Part 9

-- Nyt sinä olet hienoin meistä, sanoi Elsa. Hänen oma pukunsa, joka äsken oli hänen mielestään ollut niin sievä ja hieno, himmeni nyt aivan Iriksen puvun rinnalla. Hän huokasi. Se olikin jo pesty kolme kertaa. Mutta sitten hänen hyvä sydämensä voitti hiipivän kateuden. Oli hauska, että Iris rukkakin kerran oli kunnollisesti puettu.

Ihmeellinen lähetys oli saattanut kaikki iloiselle tuulelle, ja kun Väinö Kalm tuli noutamaan Esteriä, ei hän saanut nuhteita myöhästymisestään. Riemuiten ja kovaäänisesti heitettiin kotiin jääville hyvästi ja riennettiin ulos. --

-- Onko Iris kotona? kuului seuraavana päivänä täti Alinan kolakka ääni eteisestä.

Nuoret, jotka paraillaan istuivat kodikkaasti arkihuoneessa eilispäivän muistoista juttelemassa, loivat toisiinsa merkitseviä katseita.

-- Nyt pamahtaa, sanoi Aksel.

-- Niin, äiti soitti eilen Alina tädille ja kysyi Iriksen puvusta. Täti oli hirveän suuttunut ja sanoi, että hänen ei ole tapana heittää rahoja sellaisiin turhuuksiin kuin tanssipukuihin. Hän torui äitiä siitä, että hän oli antanut Iriksen ottaa puvun ylleen, kun ei tiedetty, mistä se tuli, selitti Elsa tärkeän näköisenä.

-- Niin, sanoi Alina täti, joka samassa astui huoneeseen. -- Minua kummastuttaa suuresti, että Iris niin kevytmielisesti saattoi vastaanottaa lahjan, jonka antajaa hän ei tunne.

Iris oli punainen ja toiset kaikki totisia. Iloinen mieliala oli kuin pois puhallettu.

-- Iris tuntee kyllä antajan, kuului Hannan sointuva ääni.

Yleinen hämmästys.

-- Vai niin, sitä hän ei ole muille kertonut, sanoi Ester terävästi.

-- Hän sai sen tietää vasta tänään.

-- Ehkä suvaitset ilmaista hänen nimensä meillekin, sanoi Alina täti juhlallisesti.

-- Puvun lahjoitti minun enoni, lausui Hanna tyynesti.

-- Sinun enosi! Kuka hän on?

-- Tehtailija Pauni.

-- Tehtailija Pauni! Oulusta? Alina tädin ääni oli hämmästynyt. -- Onko hän enosi?

-- On.

-- Ja miksi hän lahjoitti Irikselle puvun?

-- Hän oli ostanut puvun minua varten Pariisissa käydessään, ja koska minä en käy tanssiaisissa, pyysin enoltani saada lahjoittaa sen Irikselle. Koska puku oli minun mitalleni sovitettu ja Iris on minua pitempi, täytyi minun viedä se korjattavaksi, ja siksi se tuli niin myöhään, lisäsi Hanna hymyillen.

-- Hanna, sinä olet jalo tyttö, sanoi Alina täti melkein lämpimästi.

-- Miksi neiti Hammar niin hämmästyi, kun Hanna sanoi, että tehtailija Pauni on hänen enonsa? kysyi Kaarina Erkiltä.

-- Etkö tiedä, tehtailija Paunihan on Suomen rikkaimpia miehiä, vanhaa kelpo kauppiassukua. Kuka olisi uskonut, että vaatimaton Hannamme on niin rikasta sukua. Nyt luulen tietäväni, kuka kustantaa Iriksen laulutunnit.

-- Hanna, miksi et ennen ole kertonut enostasi mitään? kysyi Iris illalla, kun tytöt istuivat yhdessä Hannan huoneessa.

Hanna hymyili. -- En mielelläni kerro perheasioistani muille.

-- Niin, sinä olet niin umpimielinen, sanoi Kaarina. Hänen äänessään oli loukkaantunut väre.

