Part 7

-- Hän hankki minulle hevosen, muutoin olisin ollut aivan onneton, sanoi Iris. Hänen hyvä tuulensa oli taas palannut. -- Oi, ette usko, kuinka kauhistuin, kun Alina täti astui sisään. Luulin viimeisen hetkeni tulleen, mutta samalla valtasi minut hillitön halu saada vähän kujeilla hänen kanssaan. Ihme, ettei hän minua tuntenut?

Iris nauroi sydämellisesti.

-- Katsokaas, minä näin rouva Petanderin kesällä, kun hän oli käymässä Roosa tädin luona. Alina täti oli silloin Heinolassa kylpemässä. Tiesin, että hän oli Akselin kummi. Aili Vaaran täti, joka on näyttelijä, hankki minulle puvun ja valetukan ja maalasi minut vanhan näköiseksi. Enkö ollutkin mainio rouva?

-- Olit kyllä, sanoi Hanna, mutta hän näytti yhä vakavalta. Hänen arka omatuntonsa kärsi siitä, että neiti Hammaria oli petetty.

-- Älä ole pahoillasi, Hanna, kuiskasi Iris sanoessaan hyvää yötä. -- Minullakin on niin paha mieli. Soisin, että olisin yhtä vakava ja hyvä kuin sinä.

Hanna katseli kostein silmin hänen jälkeensä. Merkillistä, miten paljon hän piti Iriksestä!

Neljäs luku.

MUURAHAISET.

Iris asteli katua pitkin kirjat kainalossa, pää painuksissa. Hän oli unohtanut sateenvarjonsa kouluun, ja syksyinen sade sai estelemättä kastella hänen hattuaan ja pukuaan. Mutta se oli tytöstä yhdentekevä, hänen mielensä oli niin apea, että teki miltei hyvää saada joku virkistävä pisara silloin tällöin niskaansa. Hän pohti nyt kuten usein viime päivinä Akselin syntymäpäivän jälkeen samaa kysymystä: Olenko pettänyt Alina tätiä? Pitäisikö minun hänelle tunnustaa kujeeni? Mutta pelkkä ajatuskin, että hänen täytyisi kertoa hirvittävälle tädille kepposensa, jähmetytti häntä. Hän näki edessään neiti Hammarin kylmät silmät, kuuli hänen ankaran äänensä: "Kevytmielinen tyttö, se on juuri sinun tapaistasi." Huu, Alina täti saattoi olla niin pelottavan kova. Hän ei varmaan itse koskaan ollut lapsena kujeillut eikä pitänyt hauskaa. Varmaan hän oli ollut silloin niinkuin nytkin: säädyllinen, kylmä ja nuhteeton. Senpävuoksi hän ei ymmärtänyt, että saattoi olla vallaton ja iloinen.

Uh, kuinka taivas oli harmaa ja lohduton! Maalla ei syksy koskaan ollut näin surullinen. Se oli kirjava ja iloinen, täynnä touhua ja askareita. Iris huokasi. Kukahan nyt hoiteli Metsäpirttiä? Mitähän Sere ja Taneli puuhasivat uutistorpallaan? He ikävöivät Metsäpirttiin, sen saattoi huomata heidän kirjeistään.

Märkänä ja alakuloisena Iris saapui kotiin, riisui vaatteensa ja meni keittiöön syömään. Hän oli myöhästynyt aterialta Selma tädin asioita toimittaessaan, ja ruoka oli jo korjattu pöydästä. Autettuaan Ulriikaa astiain pesussa hän istui ikkunan ääreen pää käsien nojassa ja tuijotti ulos.

-- Jos olisin katolilainen, menisin luostariin, sanoi hän Ulriikalle.

-- Herrajesta sitä tyttöä! Hyi, kuka niin syntisesti puhuu!

-- Ei minusta kuitenkaan kukaan välitä, ja luostarissa oppisin hyväksi.

-- Onko Iris täällä? huusi Elsa kurkistaen keittiön ovesta.

-- Olen, vastasi Iris haluttomasti.

-- Tule Hannan huoneeseen, meillä on hauska tuuma.

-- Ei minua haluta. Olen väsynyt.

