Part 1

IRJA

Kuvaus

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Boman ja Karlsson, Hämeenlinna, 1901.

1.

Hän oli saanut huoneensa järjestetyiksi ja istahti tyytyväisempänä keinutuoliin. Kova homma oli Irjalla ollutkin, pannessaan kuntoon huoneita. Entinen opettaja oli ollut miehenpuoli eikä ollut välittänyt niin minkäänlaisesta siisteydestä. Tulla outoon paikkakuntaan, outoihin oloihin ja ummehtuneisiin kansakouluhuoneisiin, se ei suinkaan tuntunut hauskalta.

Mutta puuhatessa alkoi Irjasta vähitellen näyttää vähän enemmän kodikkaalta ja hauskemmaltakin. Kun saisi vielä kukkia ikkunalle ja somemmat verhot... Mutta olihan vielä aikaa hommailla ennenkuin koulu alkaisi.

Hän keinutteli tuoliaan ja hyräili jotakin laulunnuottia. Kyllä näytti aika hauskalta, eivätkä ihmisetkään, joita hän oli puhutellut, tuntuneet vastenmielisiltä. Koulurakennus oli melkein uusi, komealla paikalla, korkealla mäellä, josta näkyi kauas kylälle, leveälle joelle ja suurille vaaroille joen toiselle puolelle. Toisesta ikkunasta näki kirkon, tapulin suuret, valkoiset luukut ja kirkkomaan korkean kuusikon. Ei ollut Irja seutua niin suurenmoiseksi osannut kuvitellakaan. Oli luullut, että näin kaukana Pohjolassa jo vastaa Lappi leivätön, että seutu on tasainen ja rämeinen, että vaivaiskoivut ovat pulskimmat puut ja että asukkaat käyvät poronnahkatamineissa. Häntä kummastutti nähdä hyvin viljeltyjä maita, niin kirkkaan sininen taivas ja korkeita vaaroja, jotka muistuttivat mieleen lapsuuden kultaiset päivät...

Hän unohtui katselemaan ulos leveälle joelle, -- joka, kuin kaarena kulkien, vuolaana virtaili ja kierteli somia saaria, -- vastapäätä oleville kukkuloille, jonne syyskuun aurinko niin kumman kelmeästi paistoi... Olikin yhä niin lämmin ja hauska sää, tuntui kuin kesä vielä kertaisi jälkensä, kuin vielä kerran tahtoisi mieleen painaa ollutta, lyhyttä ilon aikaa. Paikoin jo koivun lehti oli kellastunut, mutta pihlajat punoittivat lehdikköjen keskeltä kuin mansikat mättäistään.

Silmä ihaili seutua, mutta ajatus kiiti kaukana, tuli ja meni. Väliin Irja raskaasti huokasi, väliin hymyili muistoilleen. Hän oli vielä niin nuori. Pari vuotta oli ollut opettajana, sitten kun seminaarista pääsi. Ja hän oli kaunis ja verevä. Sen hän tiesikin hyvin. Sillä hänelle oli niin monet kerrat sitä vakuutettu...

Kaunis! Kaunis! Hän nousi keinutuolista, silmätäkseen kuvastimeen ja vakuuttaakseen itselleen, ettei hän ollut rumentunut matkalla... Kyllä hän oli kaunis...

Olihan hän saanut niin paljon todistuksia kauneudestaan. Aivanhan ne hurjina hölmäsivät kantapäillä seminaarissakin. Melkein poikkeuksetta ne olivat häneen rakastuneet, kaikki miesoppilaat. Sekin Oukka parka, vaikka oli silmäpuoli... hyi!

Siellä, missä oli viime vuoden ollut opettajana, oli ollut monta hyvin romanttista lemmenseikkailua. Mutta yksikään niistä ei ollut tehnyt häneen syvempää vaikutusta. Ja piloillaan hän useinkin oli viehätysvoimaansa käyttänyt, nähdäkseen, oliko se pysynyt entisellään...