-- Älä ole pahoillasi, pikku Kaarina, -- katsopas, eno on ollut äidilleni ja minulle pitkät ajat hyvin vieras. Vasta muutamia kuukausia sitten me löysimme toisemme.

Kaarina muisti illan, jolloin Hanna oli saanut salaperäisen kirjeen ja kiihtyneenä lähtenyt ulos.

-- Silloinko, kun sait tuon kirjeen, kun olimme niin levottomia Iriksen puolesta?

-- Niin, eno kirjoitti minulle ja pyysi minua tulemaan hänen puheilleen. Kun tulin ulos, istui hän itse autossa minua odottamassa. Hän kysyi niin paljon äidistä, ja minä aloin heti pitää hänestä. Eno ja äiti ovat olleet hyvin rakkaita sisaruksia. Mutta sitten äiti meni vasten enon tahtoa naimisiin, ja sitä ei eno voinut antaa anteeksi. Ja enon vaimo, minun tätini, ei voinut sietää äitiä, hän koetti kaikin tavoin estää sovintoa. Nyt ovat eno ja äiti molemmat leskiä, ja eno on lapseton. Ja nyt äiti muuttaa enon luokse asumaan, ja minä saan hänen luonaan kodin.

Hanna ei kertonut, että tehtailija Pauni oli Helsingissä käydessään nähnyt sisarensatyttären erään tuttavansa luona ja heti ihastunut hänen suloiseen käytökseensä niin, että oli pyytänyt häntä luokseen. Hän oli jo kauan halunnut sopia sisarensa kanssa ja löysi Hannassa sopivan syyn.

-- Enosi on varmaan kovasydäminen, koska hän saattoi olla niin kauan suuttunut sisareensa, sanoi Iris.

-- Ei, kovasydäminen hän ei ole, mutta hänen on vaikea antaa anteeksi, kun hän luulee jonkun olevan väärässä. Ja sitäpaitsi on kaikki nyt ohitse. Eno ja äiti ovat sopineet, ja minä olen niin onnellinen siitä, äidillä on silloin kuitenkin joku, jos minä lähden pois.

-- Lähdet pois! -- Minne? oli Kaarina kysyä, mutta vaikeni. Hannan katseessa oli jotain outoa, miltei yliluonnollista, ja Kaarina teki nyt saman huomion kuin Erkkikin -- Hanna ei ollut terve.

-- Hanna, kuiskasi hän, ja kiertäen käsivartensa ystävän kaulaan hän purskahti itkuun.

Hanna silitti hänen hiuksiaan: -- Älä itke, Kaarina, Jumala tietää, mitä Hän tekee.

Kahdeksas luku.

PRECIOSA.

Seitsemäs luokka puuhasi juhlaa kirjaston hyväksi. Oppilaat olivat panneet parastaan, johtajatar auttoi ja neuvoi nyt kuten aina koulujuhlissa, ja alaluokkalaiset olivat uteliaat ja maltittomat.

-- No, tehän taidatte saada kokoon jotain oikein hienoa, sanoi Aksel Esterille.

-- Saattepa nähdä, vastasi Ester salaperäisen näköisenä. Hänen oli määrä myöskin esiintyä. Harjoitettiin kohtauksia Preciosasta. Ester lauloi köörissä ja harjoitteli yhdessä Eva Kalmin kanssa, jonka oli määrä laulaa Preciosan osa.

Mitä enemmän juhla lähestyi sitä ahkerammin harjoitettiin ja puuhattiin. Eva Kalm kävi joka iltapuoli Esteriä noutamassa harjoituksiin ja lauloi osansa Esterin säestyksellä suureksi ihastukseksi Elsalle ja Irikselle, jotka tavallisesti piiloutuivat jonkun kukkapöydän tai sohvan taakse kuullakseen.

-- Voi, Elsa, huokasi Iris, kun Eva ja Ester olivat lähteneet koululle harjoituksiin. -- Eikö sinusta olisi ihanata olla mukana näyttelemässä?

-- Äärettömästi. Ajatteles, saada esiintyä hiukset hajallaan ja kauniissa puvussa kaikkien ihailemana.

