Part 8

Neiti Hammarin tarkka opettajankorva kuulee tässä jotain epäiltävää.

-- Minä pistäydyn vähän tervehtimässä lapsia, sanoo hän.

-- He taitavat olla jo nukkumaan menossa, kuuluu Ulriikan hätääntynyt ääni.

Mutta Ulriikan silminnähtävä hämminki lisää vain neiti Hammarin epäluuloa. Hän alkaa astua ruokasalia kohti. Yleisö ja näyttelijät pakenevat suinpäin eri suunnille. Taistelutantereelle jäävät ainoastaan Kaarina, joka on kompastunut pitkään hameeseensa, Iris, joka tyrmistyneenä lepäsi yhä sohvalla, Hanna sekä Sissi, joka rauhallisena istuu paikallaan, Ulla toisessa kädessä, toisessa puoli nekkua.

Neiti Hammar sytyttää sähkön.

-- Mitä tämä merkitsee? Mikä hirveä sekasotku! Kuulumatonta! Elsa! Ester! Aksel! huutaa hän.

Varsin ymmärrettävistä syistä ilmestyi ainoastaan Ester.

-- Minä ihmettelen sinua, Ester, sanoi neiti Hammar ylhäisen kylmällä äänellä, jota hän käytti ainoastaan silloin, kun hän tahtoi perinpohjaisesti nujertaa jonkun.

-- Lapset vain hiukan leikkivät oopperaa, vastasi Ester nöyrästi.

-- Leikkivät oopperaa! Jaa-jaa, nykyajan lapset! No, ja kuka tämän nerokkaan leikin keksi?

-- Iris, vastasi Ester hiukan epäröityään.

-- Tietysti! Neiti Hammar loi musertavan katseen punahameiseen Irikseen. -- Teidän muitten suhteen minulla ei ole rankaisuvaltaa, mutta Iris on minun holhokkini. Sinä menet nyt heti huoneeseesi ilman illallista ja huomenna olet koko iltapuolen koti-arestissa. Minä huomaan surukseni, että isäsi pahat taipumukset ovat sinuun periytyneet. -- Hyvästi, Ester, huomenna puhun tästä äidillesi.

Hän lähti, luoden vielä mennessään masentavan silmäyksen jäljelle-jääviin.

Mutta Iris, joka oli käynyt aivan kalpeaksi neiti Hammarin mainitessa hänen isäänsä, läksi pää pystyssä, uhmaava ilme silmissään, huoneesta, ja hetkisen kuluttua kuului kyökintakaisesta kopukasta, jossa hän asui yhdessä Ulriikan kanssa, kirkas laulu:

Katkera kuolema on, kun sinut nähdä sain...

Kuudes luku.

SALAISUUKSIA.

-- Miksi ei Iris ole syömässä? kysyi rouva Heinonen pari viikkoa myöhemmin aamiaispöydässä.

Kaarina punastui, mutta Aksel vastasi kuivasti:

-- Arestissa! Kaikki katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.

-- Hän myöhästyi taaskin rukouksesta, jatkoi Aksel, -- ja koska sitä myöhään tulemista nyt on jatkunut toista viikkoa, jätti johtajatar hänet pariksi tunniksi arestiin.

Rouva Heinonen ravisti huolestuneena päätään, ja Ester huudahti:

-- Kuulumatonta huolimattomuutta! Tietääkö täti Alina siitä?

-- Tietysti hän ainakin saa sen tietää.

Sissi alkoi ulvoa. -- Nyt täti varmaankin taas toruu Iris rukkaa. -- Uhuuu-uhuu.

-- Ole paikalla vaiti, Sissi. Etkö tunne alkeellisimpiakaan pöytätapoja? Mene heti ulos huoneesta, komensi Ester. -- Sissi on tosiaankin aivan vailla tapoja, jatkoi hän kääntyen äitinsä puoleen. Häntä pitäisi paremmin kasvattaa.

Rouva Heinonen näytti entistään huolestuneemmalta, mutta Mauno sanoi tyynesti:

-- Sissillä on lämmin sydän.