Ne olivat niin pienimäisiä, ne kosijat. Ei ainoatakaan, johon olisi voinut todella luottaa. Oli sentään muuan vanhapoika, rikas ja hyvässä asemassa. Hänenkin vanhan sydämensä Irja oli saanut lämpenemään, ja hänestä hän saikin vastusta pitemmäksi aikaa. Mutta kun vanhapoika kävi kertomaan tunteitaan, niin Irja nauroi hänelle vasten naamaa...

Häntä nauratti vieläkin, muistellessaan sitä kosintaa...

Kansakoulunopettajia oli ollut joka sormelle, ja kerran oli tarkastajakin lämminnyt. Mutta ei tahtonut Irja mistään hinnasta opettajan rouvaksi, elämään niukasti ja nälkää näkemään. Korkeammalle hän pyrki. Hänelle oli vakuutettu, että hänen suloutensa kyllä hankkii hänelle miehen, joka on kaikin puolin sovelias...

Papin rouvaksi hän tahtoi. Kerran oli jo näyttänyt siltä, mutta äkkiä tuuli kääntyikin. Se oli tapahtunut siellä, missä oli ensi vuotta opettajana. Joululuvan aikana hän tutustui pappilan nuoreen "maisteriin", joka luki papiksi, se oli pitkä ja pulska herra. Hänkin rakastui hurjasti ja kertoi kaikki tunteensa Irjalle. Siihen kosintaan oli Irjakin myöntynyt, ja he olivat yhdessä kuvailleet onnen kultaisia päiviä jossakin sievän sievässä pappilassa. Sormukset oli päätetty ostaa. Kaikki oli valmiina...

Mutta joululuvan loputtua maisteri matkusti Helsinkiin lukujansa jatkamaan. Eikä ainoatakaan kirjettä lähettänyt, vaikka oli niin vannonut ja luvannut... suudellut ja puristellut ja halaillut... heittiö...

Irjan katseeseen ilmausi jäinen ilme ja kasvot kovenivat hänen muistellessaan sitä viimeistä hyvästiä. Kuinka se katala oli likistäynyt likelle ja puhunut niin tulista, intohimoista lemmenkieltä.

Se olikin ainoa lemmenseikkailu, joka oli häneen jälkensä jättänyt. Hän muisteli sitä aina katkerana ja oli miettinyt monenlaisia keinoja kostaakseen. Mutta nythän se alkoi olla vanha asia, eikä hän sitä mielellään tahtonut muistella. Toisinaan, yksin ollessa, se sentään johtui mieleen ja harmitti... harmitti varsinkin nyt, kun oli kuullut "maisterin" menneen kihloihin erään hyvin ylhäisen tytön kanssa...

Viereisestä huoneesta kuului kolinaa. Siellä Pitkä-Riika vielä siisti ja puhdisteli. Se oli kielevä akka, joka oli Irjalle kertonut kaikki kylän merkillisyydet ja pienen, kuvaavan palasen entisten opettajain elämästä. Riika tuntui tietävän kaikki...

Minkälaisia lienevät tämän pitäjän nuoret? johtui Irjalle äkkiä mieleen. Riika kyllä tietäisi. Mutta piti olla varovainen ja kautta rantain tiedustella.

Ja kun Riika oli lopettanut siistimisen, kutsui Irja hänet puheilleen. Hän tiedusteli vähän mitäkin, päästäkseen puheen alkuun. Ja vihdoin hän kysyi:

"Kuinka onkaan? Onko täälläkin apulainen?"

"Onhan se. Rokonarpinen, punapäinen ja muutenkin ruma roikale. Vaan saarnamies on hyvä", selitti Riika.

"Hm. Vai niin. Ja nainut mies?"

"Tietenkin. Kolme lastakin jo. Eikö opettaja ole vielä pappilassa käynytkään?"

"En vielä. Onko pappilassa nuorta väkeä?"

"Ei vallan. Tämä nuorin poika Akseli, joka kuulutaan nyt pian papiksi vihittävän, on sekin jo matkustanut pois. Ei ole pappilassa talonväkeä muita kuin rovasti ja rovastinna. Akseli-herra oli morsiamineen täällä kesällä. Menneellä viikolla he vasta matkustivatkin."