-- En minä siitä välittäisi, olisiko puku hieno vai karkea. Tahtoisin vain laulaa ja näytellä. Ah, jospa saisin olla Preciosa! Onnellinen Eva!

-- Jospa jo olisimme kahdeksannella luokalla, huokasi Elsakin.

Päivää ennen kirjastojuhlaa ilmestyi Ester hermostuneena ja pahalla tuulella päivällispöytään.

-- Nyt juhlasta tulee pannukakku, kertoi hän.

-- Mitä! huusivat sekä pojat että tytöt pettyneinä ja hämmästyneinä.

-- Eva Kalm on sairastunut anginaan. Preciosa täytyy peruuttaa.

-- Hirveätä! Kuinka ikävä! Ettekö voi saada ketään muuta? kajahti Esterin ympärillä.

-- Ei kukaan enää ennätä harjoittaa. Johtajatar on kovin pahoillaan. Kaikki kävi muutoin niin hyvin, köörit ja koko muu homma. Onneton Eva!

-- Ehkä hän voi vielä parantua? sanoi Iris.

-- Parantua! Hänellä on ankara angina, eikä siitä parissa päivässä parane. 39 asteen kuume.

Yleinen alakuloisuus vallitsi. Kaikki olivat jo ennakolta iloinneet juhlasta.

-- Sysätäänkö koko juhla? kysyi Iris arasti.

-- En minä tiedä. Ja mitä sinä sillä tiedolla oikeastaan teet? Et sinä kuitenkaan voi tulla sinne. Eihän sinulla ole pukuakaan, tokaisi Ester armottomasti.

Iris punastui ja painoi päänsä alas. Ei hänellä oikeastaan ollutkaan pukua. Hannan lahjoittama tanssiaispuku oli liian hieno sellaiseen koulujuhlaan. Alakuloisena hän päivällisen jälkeen hiipi pikku kopukkaansa ja istui matalalle jakkaralle. Entinen yksinäisyyden tunne valtasi hänet. Hannan äiti oli saapunut kaupunkiin, ja Hanna oli miltei aina hänen luonaan. Kaarina puolestaan oli alituisesti yhdessä Siiri Vuoren kanssa, joten Iris tunsi itsensä varsin hyljätyksi. Hän ajatteli Preciosaa, koditonta mustalaistyttöä.

-- Oi, jospa saisin laulaa hänen osansa, huokasi hän taaskin.

Äkkiä hän hypähti pystyyn, puna kohosi hänen kasvoilleen.

-- Jos uskaltaisin! kuiskasi hän.

Hetkisen hän seisoi kädet velttoina sivuilla, tuijottaen mustilla silmillään eteensä. Rinta kohosi ja laskeutui kiivaasti. Hän pusersi huulensa yhteen ja ojensi vartaloaan.

-- Minä uskallan.

Nopeasti hän riensi eteiseen, veti päällystakin ylleen, sieppasi lakkinsa naulakosta ja juoksi portaita alas.

Hiukan myöhemmin soitettiin johtajattaren ovikelloa arasti, ja laiha, kuluneeseen päällystakkiin puettu tyttö astui eteiseen.

Johtajatar oli pahalla tuulella Eva Kalmin sairastumisen johdosta. Hän oli suurella innolla johtanut Preciosan näytäntöjä. Kappale oli alkanut sujua hyvästi ja nyt sattui tällainen harmi. Hän tervehti Iristä jotenkin nuivasti.

Iris oli niitä oppilaita, jotka eivät saavuta opettajain suosiota. Hän oli liian vilkas tunnilla, huolimaton, ja tarkkaamaton. Niitä aineita, joista hän oli huvitettu, hän osasi loistavasti, mutta muissa, kuten matematiikassa, hän oli mahdoton. Johtajatar oli usein saanut puoltaa häntä opettajakokouksessa. Hänessä oli Iris aina jossain määrässä herättänyt mielenkiintoa. Mutta tällä kertaa hän oli ynseällä mielellä.

-- Mitä Iris haluaa? kysyi hän.

Iris huomasi, että hänen oli paljon vaikeampi toimittaa asiansa, kuin hän oli luullut. Hän hankasi kengänkärjellään lattiaa, nyppi sormikkaansa kuluneita sormenpäitä ja punehtui.

