähden hyvin varhain Karhuvaaraan honkametsään."

Juuri niinkuin minä välittäisin hänen honkametsästään taikka niinkuin minun tekisi mieli mukaan. -- Ei, tämä menee jo liian pitkälle. Hänestä kirjoittelen muistikirjaani kuin suurestakin romaanisankarista. Nyt tulkoon piste. Ei sanaakaan enää.

_Kolmannella lehdellä_:

Vaikka olenkin päättänyt, etten kirjoita sanaakaan hänestä muistikirjaani ennenkuin hän on minua kosinut, täytyy minun kuitenkin nyt piirtää nämä rivit. Luulenpa olevani häneen harmistunut sen vuoksi, että hän on niin pitkäpiimäinen. Hän vain haaveksii ja uneksii. Ja kuitenkin hän tekee työtä lakkaamatta aivan kuin vihapäissään. Kummallisempaa miestä en ole ennen nähnyt. Rovastinna puhuu minulle joka näkemällä tyrkyttäen hänen suurista avuistaan; kuinka hän on ahkera ja siivo, säästävä ja säännöllinen, siveellisesti tarmokas ja kerrassaan puhdas poika. Ja kuinka hän on lämminsydäminen, hellä ja hyvä ja uhrautuva.

Tuon kaiken minä kyllä uskon, mutta omituista on, että vaikka rovastinna antaa niin suuren arvon hänen hyveilleen, minä en niistä välitä. Hänen romanttisuutensa minua sitä vastoin huvittaa paljon enemmän. Kuinka omituisia päähänpistoja hänellä onkaan! Eilen illalla sain nimittäin häneltä kirjeen ja siinä sanomalehdestä irtileikatun novellinpätkän, jonka olen moneen kertaan lukenut. Kirjeen mukana ei seurannut muuta kuin paperilippu, jossa oli vain sanat: Irjalle, illan tullen luettavaksi. Hän on varmaankin siinä uskossa, että olen hyvinkin ihastunut hänen kirjoituksiinsa. Luulen tämän lähetyksen olevan viittauksen hänen tunteisiinsa, siinä ei ole muuta kuin yksinäisen haaveksijan kaihoja. Se on kuitenkin hyvin sievästi ja ehdottoman vaikuttavasti kokoonpantu. Siinä on monta hyvin kaunista ja alkuperäistä ajatusta. On oppineempia, jotka eivät saa semmoistakaan aikaan. Hänen käsialansa on oikein somaa ja reipasta, ei luulisi häntä raskaan työn tekijäksi. Voi, jos hän olisi vähän kauniimpi kasvoiltaan ja jos hänellä olisi parempi asema...!

Niin. Mitä minä oikeastaan aioinkaan kirjoittaa? Nyt muistan. Siitä asti on minulla ollut mieliharmia oikein kosolta. Läksin nimittäin eilen illalla käymään pappilassa. Eteisen kellossa lienee ollut jokin vika, niin ettei se soinutkaan eikä minun tuloani kuultu. Ruokasalin ovi oli kiinni, ja sieltä kuului rovastin ja rovastinnan puhelua. Äänessä huomasin erilaisempaa sointua kuin ennen, ja vähentäessäni vaatteita kuulin rovastin sanovan:

"Hän on kuitenkin herttaisin ja kaunein tyttö, minkä milloinkaan olen tavannut. Ja opettajana hän on aivan moitteeton. Hänellä on kerrassaan eheä ja hyvä luonne." Melkein vihaisella äänellä kuulin rovastinnan sanovan: "Sen minä kyllä olen nähnyt, että niin sinä uskot, ja niin uskoo Kanervakin. Sinäkin, vanha ukko, olet hänelle niin kohtelias, että luulisi sinun rakastuneen... On kummaa, kuinka vähän te miehet tunnette naisia! Sillä minä olen varma, että Irja ei ole niinkään hellä ja herttainen kuin näyttää. Kaikki hempeys ja sulo, joka kyllä on sangen viehättävää ja jolla hän näyttää voivan lumota kaikki, varsinkin miehet, on teeskentelyä! Toista löytyy hänen sydämessään. Minä vain säälin Kanervaa."

Silloin minä äkkiä tempasin oven auki... Rovastinna ei hämmästynyt vähääkään, mutta rovasti oli kokonaan kuin puusta pudonnut.

Rovastinna on minusta ensi näkemältä ollut vastenmielinen, mutta nyt minä vihaan häntä sydämeni pohjasta.

Kuluisi aika, tulisi kevät ja kesä, että pääsisi isompaan maailmaan!

