Part 6

Iris rukka. Hän on perheen tuhkimo. Hän on rouva Heinosen miehen sisarentytär. Äiti on kuollut, isä lienee Elsan kertomuksen mukaan soittoniekka, joka vaimonsa kuoltua lähti ulkomaille ja jätti pienen tyttärensä sukulaisten niskoille. Rouva Heinosen serkku, neiti Hammar, maksaa hänen puolestaan pienen summan ja kouluttaa hänet. Iris on kuin tuo poloinen ankanpoika Andersenin sadussa. Kaikki häntä toruvat ja töykkivät. Iris, tuo kenkäni, Iris, harjaa hattuni, Iris, älä ole niin veltto, kaikuu lakkaamatta. Täti Heinonen ja Elin toruvat häntä. Ester ja Elsa riitelevät hänen kanssaan, Aksel halveksii häntä. Kuinka hän muuta voisikaan! Iris rukka ei ole muodinmukaisesti puettu, hän käyttää Esterin vanhoja pukuja, jotka eivät lainkaan sovi hänelle, hänen kenkänsä ovat harjaamattomat ja hame melkein aina täynnä tahrapilkkuja. Sitäpaitsi hän on kiireestä kantapäähän täynnä kepposia ja kiusantekoa. Välistä on koko talo niin vihoissaan hänelle, että minä jo hänen asemassaan vapisisin. Mutta Iris vain nauraa eikä ole tietääkseen. Vain silloin, kun täti Heinonen uhkaa telefonoida neiti Hammarille, hän peljästyy ja tulee lauhkeaksi kuin lammas. Neiti Hammar on historianopettaja tyttökoulussa ja hirveän ankara. Me pelkäämme häntä kaikki. Kun Iris on ollut tavallista vallattomampi tai osannut huonosti läksynsä, ilmestyy neiti Hammar äkkiä kuin tuomionenkeli, päässään pieni musta hattu, kaulassa musta pitsiröyhelö ja kädessä silkkinen sateenvarjo. Silloin Iris pakenee Hanna Strömin huoneeseen, sillä Hanna hellii ja suojelee Iristä. Ja Hanna ei pelkää neiti Hammaria. Se on kerrassaan käsittämätöntä!

Hanna on niin pieni ja hento ja nöyrän näköinen, mutta kun neiti Hammar, jota täti Heinonen ja Elinkin pelkäävät, kylmästi ja kovasti puhuttelee Iristä, puolustaa Hanna suojattiaan rauhallisesti ja tyynesti. Hän on minusta silloin aivan kuin hiiri, joka uskaltaa jalopeuran luolaan.

Ja merkillistä, aivan selittämätöntä on, että neiti Hammarin ei oikeastaan onnistu nujertaa häntä. Tästä ihmeellisestä syystä nauttii Hanna Ström jonkinlaista kunnioitusta perheessä, vaikka häntä vaatimattomuutensa tähden tuskin muutoin huomataankaan.

Hanna on omituinen tyttö. Hän on todella hyvin vaatimaton, mutta silti ei kukaan kuitenkaan hyppää hänen nenälleen, kuten Katin on tapana sanoa. Hänen isänsä oli lähetyssaarnaaja, ja Hanna on elänyt monta vuotta neekerien keskuudessa. Äiti taitaa olla hyvin sairaalloinen, ja he ovat arvattavasti köyhiä. Ainakin Ester ja Elsa niin väittävät, heidän mielestään Hanna on niin yksinkertaisesti puettu, eikä hän koskaan tule Fazeriin, kun me muut menemme leivoksia syömään.

Mutta he ovat luultavasti olleet paremmissa varoissa, ennenkuin Hannan isä kuoli, sillä Hannalla on niin paljon sieviä ja kalliita tavaroita. Ehkä hän on saanut ne joltain neekerikuninkaalta, arvelee Elsa, mutta minusta on ihmeellistä, että neekerikuninkaat lahjoittavat esimerkiksi kristallisia toalettiesineitä. Pikemmin luulisi, että he kiitollisuutensa osoitteeksi antaisivat krokotiilinhampaita, jalopeurannahkoja ja muuta sellaista aitoafrikalaista.