-- Voisit ehkä jättää asiasi tuonnemmaksi. Minulla on tällä kertaa paljon työtä, sanoi johtajatar äänellä, joka oli tylympi kuin hän itse arvasi.

Iris peljästyi. Nopeasti hän kohotti päänsä ja katseli johtajatarta silmiin.

-- Minä kuulin, että Eva Kalm on sairastunut. Ajattelin -- -- --, änkytti hän.

-- Niin, Eva Kalm on sairastunut. Mitä sitten? Ääni oli kärsimätön.

Nyt oli Iris aivan punainen.

-- Saisinko minä laulaa Preciosan osan?

Johtajatar punastui myöskin. Mutta suuttumuksesta.

-- Onko tuo Iriksen tavallisia kujeita? kysyi hän terävästi.

Kyyneleet kohosivat tytön silmiin.

-- Oi, antakaa minun koettaa. Minä olen kuullut Evan harjoittavan Ester Heinosen luona.

Johtajatar lauhtui. Tyttö raukka tarkoitti nähtävästi täyttä totta.

-- Kuulepas, Iris, ei se käy päinsä. Sinähän olet vasta viidennellä luokalla, pikku tyttö muitten esiintyjien rinnalla. Ethän sinä tietääkseni ole koskaan esiintynytkään. Mene nyt vain kauniisti kotiisi.

Iris niiasi masentuneena ja kääntyi lähteäkseen. Johtajatar näki, että hän oli onneton. Sääli tyttöä kohtaan valtasi hänet. Voihan antaa tytön koettaa, silloin hän itsekin huomaa, ettei käy.

-- Jos tahdot, saat kyllä laulaa minulle, sanoi hän. -- Mutta pian. Minulla on kiire.

Iris käänsi loistavat kasvonsa häneen.

-- Oi kiitos, kuiskasi hän.

Johtajatar otti nuotit ja istui pianon ääreen säestämään.

Iris lauloi. Ensi säveleet olivat vielä epävarmat, mutta pian ääni paisui ja varmistui. Viehkeästi soi Preciosan yksinlaulu hänen huuliltaan, metallinkirkkaana ja soinnukkaana.

Kun viimeinen sävel oli vaiennut, käännähti johtajatar tuolillaan, ojensi käsivartensa Iristä kohti ja huudahti liikutettuna.

-- Mutta, Iris, sinähän laulat ihanasti. Nyt on pulma ratkaistu. Sinä saat laulaa Preciosan osan. Jatkakaamme.

Iris lauloi edelleen. Hänen sydämensä sykki onnesta, mutta hän ei ajatellut muuta kuin Preciosaa, mustalaistyttöä, joka viimein löysi omaan kotiinsa. Silloin tällöin hän otti väärän säveleen ja sanoissakin tapahtui joskus erehdys.

-- Mutta se paranee huomenna kyllä, lohdutti johtajatar. -- Meillä ei tosin ole enää harjoitusta. Mutta sinä saat tulla minun luokseni laulamaan. Minä pidän huolen puvusta ja kaikesta muusta. Ja paras, ettemme puhu tästä kenellekään. Olkoon se yllätys.

Sinä yönä ei Iris paljon nukkunut. Uudestaan, yhä uudestaan hän eli kohtauksen johtajattaren kotona. Tuon tuostakin hän kohosi istumaan vuoteellaan ja hyräili hiljaa jotain Preciosan säveltä.

-- Mitä sinä, lapsi parka, konehdit! alkoi Ulriika vastustaa vuoteellaan. -- Nuku jo.

Iris naurahti onnellisena. Ulriika näytti niin hassunkuriselta valkeassa yönutussaan, pienet, kapeat letit niskassa. Jospa tietäisit, uskollinen, äreä Ulriika! Jospa arvaisit, kuinka onnellinen olen!

Ja siihen ajatukseen Iris nukkui.

Aamiaispöydässä seuraavana päivänä ei puhetta puuttunut rouva Heinosen nuorilta täysihoitolaisilta. Koulussa he olivat kuulleet, että Preciosa sittenkin näyteltäisiin illalla.