-- Loruja! Tule pian. Hanna ja Kaarina odottavat.

Iris nousi vastahakoisesti. Hän olisi mieluummin istunut yksin omissa surullisissa ajatuksissaan.

Hanna ja Kaarina huudahtivat iloisesti hänelle vastaan:

-- Vihdoinkin! Sinäpä viivyit kauan! Ja Kaarina kiirehti selittämään:

-- Tiedätkö, me olemme päättäneet perustaa ompeluseuran.

-- Vai niin. Asia ei näkynyt huvittavan Iristä.

-- Me aiomme ommella vaatteita köyhille lapsille, kertoi Hanna.

Iris oli yhä välinpitämätön.

-- Ja jokainen seuran jäsenistä saa kutsua jonkun ystävänsä. Silloin meitä tulee kahdeksan, ehdotti Kaarina.

-- Saako kutsua kenen tahansa? kysyi Elsa.

-- Ei suinkaan, kaikkien seuran jäsenten täytyy hyväksyä hänet ensin.

-- Otetaanko pojat mukaan? kysyi Elsa.

-- Vielä mitä! Hehän tahtovat pitää hauskaa ilman hameväkeä, muistutti Kaarina. -- Me emme heistä välitä.

Ovella kuului koputus. Erkki pisti päänsä sisään.

-- Ottaako neiti Ström vastaan vieraita?

-- Sano: ei, kuiskasi kostonhimoinen Kaarina.

-- Oletko unhottanut, kuinka kilttejä he olivat Irikselle, kuiskasi Hanna takaisin ja lisäsi ääneen: -- Tulkaa vaan sisään.

Mauno, Aksel ja Erkki astuivat huoneeseen.

-- Meillä oli niin surkean ikävä omassa huoneessamme. Ettekö tahtoisi armahtaa meitä ja tulla arkihuoneeseen? sanoi Aksel.

-- Me pidämme kokousta, toimitti Elsa mahtavan näköisenä.

-- Kokousta!

-- Niin juuri, me aiomme perustaa ompeluseuran.

Mauno naurahti epäilevästi, mutta Erkki huudahti:

-- Sehän on mainiota! En ole koskaan vielä ollut naisten kokouksessa. Kai me saamme olla mukana?

-- Saadaksenne pilkata!

-- Hyi, Kaarina, sinä olet tullut oikein ilkeäksi.

-- Tulkaa nyt vaan, tytöt, kehoitti Aksel. -- Me olemme hommanneet vähän makeisiakin. Pähkinöitä, leivoksia ja karamelleja.

Se kuului liian houkuttelevalta, kerrassaan vastustamattomalta.

-- Voisimmehan yhtä hyvin istua sielläkin, ehdotti Elsa.

-- Sama se, sanoi Kaarina.

-- Tietysti tulemme. Minä rakastan pähkinöitä! huusi Iris.

-- Voimmehan pitää kokousta arkihuoneessakin, sanoi Hanna.

Tuokion kuluttua istui koko seurue arkihuoneessa. Pojat toivat lupaavan näköisiä pusseja kamaristaan. Elsa levitti valkean liinan pöydälle ja tyhjensi pussien sisällön lautasille ja maljoihin. Ja niin oli täydellinen sovinto rakennettu poikien ja tyttöjen välille.

-- Entä kokouksenne, sanoi Mauno hiukan ivallisesti.

-- Meillä täytyy tietysti olla puheenjohtaja, sanoi Kaarina nakertaen suurta pähkinää.

-- Minä ehdottaisin Hannaa, joka on pannut alkuun koko puuhan, sanoi Iris.

Hanna esteli, ja kun hetken aikaa oli kursailtu ja kiistelty tästä tärkeästä toimesta, joutui Aksel puheenjohtajaksi.

Hän asettui heti istumaan pöydän päähän, haki keittiöstä sokerinuijan ja rykäistyään pari kertaa avasi kokouksen.

-- Mikä seuran nimeksi?

-- Perhoset, ehdotti Elsa kerkeästi.

-- Ei sovi, nehän eivät tee mitään työtä.

-- Kipinä, esitti Kaarina.

-- Liian tavallinen.