* * * * *

En voinut nukkua, minun täytyy hetki vielä kirjoittaa. En käsitä, mikä minua vaivaa. Hän on ajatuksissani aina tovin kuluttua. Näyttää siltä kuin hän tahallaan tahtoisi minua ärsyttää. Olen mielestäni antanut hänelle niin selviä viittauksia, että hän rakas... ei, en sanokaan... että hänen olisi pitänyt jo rohkaista luontoansa. Jos oikein hänet tunnen, ei hän ilmoita rakkauttaan huoneessa, vaan ulkona luonnossa, joko ajelemassa tai hiihtoretkellä. Olen odottanut, että hän näinä päivinä, kun ilma on ollut niin tavattoman kaunis, tulisi pyytämään minua ajelemaan. Mutta mitäs vain! Joka päivä näen hänen palaavan metsästä. Hän istuu hajasäärin hyvin korkean rankakuorman päällä lakki silmillä... Kerran, kun kuorma kaatui, näin hänen sukkelasti kuin parhaan sotilaan joutuvan sitä oikaisemaan. Ja paljaalla käsivoimalla hän työnsi kuorman rekineen tielle. Kuinka vankat käsivarret hänellä lieneekään! Ja rinta on niin laaja ja korkea! Millehän mahtaisi tuntua, jos hän oikein syleilisi? Jos kuitenkin kerran... kerrankaan saisin olla hänen sylissään, tuntea hänen lujien käsiensä pitävän ja kuulla hänen kuiskivan noita odottamiani sanoja. Hänen sylissään ei ole kukaan nainen ennen istunut... Olisi romantillista päästä siihen ensiksi...

Ah! Minä olen kuin hullu. Nyt lopetan... Saa nähdä, tuleeko meiltä lähdetyksi hiihtoretkelle Karhuvaaralle? Hän on jo monesti sitä esittänyt.

6.

Talven selkä oli jo katkennut, päivät pitenivät pitenemistään, taivas kävi helakammaksi ja aurinko paistoi kirkkaasti. Muutamana lämpöisenä päivänä olivat räystäät jo ruvenneet kevättä tietämään, kun pitkiä jääpuikkoja riippui etelän puolella vieri vieressä.

Kuolettava ikävä oli Irjalla ollut monta viikkoa. Hänellä ei ollut sopivaa seuraa, eikä hän viihtynyt olemaan yksin. Koulutuntien loputtua olisi ollut aikaa vierailla, mutta ei ollut juuri mihin mennä. Pappilassakaan ei viitsinyt myötäänsä kulkea, ja talonpoikaisissa taloissa oli niin surkean kuivaa ja ikävää. Ikävämpää maaseutua oli mahdoton ajatella. Ei nuorisollakaan minkäänlaisia harrastuksia, ei illanviettoja. Pitkä-Riika tiesi kuitenkin kertoa, että nuoriso huvittelehti tavallaan kelpolailla, pitäen tanssejaan ja huvejaan milloin missäkin. Kyllä kai he osasivat huvitella, mutta ei sopinut Irjan heidän seuraansa mennä. Kerran Irja kuitenkin meni Kurikkaan, jossa tiesi kylän nuorison olevan koolla. Siellä näytti olevan hauskaa. Oli pulskia poikiakin.

Muuan poika, Vierelän Hannes, miellytti Irjaa kovasti. Se oli kerrassaan uljas poika, pitkä, mustatukkainen ja viekassilmäinen. Irjakin yhtyi heidän leikkeihinsä. Hän tuli pariksi Vierelän Hanneksen kanssa. Hannes ei näyttänyt olevan hämillään. Päinvastoin hän jutteli Irjalle kuin parhaalle tuttavalle ja naureskeli niin viekkaasti. Hänellä olikin Irjan mielestä erinomaisen sievä suu, hienot viikset ja aivan verrattoman valkoiset ja tasaiset hampaat. Hannes puserteli Irjan sormia kourassaan ja hymyili. Kerran Irja puristi vastineeksi...

Silloin tapahtui, että lamppu sammui ja koko seura jäi pimeään. Syntyi hälinää ja kuisketta. Hannes käytti tilaisuutta, samoin kuin muutkin, ja veti Irjan syliinsä ja suuteli monta kertaa huulille...

Irja riuhtaisihe irti ja riensi pihalle minkä ennätti... pyyhki huuliaan ja tunsi sydämensä omituisesti lyövän.

Siitä asti hän ei enää pyrkinyt rahvaan nuorison joukkoon. Mutta tapauksesta hän ei kertonut kenellekään.