Kalkki nousivat enemmän tai vähemmän alakuloisina pöydästä. Kaarina ja Hanna katosivat viimemainitun huoneeseen, joka vähitellen oli tullut nuorten kokouspaikaksi. Pohjolan pojatkin, joista varsinkin Erkki oli saavuttanut kaikkien suosion, tulivat sinne usein.

-- Voitko ymmärtää, mistä syystä Iris niin usein myöhästyy koulusta? kysyi Kaarina huolestuneena Hannalta.

-- Se on käsittämätöntä. Olen pitänyt häntä silmällä, ja hän lähtee aina ennen meitä matkaan. Mutta missä hän aikansa viettää, on arvoitus.

-- Etkö ole häneltä kysynyt? Sinuun hän luottaa.

-- Ei tässä asiassa. Hän on mykkä kuin kala ja alkaa minua välttää, kun häneltä utelen. -- Hannan lempeät silmät täyttyivät kyynelillä.

-- Kuule, Hanna, meidän täytyy ottaa asiasta selkoa. Iris on niin ajattelematon. Ajattele, jos hänet erotetaan koulusta. Johtajatar on niin hirveän äkäinen hänelle. Entä neiti Hammar!

-- Miten ottaa selkoa?

-- Meidän täytyy vartioida häntä ja lähteä kotoa samaan aikaan kuin hänkin.

-- Mutta sehän on vakoilemista. Ja vakoileminen on epäjaloa, vastusti Hanna.

-- Niin, mutta kun se tapahtuu hänen omaksi hyväkseen, puolusti Kaarina.

Tytöt päättivät kumpikin pitää huolta siitä, ettei Iris tästä lähtien saisi myöhästyä koulusta. Seuraava päivä oli sunnuntai. Kaarinan täytyi aamulla mennä asemalle viemään kirjettä, ja kun hän kahdeksan aikana astui portaita alas, tapasi hän Iriksen porraskäytävässä hengästyneenä kuin nopeasta käynnistä ja läpimärkänä.

-- Missä sinä olet näin varhain käynyt? kysyi Kaarina kummastuneena.

-- Kävelemässä, vastasi Iris ynseästi.

Kaarinan aivot alkoivat taas askaroida. Tässä piili jokin salaisuus. Kävelemässä. Tällaisella ilmalla, kun vettä satoi kuin kaatamalla ja tuuli, niin että sateenvarjo tuskin pysyi pystyssä. Kiitti onneaan, kun pääsi raitiovaunuun.

Maanantaina tuli Iris muitten mukana ajoissa kouluun, mutta päivällisen jälkeen hän heti katosi.

Iltapuolella menivät Kaarina ja Elsa yhdessä rouva Heinosen ompelijattaren luo Pitkänsillan taakse. Juuri sillan päässä seisoi sanomalehtityttö kovalla äänellä huutaen sanomalehtiään kaupaksi.

Kun Kaarina ja Elsa tulivat tytön kohdalle, oli eräs työmies paraillaan ostamassa häneltä sanomalehteä. Tyttö vetäisi äkkiä huivinsa silmilleen ja pujahti nopeasti läheisen talon porttikäytävään. Hän ei muistanut ottaa mieheltä rahaakaan.

Mutta Kaarina ja Elsa katselivat toisiinsa kalpeina ja säikähtyneinä.

-- Tunsitko? kysyi Elsa silmät pyöreinä.

Kaarina nyykäytti ääneti päätään.

-- Kauheata, vaikeroi Elsa. -- Mitä äiti sanoo ja Elin ja Ester? Ja täti Hammar! Hän lähettää varmaankin Iris raukan kasvatuslaitokseen, niinkuin hän joskus on uhannut.

Kaarina tarttui lujasti Elsaa käsivarteen. -- Sinä et saa kertoa tästä kenellekään vielä, sanoi hän terävällä äänellä. Sinä et saa, muista se. Puhutaan ensin Iriksen kanssa ja otetaan asiasta selkoa. Lupaathan, ettet vielä puhu mitään?

Elsa epäröi. -- Mutta äidille ainakin.