"Vai niin. Ei tässä pitäjässä taida nuorta väkeä olla lainkaan?" kysyi Irja, koettaen naureskella.

"Onhan toki. Mutta ei ole herrasväkeä juuri. Vaan nuoria on, on nuorisoseurakin."

"Niin todellakin. Kuulin tuolla taipaleella, että täällä on nuorisoseurakin."

"Eikö opettaja kuulu nuorisoseuraan?"

"Olinhan minä toisinaan iltamissa, mutta en ole vakinaisena jäsenenä ollut. Senkin pitäjän nuoriso, jossa viime vuoden olin opettajana, oli vallan raakalaisia ja heittiöitä. Ei siellä juuri huvikseen käynyt."

Riika alkoi selittää nuorisoseurasta minkä tiesi. Toiset sitä laittavat, toiset kiittävät. Silloin oli seura ollut parhaassa kukoistuksessa, kun Kanervan isäntä oli esimiehenä. Oli ollut näytelmiä, kuvaelmia ja paljon muuta hauskaa. Mutta Kanerva oli suuttunut jostakin ja heittänyt seuran oman onnensa nojaan. Sittemmin oli kuulunut, että seuran jäsenet olivat käytöksellään häväisseet itsensä ja seuransa.

"Talonpoikako se Kanerva on?" kysyi Irja.

"Niin on. Tästähän näkee Kanervalle. Se on tuo vaaleanvihreä talo tuon mäen kumpulalla", selitti Riika, viitaten sormellaan ulos.

Irjan silmää oli talo miellyttänyt jo tullessa. Se oli paljon siistimpi kuin muut talonpoikaiset talot, ja pieni puutarha oli mitä huolellisimmin hoidettu.

"Se on sievä ja siisti talo. Aivan kuin herraskartano. Puutarhakin on miellyttävä", sanoi hän Riikalle.

"Herraslähtöä siinä onkin isäntä."

"Niinkö? Entäs emäntä?"

"Ei siinä vielä emäntää olekaan. Nuorimieshän Kanervan isäntä onkin, nuori naimaton mies."

Irjan uteliaisuus heräsi yhä enemmän. Mikä mahtoi hän olla, joka oli osannut talonsa niin miellyttäväksi laittaa ja hoitaa puutarhaansa niin hyvin?

Riika tuntui tietävän paljon ja puhella lörpötteli yhtä ja toista Kanervan isännästä, mutta ei siitä, josta Irja olisi tahtonut tietää.

"Onko Kanerva täänpitäjäläisiä?" hän kysyi kesken Riikan kertomisen.

"Ei ole. Hän on muuttanut tänne etelästä päin. Hän osti tuon talon puhtaalla rahalla, ja sittemmin hän on laittanut sen kaikin puolin kuntoon. Vasta mennä kesänä päärakennus laudoitettiin ja maalattiin. Sanotaan hänen olevan rovastin poika. Viisas mies hän minusta on, vaikka huhu kertoo hänen täytyneen jättää lukunsa kesken huonon oppinsa vuoksi."

"Vai niin. Kummapa, ettei hän ole nainut, vaikka hänellä on talokin."

"Onhan siitä puhuttu paljonkin. Välisti on hänelle annettu yhtä, välisti toista, vaan ei ole enempää kuulunut. Kerran sanottiin hänen naivan piikansa, ja paljon hotisi ja huusi maailma. Mutta turhaa oli. Piika palveli kaksi vuotta... eikä kuulunut sen enempää eikä pahempaa. Muuten hän onkin niin salaperäinen mies, ettei hänen toimistaan vähällä selvää ota. Hauska mies ja kelpo isäntä."

"Tekeekö hän itsekin työtä?"

"Tietenkin. Niinkuin renki. Ja hyvä työmies onkin."