Hanna kertoo usein hiuksiapöyristyttäviä juttuja neekereistä ja Afrikasta. Minusta olisi hirveän hauska olla lähetyssaarnaaja ja pukea pienten alastomien neekerilasten päälle ja soudella pitkin Kongo-virtaa. Ikävä kyllä, olen jo valinnut elämäntehtäväni. Elsa ja minä olemme näet päättäneet ruveta kirjailijoiksi, taikka ei Elsa oikeastaan -- en näet tiedä, voiko muotilehden toimittajaa sanoa kirjailijaksi, ja Elsa aikoo ruveta heti koulusta päästyään toimittamaan muotilehteä.

Mutta minä aion runoilijaksi. Olen jo valinnut salanimenkin: Katri Kyynelvuo. Eikö se kuulu komealta?

* * * * *

Minä en pidä pojista. Tietysti en nyt tarkoita rakasta Pauli-veljeäni, joka kuoli pari vuotta sitten, enkä Pullea, joka on pieni herttainen vekkuli. En pidä koulupojista, en ainakaan normaalilyseolaisista. He ovat kerrassaan kiusoittavia.

Mauno ja Erkki Pohjola ovat normaalilyseolaisia ja oikein suututtavia. Erkki tosin on mukiinmenevä. Hänen kanssaan on oikein hauska joskus pelata tammiakin, mutta Mauno on sietämätön. En ole eläissäni nähnyt niin itseviisasta ja nenäkästä poikaa. Hän kiistelee kaikkien kanssa ja kaikesta. Onnettomuudeksi on hän minun pöytänaapurini, ja joka kerta, kun meillä on minun mieliruokaani, vohveleita, ottaa hän parhaimmat ja jättää minulle jonkun näivettyneen, mustan raukan.

Hän onkin kaikkien epäsuosiossa. Täti Heinosen ja Elinin mielestä hän syö kuin maalaisrenki, Ester ja Aksel sanovat häntä "koulumestariksi", koska hän aina oikaisee, jos joku ei puhu kyllin kieliopillisesti. Iris tekee hänelle kiusaa ja Elsa nauraa hänen kömpelöä käytöstään. Hanna yksin on yhtä ystävällinen hänelle kuin muillekin, ja Sissi, perheen nuorin, suosii häntä silminnähtävästi. Se johtuu kai siitä, että Sissi raukka tuntee itsensä myöskin hyljätyksi. Hän on näet aina ja joka paikassa kaikkien tiellä.

Kun kysyin häneltä kerran, miksi hän pitää Maunosta niin paljon, sanoi hän vain:

-- Hän ei koskaan naura Ullalle.

Ulla on Sissin kallein aarre, kauhean ruma, silmäpuoli nukke, jota hän aina kantaa retuuttaa kainalossaan.

Sissi itse ei myöskään ole kaunis ja tahraa aina vaatteensa.

-- Hänessä ei ole rahtuakaan Glansenfeltien esteettisiä taipumuksia, sanoo Aksel. -- Täti Heinosen nimi oli näet ennen Glansenfelt, ja koko Heinosen perhe on kovin ylpeä äitinsä aateluudesta.

Minä alan nyt vähän ymmärtää, miksi isä ei pitänyt siitä, että tulin Heinosille asumaan. Hän varmaankin huomasi, että he ovat turhamaisia kaikki tyyni. En todellakaan ymmärrä, kuinka he saattavat olla niin huvitettuja pikkuseikoista, kengistä, hansikkaista, kaularöyhelöistä ja muusta senkaltaisesta. Ja kun he menevät kaupungille, seisovat he aina puolisen tuntia peilin edessä laittelemassa hiuksiaan ja hattujaan.

Iris ja minä nauramme heille.

Kolmas luku.

AKSELIN SYNTYMÄPÄIVÄKESTIT.

-- Tämä on loukkaavaa, kerrassaan sietämätöntä! huusi Elsa hyökäten sisään.

Oli lauantai ilta. Hanna, Iris ja Kaarina istuivat Hannan huoneessa. Hanna kirjoitti puhtaaksi ainettaan, Kaarina ompeli Sissin nukelle päähinettä, ja Iris parsi sukkia.