-- Ei, ei kenellekään vielä. Rakas Elsa, Kaarinan ääni kävi rukoilevaksi, -- jos lupaat olla vaiti, saat tuon pienen mosaiikkineulani, josta niin paljon pidät. Lupaathan?

-- Olkoon menneeksi. Elsa ei voinut vastustaa niin houkuttelevaa tarjousta.

Kaarinan sydän sykki levottomasti. -- Voi, kunpa nyt saisin neuvotella isän tai äidin kanssa, huokasi hän.

Kotona herätti tyttöjen tavaton äänettömyys huomiota. Kaarina, joka ei luottanut Elsan vaiteliaisuuteen, vei hänet mukaansa Hannan kamariin. Kuiskaten hän kertoi asian Hannalle.

Hanna pelästyi kauheasti ja alkoi vavista koko ruumiiltaan. Elsa sai kaataa koko hajuvesipullon sisällön hänen ylitseen, ennenkuin hän virkosi.

-- Oletteko jo puhuneet muille? oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.

-- Emme, vakuutti Kaarina. -- Päätimme ensin puhua Iriksen kanssa. Kutsutaan Iris heti tänne, kun hän tulee kotiin.

Samassa astui Ulriika sisään ja antoi Hannalle kirjeen. Hanna avasi sen ja kävi aivan kalpeaksi.

-- Hanna rakas, mitä se on? huudahtivat Kaarina ja Elsa yhteen suuhun.

-- Muuan henkilö vain, joka tahtoo minua tavata. Minun täytyy lähteä heti ulos.

Hän harjasi hermostuneena tukkaansa ja riisui esiliinan yltään.

Kaarina ja Elsa katsoivat toisiinsa kuin kaksi kysymysmerkkiä.

-- Kauhean paljon salaisuuksia, valitti Elsa, kun Hanna oli lähtenyt. -- Luuletko, että se henkilö on poliisi?

-- Poliisi!

-- Niin, ehkä hän tuli Iriksen tähden.

Kaarina aivan jähmettyi.

-- Kauheata! Mennään katsomaan, onko Iris jo tullut.

Iris ei ollut kotona. Ulriika murisi itsekseen keittiössä ja Sissi vaikeroi:

-- Missä Iris on? Hän lupasi leikata minulle paperinukkeja.

Aksel tuli kotiin ja kysyi uteliaana:

-- Minnekä Hanna lähti niin muhkeasti? Juuri kuin tulin meidän portille, näin hänen astuvan autoon, joka odotti meidän portaiden edessä.

-- Oliko se poliisiauto? kysyi Elsa hätäisesti.

Aksel nauroi. -- Valitettavasti ei, neiti Järkevä, siinä istui ainoastaan eräs siviilipukuinen herrasmies. Mutta kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin olisihan hän voinut olla salapoliisi. Epäiletkö ehkä, että hurskas Hannamme on tehnyt taskuvarkauden?

-- Hyi, Aksel, nauroi Erkkikin, -- älä noin julmaa leikkiä laske, näethän miten punainen Elsa on, ja Kaarinakin on aivan hätääntynyt.

Hetkisen kuluttua tuli Pappilan Maiju laskuvihkoineen Kaarinan luo. Hänen oli vaikea seurata laskennossa, jonka vuoksi Kaarina häntä auttoi siinä. Laskuesimerkit olivat tällä kertaa harvinaisen pitkät ja vaikeat, ja Maiju tavallista typerämpi, niin että koko ilta kului niiden selvittämisessä.

Iris tuli kotiin, mutta ei näyttäytynyt, loi vain aran katseen Kaarinaan ja Elsaan hiipiessään keittiöön. Hanna tuli myöskin. Hänen silmänsä säteilivät harvinaisen kirkkaasti ja hänen muutoin niin tyyni olentonsa oli kiihtynyt. Hän poistui heti syötyään huoneeseensa.

-- Merkillisen salaperäinen mieliala tänä iltana, huomautti Mauno ivallisesti.

Kaarina ja Elsa loivat toisiinsa merkitseviä katseita. Ja tuo onneton Maiju viipyi vallan kiusoittavan kauan!