-- Muurahaiset, oli Hannan ehdotus.

-- Niin, se kuuluu hauskalta, sanoi joku.

-- Hyväksytäänkö siis Muurahaiset?

-- Hyväksytään.

Sitten valittiin jäsenet. Jokaisella tytöllä oli oma ehdokkaansa.

-- Siiri Vuori, ehdotti Kaarina. -- Hän on hauska tyttö, ja me tunnemme hänet kaikki.

-- Hyväksytään.

-- Maili Borg, ehdotti Elsa epäröiden.

-- Ei hyväksytä! huusi Iris kiihkeästi.

-- Miksi ei? Hän on oikein sievän ja hauskan näköinen tyttö, sanoi Erkki.

-- Jos Maili Borg otetaan, en minä ainakaan tule ompeluseuraan, jatkoi Iris yhtä kiihkeästi. -- Hän oli Elsan hyvä ystävä ja kävi usein täällä ja kutsui Elsaa luokseen. Mutta kun eno kuoli ja -- ja olot muuttuivat, muuttui hänkin. Ei enää ollenkaan välittänyt Elsasta. Eikö se ole totta, Elsa?

-- Kyllä se on totta, sanoi Elsa punaisena, -- mutta nyt hän taas on lähestynyt minua.

-- Niin Erkin tähden, jota hän ihailee.

-- Hyväksytäänkö vai hyljätäänkö Maili Borg? kysyi puheenjohtaja.

-- Hyljätään, hyljätään.

Kun oli vielä valittu Pappilan Maiju ja Aili Vaara jäseniksi, päätettiin kokoontua seuraavana lauantaina.

-- Entä me pojat! Pääsemmekö me mukaan? kysyi Erkki

Tytöt katsoivat toisiinsa epäröiden. He eivät koskaan olleet kuulleet, että ompeluseurassa oli poikiakin.

-- Ettehän te osaa ommella, sanoi Kaarina.

-- Minä osaan maalata kuvakortteja, joita voitte myödä köyhienne hyväksi, sanoi Erkki. -- Mauno voi lukea ääneen, ja Aksel voi olla kassanhoitajana. Hyväksytäänkö?

-- Hyväksytään, lupasivat tytöt.

Jokaisen tytön oli oltava vuoron perään emäntänä. Rouva Heinonen näytti hiukan levottomalta, kun Elsa hänelle kertoi hommasta, mutta kuultuaan, että tytöt ja pojat olivat vuoron perään luvanneet maksaa kestityksen, hän rauhoittui. Ja neiti Hammarin hyväksymisen voitti seura niinkin suuressa määrässä, että hän salli Iriksen pitää huolta kestityksestä jo heti ensi kerralla, antaen hänelle sievoisen rahasumman.

Iris oli ylen onnellinen. Hän otti vieraat vastaan valkoinen esiliina vyöllään, puuhakkaana ja toimeliaana.

Jokaisella oli käsityötä mukanaan. Siiri Vuori ja Aili Vaara ompelivat paitoja, Pappilan Maiju kutoi sukkia kotona kehrätystä harmaasta villalangasta, Kaarina ompeli pikku mekkoa, Hanna kutoi lapasia, ja Elsa valmisti viehättävää pientä päähinettä sametista. Sissi kutoi tärkeän näköisenä tomuliinaa.

-- Onhan köyhienkin kotona pölyä, väitti hän toisten hänelle nauraessa.

-- Herrainen aika, Elsa, mitä sinä oikeastaan teet? ihmetteli Siiri Vuori. -- Luuletko sinä, että Suomussalmen köyhät lapset käyttävät ruskeita samettipäähineitä?

-- Miksi en saisi ommella samettipäähinettä yhtä hyvin kuin villapäähinettä? vastasi Elsa. -- Sametti on minun vanhasta hatustani eikä maksa minulle mitään. Minusta on hauskempi laittaa sievää kuin rumaa.

Ja Elsa vuorasi rohkeasti päähineensä vaaleanpunaisella silkillä.

-- Kahvi on pöydässä, ilmoitti Iris.

-- Kahvileipä puuttuu, Iris, kuiskasi Kaarina.

Iris löi kätensä yhteen.