-- Mikä on loukkaavaa? kysyi Hanna.

Elsa heittäytyi ainoaan vapaana olevaan tuoliin.

-- Kuulkaa. Huomenna on Akselin syntymäpäivä. Hän täyttää viisitoista vuotta. Minä olin suunnitellut, että viettäisimme sen oikein hauskasti. Aksel kutsuisi tovereitaan ja minä muutamia tyttöjä, leikkisimme ja tanssisimme taas kerran pitkistä ajoista.

-- Sehän olisi hauskaa! iloitsivat tytöt.

-- Niinpä kyllä. Mutta ajatelkaa, mitä tuo ilkiö on keksinyt? Vasta-ikään kun kysyin, keitä tyttöjä hän haluaa kutsua, nauraa virnisti hän hyvin epäkohteliaasti ja sanoi: "ei ketään, en aio kutsua ainoatakaan tyttöä."

-- Miksi et? kysyin minä. Ja arvatkaas, mitä hän vastaa? "Olen kyllästynyt tyttöihin ja heidän lörpötyksiinsä, me pojat tahdomme nyt kerrankin pitää hauskaa keskenämme ilman hameväkeä."

-- Hävytöntä! huusivat tytöt yhteen ääneen.

-- Olivatko Mauno ja Erkki läsnä? kysyi Kaarina.

-- Olivat, ja Mauno nauroi minua vasten silmiä. Hän se juuri onkin pannut Akselin päähän moisia tyhmyyksiä. Aksel viihtyy kyllä muutoin hyvin tyttöjen seurassa, mutta Mauno on sellainen mörökölli.

-- Pyh! sanoi Kaarina, ja nosti pikku nenänsä pystyyn. -- Luulevatko arvoisat herrat, ettemme me tytöt tule toimeen ilman heidän seuraansa. Minä ehdotan, että menemme kaikki neljä pitämään hauskaa jonnekin muualle, esimerkiksi Fazerille.

-- Parasta kun emme ole välittääksemme koko jutusta. Siten nolaamme heidät varmimmin, ehdotti Hanna.

Iris oli istunut otsa rypyssä toisten jutellessa, nyt hän hypähti istuimeltaan.

-- Kuulkaa, minulla on tuuma. Olkaa vain kotona huomenna. Ja sinä, Elsa, ole hyvällä mielellä, minä lupaan, että Aksel melkein raahaa sinut syntymäpäivilleen huomenna.

Tytöt katsoivat häneen epäillen.

-- Mitä kepposia sinulla nyt taas on mielessä? kysyi Kaarina.

-- Hän aikoo varmaan kauniisti pyytää Akselia, sanoi Elsa. -- Mutta sen vaivan voit itseltäsi säästää, sanon sinulle jo ennakolta.

-- Hui hai, Aksel pyytää sinua kauniisti. Saatpa nähdä.

Rouva Heinonen kutsui Elsaa, ja kun hän oli poistunut huoneesta, uskoi Iris sotajuonensa Hannalle ja Kaarinalle. Hanna pudisti päätään epäillen, mutta Kaarina oli innoissaan.

-- Mainiota, nauroi hän, -- siitä tulee oivallinen kosto pojille.

-- Mutta sinä voit saada siitä ikävyyksiä, Iris, sanoi Hanna.

-- Mitä vielä! Täti, Elin ja Ester lähtevät Oulunkylään tuttavia tervehtimään. Me saamme olla täällä aivan omin valloin. -- Iriksen silmät säihkyivät. -- Entäpä jos saisinkin ikävyyksiä jäljestäpäin, kun vain on ollut hauska. En kestä näitä pitkiä harmaita syyspäiviä, minun täytyy saada vähän kujeilla.

-- Totta puhut, sanoi Kaarina, -- kujeilla minäkin tahdon, ja sinä myös, Hanna, vaikka näön vuoksi olet vastustavinasi.

Hanna hymyili.

-- Olkoon menneeksi. Emmehän tee mitään väärää.

-- Mutta muistakaa, ettette ilmaise minua, varoitti Iris. -- Elsalle en mitään puhu, hän ei kuitenkaan voi pitää suutaan kiinni.