Viimein hän kuitenkin meni, mutta silloin täytyi Kaarinan ryhtyä saksan kielioppiin ja historian läksyyn, eikä saanut tavata Hannaa eikä Iristä.

Kun Kaarina seuraavana päivänä tuli ruokapöytään, huomasi hän heti, että Elsa lupauksestaan huolimatta oli kielinyt. Rouva Heinosen poskilla hehkui punaiset täplät, ja Ester oli kiihtynyt ja tavallista ärtyisempi. Iristä ei näkynyt. Kaikki tunsivat, että oli ukkosta ilmassa. Ovikello soi, ja neiti Hammar astui sisään. Synkkänä hän katosi rouva Heinosen huoneeseen. Iris kutsuttiin sinne myöskin. Hänen kasvonsa olivat aivan ilmeettömät, tummat silmät vain hehkuivat.

-- Kyllä hän nyt saa, sanoi Ester. -- Ja sietääkin. Ajatelkaa, käydä sanomalehtiä myömässä kuin mikäkin katutyttö. Hirveätä! Ja hänen äitinsä oli meidän tätimme!

-- Epähienoa, mautonta! Ja rahat hän on tietysti pannut makeisiin, lisäsi Aksel.

-- Niin, kun ei kukaan koskaan antanut hänelle rahoja, itki Sissi.

-- Ulos Sissi, tämä ei sovi sinun korvillesi. Kauhean nenäkäs tuo tyttö, torui Ester.

Sissi juoksi parkuen keittiöön Ulriikan luo, jonka silmät olivat punaiset ja kädet vapisevat.

Elsa istui syyllisen näköisenä sohvan nurkassa välttäen katsoa Kaarinaan. Hanna poistui huoneeseensa, Kaarina hiipi hänen jälkeensä. He itkivät molemmat.

Noin tunnin kuluttua lähti neiti Hammar pois. Iris lähetettiin huoneeseensa.

-- No, mitä hän sanoi? kysyi Ester uteliaana, kun rouva Heinonen ja Elin palasivat arkihuoneeseen.

-- Hän ei puhu mitään, seisoo vain mykkänä. Täti uhkaa lähettää hänet maalle. Hän on kauhean uppiniskainen. Kuka olisi uskonut, että Helenan tyttärestä tulisi tuollainen villi! -- Rouva Heinonen huokasi raskaasti.

Hetkisen kuluttua hiipi Hanna Iriksen pieneen keittiön takaiseen komeroon. Iris istui kyyristyneenä kokoonvedetyllä harmonikkasängyllä. Hän tuijotti synkkänä eteensä. Koko hänen olentonsa teki niin hyljätyn ja surullisen vaikutuksen, että kyyneleet kohosivat Hannan silmiin. Hän istuutui Iriksen viereen, mutta tämä käänsi ynseänä hänelle selkänsä.

-- Iris, pyysi Hanna, -- älä ole minulle noin tyly.

-- Mene pois. Minähän olen vain kasvattamaton katutyttö, sanoi Iris katkerasti.

Hanna kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. -- Etkö tahdo kertoa minulle, miksi rupesit noin ajattelemattomaan tekoon? Olisin iloinen, jos osoittaisit minulle luottamusta.

Iris pudisti päätään. -- En kerro sitä kenellekään. Te vain nauraisitte.

-- Olenko minä koskaan nauranut sinulle?

-- Et, et, sinä olet aina ollut minulle hyvä, huusi Iris, ja samassa tulvasivat kyyneleet esille. Hän painoi päänsä Hannan olkapäälle ja itki kauan ja katkerasti.

Hanna siveli äänetönnä hänen hiuksiaan.

-- Minä tahdoin ottaa laulutunteja, alkoi Iris kertoa nyyhkytystensä välillä. Mutta kun ei minulla ollut rahoja millä maksaa, rupesin myömään sanomalehtiä. Talonmiehen tyttö myö lehtiä ja saa 45 markkaa kuussa. Laulunopettajani sanoi, että minulla on harvinaisen hyvä ääni. -- Ja kesken itkua kirkastuivat Iriksen kasvot.