-- Voi minua onnetonta! Olenkos minä unohtanut sen jonnekin?

-- Ehkä sinä et ole ostanutkaan?

-- Olen toki. Kävin itse leipurissa aamupäivällä valitsemassa.

-- Mutta otitko pussin myös mukaasi?

Iris näytti syylliseltä.

-- Tietysti hän on unohtanut leivokset myymälään. Ei kukaan muu kuin Iris tee sellaista, sanoi Aksel säälimättä.

-- Voi sinua, Iris-rukkaa, oletpa kaunis emäntä, torui Ester, joka myös oli saapunut kahvipöytään. -- Sinä et sitten saa mitään kunnollista aikaan.

Iris puri huuliaan onnettoman näköisenä ja nieli itkua.

-- Saamme juoda kahvin ilman leipää sitten, sanoi Mauno rauhallisesti. -- Se sopiikin paremmin ompeluseuran vakavaan tarkoitukseen.

-- Minä menen ostamaan uutta leipää, sanoi Kaarina iloisesti. -- Leipurihan on aivan lähellä.

Hän puki päällystakin ylleen nopeasti. Mutta eteisen ovessa hän törmäsi yhteen Erkin kanssa, joka hilpeästi heilutti kahta suurta pussia kädessään.

-- Hei! huusi hän. -- Älkää surko, täällä on syömistä enemmänkin. Hän ojensi pussit Irikselle.

Erkki oli muiden huomaamatta pujahtanut ulos ja juossut leipuriin.

-- Hyväinen aika, Erkki, mistä sinä ne sait? huudahti Iris.

-- Leipurilta, jonne neiti Hajamielinen ne oli jättänyt. Myymäläneiti oli korjannut ne talteen.

Mieliala, joka hetken aikaa oli ollut masentunut, kohosi huomattavasti, ja kohta Iriskin nauroi yhtä makeasti kuin toiset hajamielisyydelleen.

Mauno katosi huoneeseensa ja palasi paksu nidos kädessään.

-- Olen aikonut lukea teille tästä, sanoi hän setämäisellä äänellä. -- Kirja on nimeltään Keksintöjen kirja. Minusta on nimittäin hyvin tärkeätä, että tytötkin saavat tietää jotain hyödyllistä.

-- Taivas varjelkoon, huokasi Maiju itsekseen. Elsa näytti hätääntyneeltä.

Tytöt tarttuivat käsitöihinsä hartaan näköisinä. Mauno avasi kirjan ja alkoi lukea voimakoneista.

Hän oli nähtävästi itse hyvin innostunut lukemastaan, mutta kuulijoihin vaikuttivat voimakoneet vähemmin elähyttävästi. Siiri Vuori ja Elsa supattivat keskenään. Aili Vaara haukotteli salaa, Sissi juoksi nopeasti ulos huoneesta, Iris kääntelihe avuttomana tuolillaan, Hanna ja Kaarina olivat kokonaan vaipuneet työhönsä. Mauno luki yksitoikkoisella äänellä.

-- Tämän akselin pyörähdysluku on 50 kertaa niin suuri kuin tuulipyörän tehden 800 kierrosta minuutissa -- täydessä vauhdissa kehittyy 12,000 wattia -- -- Merkillinen ääni sai kaikki käännähtämään. Pappilan Maiju istui sukanneule sylissä ja kuorsasi sydämen pohjasta pää rintaa vasten.

Raikas, vapauttava nauru helähti huoneessa. Mauno sulki harmistuneena kirjan luotuaan loukkaantuneen katseen viattomuuden unta vetävään tyttöön.

Maiju havahtui nauruun ja katseli pyörällä päin ympärilleen.

-- Mi-mitä te nauratte? En minä ole nukkunut. Jatka edelleen, Mauno, se oli erittäin mieltäkiinnittävää.

-- Todella, sanoi Mauno kuivasti. -- Ei siltä näyttänyt.

-- Sanoinhan heti, Mauno, että kirjasi on liian raskas ääneen luettavaksi, sanoi Erkki.

-- Niin tytöille, murahti Mauno.

-- Pojillekin. Ensi kerralla minä valitsen kirjan, ja silloin otamme Välskärin kertomukset. Mitä siitä sanotte?

