Part 2

Hän tunsi kummallista, painostavaa ikävää, joka tuntui niin ruman raskaalta. Tunsi itsensä niin yksinäiseksi. Melkein pelotti. Muut koulurakennuksessa asuvat ihmiset jo nukkuivat. Mutta Irja ei tuntenut vähintäkään väsymystä. Ajatukset kaartelivat ristiin rastiin. Syntyi jos jonkinlaisia kuvia. Väliin toivoi, että pääsisi tuttavuuteen Kanervan kanssa. Pian hän viehättäisi Kanervan, siitä hän oli varma. Antaisi hänen rukoilla, kirjoitella rakkauenkirjeitä ja... olisi kumma nähdä semmoisen kömpelön miehen...

Hän hymähti ajatuksilleen. Olisi se vaihtelevaa kuitenkin tässä yksitoikkoisuudessa, hän ajatteli. Minkälainen pässi hän mahtoi olla, kun ei kertaakaan ollut käynyt koululla, vaikka kaikki muut naapurit olivat käyneet? Totta kai hän kuitenkin käy? Olisi hauska nähdä, onko hänellä vähääkään ihmistapoja?

Irja mietiskeli sinne tänne. Vihdoin suuttui itselleen. Päätti olla ajattelematta Kanervasta hyvää tai pahaa. Mitä hänellä oli sen miehen kanssa tekemistä? Köyhä talonpoika!

Mutta kun hän sammutti lampun ja sattui silmäämään ulos, näki hän kuun valossa alempana laaksossa Kanervan rakennuksen niin kumman sievänä ja huomasi pääikkunasta valon loistavan...

Ja taas hän muisti, mitä vasta oli lukenut sanomalehdestä. Hän valvoi ja mietiskeli ohi puolen yön.

3.

Irja ja Kanerva ovat tulleet tuttaviksi.

Talvi on tullut ja joulu lähenemistään lähenee.

Irja on koko lukukauden elänyt kummallista elämää, jota hän ei itsekään käsitä. Väliin tapaa hänet outo surumielisyys, että itkettää, väliin taas raivo ja viha temmeltävät sydämessä.

Irja on ollut niin varma voitostaan Kanervan suhteen, ettei lainkaan ole osannut ajatella syytä, miksei Kanerva kohta häneen rakastunut. Hän oli niin suloinen ja kaunis, lempeä ja herttainen. Eihän ollut kukaan ennen voinut vastustaa hänen lumoaan.

Häntä olisi niin huvittanut päästä Kanervan lemmityksi. Sillä hän aavisti, että sen miehen sydämessä mahtoi olla ääretön tunteiden maailma, johon ei kukaan vielä ollut tutustunut. Päästä tuon tyynen miehen riehuvaan sydämeen haltijaksi, saada sen liekit leimuamaan, sitä Irja toivoi.

Oli Irja jo viehätysvoimaansa käyttänytkin. Mutta Kanerva näytti pysyvän tyynenä, puheli kyllä ja väliin hymyilikin, mutta ei näyttänyt sen enempää lämpenevän. Aina kun he olivat sattuneet yhteen seuraan, mietti Irja jälestäpäin syitä, miksi Kanerva edelleen pysyi kylmänä. Hän ei ollut ennen tavannut ainoatakaan miestä, joka ei jo ensi näkemällä olisi lämmennyt. Hän koetti onkia, saadakseen selville Kanervan luonteen. Hän luuli tuntevansa miehet. Ja hän sai selville, että Kanerva rakasti enemmän iloista, elämänhaluista naista kuin kaihomielistä haaveksijaa. Ja sen mukaan Irja koetti käyttäytyä.

Mutta sitä hän kummasteli, ettei hän onnistunut.