-- Emme tietystikään, lupasivat Hanna ja Kaarina.

Seuraavana päivänä eivät tytöt aamiaisella olleet tietääkseen pojista. Juttelivat ja nauroivat vain omia asioitaan eivätkä olleet huomaavinaan poikien kömpelöitä lähestymisyrityksiä.

-- Kaarina, eikö oteta tammi? kysyi Erkki.

-- Minä lähden ulos kävelemään Iriksen kanssa, vastasi Kaarina.

-- Entä sinä, Hanna?

-- Minä lähden myös kävelemään.

-- Elsa, sinä varmaankin tulet. Sinähän olet minulle velkaa pelin.

Elsa näytti taipuvaiselta, Erkki varsin harvoin viitsi hänen kanssaan pelata, Elsa näet pelasi hyvin huonosti tammia. Siksipä häntä nyt haluttikin suostua tarjoukseen. Mutta Iris nykäisi häntä hameesta ja kuiskasi:

-- Eikö sinulla ole lainkaan ylpeyttä, Elsa? Mehän olemme sotakannalla poikien kanssa.

Elsa joutui hämilleen.

-- Minun täytyy myös mennä kävelemään, mutisi hän ja katosi nopeasti huoneesta.

-- Kylläpä niillä oli kiire kävelylle. Ja tällaisella ilmalla! ihmetteli Erkki.

-- Elsa on tietysti kielinyt, nauroi Mauno. -- Antaa heidän nyt vähän aikaa olla mutrusuina.

Oli pimeä lokakuun päivä, sataa vihmoi hiljakseen.

-- Kerrassaan toivotonta! huokasi Elsa. Hän toivoi yhä salaa, että Aksel viime hetkessä muuttaisi mielensä ja kutsuisi tytötkin kesteihinsä. Nyrpeänä hän näki Ulriikan kattavan kahvipöytää. Aksel oli itse järjestänyt huoneen oikein kodikkaaksi ja hauskaksi. Pöydällä oli kukkia, äidin paraimmat kahvikupit ja hopeat, houkutteleva nimipäivärinkeli ja kakku.

Kello viiden aikana saapuivat Väinö Kalm, Aarne Forss ja Yrjö Heiniö.

Hanna ja Kaarina istuivat huoneessaan. Iristä ei näkynyt. Ikävystyneenä katseli Elsa kadulle, missä ihmiset kävelivät kaulukset pystyssä ja sateenvarjo kourassa.

-- Kun minun syntymäpäiväni tulee, en anna Akselille karamelliakaan, uhkasi hän. -- Kuuletteko, kuinka hauska heillä on? Aksel on ostanut suuren torttukorin, Alina täti antoi hänelle rahaa.

Soitettiin ovikelloa. Sissi juoksi huoneeseen.

-- Tuli kauhean paksu rouva.

Kaarina ja Hanna vaihtoivat nopean silmäyksen.

-- Kukahan se on? ihmetteli Elsa.

Sissi oli jättänyt oven eteiseen raolleen ja tytöt kuulivat ystävällisen, hiukan laulavan naisäänen puhuvan ruotsinvoittoisesti:

-- Vai ei Selma Häinonen ole kotona. Sepä ikävä. Mutta te, nuorukainen, olette kai Aksel Häinonen vai kuinkka?

-- Kyllä, hyvä rouva, vastasi Akselin ääni.

-- Arvasinhan sen. Tule tänne, poika kultta --

Kuului kaksi nopeasti toistaan seuraavaa läiskähdystä.

-- Hän suuteli Akselia, läähätti Elsa. Kumpaisellekin poskelle! Kuka kumma se on? Mikä teidän on, tytöt?

Hanna ja Kaarina nauroivat nenäliinat suussa, niin että hartiat nytkähtelivät.

Rouva puhui edelleen.

-- Etkö arvaa kuka olen. Kummitätisihän minä olen, kummitätisi Amanda Petander Jyväskylästä. Saavuin kaupunkiin eilen illalla ja muistin, että on synttymäpäiväsi. Ajattelin: nyt, Amanda, sinä menet tärvehtimään pikku kummipoikaasi, Akselia.