-- Otetaan, otetaan, huusivat tytöt.

-- Mutta kyllä meidän täytyy saada jutella myös, sanoi Elsa valittavalla äänellä. Äidillä on aina niin paljon juttuja, kun hän tulee ompeluseurasta. Se kuuluu asiaan.

-- Tietysti, nauroivat tytöt. -- Tietysti meidän täytyy saada jutella, pikku Elsa.

Ja ahkerasti Muurahaiset aina edelleen kokoontuessaan juttelivatkin, mutta työt edistyivät siitä huolimatta, ja jouluksi sai moni pikku tyttö ja poika lämpöisen vaatekappaleen.

Viides luku.

MUSIKAALISIA HARRASTUKSIA.

Oli marraskuinen iltapäivä. Rouva Heinosen täysihoitolaiset istuivat tulen ääressä ruokasalissa. He olivat tärkeässä toimessa. Kaarina oli saanut kotoa laatikollisen omenia, ja koko "puulaaki" oli kokoontunut niistä iloitsemaan. Aksel, joka oli hyvin taitava kokki, käänsi rätiseviä omenia pitäen samalla toisille esitelmää siitä, kuinka tärkeä toimi omenien paistaminen on ja kuinka harvat sitä osaavat.

-- Katsokaas, siihen kuten kaikkeen tarvitaan malttia ja aistia. Omenan tulee ruskottua, mutta ei suinkaan mustua. Sanokaapa, tahtoisitteko syödä omenia, joita esimerkiksi Iris on paistanut?

-- Ei suinkaan, huusi Elsa, -- ne olisivat tietysti sysimustat ja kitkerät.

Kaikki näkyivät olevan samaa mieltä, Hannakin hymyili, ja Iris nauroi täyttä kurkkua. Hän istui lattialla käsivarret polvien ympärillä ja teki lakkaamatta toisille kepposia.

Nyt oli viimeinenkin omena kypsä, ja vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin maiskuttamista sekä huudahteluja: -- "Mainiota!" "Ai, poltin huuleni!" "Vähän happamia!" ynnä muuta senkaltaista kuului joka taholta.

Kesken tätä herkullista hetkeä astui sisään Ester. Hän palasi soittotunniltaan ja näytti tavallista iloisemmalta.

-- Antakaapa minullekin omena, sanoi hän nähdessään toisten herkuttelua.

-- Voi, hyvä Ester, pahoitteli Kaarina, -- ne ovat jo kaikki lopussa. Sepä ikävä!

-- Elsalla on vielä kokonainen, vaikka hän piilottaa sitä, huusi Sissi.

-- Älä lörpöttele! vastasi Elsa tulipunaisena, mutta kätki samalla nopeasti jotain selkänsä taakse.

-- Elsa, anna omena minulle, käski Ester.

-- En, se on minun.

-- Maltahan, jos tietäisit mitä minulla on taskussani, niin... sanoi Ester merkitsevästi.

Elsan siniset silmät pyöristyivät melkoisesti. Hetken aikaa hän epäröi, mutta nousi sitten ja ojensi omenan Esterille.

-- Noh? kysyi hän, kun Ester oli nielaissut viimeisen palasen.

-- Malta, kultaseni. Ester pyyhki huolellisesti suunsa, avasi hermostuttavan hitaasti laukkunsa ja otti esille kolme pilettiä.

-- Pilettejä? Teatteriinko vai konserttiin?

-- Oopperaan! Trubaduuriin! Elsa taputti ilosta käsiään.

-- Rakas, kiltti Ester, ihanko totta annat minulle yhden? Voi kuinka hauskaa! Minä otan tietysti sinisen hameeni, sen uuden, ja pitsikaulukseni. Voi ihanuutta!

-- Entä kenelle annat toisen? Elinillekö?

-- Arvatkaapa!

Aksel koetti näyttää huolettomalta.

Iriksen silmiin syttyi välähdys, joka sammui yhtä nopeaan, ja pikku Sissi avasi suunsa selkoselälleen ihastuksesta.

Ester nautti mieltenjännityksestä.