Usein iltaisin hän istui keinutuolissaan ja mietiskeli. Hän oli koonnut kaikki tietonsa ja kokemuksensa päästäkseen selville. Hän ei ollut koskaan tavannut Kanervan kaltaista, joka saattoi puhella ja innostua, mutta aina osasi välttää puhumasta omia tunteitaan, -- jonka katse aina luisti sivu silmien ja tähtäsi johonkin kauas. Ja oli kummallista, ettei Irjan läsnäolo häntä vähääkään hermostuttanut... Irjaa kiusasi tuo Kanervan tyyneys ja varsinkin se varmuus, jolla hän puheli ylipäänsä ihmiselämästä. Ja kuta enemmän he seurustelivat toistensa kanssa, sitä enemmän Irja innostui, vimmastui ja tunsi selvään, ettei hän hetikään vielä ollut lähellä sitä voittoa, johon pyrki.

Mutta eräänä iltana hän alkoi aavistaa Kanervan oikeaa luonnetta. Hänelle selvisi se yhtäkkiä ja aivan arvaamatta. Kerran, kun hän lauloi jotakin surumielistä laulua, näki hän, että Kanervan vartalo vavahti ja että silmiin ilmausi outo tuli. Silloin hän päätti käyttää uusia keinoja.

Ja siihen sattuikin jouluaattona erinomainen tilaisuus.

Irja oli menossa pappilaan. Hän kuuli, että Kanervan pihalla valjastettiin hevosta, kuuli kulkusen ja aisakellon helähtävän ja eroitti Kanervan äänen. Hän hiljensi kävelyään, vetäisi hiuskiharan ohimolle ja sovitti lakkia. Hänen oli niin monen monta kertaa tehnyt mieli päästä ajelemaan Kanervan kanssa. Kerran hän oli siihen suuntaan puhunutkin, mutta Kanerva ei ollut ymmärtänyt taikka ei ollut tahtonut sitä ymmärtää. Jos hän nyt ajaa perään? Irja hyppäisi kannaksille ja pyytäisi päästä pappilaan asti...

Hän kuuli hevosen lähtevän pihasta, mutta kun oli niin kirkas kuutamo, ei hän viitsinyt silmätä, kääntyikö se pappilaan päin. Mutta pian hän kuuli hevosen lähestyvän takanaan ja kulkusen soivan kovemmin... Olikohan se Kanerva? Ja oliko yksin?

Kanerva se oli, ja yksin istui reessä. Irja hyppäsi iloisesti kannaksille ja kysyi kyytiä...

Mutta Kanerva pysäytti hevosensa, nousi reestä ja käski Irjan istua nahkasten alle. Itse hän yritti kuskipuolelle.

"Tulkaa toki itsekin tänne... kylmähän siinä tulee", sanoi Irja kuin paheksuen.

Kanerva hiukan hymähti, mutta Irja oli huomaavinaan hänen katseessaan samanlaisen oudon tulen kuin kerran illalla laulaessaan.

Hevonen käveli roimasti, häntä heilahteli aisasta aisaan ja tiu'ut soivat. Kuu kulki tuttuja teitään verrattoman kirkkaana ja kokonaisena. Ja leuto oli talvi-ilma.

"Kuinka tämä tuntuu hauskalta!" sanoi Irja haaveksien.

"Niin... nyt onkin niin mainion komea kuutamo ja leppoisa ilma talvi-sääksi", sanoi Kanervakin, mutta Irja oli kuulevinaan hänen äänessään hienoa vavistusta.

"Mutta minulta tämä ilo kohta loppuu, tuossahan jo on pappila..."

Irja tunsi Kanervan kääntyvän häneen päin ja melkein kuiskaamalla sanovan:

"Tulkaa vielä palanen matkaa. Nyt on niin kaihonkaunis ilta... juuri sellainen..."

Hevonen pisti pienen juoksun, ja samassa he olivat ohi pappilan tienhaaran.

"Minä rakastan tällaista kirkasta kuutamo-iltaa... kun näin saapi ajella ja tiu'ut soivat", sanoi Irja.

"Niinkuin minäkin. Minusta tuntuu kuin tuudittuisi hienoihin untuviin, kuin ajatukset saisivat toisen suunnan ja niinkuin koko elämä tuntuisi hauskalta unennäöltä", aloitti Kanerva.