-- Hyvä rouva -- -- --

-- Täti Amanda, rakas poikani, täti Amanda.

-- Olisi hyvin hauska, jos täti tulisi sisään, mutta kun äiti ei ole kotona eikä Elin, en uskalla pyytääkään tätiä, sanoi Aksel kohteliaasti. Äänestä kuuli, että hän oli kiusaantunut.

-- Ei mitään, poikani, kyllä minä siltti tulen sisään. Kas, sinullahan on vieraita. Minä pidän paljon nuorista. Ehkä tarjoat kupin kaffea vanhalle kummitädillesi, pieni kiltti Aksel. Käsivartesi, poikani.

Oven raosta saattoivat tytöt nähdä lihavan tädin purjehtivan ruokasaliin Akselin käsikynkässä.

Kaarina heittäysi tuolille ja nauroi niin että kyyneleet vuotivat pitkin poskia.

-- Mainiota! ähki hän -- Mainiota!

Hannakin nauroi hiljaiseen tapaansa. Elsa näytti loukkaantuneelta.

-- Minun mielestäni te käyttäydytte oikein sopimattomasti. Ei koskaan saa nauraa vanhoille ihmisille. Ja täti Petander on äidin tuttava, vaikka hän onkin hyvin vanhanaikainen, äiti on joskus kertonut meille hänestä.

Hetkisen kuluttua Aksel hyökkäsi sisään punaisena ja kiihtyneenä.

-- Taivaan tähden, tytöt, tulkaa sisään. Joku onneton kummitäti maaseudulta on yhtäkkiä tulla tupsahtanut keskellemme. Tulkaa pitämään hänelle seuraa. Me pojat olemme aivan hukassa. Turkasen mummo!

Kaarina nykäisi Elsaa kuiskaten:

-- Älä mene!

Elsa keikahutti niskojaan.

-- Pidä sinä vain vieraasi rauhassa. Koska emme kelvanneet seuraanne ennen, pysymme nytkin poissa. Emme tahdo vaivata teitä lörpötyksillämme. Nauttikaa mielinmäärin kummitädistäsi.

-- Elsa, -- Akselin ääni oli uhkaava, -- ellet sinä nyt tule, saat sitä katua.

Elsa näytti itsepäiseltä.

-- Tule, rakas Elsa, -- rukoili Aksel. -- Minä hommaan sinulle talvella luistinklubimerkin. -- Elsan kasvot valkenivat. -- Tulkaa, Kaarina ja Hanna. Minä vain kiusasin vähän Elsaa, kun sanoin ettemme välitä teistä. Meillä ei ole ollenkaan hauska ilman teitä.

Hanna katseli Kaarinaan, Kaarina katseli Hannaan.

-- Tulkaa, tytöt, kehoitti Elsa, joka ei kauemmin jaksanut olla nyrpeissään.

-- Jos voimme jollain lailla auttaa Akselia -- -- --, sanoi Kaarina epäröiden.

Aksel sieppasi Elsaa kädestä, Hanna ja Kaarina seurasivat jäljestä. Ruokasalissa seisoi viisi varsin nolon näköistä poikaa. Pöydällä oli tuhka-astia, paperössilaatikon oli Väinö Kalm ennättänyt sipaista taskuunsa, mutta huoneessa tuntui selvä tupakansavu. Kiikkutuolissa istui lihava, mustaan pelleriiniin ja vihtoriinihameeseen puettu nainen, jonka päässä oli pieni vanhanaikainen, nauhoilla leuan alle solmittu hattu ja silmillä paksu harso.

-- Rouva Amanda Petander, neiti Ström, neiti Holsti ja sisareni Elsa, esitteli Aksel.

Täti Amanda tervehti ystävällisesti tyttöjä. Kaarina ja Hanna niiasivat silmät maahan luotuina.

-- Te olette myös tulleet viettämään kummipoikani synttymäpäivää, hymyili Amanda täti. -- Härranen aikka, minä muistan vielä vallan hyvin, kun pikku Aksel syntyi. Hänellä oli mitä viehättävin pikku nykerönenä ja hamppaaton suu. -- Mitä nauratte, nuoret ystävät?