-- Iris rukka, senkö vuoksi sinä aamulla aikaisin samoilit pimeitä katuja, kun me muut vielä nukuimme?

-- Niin, ja nyt he ovat saaneet sen tietää, enkä minä enää saa jatkaa laulutuntejani. Hän purskahti uudestaan itkuun.

Hanna mietti hetkisen.

-- Kuulepas, Iris, me menemme molemmat neiti Hammarin luo, ja kerromme kaikki ja pyydämme anteeksi. Ehkä kaikki vielä käy hyvin.

-- En minä uskalla, hän on niin kauhean ankara.

-- Sinun on paljon helpompi olla, kun olet tunnustanut asian.

Hetkisen vastusteltuaan suostui Iris, ja vielä samana iltana soittivat ystävykset neiti Hammarin ovikelloa. Neiti Hammar oli ensiksi synkkä kuin ukkospilvi, ankara ja taipumaton. Mutta Iris oli harvinaisen nöyrä ja katuvainen, ja Hanna puhui niin kauniisti, että kivikin olisi voinut heltyä, kuten Iris jäljestäpäin sanoi. Ja kuinka ollakaan, loppujen lopuksi päätti neiti Hammar antaa anteeksi hurjalle suojatilleen, tietysti sillä ehdolla, ettei tämä vastedes panisi toimeen samanlaisia sivistymättömiä keksintöjä.

Mutta laulutunnit hänen täytyi jättää, niihin ei neiti Hammarilla ollut halua eikä varoja. Ja ahkeruudella ja nöyryydellä tuli Iriksen sovittaa hairahduksensa.

Tytöt niiasivat jäähyväisiksi. Hanna oli ylen tyytyväinen heidän käyntinsä tulokseen. Kappaleen matkaa he kulkivat ääneti, sitten sanoi Iris kaiuttomalla äänellä:

-- Minun pitää kai nyt mennä ilmoittamaan laulunopettajalleni, että keskeytän tuntini.

-- Tahtoisitko kovin mielelläsi jatkaa lauluopintojasi? kysyi Hanna.

Iris naurahti katkerasti. -- Tahtoisinko? Kärsisin nälkää, jos vain oppisin laulamaan. Ja ehkä minä jonakin päivänä karkaankin ansaitakseni rahoja sitä varten.

-- Iris, Iris, älä puhu noin -- lempeä Hanna oli aivan kauhistunut. -- Kuule, älä mene vielä tänään laulunopettajasi luo, ehkä keksimme huomiseksi jonkin keinon. Lupaathan, ettet mene vielä tänään?

-- Sama se, vaikka en tosiaankaan ymmärrä, mitä hyötyä siitä olisi.

-- Kuka tietää? Ja nyt minun täytyy erota sinusta, lähden tapaamaan erästä sukulaista.

Iris nyökkäsi päätään jäähyväisiksi ja jatkoi välinpitämättömänä matkaansa.

Seuraavana päivänä Iris hyökkäsi punaisena Hannan huoneeseen ja syleili häntä rajusti.

-- Ajatteles, Hanna, minä kävin laulunopettajan luona, ja tiedätkös, mitä hän sanoi! Minun ei tarvitse huolehtia maksusta. Minun tulee vain olla ahkera ja harjoittaa ääntäni. Tiedätkös, Hanna, -- Iris hiljensi ääntään, -- eilen illalla rukoilin Jumalaa niin hartaasti, niin hartaasti, että saisin oppia laulamaan, luuletko, että hän on kuullut rukoukseni?

-- Hän kuulee aina rukouksemme, sanoi Hanna, ja kirkas loiste levisi hänen kasvoilleen.

-- Niin, sellaisen kuin sinun, mutta minähän olen niin raju ja kelvoton. Ja sitäpaitsi on laulunopettaja niin kauhean kitsas, en voi ymmärtää, kuinka hän antaisi minulle ilmaiseksi tunteja.

Hannan huulille nousi veitikkamainen hymy. -- Älä nyt sitä tuumiskele, voithan ajatella, että satujen haltijatar pitää sinusta huolta.