Irja kuuli hänen puhuvan aivan vieressään, kuuli kuinka ääni väliin värähteli ja soi aivan erilaiselta kuin ennen. Ja Kanerva innostui ja lämpeni puhumaan. Hän haastoi kuin kirjasta luonnon kauneudesta, talviöistä, kevätaamuista ja syyskuun illoista.

"Te olette suuri luonnon ihailija", sanoi Irja lämpimästi.

"Milläpä orpo huvitteleiksen, ellei omilla tuumillaan, -- millä vähäväkinen, ellei kehnolla voimallaan."

He olivat sivuuttaneet kirkon ja nousivat korkealle mäelle, jolta näki laajan kirkonkylän kuun valossa pitkin joen viettävää rantaa.

"Mihinkä te aiotte?" kysyi Irja.

"Käyn tuolla toisessa kylässä erästä ystävääni tapaamassa. Tulkaa mukaan. Emme viivy kauan. Annetaan Mustan juosta."

Kanerva tempasi ohjista, ja Musta läksi pistämään kiverää juoksua kirkonkylän läpi. Harja hulmusi korkealla luokan alla, kulkunen helisi, ja tiuku pauhasi.

Irja tunsi kummaa iloa, jota ei ennen muistanut tunteneensa. Kanervan vieressä tuntui niin hyvältä ja turvalliselta istua, varsinkin silloin kun Musta vilisti niin, että korvissa vinkui ja silmiin vedet kiskoi. Hän tunsi kuin sääliä Kanervaa kohtaan, tuota yksinäistä raukkaa...

Hän kääntyi Kanervaan päin... Irjasta tuntui kuin Kanervan ulkomuodossa olisi tapahtunut muutos. Ei hän näyttänytkään Irjan mielestä enää niin rumalta kuin ennen. Ehkä hänen kasvonpiirteisiinsä voisi tottua? Ehkä häntä voisi rakastaa?

Ja kun Musta asettui kävelemään, kysyi Irja:

"Mitä te ajattelette minusta?"

Hän tähtäsi Kanervaa suoraan silmiin; hän tiesi, että hiuskihara oli sievästi ohimolla ja että kasvot olivat herttaisen punan peittämät. Kanerva säpsähti kysymystä, loi pitkän tutkivan katseen Irjaan... ja näytti kuin hän olisi tarvinnut kaikki voimansa sanoessaan:

"Te olette ainoa nainen, jossa olen nähnyt elämänilon ja ihailemani surumielisyyden soveltuvan yhdeksi ihanaksi kokonaisuudeksi."

Irja ei oikein käsittänyt, mitä Kanerva tarkoitti, mutta muista merkeistä hän päätti, että nyt hän oli voitolla, nyt hän oli saamassa aukenemaan suljetun sydämen... Melkein henkeä vetämättä hän toivoi, että Kanerva kietaisisi käsivartensa hänen ympärilleen ja kuiskaisi... ja vakuuttaisi...

Mutta Kanerva ei näyttänyt niin tekevän, hän hoiteli oikealla kädellään ohjia ja vasen oli reen perän takana, ja hän tuntui katselevan jonnekin kauas. Hän oli työntänyt lakin otsaltaan, joten Irja saattoi nähdä hänen kasvonsa vallan hyvin. Sivulta päin nähtyinä ne eivät olleetkaan rumat, vaikkeivät juuri säännölliset. Mutta suu oli tavattoman leveä, hiukset liian vaaleat ja poskiluut liian ulkonevat.

He ajelivat pitkän matkaa ääneti. Irja vertaili Kanervaa muihin, entisiin kosijoihinsa. Ruma oli Kanervakin, mutta rumempiakin hän oli nähnyt. Itselleen hän myönsi, että Kanervan kasvoissa oli jotakin miellyttävää varsinkin silloin, kun hän puhui. Tyly hän ei ollut. Mutta miksi hän pysyi noin ääneti ja noin kylmänä? Miksi hän ei voinut puhella rakkaudesta niinkuin muistakin aiheista? Oliko hän niin ujo ja kömpelö?