-- Eva Kalm on siis kuitenkin parantunut? kysyi Erkki Esteriltä.

-- Ei, olemme saaneet toisen Preciosan.

-- Kenenkä? huusivat kaikki yhteen suuhun.

Ester pudisti päätään tärkeän näköisenä ja sanoi mahtavasti: -- Salaisuus, jonka saatte tietää vasta tänä iltana.

-- Minä kuulin Siiri Vuorelta, että uusi Preciosa muka laulaa paljon paremmin kuin Eva Kalm. Johtajatar oli sanonut niin voimistelunopettajalle. Siiri itse kuuli.

Yleinen hämmästys ja utelu: Kuka kumma se mahtaa olla? Arvailtiin sinne tänne. Akselin ja Esterin välillä syntyi suoranainen kinastelu. Aksel väitti, että uusi Preciosa oli Elna Borg, Mailin sisar, ja Ester nauroi halveksivasti.

-- Elnako? Yhtä hyvin voisin minä esiintyä. Hänellä on mahdoton ääni. Kova se kyllä on, mutta korvaa hänellä ei ole nimeksikään. Ei, Elna se ei ole.

Iris ei ottanut osaa keskusteluun. Koko hänen huomionsa oli näköjään kiinnittynyt perunaan, jota hän kuori hartaan näköisenä. Silloin tällöin vain värähtivät huulet, mutta sitä ei kukaan huomannut.

Tuntematon, salaperäinen Preciosa jännitti mieliä enemmän kuin itse juhla.

-- Tämä on kerrassaan viehättävän salaperäistä, sanoi Elsa, kun muut olivat valmiit lähtemään.

-- Mutta missä Iris on? Eikö kukaan ole nähnyt Iristä? kysyi Hanna.

-- Eikö hän tulekaan mukaan? kysyi Erkki.

-- Kyllä hän tulee, ilmoitti Elsa. -- Hän sanoi, ettei hän välitä siitä, onko hänellä vanha hame yllään. "On siellä muutakin katseltavaa kuin minun vanha hameeni", sanoi hän minulle, kun estelin hänen tuloaan.

-- Iris lähti jo kauan sitten, sanoi Mauno.

-- Se tyttö ei sitten rahtuakaan välitä ulkonaisesta olemuksestaan, murahti Aksel. -- Hän on vailla kaikkia esteettisiä taipumuksia.

Iloinen lauma tyttöjä ja poikia oli koolla yhteiskoulun laajassa salissa. Hilpeätä naurua ja vilkasta puheen sorinaa kuului käytävissä ja luokkahuoneissa, joissa kansallispukuiset tytöt möivät appelsiineja, leivoksia ja karamellitötteröitä.

Sissi, joka oli päässyt mukaan, istui ylen onnellisena Hannan vieressä kädet täynnä karamellitötteröitä. Hanna etsi turhaan katseillaan Iristä.

-- Oletko nähnyt Iristä? kysyi hän hiljaa Kaarinalta.

-- En ole nähnyt häntä koko iltana.

-- Iris rukka. Hän varmaan loukkaantui, kun Elsa moitti hänen hamettaan. Piilee ehkä jossakin nurkassa.

Kilistettiin kelloa. Muu ohjelma oli jo suoritettu. Preciosa oli viimeinen numero. Meluten pyrki jokainen paikalleen. Iloinen odotus täytti mielet.

Kilistettiin toinen kerta. Esirippu kohosi. Mielihartaudella seurasi nuori yleisö tapahtumia näyttämöllä. Näyttelijät olivat enemmän tai vähemmän hermostuneita, lauloivat väärin, unohtivat sanan sieltä, toisen täältä, mutta nauttivat yhtä paljon kuin yleisökin hauskuudesta.

Iris seisoi näyttämön takana odottaen vuoroaan. Hajamielisenä hän kuunteli johtajattaren neuvoja ja rohkaisuja. Hänen kätensä olivat jääkylmät, sydän takoi rinnassa, pää tuntui raskaalta, polvet vapisivat.

-- Minun täytyy, sanoi hän itselleen. -- Täytyy.