-- Niin, sehän on luonnollisinta, nauroi Iris ja kajahutti kirkkaan säveleen, joka pian kokosi talon nuorison Hannan huoneeseen. Kaikki olivat iloiset nähdessään Tuhkimon taas hilpeänä.

Seitsemäs luku.

MUUAN ENO.

Joululoma oli mennyt menojaan, joulukinkut, puurot, tortut, ja hämäräleikit kuusen ympärillä olivat vain muisto enää. Jokapäiväinen elämä kulki taas entistä latuaan kotona ja koulussa.

Toista oli Kaarinasta nyt kuitenkin saapua Helsinkiin kuin syksyllä. Uutuuden viehätys puuttui, mutta myöskin yksinäisyyden tunne, nyt hän tuli tuttuun paikkaan, ystävien ja toverien pariin.

Ensimmäisinä päivinä ei koulutyö tahtonut maistua; oli niin paljon kysymistä ja kertomista. Päivällisen jälkeen istuttiin vielä kauan arkihuoneessa juttelemassa, ja jos rouva Heinonen tai Elin näytti happamelta, siirryttiin Hannan huoneeseen.

Kaarinan ystävyys Elsaan oli koko lailla jäähtynyt. Hän piti kyllä Elsasta, mutta huomasi liian selvästi hänen vikansa. Pikku sievä Elsa parka, hän oli kyllä hyväsydäminen, mutta pintapuolinen ja turhamainen hän oli ja typerä sen lisäksi.

Sitävastoin piti Kaarina yhä enemmän Hannasta ja Iriksestä. Myöskin Maunosta ja hänestä oli tullut hyvät ystävät. He olivat molemmat huvitetut historiasta. Mauno, jolla oli perinpohjaiset tiedot siinä aineessa, tiesi kertoa niin paljon sellaista, jota ei oppikirjoissa ollut. Usein he kiistelivät historiallisista henkilöistä, kumpaisellakin oli omat mielihenkilönsä. Kaarinan sankari oli Kustaa Aadolf, Maunon Napoleon. Mauno puolestaan ihaili Kaarinaa, vaikka hän ylimalkaan halveksi tyttöjä.

-- He ovat kaikki enemmän tai vähemmän kanoja, oli hänen tapana sanoa. Mutta Kaarina osasi puhua muustakin kuin vaatteista ja tanssiaisista. Ja sitäpaitsi hän ymmärsi hyvin leikkiä ja saattoi makeasti nauraa sukkelalle pilapuheelle, vaikka se olisikin ollut suunnattu häneen itseensä.

Hiljaisen Hannan ja vilkkaan, iloisen Erkin välille oli syntynyt jonkinlainen ystävyyssuhde. Erkki kertoi mielellään Hannalle pikku salaisuutensa ja kysyi häneltä neuvoa. Hanna taas, jolla ei koskaan ollut ollut veljiä eikä sisaria, piti paljon Erkistä.

Eräänä iltana, kun Hanna istui ainettaan kirjoittamassa, koputettiin ovelle ja Erkin kiharatukkainen pää kurkisti sisään.

-- Saanko tulla?

-- Tule vain, sanoi Hanna. -- Mutta älä ole kauan, minulla on kiire.

Erkki istui matalalle jakkaralle Hannan viereen.

-- Kuulepas, Hanna, meillä normaalilyseolaisilla on ensi viikolla tippakonventti, ja vanhan hyvän tavan mukaan saamme jokainen kutsua tytön toveriksemme. Tahdotko sinä tulla minun kanssani?

-- Kiitos, Erkki, olet hyvin ystävällinen, mutta en luule, että voin tulla.

Erkki tuli nähtävästi pahoilleen.

-- Miksi et? Luulen, että sinulle tulisi hauskaa. Mauno on pyytänyt Kaarinan, Yrjö Heiniö Elsan ja Väinö Kalm Esterin. Voisimme pitää keskenämme hauskaa.

-- Erkki hyvä, minua ei huvita tanssi, enkä mielelläni käy tanssiaisissa. En luule, että isävainajani olisi siitä pitänyt.