"Täällä tulee hyvin kaunis männikkö, jonka läpi tie kulkee... siellä on minusta niin hauska ajella", sanoi vihdoin Kanerva pitkän vaitiolon perästä.

"Vai niinkö? Semmoinen tie minustakin on hauska", sanoi Irja ja kumartui sivulle, nähdäkseen eteenpäin.

Tie nousi mäelle ja laskeusi syvään laaksoon, jossa männikkö alkoi kohota kahden puolen. Puut olivat valkoisen huurteen peittämät, ja tähdet tuikkivat ja kuu kumotti kirkkaasti niiden läpi. Jalasten alla narisi lumi, ja Musta hölkötteli tasaisesti...

Kanerva huokasi, veti lakin silmilleen ikäänkuin jotakin muistoa karkoittaakseen.

"Mitä te nyt ajattelette?" kysyi Irja hiljaa.

"Sanoisinko sen teille? Te ehkä hymyilette, että täysi mies viitsii sellaisia ajatella."

"Voi, minä niin mielelläni kuulen teidän puhuvan! Se tuntuu niin hyvältä ja opettavalta. Te puhutte aina niin, että luulen omia tunteitani selviteltävän. Niin, sanokaa. Minä pyydän."

Irja pani ääneensä kaiken soinnun, katsoi Kanervaa hellästi silmiin ja taivutti päätänsä Kanervan käsivartta vasten.

"Ajattelin vain, kuinka nuorena sepitin tarinan kahdesta rakastavasta, jotka tämmöisenä kuutamoiltana matkustivat..."

"Niinkö? Se taisi olla kaunis tarina. Kuinka heidän kävi? Mistä he matkustivat?"

"Mistä he tulivat, sitä en ajatellut. He ilmestyivät järven jäälle, missä tikoitettu tie vei toiselle rannalle. Siitä ajelivat metsän läpi ja nousivat kiertäen vaaran laitaa, jossa kasvoi pitkää petäjikköä. Mutta kun he ehtivät vaaran toiselle puolelle, laskeusi tie sievän lammen vieritse, korven poikki pieneen punaiseen mökkiin. Sen mökin ikkunasta loistivat tulet... Se oli heidän oma pieni onnelansa..."

"Kuinka se lieneekään ollut kaunis tarina!"

"Olen sitten jälestäpäin monesti muistanut, kun yksin kuutamoöinä olen kulkenut, että onkohan yhtään ihmistä, joka ei ajattelisi samaa, joka ei haaveksien toivoisi, että kerran elämässä saisi niin matkata ja niin rakastaa..."

Kanerva lakkasi äkkiä puhumasta kuin pelästyen ja tempasi ohjista kiivaasti.

"Kas, kohtahan olemme perillä", hän sitten sanoi välinpitämättömällä äänellä. Mutta Irja iloitsi mielessään, sillä hän aavisti, että outo satumaailma, jonka hän luuli piilevän Kanervan sydämessä, tästä puolin vähitellen aukenenisi.

Molemmin puolin tietä kasvava männikkö loppui, ja tie nousi vähäiselle mäelle, jolla kahden puolen tietä oli mökkejä. Erään mökin luona Kanerva pysäytti hevosen, nousi reestä ja virkkoi:

"Tässä käväisen sisällä."

Hän kaivoi reen sevistä säkin, joka oli puolillaan kalua, nosti sen selkäänsä ja kantoi mökkiin. Kirkas tervastuli loimotti takassa, ja Irja näki ikkunan kautta kaikki sisälläolijat. Hän näki nuorennäköisen naisen, jolla oli tavattoman kauniit ruskeat silmät ja pitkä, musta palmikko. Siellä oli vanhempikin nainen, joka näytti olevan mökin emäntä. Irja huomasi, että nuoren naisen kasvot ilostuivat, kun Kanerva säkkineen meni sisälle. Hän kuuli heidän puhuvan, mutta sanoja hän ei eroittanut. Mutta hän oli ymmärtävinään, että tuo nuori nainen katseli Kanervaa kovin hellästi ja piti hyvästellessä liian kauan kättänsä Kanervan kourassa. Mitähän tämä oli? Mikä oli tuo nuori nainen? Ja mitä varten Kanerva juuri heille toi joulutavaraa?