Mutta hänet valtasi hirveä halu juosta tiehensä, ennenkuin oli liian myöhäistä. Paeta, ettei tarvitsisi astua kaikkien uteliaiden katseiden eteen.

-- Iris, sinun vuorosi.

Johtajattaren ääni kuului kuin jostakin kaukaa.

-- Iris, riennä.

Iris totteli konemaisesti. Jalat tuntuivat lyijynraskailta. Häntä peloitti, peloitti kauheasti.

Salissa oli aivan hiljaista. Preciosa, mustalaistyttö, lauloi.

-- Iris, kuiskattiin. -- Iris Klewe!

Hämmästys valtasi kuulijat. Oliko se todellakin Iris Klewe, heidän koulutoverinsa, hyljeksitty, orpo, Tuhkimo rukka, josta ei tiedetty muuta kuin että hän oli suuri hutilus koulussa, huonosti puettu tyttöpaha, jonka ystävyyttä ei kukaan etsinyt.

-- Miten ihanasti hän laulaa, kuiskasi Hanna Kaarinalle. Kyyneleet kohosivat hänen lempeihin silmiinsä.

-- Ja miten kaunis hän on, kuiskasi Kaarina. -- Katso hänen silmiänsä.

Elsa istui sanatonna. Hän nipisti kättään nähdäkseen, oliko valveilla. Hänen oli mahdoton käsittää, kuinka Iris oli voinut olla kertomatta esiintymisestään. Mutta kauniisti hän lauloi, sitä ei voinut kieltää.

Näytännön loputtua palkitsi voimakas käsien pauke näyttelijäin vaivat. Pohjolan pojat, Yrjö Heiniö, Aarne Forss ja Väinö Kalm istuivat samalla penkillä, taputtivat käsiään hurjasti ja huusivat yhtämittaa:

-- Preciosa! Preciosa!

-- Esiintyvät aina sopimattomasti nuo normaalilyseolaiset, mutisi Aksel Maili Borgille. Hän oli kuitenkin hyvillään serkkunsa puolesta.

Maili oli ymmällä kuten useimmat muutkin. Hän oli aina halveksinut Iristä, mitätöntä maalaistyttöä. Ja nyt Iris oli kaikkien ihailun ja ihastuksen esineenä. Hänen luokkatoverinsa, hassut, olivat oikein pöyhkeät hänen puolestaan.

Iris oli heti, kun näytelmä oli lopussa, riisunut Preciosan helyt yltään ja pukeutunut vanhaan mustaan pukuunsa. Johtajatar syleili häntä, joku opettajakin tuli onnittelemaan.

-- Hänestä tulee vielä jotain erinomaista, kuiskasi johtajatar johtajalle.

Iris kuuli sanat. Hänen silmissään välähti riemu. Hän otti pienen mytyn, joka sisälsi hänen vähäiset vaatetusneuvonsa, ja pujahti nuorten iloisen, meluavan parven lävitse ulos käytävään. Yksi ja toinen kääntyi katsomaan häntä, kuiskailtiin ja hymyiltiin hänelle.

-- Iris, minne menet? Iris, tule meidän joukkoomme! huusivat hänen luokkatoverinsa. He olivat tosiaan, kuten Maili oli huomauttanut, äärettömän ylpeät siitä, että heidän luokkalaisensa oli saanut esiintyä kahdeksannen luokan juhlassa ja tehnyt sen niin loistavasti.

Mutta Iris pujottelihe nopeasti tyttöjen ja poikien ohi pihalle ja kotiin.

Illempana, kun toiset tulivat juhlasta, vedettiin Iris tilille.

-- Miksi et kertonut mitään meille? tiukkasi Hanna.

-- Oliko hauska esiintyä? huusi Elsa.

-- Etkö pelännyt? uteli Kaarina.

-- Pukusi oli aivan liian väljä, muistutti Aksel. -- Näki, ettei se ollut sinua varten tehty.

Iris nauroi onnellisena.

-- Se oli Eva Kalmin puku. Enhän minä mitään sille voi, että Eva on kahdeksasluokkalainen ja minä vain viidesluokkalainen, sanoi hän.