Useimmat illat hän vietti koululla omassa huoneessaan, ja silloin hän vanhan tavan mukaan katseli Kanervalle päin. Siellä näkyi harvoin liikettä. Kanerva oli kohta uudenvuoden jälkeen mennyt tukkitöihin kauas pitäjän äärimmäiselle kulmalle. Hän oli mennyt kuin salaa. Ei ollut puhunut Irjalle sanaakaan aikeestaan. Pitkältä-Riikalta Irja sitten vasta kuuli, että Kanerva oli mennyt moneksi viikoksi tukinajoon. Aluksi hän ei välittänyt Kanervan poistumisesta, oli melkein iloinen. Mutta kuta useampia päiviä ja viikkoja kului, sitä selvemmin hän alkoi kaivata. Tuntui nyt, yksin iltaisin istuessa, suurelta nautinnolta muistella mitä Kanerva oli puhunut, miten oli käyttäytynyt ja miten oli ollut hienotuntoinen... Ei ollut kuin parisen kertaa kättäkään pusertanut, ei kertaakaan tullut liian likelle eikä vyötäisiltä kiinni ottanut. Irjaan oli tapaus Kurikassa tehnyt ikävän vaikutuksen. Ja sen johdosta hän tuli monet kerrat verranneeksi Kanervaa muihin talonpoikaisiin.

Yhä selvemmästi hän alkoi tuntea, että Kanerva kuitenkin, kaikkine vikoineen ja rumine kasvoineen, oli jalo mies, hellä ja hyvä, ja että hän oli paljon korkeammalla asteella kuin muut talonpojat. Hän alkoi kaivata Kanervan seuraa ja mietiskeli usein syytä, miksi Kanerva niin sanattomasti oli moneksi viikoksi poistunut. Irjalle johtui monenlaisia mietteitä mieleen. Eikö hän ollutkaan osannut oikein lumota Kanervaa? Taikka olisiko Kanervalla omat aavistuksensa Irjasta? Taikka olisiko rovastinna sanonut jotakin? Miksei Kanerva ollut ilmoittanut rakkauttaan, vaan lähtenyt kuin öinen varas piiloon?

Irja syytti itseäänkin. Hänen olisi pitänyt olla vielä rohkeampi Kanervan kanssa. Silitellä jolloinkin hänen hiuksiaan, kehua maamiehen vapaata ja hauskaa elämää, innostua silloin, kun Kanerva puhui viljelyksistään ja karjastaan. Sanalla sanoen antaa enemmän aihetta ja rohkeutta Kanervalle.

Eräänä iltana Irja taas tapansa mukaan istui keinutuolissaan hyräillen jotakin laulun nuottia, kun Pitkä-Riika hiipi sisälle. Riika oli joltakin kaupungista palaavalta saanut aimo ryypyt ja oli entistään puheliaampi ja tietävämpi. Irjaa suututti Riikan hiipiminen ja hän sanoi vihaisesti:

"Miksi Riika niin hiipien tulee? Minä säikähdin niin pahasti. Se ei sovi, ja sitäpaitsi Riikalla ei ole tänään mitään tehtävää täällä. Huomenna vasta on keskiviikko, jolloin huoneet puhdistetaan."

Irja puhui vihaisella äänellä. Hän olikin niin ärtyisellä ja hermostuneella tuulella. Ja kun Riika ei näyttänyt alkavan poistua, sanoi hän:

"Eikö Riika kuullut? Minä en muuten kaipaa semmoisten ihmisten seuraa."

"Minkälaisten ihmisten?" kivahti Riika vihaisesti.

"Semmoisten ihmisten kuin te."

"Vai niin. Minkälainen te itse luulette olevanne? Niinkö luulette, ettei kylällä tiedetä, mikä te olette ollut ja mikä olette. Kaunista on sekin, noin opettaja-ihmisestä, mitä Vierelän Hannes on kertonut. Ja ei kai Hannes ole puoltakaan sanonut... arvaan minä."

Irja tunsi veren kohoavan poskilleen, viha vihlaisi sydäntä ja melkein kiljuen ja jalkaansa lattiaan polkien hän ajoi Riikan ulos. Mutta ovella Riika ehti vielä juopuneella äänellä porista:

"Saapi saateri vieköön Kanervakin tietää, koska rovastinnakin tietää."

Kun Irja palasi huoneeseensa, purskahti hän katkeraan itkuun ja valitteli kuin suurissa tuskissa.

Seuraavana päivänä hän antoi lapsille lupaa.