Irjalle jyskähti mieleen vaikka mitä. Kanervalla oli sittenkin vanhoja syntejä, vaikka häntä niin pyhänä pidettiin. Tuo nuori nainen?

Tultuaan takaisin ja alkaessaan palauttaa hevosta kotiin päin Kanerva sanoi:

"Heillä olisi ollut valmista kahvia, mutta en tahtonut teitä viivyttää. Odottavan aika käy pitkäksi."

Irjan huulilla pyöri jo pureva vastaus, mutta koettaen hillitä luontoaan hän sanoi:

"Siinä mökissä oli komea ja sorea tytär."

"Niin todellakin. Hän on hyvin kaunis. Hän on muuten palvellut minulla kaksi vuotta."

"Vai niin. Onko hän se nainen, jonka kanssa olette ajatellut naimisiin?" kysyi Irja innokkaasti.

"Kuka teille niin on sanonut?"

Kanerva kysyi sen niin omituisella äänellä, että Irja säpsähti. Ja samalla hänelle juolahti mieleen, että Kanervan ja tuon naisen kesken oli sittenkin jotakin, josta Pitkä-Riika ei ollut tahtonut kertoa.

"Niin olen kuullut", vastasi hän vain välinpitämättömästi.

Kanerva naurahti.

"Minä arvaan, kuka teille on kertonut, ja voin hyvin kuvailla mielessäni, mitä ajattelitte, kun näitte minun vievän joulukostia... Se on kyllä tavallista, mutta minä olen vapaa."

Kanerva puhui semmoisella äänellä, ettei sopinut epäillä hänen sanojaan. Irjaa melkein hävetti epäluulonsa, ja viehättävästi hän virkkoi, kääntyen Kanervaan päin:

"Suokaa anteeksi, että jotakin epäilin. Nyt uskon mitä sanoitte."

Ja Kanerva kertoi, että kyläläiset olivat hänestä ja tuosta nuoresta naisesta, jonka Irja oli nähnyt ikkunan läpi, sepittäneet juttuja, joissa ei koskaan ollut mitään perää ollut. Irjan teki mieli kysyä, miksei Kanerva tosiaankin ollut voinut mieltyä tuohon naiseen, joka näytti niin kauniilta ja sorealta. Mutta hän ei saanut sitä kysytyksi. Kanerva näytti aavistavan hänen ajatuksensa ja virkkoi:

"Hän on kyllä kaunis, mutta meidän sieluillamme ei ole mitään yhteyttä, eikä hän tunne minua enkä minä häntä. Nyt on jouluaatto", sanoi hän sitten ja tempasi ohjista. Musta juosta vilisteli, niin että tierat lentelivät reen seviin ja vasten silmiä.

"Voi älkää, älkää ajako niin kovaa", pyyteli Irja.

"Annetaan mennä, koska on vehkeissä varaa. Hurja meno helpottaa sydämen toimintaa."

Ja Kanerva kiinnitti ohjia ja massautteli suullaan.

Irja turvausi Kanervan selän taakse ja tarttui häntä käsivarresta molemmin käsin kiinni.

Musta juoksi, niin että reki tuntui hyppelevän perässä. Talojen ohi meni että vilahti, ja metsät vilkkuivat kahden puolen.

Vastaleessa Musta asettui kävelemään.

"Peloitti?" kysyi Kanerva, kun Irja hellitti kätensä hänen käsivarrestaan.

"Ei minua teidän kanssanne peloita", vastasi Irja.

Hetken äänettömyyden perästä Kanerva virkkoi:

"Irja... Irja. Kuinka tuo nimi on minusta kaunis ja soma."

"Onko? Ja toiset sanovat sitä rumaksi. Tunnetteko ketään muuta Irja-nimistä henkilöä?"