-- Onko sinusta tanssiminen sitten syntiä?

-- En sitä väitä, mutta minusta tuntuisi vaikealta tanssia, kun isäni makaa haudassa. Erkki hyvä, pyydä Iris. Hän tulisi niin iloiseksi. Luulen, ettei hän koskaan vielä ole ollut tanssiaisissa, ja hän iloitsisi siitä sata kertaa enemmän kuin minä.

Erkki epäröi. -- Minä olin niin kuvitellut, kuinka hauska meillä olisi. Eihän sinun tarvitsisi tanssia siellä. Pitäisimme muuten hauskaa.

-- En kiellä ainoastaan tanssin tähden, sanoi Hanna hiljaa, mutta pelkään, ettei se olisi minulle hyväksi.

-- Miksi niin, oletko sairas?

-- Olen ollut hiukan heikko viime aikoina. Lääkäri sanoo, että minun pitää olla hyvin varovainen voidakseni jatkaa kouluani.

Erkki katseli Hannaa. Niin, hän näytti todella melkein huonolta, iho oli läpikuultava, silmät suuret, ja kädet olivat käyneet niin kapeiksi. Tuntui kuin kylmä käsi olisi kouristanut hänen sydäntään, mutta hän tekeytyi iloiseksi hilliten mielenliikutuksensa.

-- Olkoon menneeksi, sanoi hän reippaasti, -- minä pyydän Iristä, mutta sitten sinun myöskin pitää luvata minulle, että käyt ahkerasti kävelemässä ja syöt hyvästi. Luulenpa, että rupean pitämään sinusta isällistä huolta, lisäsi hän veitikkamaisesti. Tiedäthän, että aion lääkäriksi, sinä saat olla ensimmäinen potilaani.

Hanna hymyili. Erkin iloinen olento oli jo itsessään lääkettä hänen alakuloiselle mielelleen.

Kello kuusi lauantai-illalla oli konventin määrä alkaa, kello puoli kuusi täsmälleen astuivat Kaarina ja Elsa valmiina arkihuoneeseen, jossa Yrjö Heiniö, Mauno ja Erkki odottivat heitä. Heti huoneeseen tultuaan huomasi Kaarina, että jotain oli hullusti. Erkki oli synkän näköinen, Mauno ja Yrjö Heiniö noloja, Ester torui paraillaan Iristä, joka surkean näköisenä seisoi hänen edessään.

-- Ja sinä aiot todellakin tulla tuossa asussa normaalilyseolaisten konventtiin? Et sinä ainakaan turhamainen ole!

-- Minulla ei ole parempaa, puolusti Iris puoliääneen.

-- Silloin pitäisi sinulla olla ymmärrystä sen verran, että jäät pois, jo Erkinkin tähden.

Kaarinan täytyi myöntää, että Ester tällä kertaa oli oikeassa, vaikka hän olisi voinut sanoa sanottavansa hienotunteisemmin. Ei Iris ollut juuri sennäköinen kuin olisi ollut tanssiaisiin menossa. Hänen musta hameensa oli liian lyhyt ja kauhean vanhanaikainen, pusero ahdas ja kutistunut, kengät olivat kyllä tällä kertaa kiilloitetut, mutta tanssikengiksi kovin kömpelöt. Hansikkaat olivat suuret ja mustat.

Nyt tulivat rouva Heinonen, Elin, Aksel ja Hanna sisään katsomaan lapsia. -- Kaarina ja Elsa olivat sievät ja herttaiset vaaleissa puvuissaan, Ester parka ei koskaan ollut sievä, mutta hän oli hyvin hieno, käherretty ja puuteroitu ja viimeisen muodin mukaan puettu.

-- Te olette oikein somat, sanoi Elin hyväksyvästi tarkastaen heitä. -- Mutta taivas varjelkoon, Irishän on kauhea. Miksi ei kukaan ole pitänyt huolta hänen puvustaan? lisäsi hän moittivasti. -- Eihän Erkki voi tuollaisen variksenpelättimen kanssa lähteä.