-- Voi, Ester, anna se Sissille, pyysi Elsa.

-- Tai Ulriikalle, nauroi Aksel väkinäisesti. -- He ymmärtävät tietysti yhtä paljon musiikista kumpikin.

-- Hyvä, Aksel, huudahti Ester, joka aina nauroi veljensä enemmän tai vähemmän onnistuneille sukkeluuksille, -- sinä saat piletin.

-- Eiköhän lähdetä me muutkin mukaan? ehdotti Erkki. -- Istutaan toisella rivillä.

Erkin ehdotus vastaanotettiin suurella riemulla. Jokainen päätti uhrata kuukausirahansa, ja Erkki lupasi hommata piletit.

-- Montako ostetaan? Hanna yksi. Kaarina kaksi, Mauno ja minä kolme neljä, Iris --?

-- Ei Iriksellä ole varoja huvituksiin, sanoi Ester kuivasti. -- Hän saa joka pennin Alina tädiltä, joka ei tietysti hyväksy oopperaa.

-- Ei tietysti, sanoi Iris kaiuttomasti. Kaikki valo oli kadonnut hänen kasvoiltaan.

Keskustelun aikana oli Ulriika tuonut sisään teekeittiön. Kaarina hämmästyi nähdessään tuiman katseen, jonka vanha palvelija loi Esteriin.

-- Mutta onhan ikävä, jos Iriksen täytyy jäädä yksin kotiin, sanoi Mauno.

-- Iris on köyhä tyttö, joka elää toisten armopaloista, ja silloin ei ikävä eikä hauskuus tule kysymykseen, vastasi Ester kovasti.

-- Todella! Maunon ääni oli sanomattoman ivallinen.

-- Mitä sinä kuhnailet, Iris, tiuskaisi Ulriika. -- Mene noutamaan kupit pöytään.

Iris nousi nopeasti, ja Kaarina loi harmistuneen katseen Ulriikaan. Aina hän oli niin tyly Irikselle.

Iloinen mieliala ei tahtonut enää palautua. Illallispöydässä Elsa kyllä tavalliseen ajattelemattomaan tapaansa puhua lörpötteli ja Aksel teki hänestä pilaa. Mutta toiset olivat enimmäkseen ääneti.

Illalla istui Kaarina vielä Hannan huoneessa, kun Elsa jo oli vuoteessa.

-- Minusta on niin ikävä, ettei Iris pääse mukaan, sanoi hän. -- Ja Ulriika on oikein ilkeä Irikselle.

Hanna hymyili. -- Niinkö luulet?

-- Etkö kuullut, kuinka tuimasti hän komensi Iris rukan keittiöön?

-- Kyllä, vastasi Hanna, mutta arvelen Ulriikan tehneen niin siksi, että hän huomasi Iriksen olevan itkuun purskahtamassa.

Kaarina vaipui mietteisiin.

-- Huomasitko sitten, kuinka äkäisesti Ulriika katseli Esteriin? kysyi hän sitten.

-- Huomasin kyllä. Mutta nyt minäkin kysyn vuorostani sinulta: Etkö sinä, pikku Kaarina, ole huomannut, että Ulriika on ainoa henkilö koko Heinosen perheessä, joka suosii Iristä, vaikka hän kokee peittää tunteensa karkean kuoren alle?

-- Ihanko totta! Voi tuota kilttiä Ulriikaa! Ja minä kun olen ollut niin usein suuttunut häneen Iriksen tähden. Nyt voin hyvillä mielin mennä nukkumaan. Hyvää yötä, Hanna.

Seuraava päivä oli täynnä iloista odotusta. Oli niin hauska istua koulussa ja tietää, että jotain erityistä oli käsissä illalla. Historiantuntikin kului Kaarinasta oikein nopeaan, vaikka hän vastasikin: Verdi, kun opettaja kysyi, kuka kutsui kokoon Nikean kirkolliskokouksen. Iris oli hajamielinen ja tavallista veltompi. Päivällisen jälkeen, kun Kaarina ja Erkki istuivat pelaamassa dominoa, kuulivat he Hannan sanovan rouva Heinoselle:

-- Saako Iris minun sijastani lähteä oopperaan? Antaisin hänelle pilettini.