Yhdeksäs luku.

VELJEKSET.

Mauno Pohjola asteli nopein askelin pitkin katukäytävää. Hän oli levoton ja pahalla tuulella. Sydänyö oli jo käsissä eikä Erkkiä kuulunut kotiin.

Hän harmitteli itsekseen sitä, että oli jättänyt Erkin yksin Väinö Kalmin luo, jonne pojat olivat kutsutut nimipäiville, ja itse lähtenyt kotiin ainettaan valmistamaan.

Väinö ei ollut hyvää seuraa Erkille, eivätkä liioin Martti Tuominen ja Risto Sax. Mauno tunsi heidät liiankin hyvin, olivathan he luokkatovereita. Maunosta he eivät paljonkaan piitanneet, hän kun oli ikävä lukutoukka heidän mielestään, mutta Erkki, se oli poikaa, se. Häntä oli helppo viekotella kaikenmoisiin ajattelemattomiin kepposiin, jotka olivat Martti Tuomisen ja Risto Saxin elinehto.

-- Mitähän he nyt taas keksivät? mutisi Mauno. -- Kunpa nyt vain ehtisin ajoissa. Jos Hanna olisi kaupungissa, ei olisi hätääkään, silloin olisi Erkki kyllä lähtenyt minun kanssani kotiin. -- Hanna, jonka terveys oli yhä vain huonontunut, oli näet keskeyttänyt koulunkäyntinsä ja lähtenyt enonsa luo tämän maakartanoon.

Äkkiä Mauno huomasi olennon, joka hurjaa vauhtia riensi häntä kohti Nikolainkatua myöten.

Mauno säpsähti, paha aavistus valtasi hänen mielensä. Juoksija tuli suoraan häntä kohti. Nyt Mauno hänet tunsi. Se oli Erkki.

Maunon huomatessaan, ei Erkki pysähtynyt, vaan jatkoi juoksuaan huutaen: -- Pian, pian, hän on aivan kintereillämme.

-- Kuka?

-- Poliisi! Joudu, Mauno, tässä on hätä käsissä!

-- Juokse sinä, minä en ole mitään tehnyt, jonka vuoksi juoksisin, vastasi Mauno rauhallisesti, vaikka hänen sydämensä löikin tavallista nopeammin.

Mutta silloin hän ajatteli, että jos Erkki oli tehnyt jonkun kolttosen, oli parasta, että hän, Maunokin, vältti poliisia. Hän alkoi siis juosta ja näki samassa taakseen katsahtaessaan paksun poliisin juosta helkyttävän heidän jäljessään, minkä paksuudeltaan pääsi. Nyt hän kohotti pillin suulleen, vihelsi.

-- Pian, pian! Kiivetään tuosta teurastajan aidan yli.

Yks kaks pojat kiipesivät nopeasti kuin oravat korkean puuaidan ylitse teurastaja Lindin pihalle. Sieltä he pääsivät takatietä paraatikäytävään, avasivat oven sisäpuolelta ja pääsivät siten Maariankadulle. Sieltä he sitten juoksivat Elisabetinkadulle, tekivät vielä pitkän kierroksen eksyttääkseen poliisia ja saapuivat vihdoin levollisesti kävellen kuin ainakin rauhalliset kulkijat Konstantininkadulle. Tuskin he olivat ennättäneet sisään portista, kun kuulivat taas vihellyksen ja sama paksu poliisi juoksi aivan heidän ohitseen Elisabetinkadulle päin.

-- Vähälläpä olimme suistua hänen syliinsä, nauroi Erkki.

Mutta Mauno ei nauranut. Hän oli ääneti; vasta kun pojat olivat omassa huoneessaan, kysyi hän Erkiltä:

-- Mitä te teitte?

-- Särjimme palokellon ja saimme koko palokunnan liikkeelle, nauroi Erkki väkinäisesti. -- Ja siitäkös mellakka syntyi!

Mauno säikähti. -- Etkö tiedä, että siitä voi tulla ikäviä selkkauksia teille? sanoi hän ankarasti.