Ja läksi muutamien oppilaittensa kanssa hiihtoretkelle ja mäkeä laskemaan Vasuharjulle. Irjan oli äärettömän ikävä ja häntä kaiveli se huhu, josta Pitkä-Riika oli kertonut. Mitä ne hänestä tiesivät? Ei mitään. Hänellä oli ollut kosijoita joka sormella. Hän oli jaellut rukkasia oikeaan ja vasempaan, ja sillä hyvä. Se ei kuulunut keneenkään. Kaikkein vähimmin rovastinnaan.

Tie Vasuharjulle kulki Kanervan pihan läpi, ja Irja hiihti oppilaineen sen kautta. Hän ei ollut ennen sitä kulkenut, mutta päätti mennä, kun Kanervakaan ei ollut kotona.

Mutta juuri kun hän pääsi pihalle, ilmausi vanha taloudenhoitajatar kuistin eteen jauhovakka kainalossa. He olivat Irjan kanssa hyviä tuttavia, ja Irja oli Taavalta lainannut yhtä ja toista pienempää talouskapinetta. Kun Taava vaatimalla vaati Irjaa sisälle juomaan kupin kahvia, ei Irja isosti vastustellut, sillä hän oli utelias näkemään, miltä huoneissa näyttäisi. Olisiko siellä niin somaa kuin päällä päin?

"Meillä ei ole muita huoneita lämpiminä kuin pirtti ja minun kamarini. Isännän huonekin on ollut kylmillä siitä asti, kun hän läksi tukinajoon", sanoi Taava, kun he tulivat pirttiin.

"Onpas tämä siisti ja hauska pirtti", sanoi Irja ja silmäili ympärilleen.

"Tulkaa tänne minun kamariini. Tässä sattui olemaan valmista kahvia ja vereksiä nisuja, niin tarjoisin..."

Taava toimitti Irjan istumaan kamariinsa ja meni hommaamaan kahvikaluja. Sillä välin oli Irjalla tilaisuutta katsella ja arvostella. Taavan huoneesta oli ovi saliin ja kamariin. Irja avasi salin oven ja kurkisteli sisälle. Se oli iso, hauska huone yksinkertaisine, mutta aistikkaine huonekaluineen. Ja loukossa oli Runebergin rintakuva mustalla pöydällä... Irja arvosteli kaikkia huonekaluja erikseen, katseli Runebergin rintakuvaa ja huomasi senkin, että huoneesta oli hauska näköala puutarhaan ja kauas toiselle puolen joen...

Hän tahtoi vielä nähdä, mihin toisesta ovesta pääsisi, ja avasi sen...

Mutta samassa Taavakin kahvitarjottimineen kerkesi ja virkkoi:

"Fröökynä tahtoo nähdä muitakin huoneita..."

"Näin, ettei ovi ollut lukossa, niin avasin... Tämäpä onkin hauska ja sievä huone. Kuka tässä asuu?"

Irja silmäili mielihyvin pieneen huoneeseen, astui yli kynnyksen keskelle lattiaa ja ihmetteli. Huone oli kuin jotakin asukasta varten sisustettu. Irjan silmä pysähtyi ensiksi pieneen päästävedettävään sänkyyn; se oli kukkurallaan makauksia, joiden peittoina oli niin hohtavan valkoinen liina, että silmiä huikaisi. Pienoinen pöytä oli ikkunan alla. Siinä oli hyvin sievät kirjoitustamineet ja Juhani Ahon teoksia. Kaikki muukin huoneessa näytti niin somalta ja sievältä.

"Kuka tässä nyt asuu?" kysyi Irja uudelleen, kun Taava ei mitään vastannut.

"Eihän tässä asu ketään. Eikä ole asunutkaan... tämän isännän aikana. Vai on tämä fröökynästä sievä huone! Kyllä tämä onkin. Hauskin kaikista."

Irja huomasi, että ikkunasta oli hyvin kaunis näköala metsään päin. Sieltä näkyi Vasuharjun kalju laki ja pitkä petäjikkö sen kupeelta.

"Mitähän varten tämä huone on? Tämä sopisi naiselle mainiosti", virkkoi Irja kahvia juodessaan.

"Emäntäänsä varten kai se lienee tämän valmistanutkin. Vaikken minä ole sitä koskaan uskaltanut kysyä", selitti Taava ja katseli syrjäsilmällä Irjaan.

Irja tunsi punastuvansa ja koetti painaa kättä silmille. Taavan silmä oli terävä ja musta kuin hiili ja näytti tunkeutuvan sisimpään salaisuuteen.

"Kelpaa kai tähän tulla, kuka tuo sitten lieneekin... Vaikka olisi hyvin likellä", sanoi Taava ja hymyili.