-- Ei suinkaan, rakas lapsi. Mene sinä vain oopperaan, kun kerran olet maksanut pilettisi. Et sinä saa uhrautua Iriksen tähden.

-- Eikä hän sitä ansaitsekaan, sanoi Ester, joka oli astunut sisään keskustelun aikana -- Elsa kertoi, että hän on ollut tavallista huolimattomampi koulussa tänään. Sellainen hutilus!

-- Täti hyvä, pyysi Hanna edelleen välittämättä Esterin huomautuksesta. -- Eikö Iris kuitenkin saa mennä? Muutoinhan piletti jää hukkaan. Ja vähän epäröityään hän lisäsi: -- Minulla on niin kova päänkivistys.

-- Nyt ei Hanna puhu totta, kuiskasi Erkki Kaarinalle, -- katso, kuinka hän punastuu.

Todellakin. Hanna oli aivan punainen ja niin onnettoman näköinen, että rouva Heinonen surkutellen lausui: -- Siinä tapauksessa Iris kyllä saa mennä. Iris! huusi hän keittiöön. Sinä saat mennä oopperaan. Hanna ei jaksa mennä, saat hänen pilettinsä.

Iris hyökkäsi sisään märkä käsiliina käsivarrella, hän oli juuri astioita pyyhkimässä. Hänen silmänsä säihkyivät.

-- Mutta onko sinulla kunnollista pukua? kysyi Ester.

-- Sehän on yhdentekevää, huusi Iris.

-- Niin, sinulle kyllä, mutta ei meille, joiden seurassa olet. Tule meidän huoneeseen, niin koetan sopiiko sininen musliinipuseroni sinulle.

Kello seitsemän aikana vaelsi seitsemän onnellista olentoa kohti teatteritaloa. Kaikki he olivat iloiset ja hyvällä päällä. Iris oli aivan kalpea jännityksestä. Hän oli tosin ensin vastustellut peljäten Hannan uhrautuvan hänen tähtensä, mutta kun Hanna oli vakuuttanut, ettei häntä haluttanut, rauhoittui Iriskin. Mutta jos hän olisi nähnyt, kuinka alakuloisena Hanna istui yksin huoneessaan toisten lähdettyä, ei hän ehkä olisi ollut niin onnellinen.

Näytäntö alkoi. Muut kaikki olivat ennen käyneet oopperassa, mutta Iris ja Kaarina olivat ensikertalaisia. Kaarina oli haltioissaan, ja Iriksen silmät paloivat. Esterin täytyi lakkaamatta varoittaa: -- Istu alallasi, Iris. Iris, ihmiset katselevat sinua. Älä ole naurettava, Iris.

Mutta Iris ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin mitä näyttämöllä tapahtui. Hän ikäänkuin imi itseensä joka sävelen, joka liikkeen.

Elsa ja Kaarina vuodattivat salaa kyyneliä, kun trubaduuri lauloi ihanan jäähyväisaariansa Leonoralle. Ja kun onneton Leonora vaipui kuolleena oljille ja hänen uljas lemmittynsä vietiin polttoroviolle, liikkuivat nenäliinat ahkerasti.

Kotimatkalla puristi Iris kiihkeästi Kaarinaa käsivarresta.

-- Nyt minä tiedän elämäni tarkoituksen, kuiskasi hän riemuitsevalla äänellä.

Seuraava päivä, joka oli lupapäivä, elettiin muistoissa. Erkki hyräili aarioita; Ester säesti häntä. Kaarina kertoi väsymättä Hannalle ja Sissille trubaduurin ja Leonoran surullisesta lemmentarinasta. Aksel ja Elsa keskustelivat esiintyjien puvuista. Äkkiä huudahti Iris, joka yhä vielä oli kuin kirkastunut:

-- Kuulkaa, esitetään tänä iltana trubaduuri Hannalle, Ulriikalle ja Sissille, että hekin saisivat olla mukana.