Kaikki läsnäolijat, lukuunottamatta Akselia, jonka sisässä kiehui, nauroivat ääneen.

-- Sinä luulet varmaan, kummipoikkani, että olen sinut unhottanut. Ai, ai, pikku Aksel, se ei ole oikkein ajatältu. Sinä et ehkä usäin muista vanhaa kummitätiäsi, mutta hänen ajatuksissaan sinä kyllä olet. Katsopas, mitä olen sinulle tuonut syntymäpäivälahjaksi.

Hän veti laukustaan esille jotain villaista, vaaleanpunaista. -- Sinulla oli piänenä aina niin häikko vatsa, kertoi äitisi, siksi olen valmistanut sinulle tällaisen lämppöisen vatsavyön. Kas tuossa.

Hän ojensi pitkän, vaaleanpunaisen vatsavyön Akselille.

Huoneessa kuului katkeamatonta hihitystä ja rajuja naurunpurskahduksia.

-- Mutta, rakkaat nuoret ystäväni, -- miksi nauratte? kysyi täti Amanda taas. Tällä kertaa hänen äänessään oli moittiva sävy.

-- Vatsavyö on erittäin sievä, sanoi Erkki viattoman näköisenä, -- ja väri soveltuu aivan erinomaisesti Akselille.

Aksel loi raivostuneen katseen Erkkiin, mutta täti hymyili herttaisesti.

-- Niin, eikkö totta? Väri soveltuu ärinomaisesti hänen hiuksiinsa. Te olette ystävällinen nuorukainen.

Mauno oli kotvan aikaa taukoamatta tarkastanut Amanda tätiä. Äkkiä hän loi nopean, viekkaan katseen Hannaan ja Kaarinaan, löi molemmin käsin polviinsa ja alkoi hiljakseen nauraa hihittää.

Täti Amanda kaivoi taskustaan pienen tötterön, jonka hän yhä herttaisesti hymyillen ojensi Akselille.

-- Ja tässä, pikku ystäväni, sinulle vielä vähän namuja. Danskan kuninkaan rintakaramelleja. Ne ovat ärinomaisia yskälle, kiltti -- -- --

-- Mitä tämä merkitsee? Minä soitan, soitan, eikä kukaan tule avaamaan. Viimein tapaan portaissa Ulriikan, joka tulee kirkosta, ja pääsen keittiön kautta sisään.

Alina täti seisoi kynnyksellä. Hänen esiintymisensä aikaansai huomattavaa hämmästystä. Kaarina ja Hanna vaihtoivat hätäisen silmäyksen. Mauno yski hämillään.

Amanda täti oli noussut pystyyn ja astui ovea kohti ikäänkuin lähteäkseen.

-- Neiti Hammar, rouva Petander, esitti Aksel.

-- Kuinka! huudahti Alina täti. -- Ei suinkaan vaan Amanda Petander Jyväskylästä! Sehän oli odottamaton ilo. Emme ole tavanneet toisiamme pariinkymmeneen vuoteen. Sinäpä olet lihonut.

-- Niin olen, Alina kulta, vuodet, vuodet. Ne eivät säästä meitä vanhoja. Mutta nyt minun täytty rientää. Jääkää hyvästi, kaikki nuoret ystävät. Hyvästi, Alina kultta.

Hän syleili nopeasti neiti Hammaria.

-- Mutta älähän kiirehdi, Amanda, minä joudun heti mukaan. Täytyyhän meidän saada jutella.

-- Voi, rakas ystävä, minulla on kova kiire. Amanda tädin ääni oli hätäinen, ja hän näytti kovin hermostuneelta.

-- Minä lähden saattamaan rouva Petanderia, sanoi Mauno. Astuessaan Kaarinan ohi hän kuiskasi: -- Tuossa on, koeta pidättää häntä.

Ja hämmästynyt Kaarina tunsi kädessään neiti Hammarin käsilaukun.

-- Minä tulen heti paikalla, Amanda, huusi neiti Hammar rouva Petanderin ja Maunon jälkeen. -- Otan vain käsilaukkuni. Mutta missä se on? Panin sen tähän pöydälle. Hyväinen aika, tännehän sen panin.