Irjan teki mieli kysellä vielä yhtä ja toista, mutta hän hillitsi uteliaisuutensa. Riika oli paljon kertonut entisten opettajain yksityisiä asioita, eikä ollut epäilemistäkään, ettei hän tekisi samoin nytkin, jos varomattomasti menisi utelemaan. Näyttikin siltä kuin Riika olisi tuntenut Irjan ajatukset, sillä hän ei lakannut kiittelemästä Kanervaa, vaikka Irja koetti mennä muihin puheisiin. Riikan silmät kiiluivat niin kummasti, suu hymysi, ja vastenmielisen liehakoiva oli hänen puhetapansa. Monta kertaa hän lähestyi Irjaa, tahtoi silitellä hiuksia ja liverteli:

"Kuinka opettaja on kaunis ja suloinen."

Alussa se huvitti Irjaa, mutta sitten tuntui vastenmieliseltä, ja hänen oli pakko muistuttaa Riikaa siitä.

"Kumma, kun te näin kauas tulitte opettajaksi, kun ette mennyt Etelä-Suomeen!" virkkoi Riika, kun Irja siirsi hänen ison kämmenensä pois hiuksistaan.

"Tahdon nähdä tätä Pohjolaakin", vastasi Irja.

"Tämä on köyhä ja kylmä maa... ja vähän on täällä herroja."

Riika sanoi sen pistelevällä äänellä, ja silmissä salamoi kuin riemun tuli, kun hän katsoi Irjaa.

Irjalla pyöri jo kiivas vastaus huulilla, mutta hän nielaisi sen ja tunsi vaistomaisesti, että hän, vaikka oli koettanut olla varovainenkin, kuitenkin oli jo liian paljon sotkeutunut puheisiin tuon luikertelevan, kavalan vaimon kanssa.

"Joko Riika on kaikki siistinyt?" hän kysyi virallisella äänellä ja katsoi Riikaa tuimasti.

Näytti siltä kuin Riika olisi vähän hämmästynyt ja hölmistynyt, kun vitkaan vastasi:

"Kyllä, kaikki on siistitty."

Ja aikoi pistää kättä hyvästiksi. Mutta samalla he, kumpikin yhtaikaa, huomasivat maantiellä hevosen menevän. Ajaja seisoi pitkällä lavalla, ja hevonen käveli raisusti.

"Kas, tuossa nyt Kanervan isäntä ajaa", sanoi Riika äskeiseen tapaansa ja osoitti sormellaan tielle.

Melkein väkisten seurasivat Irjan silmät ajajaa. Hän huomasi, että hevonen oli kaunis, hiilimusta, että harja heilui roimasti sen kävellessä, ja että lavalla seisova mies oli keskikokoinen ja että hänellä oli pitkävartiset pieksut jalassa ja päässä musta lierihattu, jonka alta näkyi punainen, vankka niska ja korvallisella vähän vaaleaa tukkaa.

"Siinä on komea hevonen", sanoi Riika. Hänen teki mieli vielä jatkaa, mutta Irja lausui:

"Niin, jos Riikalla on kaikki valmiina, niin..."

Riika ymmärsi, sanoi hyvästi ja läksi. Mutta kun Riika oli saanut oven suljetuksi, riensi Irja ikkunan pieleen, josta näki selvästi tielle, aina Kanervan pihalle asti, ja katseli menevän jälkeen. Ei Irja ymmärtänyt itsekään, miksi niin teki; oli vain halu nähdä, minkälainen mies Kanerva oli. Hän huomasi, että vartalo oli siro ja miehekäs, että hartiat olivat pystyt ja koko asento ajajan seistessä kärryn lavalla hyvin miellyttävä...

Hän katseli, kunnes näki Kanervan kääntyvän pihaansa, hyppäävän alas lavalta ja rupeavan riisumaan hevosta. Kasvoja hän ei voinut eroittaa, mutta liikkeet näyttivät notkeilta ja reippailta.

Sitten hän istahti taas keinutuoliin ja alkoi hyräillä. Mutta ei saanut ajatuksiaan pois äskeisestä...

Nuori, naimaton mies... noin sievä talo. Mitähän miehiä lienee? Oli varmaan hyvin ruma, tyhmä ja sivistymätön. Papin poika? Varmaan puolihupsu, joka ei muuhun pystynyt kuin maanviljelijäksi. Kanerva? Kanerva?