Kaikuva riemuhuuto oli vastauksena, ja heti ryhdyttiin valmistuksiin. Hannan huoneessa jaettiin osat. Aksel tahtoi välttämättä olla kreivi Luna, Erkki määrättiin trubaduuriksi, Kaarina Leonoraksi, Iris oli mustalaisnainen Azucena, ja Elsa Leonoran kamarirouva, donna Ines. Kello puoli kahdeksan oli näytännön määrä alkaa. Rouva Heinonen ja Elin olivat nimipäiväkutsuissa, joten lapset tiesivät saavansa olla rauhassa. Yleisönä olivat Ulriika, Hanna, Ester pilkallisena, mutta, ihme kyllä, kiinnostuneena, Sissi ja hänen Ullansa sekä Mauno, joka ei millään ehdolla suostunut näyttelemään.

Ensimmäinen näytös jätettiin pois, koska ei ollut sotamiehiä eikä heidän päällikköään. Sitten esiintyivät Leonora ja Donna Ines hiukset hajallaan ja vanhat pitsiverhojen jäännökset päässään. Kaarinalla oli Esterin vanha tanssipuku yllään ja Elsalla Elinin pitsipusero ja ruskea silkki-alushame. Molemmat lauloivat mitä säveliä ja sanoja muistiin sattui. Sitten tuli kreivi Luna, Aksel, joka jollain ihmeellisellä tavalla oli hankkinut itselleen niin komean kreivillisen puvun, että Sissi ihastuksesta kirkui. Erkillä, trubaduurilla, oli Akselin vanhat polvihousut, Kaarinan sinisulkainen hattu ja viheriäinen verkaliina hartioilla. Hän lauloi oikein kauniisti osansa.

Mustalaisleiri-kohtaus herätti suurta ihastusta. Siinä olikin ollut paljon puuhaa. Mustalaisiksi oli värvätty Pappilan Maiju ja Yrjö Heiniö. Yrjö Heiniö takoi perunanuijalla hatturasiaa, ja Maiju löi kahta kattilankantta yhteen Ulriikan suureksi kauhuksi. Heillä oli punaiset kaulaliinat, loistavat nauhat hiuksissa ja punaiset sukat. Iris oli puettuna Ulriikan punaiseen alushameeseen ja Kaarinan kirjaviin tohveleihin. Erkin punainen silkkikaulaliina oli sidottu hänen mustiin hiuksiinsa. Huolimatta naurettavasta puvustaan hän lauloi niin hyvin, että tempasi kaikki kuulijat mukaansa. He unohtivat istuvansa rouva Heinosen pienessä ruokasalissa, jonkinlainen lumous oli vallannut kaikki. Ja kun onneton Azucena viimein kertoi lapsensa hirveästä kuolemasta, ulvoi Sissi ääneen, ja Ulriika niisti nenäänsä kuuluvasti.

Tuli sitten viimeinen kohtaus. Azucena makasi leposohvalla, joka oli nostettu Elinin huoneesta keskelle lattiaa, ja trubaduuri venyi lattialla hänen vieressään. Leonora astui sisään puettuna Ulriikan mustaan kirkkohameeseen ja rouva Heinosen leskenhuntuun. He lauloivat kaikki kolme, Leonora tunnusti ottaneensa myrkkyä ja vaipui maahan.

Pling -- samassa soi ovikello kimeästi.

-- Herrajesta! huusi Ulriika ja riensi avaamaan sulkien oven jälkeensä.

Täti Hammarin ääni!

-- Hyss, olkaa hiljaa, ei hän tule tänne, kun Elin ja äiti ovat poissa, kuiskasi Aksel.

-- Sammuttakaa sähkö, kuiskasi joku.

Erkki sammutti sähkön, ja kaikki odottivat henki kurkussa.

-- Ei, herrasväki ei ole kotona, kuului Ulriikan ääni, -- he palaavat vasta hyvin myöhään.

-- Jaahah, Ulriika sanoo sitten vaan terveisiä rouvalle. Minä tulen sitten huomenna.

Lapset hengähtävät helpotuksesta. Silloin halkaisee jännittävän äänettömyyden Sissin vaikeroiva ääni:

-- Elsa, sinä tallaat minun Ullaani.

Kauhistus! Elsa alkaa tirskua, Maiju yhtyy häneen hihittäen, Yrjö Heiniö hirnuu.