"En ketään. Mutta olen aina ajatellut, että se on sievä nimi."

He alkoivat lähetä pappilaa.

"Tästä teidän hevosestanne minä pidän oikein. Se on niin kauniin musta ja niin roima liikkeissään. Syksyllä jo, kun ajoitte kärryillä, huomasin, että teidän Mustanne on paljon sievempi muita hevosia. Muistatteko, kun ajoitte lyhteitä?" puheli Irja sulavasti.

"Hyvin muistan. _Silloinhan_ minä teidät ensi kerran näin", sanoi Kanerva ja huokasi.

Pappilan tienhaarassa Irja taputti Mustaa kaulalle, puheli sille kuin ystävälle:

"Voi kuinka Musta on tullut huurteeseen. Nyt Kanervan pitää antaa sille oikein hyvää apetta minun muistokseni."

Kanervaa hyvästellessään hän puristi kättä lujasti ja kiitti hauskuudesta.

"Niin, eihän täällä muuta huvia meillä olekaan tarjona", sai Kanerva sanotuksi.

Hän kohotti lakkiaan hyvästiksi, ja Irja näki hänen ajelevan täyttä laukkaa kotiinsa päin.

4.

Yrjö Kanervan elämä oli ollut yhtämittaista työtä, varsinkin viimeksi kuluneet vuodet. Orvoksi jääneenä hänen oli täytynyt yksin, omin neuvoin tulla toimeen ja valita elämänuransa. Hän oli paljon yrittänyt, menettänyt paljon ja pahoin pettynyt laskuissaan. Mutta lannistunut hän ei ollut vielä. Kun oli suo siellä, vetelä täällä, jäi hänelle vielä viimeiseksi yksi turva: ruumiillinen työ.

Hän oli lukemattomat kerrat pelastunut epätoivosta työllä ja täten tullut vakuutetuksi siitä, ettei ollut olemassa mitään muuta lääkettä, joka niin parantaisi alakuloisen mielen, niin virkistäisi ruumiin voimia kuin työ. Siksi hän oli mieltynyt aherrukseen ja vaivaa näkemällä päässyt pienen maatilan omistajaksi kauas Pohjois-Suomeen.

Hän oli näinä kuluneina vuosina raatanut miehen lailla, väliin yli voimiensakin. Mutta hän osasi nauttia työnsä hedelmistä ja iloitsi jokainoasta pienestäkin menestymisestä. Hän käytti kaiken aikansa työhön, ja sen vuoksi hän ehti vuodessa toimittaa sen, mitä muut kihnuttivat vuosikymmenen.

Ollen terve ja vankka ja vielä miehuutensa parhaimmassa iässä piti hän työtä vain huvina ja hän tekikin sitä iloisin mielin, lauleskellen. Kun tuli satoisa vuosi, sitä hauskempi oli työskennellä; kun halla hätyytteli ja kun muutoin alakuloisuus ahdisteli, löysi työstä unhotusta ja sai rauhan.

Mutta sitten tunki kaiho toisinaan mieleen pyrkimään. Talvi-iltoina varsinkin. Tuli ajatelleeksi yhtä ja toista, nousi mieleen kysymyksiä, joille haki turhaan vastauksia, ja kumma oli, että silloin aina tunsi itsensä vähäpätöiseksi, yksinäiseksi ja onnettomaksi. Kenen hyväksi hän työskenteli? Yksinkö hän kulkisi parhaan elämänsä, saamatta tuntea tuulahdustakaan elämän suuresta, todellisesta onnesta? Mutta hän oli jo tottunut rauhoittamaan herääviä viettejään. Hän osasi asettua kylmälle kannalle ja mietti tehtäväänsä niin persoonallisesti kuin mahdollista. Hänen kohtalonsa oli näin määrätty, näin sallittu, eikä siihen mitään voinut, arveli hän. Kukin tyytyköön kohtaloonsa älköönkä napisko. Ei hän napissutkaan. Mutta sille ei hän mahtanut mitään, että sattui hetkiä, jolloin raju riemu täytti sydämen, kun mieli kuvaili suloista, vaaleakutrista olentoa, joka sipsuttaisi pihalla, joka valmistaisi illallisen ja jolle saisi arvelematta kertoa kaikkien kovien vuosien koettelemukset. Sitäkin kuvaa hän koetti himmentää ja iski työhön kaksinkertaisella innolla. Mutta se ei lähtenyt mielestä sittenkään, vaan ilmausi uudestaan kahta komeampana.