Irja muisteli nähneensä tuon nimen, nähneensä tai kuulleensa. Mutta missä?

Hän muisteli ja mietiskeli.

Ja äkkiä hän muisti nähneensä sen monet kerrat sanomalehdissä, väliin pienien novellien alla, väliin johtavissakin kirjoituksissa. Mutta se ei voinut olla _tämä_ Kanerva. Ei. Mahdotonta. Hän muisti kerran leikanneensa jostakin sanomalehdestä pienen pätkän, joka häntä miellytti ja jonka alla oli nimi: Yrjö Kanerva. Hän haki kätköstään sen ja luki uudelleen. Se oli luonnonkuvaus, lyhyt, sattuva, ja siinä ilmeni niin kumman vieno kaipauksen ja surun tunne, että... että se ei _voinut_ olla raakalainen eikä talonpoikainen mies, joka sen oli kyhännyt. Yrjö Kanerva kai oli joku nuori, vasta-alkava kirjailija. Mikä lienee tämän Kanervan ristimänimi?

Irja ei ollut tullut kysyneeksi sitä Riikalta. Olkoon mikä hyvänsä. Yrjö Kanerva hän ei ole. Kaikkea muuta.

Hän koetti vakuuttaa itselleen, että tuo, jonka sievä talo sopi somasti näkymään tähän hänen ikkunaansa, ei millään muotoa voinut olla Yrjö Kanerva. Oli varmaan joku Jooseppi, Juho tai Joosua. Mitä hänellä olisi kirjoittamista?

Mutta sitten hän muisti, että juuri _tämä_ Kanerva oli ollut nuorisoseuran esimiehenä. Totta kai hänellä sentään lienee jonkinlaisia ajatuksia...

Ja tuo hänen sievä talonsa, sen ympäristö ja siisteys jo todistivat, että isännän täytyi olla tavallisesta talonpojasta poikkeava.

Hänen uteliaisuutensa oli herännyt. Hän tahtoi saada varmuuden, oliko tämä Yrjö Kanerva. Väliin hän suuttui omille ajatuksilleen ja koetti päästä muihin mietteisiin. Mutta sitten hän huomasi, että hänellä olikin kauppiaaseen asiaa. Sopi lähteä, niin samalla sai kulkea Kanervan talonkin ohitse.

Hän puki ylleen siron kävelykappansa, somisti hiuksensa ja katseli kuvastimeen monet kerrat.

-- Ehkäpä kuulen jostakin, onko hänen ristimänimensä Yrjö, -- ajatteli hän hattua päähän pannessaan.

Hän laskeusi alas tielle ja silmäili ympärilleen vainioille, joilta korjattiin viimeisiä eloja. Tie oli kuiva ja sileä, ja päivä paistoi herttaisen lämpimästi lännestä. Lähestyessään Kanervaa hän näki äskeisen mustan hevosen tulevan pihasta päin, kuormana sidotuita lyhteitä. Ajaja sattui olemaan toisella puolella kuormaa, niin ettei Irja nähnyt häntä...

Mutta juuri kun hän ehti tienhaaraan, kääntyi hevonen, ja Irja tunsi ajajan äskeiseksi mieheksi, jota Riika oli sanonut Kanervan isännäksi...

Silmänräpäyksen ajan he katsoivat toisiaan silmiin, mutta sitten Kanerva käänsi katseensa ja käveli kuorman vieressä miesnä muukalaisena, ja Irja astui kauppiaaseen päin.

-- Tuossa hän oli, -- ajatteli Irja. -- Eipä ollut häävin näköinen. Samanlainen kuin muutkin talonpojat. Mutta siinä sittenkin oli jotakin, mikä... mikä... ei ollut talonpoikaista...

Palatessaan Irja tapasi hänet taas. Nyt hän seisoi lavalla ja vihelteli... ja ajoi menemään pihaan...