Iris punastui, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Kaarinan oli kovin paha olla, miksi ei kukaan tosiaankaan ollut Iris rukan puvusta huolehtinut? Elsa ja Ester olivat niin sirot, mutta Iriksestä ei kukaan välittänyt.

-- Sinä luulet varmaankin kaikkien normaalilyseolaisten olevan yskässä, koska niin runsaasti olet parfymoinut itsesi tärpätillä, nauroi Aksel ivallisesti.

Väkevä tärpätinhaju täytti todellakin huoneen. Iris parka, jonka puvussa aina oli pilkkuja, oli tärpätillä koettanut hangata ne pois.

Täti Heinonen näytti onnettomalta ja ravisti päätään. Kaikki olivat pahoillaan.

-- Ehkä on parasta, että jään kotiin, sanoi Iris luoden aran katseen sivusta Erkkiin.

Hanna katseli Erkkiä. Mitähän hän sanoo? Turhamaisuusko vai hyvä sydän voittaa! Hän tiesi, että Erkki oli turhamaisuuteen taipuva ja sen lisäksi arka toisten ivalle. Ja varmaan moni ihmettelee, että hän, luokkansa suosituin ja hauskin poika, on tuonut niin huonosti puetun tytön juhlaan.

Hetken Erkki epäröi, sitten hän iloiseen, hilpeään tapaansa huudahti:

-- Hassutusta, Iris, tule sinä vain mukaan. Ei meidän pojat niin turhamaisia ole. Ja tärpätinhaju haihtuu kyllä ulkona.

Hanna loi Erkkiin katseen, joka sai tämän mielihyvästä punastumaan. Ja Mauno laski hiljaa kätensä veljensä olalle: -- Oikein, veikko, se oli miehen puhetta.

Samassa soi ovikello ja Ulriika toi sisään suuren pahvilaatikon. Hänen poskensa hehkuivat:

-- Irikselle, sanoi hän ja laski laatikon varovasti pöydälle.

-- Irikselle! Mitä ihmettä! Merkillistä! Mitähän siinä on. Onko se oikein totta Irikselle? Avatkaa se pian! sateli yltympäriltä.

Mutta Sissi tanssi riemusta ja huusi käsiään taputtaen: -- Minä tiedän mikä siinä on. Kultahame Irikselle niinkuin Tuhkimuksessakin.

-- Sakset! komensi Elin. Hän avasi kartongin, ja ihme, kumma! Sissi oli oikeassa, laatikosta ei tosin sukeltanut esiin kultahame, vaan kevyt, ilmava valkoinen puku.

-- Viehättävä! Ihastuttava! huudahtivat Elsa ja Ester.

-- Odottakaa, täällä on vielä, sanoi Elin ja otti laatikosta valkoiset silkkisukat, sirot valkoiset kengät ja pitkät valkoiset hansikkaat.

Kaikki seisoivat kuin ukkosen iskemät. Tämähän oli kuin satua. Iris itse oli kuin kivettynyt.

-- Ei nämä voi olla minulle, hän mutisi.

-- Älä hulluttele, osoite on selvästi sinulle, mene nyt vaan ja pue nopeasti yllesi, puuhasi Elsa innoissaan.

-- Minä tulen sinua auttamaan, sanoi Ester, -- pian, pian, ja hän veti hämmästynyttä Iristä kädestä omaan huoneeseensa. -- Elin, tule sinäkin.

Sillä aikaa kuin Iristä puettiin, koetettiin arkihuoneessa arvailla, keneltä ihmeellinen lahja oli. -- Se on tietysti täti Alinalta, sanoi Elsa.

-- Jos se on täti Alinalta, epäilen, että mummorukan pää on sekaisin, nauroi nenäkäs Aksel. -- Ei hän muutoin olisi tuommoista pukua Irikselle lähettänyt.

-- Vaiti, Aksel, älä puhu niin sopimattomasti, torui rouva Heinonen.

Hetkisen kuluttua astui Iris sisään. Ihastuneet huudot tervehtivät häntä. Puku oli todella erittäin sievä ja aistikas ja soveltui Irikselle erinomaisesti.

-- Oikea taideteos! mumisi Aksel ihastuneena.