Hän valvoi myöhään iltaisin ja nousi varhain vuoteelta. Kun muu taloon kuuluva väki jo nukkui, istui hän pöytänsä luona lueskellen. Toisinaan hän kirjoittelikin, omia ajatuksiaan selvitellen. Mutta aamulla hän oli valveilla ennen kuin kukaan muu.

Pitkinä yksinäisinä iltoina, kun hän joutui mielin määrin mietiskelemään omaa elämäänsä, kasvoi ja vaurastui hänen sisällinen maailmansa sitä suuremmaksi, kuta pienemmäksi ympäristö supistui. Syvällä sydämen pohjalla oli paljon outoa ja omituista, joista kutousi suuri ja siintävä satumaailma. Se oli syvä kuin meri ja ulottui taivaan rannasta toiseen. Hän ei kenellekään ilmoittanut omaa sisäistä aarrettaan, säilytti sitä puhtaana ja valkoisena ja lepohetkinään vaelsi sen kultaisia pyhäköitä katsomaan. Ei kukaan aavistanut hänen aarrettaan, vaikka hän väliin olikin hajamielinen ja vähäpuheinen, vaikka hänet usein nähtiinkin syvissä mietteissä.

Ja melkein tietämättä itsekään miten, hän oli muovaellut ihanteen, jonka kuva asui mielessä aina. Hän näki hänet yksinäisillä metsämatkoillaan, näki kylväessään peltoaan ja istuessaan pöytänsä luona. Se oli niin puhdas ja ihana kuva, niin ihanteellisen ja surullisen suloinen. Se tuli yöllä unissa mieleen kirkastettuna, valkoisena enkelinä, joka levitti hennot siipensä suojelevasti hänen ylitsensä ja vartioi ja valvoi hänen vieressään. Se kuva oli hänen satumaailmansa loistokohta, josta hän lähti ja johon hän palasi.

Kovien kiusausten hetkinä se sukelsi sydämen kammiosta ja hämmensi kaikki muut, vei miehen mennessään ja kuiski korvaan puhtaan lemmen voimakkaita sanoja.

Usein hän havaitsi haaveksivansa ja melkein häpesi lapsellisuuttaan, mutta kuva ei kadonnut, eikä hänen satumaailmansa pienentynyt. Ja tuota kuvaa mielessä säilyttäen oli häneen juurtunut usko, että oli olemassa todellisuudessa semmoinen ihanne. Mutta hän ei ollut sitä koskaan kohtaava eivätkä heidän tiensä tulisi koskaan yhteen sattumaan...

Mutta ensi kerran Irjan nähdessään hän säpsähti. Vilkkaassa mielessään hän ehti kuvailla vaikka minkämoista. Ja kun hän ensi kerran vilkaisi Irjan silmiin ja kuuli hänen äänensä, riemastui hänen sydämensä. Mutta hän oli tottunut taistelemaan ja saamaan rauhan työstänsä. Hän koetti rauhoittua ja tyynnyttää herääviä tunteitaan. Hän ahdisti kaikki tunteensa niin syvälle, ettei niistä näkynyt jälkeäkään, ja käytti kaikki voimansa pysyäkseen tasapainossa. Mutta kuta useammasti hän Irjaa puhutteli, sitä paremmin hän oli näkevinään Irjassa yhdistettyinä kaikki ne hyveet ja kaiken sen sulon, jonka oli satumaailmansakin ihanteessa nähnyt.