Koululle päästyään Irja päätti, ettei se ollut sittenkään Yrjö Kanerva, vaan joku Jooseppi, Juho tai Joosua... ja riisui hattunsa ja kappansa kuin pettyneenä.

Mutta seuraavana päivänä, kun Riika tuli koululle jollekin asialle, hän ei malttanut olla kysymättä:

"Onko Kanervan isännän ristimänimi Yrjö?"

"Onpa tietenkin. Yrjö on."

Irja jäi sanattomaksi ja katseli kauan aikaa Kanervalle päin...

2.

Syksy pysyi edelleen lämpöisenä ja kuivana.

Koulutuntien loputtua Irja usein läksi ympäristöä katselemaan, poiketen retkillään milloin mihinkin taloon. Hän rakasti luontoa ja etenkin avaroita näköaloja. Kylän takana oli korkea vaara, josta katse kantoi loitolle yli kauniiden maisemien. Kerran Irja kiipesi muutamien koululasten seuraamana sen ylimmälle huipulle. Häntä miellytti suuresti seudun suurenmoisuus, silmien edessä avautuvat laajat alat, sillä hänestä tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt jäljennöksen lapsuutensa kodin ympäristöstä. Häntä miellytti muutenkin olonsa. Ihmiset olivat ystävällisiä, vaikkakin alussa näyttivät kopeilta ja ylpeiltä.

Kylän raittiakin hän usein käveli, pistäytyen pappilassa ja väliin muissakin taloissa. Silloin hän aina tuli kulkemaan Kanervan sivu. Hän oli päättänyt, ettei hän käännä katsettaan Kanervaan päin. Mutta kun hän pääsi kohdalle, tuli hän kuitenkin sinne silmänneeksi. Usein hän näki isännän puuhaavan puutarhassa, havaitsi hänet edempänä pellolla, eikä hän voinut kieltää, että hänen teki mieli tarkemmin nähdä tuota miestä, joka hänestä tuntui niin omituiselta. Hän ei ollut vielä tarkkaan nähnyt Kanervan kasvonpiirteitä, mutta se, mitä oli huomannut, oli hänen mielestään ollut rumaa ja raakaa. Irja ei jaksanut käsittää, kuinka tuollaisen tylyn pinnan alla voi sykkiä niin lämmin ja tunteikas sydän kun mitä hän oli päättänyt Kanervan kirjoituksista. Usein Irjan teki mieli kysyä jotakin, kun näki Kanervan puuhaavan puutarhassa. Mutta hän oli huomannut, että hänen lähestyessään Kanerva käänsi päänsä toisaalle.

Niin kävi nytkin, kun Irja oli matkalla pappilaan. Tie kulki aivan puutarhan vieritse, ja Kanerva näkyi olevan puiden istutushommissa. Irja kuuli hänen sanovan rengille:

"Noudappa sinä, Jaakko, sekin pikku kuusi tallin takaa, että panemme senkin kasvamaan."

Ensi kerran hän kuuli Kanervan äänen. Ei sekään ollut sopusoinnussa miehen ulkomuodon kanssa. Vaikka ääni ei kuulostanut käskevältä, oli siinä sittenkin tahdonvoimaa ja varmuutta, joka ei sallinut vitkastelua. Irjan teki mieli seisahtaa puutarhan luona ja puhua jotakin. Mutta hän ei keksinyt mitä sanoa, ja samalla hän näki Kanervankin kääntävän katseensa toisaalle.

Mietteissään Irja jatkoi matkaansa pappilaan päin.

Oli lempeä syksyinen ilta, ja puiden lehdet olivat jo melkein kaikki varisseet. Kellertävä oli nurmikko, ja alakuloisen alastomalta näytti ympäristö. Alkoi jo hämärtääkin. Kummallinen kaiho tuntui Irjan mielessä, hänen yksin kävellessään. Hän koetti sovittaa yhteen omia tunnelmiaan yhä kylmenevän ja kuolevan syksyn kanssa. Sopivathan ne. Kunpa osaisi kuvata alastoman, kaihomielisen syksyn, ja sovittaa sen omiin orpoihin tunteisiinsa! Sitä Irja toivoi. Siitä saisi erinomaisen tarinan, kun vertaisi kesän kauneutta lemmen tunteisiin ja syksyn koleutta kuolevaan hyljättyyn rakkauteen...