-- Kaikkea vielä, älä nyt taas ole niin juhlallinen, herra maisteri.

-- Ihmeellistä, kuinka kevytmielinen sinä yhä vielä olet, annat aina Martin ja Riston vietellä itsesi ajattelemattomiin tekoihin.

-- Ja sinä olet aina yhtä ikävä ja väsyttävä, vastasi Erkki ynseästi. -- Mutta minä en viitsi kuulla sinun saarnojasi.

Näin sanoen hän heittäytyi vaatteet yllä vuoteelleen ja käänsi selkänsä Maunolle.

-- Erkki, riisuhan toki, sanoi Mauno. Mutta Erkki ei vastannut. Mauno tarttui hänen käteensä nostaakseen hänet ylös, mutta säikähtyi. Käsi oli tulikuuma, hän katseli tarkemmin Erkkiä, tuollaisena hän ei vielä koskaan ollut veljeään nähnyt. Posket punoittivat, hengitys oli epätasaista, ja kun hän aukaisi silmänsä, oli niissä sekava katse.

Mauno sai hänet töin tuskin riisutuksi ja kömpi sitten alakuloisena itse peitteen alle. Uni väisti hänen vuodettaan. Hän aavisti pahoja; jos pojat todellakin olivat särkeneet palokellon, koituisi siitä varmaankin ikävyyksiä. Rehtori oli hyvin ankara. Katkerasti moitti Mauno taaskin itseään siitä, että oli jättänyt Erkin yksin huonojen toverien joukkoon. Hän ajatteli vanhempiaan, joiden erityinen ylpeys Erkki aina oli ollut. Mauno, joka oli juro käytökseltään ja mitätön ulkomuodoltaan, oli aina saanut olla vähän kuin lapsipuolen asemassa. Sukulaiset, ystävät, opettajat, koulutoverit, kaikki suosivat Erkkiä enemmän. Ja Mauno myönsi, että Erkki ansaitsikin tämän rakkauden. Hän oli päivän poika, iloinen, kaunis, älykäs, ystävällinen ja avulias kaikkia kohtaan. Vain aniharva tunsi ja tiesi hänen varjopuolensa, hänen luonteenheikkoutensa, ajattelemattomuutensa ja turhamaisuutensa.

Mauno hymyili surumielisesti pimeässä. Hän sai usein vanhemmiltaankin kuulla moitteita siitä, että oli kateellinen veljelleen. Ja kuitenkin hän rakasti veljeään -- kenties juuri hänen vikojensa tähden. Jos Erkki olisi ollut lujaluonteinen ja vakava, ei Mauno varmaankaan olisi pitänyt hänestä samalla lailla kuin nyt tietäessään, että veljen heikko luonne tarvitsi hänen tukeaan. Tuntui kyllä katkeralta, kun vanhemmat aina ja joka paikassa asettivat Erkin hänelle esimerkiksi ja suosivat häntä vanhemman veljen kustannuksella. Erkkikin laski usein pilaa kömpelöstä ja jurosta veljestään, mutta ylimalkaan oli veljesten suhde hyvä ja vilpitön.

Vasta aamuyöstä Mauno vaipui levottomaan uneen ja heräsi niin myöhään, että töintuskin ennätti kouluun. Erkki liikehti rauhattomasti vuoteellaan.

Mauno koetti saada häntä jalkeille. Erkki nousi haluttomana ja puki veltosti ylleen. Alakuloisina ja äänettöminä veljekset riensivät kouluun. -- -- --

-- No nyt normaalilyseolaiset ovat keittäneet itselleen aika liemen, nauroi Aksel vahingoniloisesti päivällispöydässä.

-- Mitä he ovat tehneet? kysyi Elsa heti.

-- Ovat särkeneet palokellon ja saaneet palokunnan liikkeelle. Kun poliisit saapuivat paikalle, pötkivät he pakoon, mutta kyllä heidät vielä kiinni saadaan, se on varma.

-- Mistä tiedät, että ne olivat narmaalilyseolaisia? kysyi Kaarina.

-- Meidän koululla tiesivät siitä kertoa. Ainahan tuommoiset jutut leviävät.