Kaikki etsivät.

-- Sepä ihmeellistä! Neiti Hammar loi epäluuloisen katseen nuoriin. -- Onko kukaan kätkenyt sen?

Jos joku olisi katsonut Kaarinaan, olisi hän huomannut, että tyttö parka oli tulipunainen ja onnettoman näköinen.

-- Tuossahan se on! kirkaisi Elsa. -- Aivan Kaarinan takana. Täti on pannut sen sohvalle ja joku on heittänyt sohvatyynyn sen päälle.

-- Täällä onkin niin siunatun pimeä, torui neiti Hammar. Sytyttäkää sähkö.

Ovessa tuli Mauno neiti Hammaria vastaan.

-- Rouva Petander lähetti paljon terveisiä, sanoi hän. -- Hän sai hevosen juuri portilla, ja kun kello oli jo niin paljon, täytyi hänen kiirehtiä junalle.

-- Omituista, mutisi neiti Hammar loukkaantuneena. -- Vanha ystävä, eikä halua tavata minua sen enempää. Mutta kylläpä hän olikin vanhentunut ja maalaistunut. En tahtonut tuntea koko ihmistä.

Neiti Hammarin lähdettyä vallitsi huoneessa hetkisen hiljaisuus. Sitten Erkki räjähti hilpeään nauruun, johon toiset pojat yhtyivät. Hanna ja Kaarina aikoivat hiipiä pois. Äkkiä kysyi Aksel, joka oli ollut totinen ja mietteissään hetken aikaa:

-- Missä Iris on?

-- Tosiaan, missä Iris on! huudahti Elsakin. -- Hänhän lupasi, että sinä kyllä vielä kutsut minut syntymäpäivillesi. Ja oikeassa hän olikin.

Aksel katseli terävästi Elsaan.

-- Niinkö hän lupasi? Ahaa, nytpä alan ymmärtää.

-- Elsa, tule minun huoneeseeni, niin saat nähdä jotain oikein kaunista, supisi Hanna nopeasti Elsalle.

-- Mitä sitten?

-- Kaulanauhan, jonka sain kummitädiltäni pari vuotta sitten. -- En ole sitä ennen näyttänyt sinulle.

Koruihin mieltynyt Elsa seurasi heti Hannaa. Kaarina jäi huoneeseen levottoman näköisenä.

-- Niin, jatkoi Aksel kiihtyen. -- Nyt alan ymmärtää. Ja Iris saa kyllä katkerasti katua lystiään.

-- Mitä tarkoitat? kysyi Mauno terävästi.

-- Tarkoitan, että tiedän, kuka rouva Petander oli. Se on hävytöntä pilaa ja kuten sanoin: Iris saa sen kalliisti maksaa. Alina täti kyllä pitää siitä huolen.

-- Aksel! huudahti Kaarina säikähtyneenä. -- Et kai aio kieliä neiti Hammarille?

-- Tietysti, vastasi Aksel, jonka suuttumusta ei vähentänyt se seikka, että pojat nauraa hohottivat katketakseen Iriksen pilalle.

Kaarina oli kalpea liikutuksesta.

-- Jos sinä kielit neiti Hammarille tai äidillesi, niin minä halveksin sinua, Aksel.

Aksel kumarsi ivallisesti.

-- Ikävä kyllä, mutta se ei estä minua täyttämästä velvollisuuttani. Olisipa vain hauska tietää, olitko sinä mukana tässä siistissä jutussa?

-- Olin kyllä.

-- Ehkä Hannakin? Ja Mauno, joka oli niin kärkäs saattamaan rouva "Petanderia".

Kaarina oli ääneti. Mutta Mauno vastasi rauhallisesti.

-- Minä en tiennyt asiasta, ennenkuin omat silmäni sen ilmoittivat minulle. Ja suoraan sanoen, Aksel, on se minusta raukkamaista, jos sinä annat Iriksen ilmi neiti Hammarille. Kelpo poika ei petä toveriaan.

-- Irishän on vain pahantapainen tyttö, joka hyvinkin tarvitsee kuritusta. Vai onko sinusta kaunista ilveillä vanhan kunnianarvoisen tädin kanssa, joka lisäksi pitää huolta hänestä? Minusta se on rumaa.