Mutta pappilaan tullessa häneltä unohtui se kuva, jonka oli ajatellut kyhätä, unohtuivat ne sanatkin, joita oli päättänyt kuvauksessaan käyttää. Hän oli erittäin tervetullut pappilaan, ja hän viihtyikin vanhan rovastin ja rovastinnan parissa erinomaisen hyvin.

Kun hän ja rovastinna puhelivat ruokasalissa, ilmestyi sinne pian rovastikin piippuineen tarinoimaan. Irja kertoi käynnistään kylän takana korkealla vaaralla eikä voinut kyllin ihmetellä näköalan suuruutta.

"On täällä korkeampiakin vaaroja, joilta on vielä laajempi näköala. Karhuvaara esimerkiksi", sanoi rovasti.

"Kevätkesästä on sieltä kaunein näköala. Kaikki, jotka täällä ovat käyneet, ovat enimmin ihastuneet Karhuvaaraan ja Repovaaraan", sanoi rovastinna.

"Vasuharju, jolla olet käynyt, ei ole, Irja kulta, kuin puolet niin korkea kuin ne toiset", selitti rovasti.

"Ovatko ne kaukanakin, Karhuvaara ja Repovaara?" kysyi Irja.

"Olisit arvannut Vasuharjulta katsoa. Ne näkyvät taempana kumpainenkin. Karhuvaara on vasemmalla, Repovaara oikealla puolella", selitti rovasti ja innostui kuvailemaan niiden mahtavuutta.

Teetä juotaessa tuli puheeksi, mitä Irja muuten piti olostaan? Oliko tullut tuntemaan Kanervaa?

Rovasti sitä kysyi. Irja oli joka kerta pappilassa käydessään toivonut, että tulisi puhe Kanervasta. Hän saisi siten tietää paremmin kuin Pitkältä-Riikalta, johon ei ollut paljoa luottamista. Eikä ollut Irja rohjennut suoraan ottaa puheeksi Kanervaa, vaikka joka kerta oli mieli tehnyt.

"Kyllä minä olen nähnyt hänet puutarhassa ja pellolla. Olen kummastellut ja ihmetellyt hänen sievää taloaan ja varsinkin puutarhaansa", vastasi Irja.

"Joo. Hän onkin etevä maanviljelijä ja ahkera ja siivo mies", alkoi rovasti, ja Irja sai kyselemättä kuulla kaiken sen, mitä toivoikin.

Papin poika hän oli. Kerran täällä kulkiessaan oli ihastunut seutuun ja tahtonut tänne asumaankin. Resuinen oli talo ollut ja maanviljelys kerrassaan alakynnessä. Muutamassa vuodessa oli Kanerva kaikki korjannut.

"Hän on kai rikas?" arveli Irja väliin.

"Eikö mitä. Mutta hän pystyy itse mihin työhön hyvänsä, ja ensi vuosina sanottiin hänen yötä päivää tehneen työtä. Semmoista talonmiestä ei näillä seuduin ole yhtään", kiitteli rovasti.

Irjalle johtui taas mieleen entinen kuva tyhmästä papinpojasta, joka ei pystynyt muuhun kuin maanviljelijäksi. Hän oli sellaisia nähnyt ja kuullut muiden sellaisista puhuvan. Ja samassa hän alkoi epäillä, ettei tämä Kanerva kuitenkaan sopinut olemaan Yrjö Kanerva.

"Sepä on kumma, että papinpojasta on tullut vain maanviljelijä, talonpoika", sanoi hän kuin säälien.

"Jaa, se ei ole mikään häpeä. Se on päinvastoin kunnia. Sen minä sanon", sanoi rovasti päättävästi.

Mutta Irjan teki mieli saada varmuus Yrjö Kanervasta, ja hän virkkoi:

"Onhan niitä paljonkin herraspoikia, jotka eivät... joilla ei ole lukupäätä..."