Ja kun Irja näytti rupeavan poislähtemään, puheli hän:

"Mikä liekin tullut meidän isännälle, kun aivan äkkiä läksi tukinajoon, vaikka olisi ollut kotiajoakin vielä. Se onkin ollut niin kumma kaiken syksyn ja talven. Lukon takana istunut kuin pahantekijä. Ja lukkoon pani huoneensa oven lähtiessään nyt, vaikkei ennen ole koskaan lukinnut. Siinä huoneessa olisi fröökynällä katselemista, mutta ei päästä sisälle. Kirjojakin iso hylly. No, niinkö olikin kiire?"

"Lapset odottavat pihalla. Me aiomme hiihtää Vasuharjulle", sanoi Irja hyvästellessään.

He hiihtivät Kanervan pihasta lähtevää metsätietä pitkin metsään päin. Tie kohosi tasaisesti loivaa vastaletta, kunnes metsän rinnassa jyrkkeni, niin että piti lujasti työntää sauvoilla. Lapset hiihtivät edellä, Irja perässä.

Hänen mielensä oli niin omituisen raskas, tuntui kuin olisi ikävä. Hauskan romaanin hän täällä eläisikin, jos Kanerva olisi oikein kaunis mies, ajatteli hän. Jos hän olisi niin kaunis kuin hän on romantillinen ja soma... niin me eläisimme täällä hauskan unelman...

Hän seisahtui suksilleen ja silmäsi taakseen. Hän näki sievän ja mieluisan maiseman, niinkuin jossakin hyvin kuvatussa kertomuksessa. Kanervan talo näytti niin viekottelevan kodikkaalta, kun aurinko kultaili etelänpuolisia ikkunoita ja savu sankkana kohosi tyyneen ilmaan...

Mutta kun he saapuivat Vasuharjun korkeimmalle huipulle, laajeni näköala yhä avarammaksi. Näkyi koko kylä leveän joen kaltevalla rannalla. Koulusta näkyi mäntyjen yli katto ja palanen punaista seinää. Mutta Kanervan rakennus näkyi kokonaan. Toiselta puolelta jokea näkyi suuria vaaroja vierivieressä. Valkoiset hanget peittivät niiden lakia, mutta sieltä täältä työntyi musta kallionkieleke vaaran kupeesta. Samannäköisiä kukkuloita oli niin kauas kuin silmä kantoi. Irja katseli ihastellen ja melkein oli itselleen suutuksissa, ettei ollut tullut useammin täällä Vasuharjulla käyneeksi.

"Missä ovat Repo- ja Karhuvaara?" hän kysyi lapsilta.

"Tuo on Repo, jonka laidassa kasvaa mäntyjä, mutta Karhuvaara on tuo tuolla... tuo hyvin suuri... joka paistaa kuin luminen linna", kertoivat lapset ja näyttivät Irjalle.

Se olikin todella uljaannäköinen vaara, oli kuin tunturi, ja sen puuton laki kimalteli niin kauniisti talviauringon säteissä.

"Se taitaa olla korkea?" kysyi Irja.

"Korkea se on ja kaukana", sanoivat lapset.

"Eikö ole teistä kukaan käynyt sen laella?"

"Olen minä. Kanervan isännän kanssa honkametsässä", sanoi Vilkkilän Jooseppi mahtavasti. Ja hän kertoi Irjalle, että he olivat Kanervan kanssa käyneet laella asti. Silloin oli ollut kevätaamu ja hankiaisten aika.

"Mitä te siellä kävitte?" uteli Irja.

"Ilman aikojamme kävimme. Kun on niin kaunis aamu, sanoi Kanerva ja otti minut mukaan. Sieltä näki pitkälti maailmaa. Näki monta kirkkoakin", kertoi Jooseppi tyytyväisenä.

Irjankin alkoi tehdä mieli sinne, ja hän päätti, että hankiaisten aikana hän sinne menee. Hän alkoi paremmin ymmärtää tätä luontoa. Se oli kyllä kolkkoa, mutta komeata ja suurenmoista. Ei ollut Kanerva turhaan Karhuvaaraa kehunut.

Hän oli unhottanut Pitkän-Riikan pistelevät puheet ja hiihteli lasten kanssa leikkiä laskien, ilosta hohtavana kylään takaisin.

7.

Eräänä iltana jo hyvin keväällä Irja istui kirjoituspöytänsä ääressä. Suojia ilmoja oli ollut, hanget olivat madaltuneet ja kylän tie näytti mustalta nauhalta, joka luikerrellen kiersi talosta toiseen. Päivä kulki jo lännellä, ja illat olivat valoisat puoliyöhön.