-- Ensiksikin on yhdentekevää, onko Iris tyttö vai poika, sinun toverisi hän joka tapauksessa on, se sinun yhteiskoululaisena pitäisi tietää. -- Mauno singahutti sanan "yhteiskoululaisena" halveksivasti, sillä aito normaalilyseolaisena hän ylenkatsoi yhteiskoulun poikia. -- Ja toiseksi ei nyt ole kysymys siitä, tekikö Iris oikein vai väärin. Kysymys on siitä, sopiiko miehen kieliä ja ilmiantaa toveriaan.

-- Ja sitäpaitsi, huudahti Kaarina, -- ei Iris voinut arvata, että neiti Hammar tulisi tänne. Me tahdoimme vain hiukan kujeilla.

-- Ja onnistuitte mainiosti, sanoi Erkki. Hän löi Akselia iloisesti olkapäälle. Hei, vanha veikko, älkäämme pilatko hyvää asiaa. Iris on hankkinut meille hauskan iltapuolen -- -- --

-- Niin, minun kustannuksellani, murisi Aksel.

-- Meidän poikien yhteisellä kustannuksella, sillä kaikkihan tulimme petkutetuiksi. Minun mielestäni Iris näytteli niin erinomaisesti, että olisi häpeällistä palkita häntä ikävyyksillä. Taidetta pitää auttaa, eikö totta, pojat?

-- Tietenkin, vastasivat pojat yhteen ääneen.

Aksel näytti hiukan leppeämmältä.

-- Mutta vaikka minä en kertoisikaan, tulee asia kuitenkin ilmi. Täti Hammar tietysti tai Elsa puhuu äidille asiasta. Juttu on mutkikkaampi kuin luulette. Kyllä totuus tulee ilmi, kun on näin monta todistajaa, ja Alina täti saa kuulla siitä toista tietä.

-- Äitisi kanssa voit kyllä asian järjestää, siksi älykäs sinä olet, Aksel. Siinä olet oikeassa, että on vaikeata salata asiata, josta näin moni tietää. Mutta sanonpa teille, pojat, Iris sen itsekin ymmärtää, että tässä on leikki kaukana. Jos neiti Hammar saa pilasta vihiä, niin on Iris säälittävä. Senvuoksi vetoan kunniantuntoonne ja pyydän, ettei kukaan läsnäolijoista hiisku sanaakaan tämän illan tapahtumista, niin houkuttelevaa kuin se olisikin. Olkaamme vaiti kuin muuri, mykät kuin kala. Lupaatteko, pojat? Lupaatko, Aksel?

Maunon ääni oli vakava, hänen katsantonsa pakottava.

-- Hyvä, Mauno, huusivat pojat. -- Me voimme pitää suumme kiinni. Häpeä sille, joka kavaltaa toverinsa.

Aksel ojensi Maunolle kätensä.

-- Tuohon käteen. Minä lupaan koettaa järjestää jutun niin, ettei Iris saa siitä ikävyyksiä. Mutta kyllä tyttöletukka kuritusta ansaitsisi, siitä en luovu.

-- Kiitän teitä, pojat, Iriksen, Hannan ja itseni puolesta, sanoi Kaarina. Hänen poskillaan paloi punaiset täplät, ja hänen siniset silmänsä säihkyivät. Hän kääntyi nopeasti ja riensi Hannan huoneeseen niellen itkua.

Siellä itkivät Hanna ja Iris kalpeina ja pelästyneinä. Hanna oli aivan masentunut. Hän syytti itseään siitä, ettei ollut estänyt Iristä ilveilystä. Ja nyt tyttö-rukka tietysti saa kovan rangaistuksen.

Kun Kaarina kertoi poikien päätöksen, huoahtivat molemmat tytöt helpotuksesta.

-- Enpä olisi uskonut pojista niin hyvää, sanoi Hanna.

-- Niin, ja ajattelepas Maunoa! Hän käyttäytyi kerrassaan ritarillisesti koko ajan. Kuka olisi sitä moisesta jöröjukasta uskonut! sanoi Kaarina.