Irja sanoi sen äänellä, joka merkitsi, että hän otaksui Kanervaakin sellaiseksi pökkelöpääksi, umpisuiseksi ja lahjattomaksi naakaksi. Mutta silloin rovasti innostui selittämään Kanervan nuoruuden aikaa ja mitä mies oli kärsinyt ja mitä yrittänyt. Irja kuuli siinä selvää totuutta ja kummasteli. Kanerva oli jäänyt orvoksi. Koulunkäynti oli keskeytynyt, ja hän oli omin päin puuhaillen hankkinut vähäisen omaisuutensa ja tietonsa. Rovasti otaksui Kanervan teräväjärkiseksi mieheksi, joka pystyi... "Ja senhän muuten näkee hänen kirjoituksistaankin", lopetti rovasti.

Irja teeskenteli äänensä niin kummastelevaksi kuin suinkin kysyessään:

"Kirjoitteleeko hän myöskin?"

Ja rovastilta hän nyt sai kuulla, että Kanerva oli se Yrjö Kanerva, joka kirjoitteli sanomalehtiin.

Kun Irja illemmalla lähti, antoi rovasti hänelle sanomalehden, virkkaen:

"Tässäkin lehdessä esimerkiksi on syksystä pieni kuvaus, joka on hyvin sievä."

Irja kääri sanomalehden kokoon, pisti taskuunsa ja lausui niin välinpitämättömällä äänellä kuin voi:

"Vai niin. Voinhan sitä jolloinkin katsella, vaikka en juuri usein lue sanomalehtinovelleja."

Mutta päästyään tielle hän tunsi kummallista halua katsella ja arvostella sitä kuvausta. Olihan hän itse päättänyt kyhätä kuvauksen syksystä. Miten oli Kanerva tuntenut? Oliko osannut kuvata niin...?

Hän joudutti askeleitaan. Ilma oli kylmennyt, taivas käynyt tähteen, ja Irja näki kuun nousevan Vasuharjun kuusten takaa. Maisema oli kuin hopeoitu, ja leveän joen pinta välkkyi kuin suuri, kirkas järvi.

Kiireisin askelin hän nousi koulukartanoon, joka näytti niin juhlalliselta mäntyjen ympäröimänä, kun kuun valo herttaisesti valaisi sileää pihamaata.

Hän istahti keinutuoliinsa, avasi lehden ja huomasi kohta sen kellarikerrassa Yrjö Kanervan nimen, ja ensi palstalta hän luki: Syksyn kaihomieltä...

Se ei ollut pitkä kuvaus, mutta soma ja sattuva. Irja luki sen toiseen ja kolmanteen kertaan...

Niin hänkin oli ajatellut ja tuntenut, kuin Kanerva oli kuvannut. Mutta kuinka voi Kanerva niin tuntea ja niin kuvata? Täällä yksinäisyydessä ja erämaassa asuva talonpoika? Se oli Irjan mielestä niin kumman hienoa, niin hellästi sielua ja sydäntä hivelevää, niin alakuloisen surumielistä ja valittavaa. Mitä hän mahtoikaan ajatella, mitä tuntea? Kuinka voi olla mahdollista, että mies, joka on niin ruma ja raaka...?

Irjan tapasi kumma haaveilu, ja hän kuvaili mielessään, ettei se ollutkaan Kanerva, joka sen oli kirjoittanut, vaan eräs toinen. Hän oli hieno herra, pystykauluksessa. Hänellä oli suuret ruskeat silmät, musta tukka, ja vartalo pitkä ja solakka. Hän se olikin kirjoittanut. Hän tapasi Irjan kuutamo-iltana, kertoi kaihojaan, ja sanoi, että hän oli sen kirjoittanut silloin, kun ensi kerran näki Irjan silmät...

Ja Irja haaveksi vielä pitemmälle, kunnes heräsi havaitessaan hienon herran olevan pappilan maisterin, joka oli luvannut rakastaa ja kuitenkin mennyt, riviäkään hyvästiksi jättämättä...