Hurja riemu otti hänet valtaansa, ja hän tunsi outojen, ennen tuntemattomien voimien mellastavan sydämessään. Mutta hän ei ollut turhaan käynyt elämän kovaa koulua eikä turhaan kasvattanut sieluaan kaikkea vastaanottamaan. Hän päätti pysyä levollisena, päätti tutkia perinpohjin eikä viimeisessäkään hädässä antautua.

Mutta nyt palatessaan ajelemasta, muistellessaan mitä he olivat keskustelleet ja tuntiessaan Irjaa hyvästellessään, että Irja painoi hänen kättään hiukan lujemmasti, hän oli kadottaa kaiken voimansa.

Riisuttuaan hevosensa aisoista ja vietyään talliin hän suuteli Mustan kaulaa siihen kohti, johon oli nähnyt Irjan kädellään taputtavan...

Hän kävi sisälle, sytytti kynttilät pieneen joulukuuseensa ja istahti ikäänkuin raskaasta työstä väsyneenä sen viereen. Ajatukset tuntuivat olevan sekaisin, ja hän vapisi kuin suurimmassa tuskassa. Vuosikausia hillityt vietit olivat päässeet valloilleen ja mellastivat sekavina sydämessä.

Voisiko se olla mahdollista? Olisiko hänenkin elämänsä seestyvä? Olisiko mahdollista, että tuo unissa ikävöity ja kauan kaivattu kuva muuttuisi todelliseksi, eläväksi olennoksi, joka tulisi yksinäistä elämää sulostuttamaan? Hän näki Irjan kuvan elävänä edessään, muisti pienimmätkin piirteet hänen kasvoistaan ja syvällisten silmien hellän ilmeen. Hän kuuli Irjan äänen, oli huomaavinaan siinä helkkeen, niinkuin Irja olisi tahtonut häntä lohduttaa... Hän luuli nähneensä Irjan silmissä sen loistavan kummallisen satumaailman, jota hän oli kuvitellut... se oli suuri ja puhdas maailma, täynnä rajatonta rakkautta, sääliä ja lohdutusta...

Ja niinkuin Irja häneen katsoessaan olisi nähnyt hänen syvimpään sydämeensä, tuntenut sen tuskat ja aavistanut rajattoman rakkauden. Mutta äkkiä hän heräsi haaveistaan, koetti tyyntyä ja uskotteli itselleen, että kaikki mitä hän Irjassa oli nähnyt ja kuullut ja kaikki, mitä hän itse tunsi, oli kuvittelua, joka vain lisäsi hänen tuskiaan entistä kovemmiksi. Eihän se voisikaan olla totta! Kuinka voisi Irja häntä rakastaa tai edes kunnioittaa... häntä, jolla ei ollut mitään, johon Irja voisi kiintyä... ei niin mitään muuta kuin ihana satumaailmansa... Mutta jos Irja rakastaisikin juuri sitä? Jos oli aavistanut hänen elämänsä, tullut tuntemaan hänen sydämensä salaisimmat asiat ja nähnyt hänen sielunsa syvyyteen? Ja taas muistaessaan, mitä Irja oli puhunut, kuinka hellä ja lempeä Irjan syvällisten silmäin ilme oli, kuinka hän nojasi päätänsä käsivartta vasten ja kuinka hurmaavan kaunis oli hänen äänensä helke, tapasi hänet raju riemu niin voimakkaana, että hän hypähti istumasta ja melkein kiljui ilosta.

Joulukuusen kynttilät olivat melkein lopulleen palaneet, häntä oli käsketty illalliselle, mutta hän ei ollut mennyt. Mutta kun hän ei vielä toisellakaan käskyllä lähtenyt ja muu väki odotti isännän tuloa, arveli talon vanha emännöitsijä:

"Taisikin tulla miettimistä isännälle. Pitkä-Riika sanoikin opettajaneidin olleen kumppanina reessä."

Silloin hän heräsi ja harmistui, suuttui itselleen ja muille ja vastasi välinpitämättömällä äänellä:

"Mitä on Pitkä-Riika sanonut...?"