Part 5

-- Minä kävin tänään pankinjohtaja Meruksen puheilla, ja hän lupasi minulle paikan pankissa keväällä, ryhtyi Elin puheeseen.

Rouva Heinonen katseli onnettomana itsenäistä tytärtään.

-- Olisit voinut kysyä minulta ensin, mutisi hän.

Mutta neiti Hammar ja kamreeri Vuori ilmoittivat hyväksymisensä.

-- Sinä, Selma, muutat halvempaan huoneistoon, myöt hienot huonekalusi ja otat täysihoitolaisia, sanoi neiti Hammar päättävästi.

-- Taivaan tähden, Alina! huudahti rouva Heinonen. -- Minäkö rupeaisin ruokarouvaksi! Mieluummin menen hautaan.

-- Niin sitä minäkin olen ajatellut, sanoi Elin sivuuttaen äidin huudahduksen. -- Siten käy lasten kouluttaminen mahdolliseksi.

Rouva Heinonen ei enää vastustanut. Hän huomasi, että voimakkaammat kädet kuin hänen omat veltot sormensa olivat tarttuneet peräsimeen. Hän oli itse asiassa siitä hyvillään.

-- On vain yksi seikka vielä, joka on huomioonotettava, virkkoi Elin. -- Mitä teemme Iris rukalle?

-- Lähetämme hänet tietysti kotiin maalle, sanoi rouva Heinonen. -- Hän ei olekaan koskaan soveltunut perheeseemme. Hän on niin erilainen kuin minun tyttäreni.

-- Hm, sanoi kamreeri Vuori. -- Se ei ole niinkään helppoa. Iris Klewellä ei nimittäin oikeastaan enää olekaan kotia.

-- Kuinka niin? Entä Metsäpirtti! Kamreeri kohautti olkapäitään.

-- Ikävä kyllä, ei hänen isänsä enää omista sitä. Jo pari kolme vuotta sitten hän panttasi tilan eräälle velkojalleen. Heinonen tiesi asian ja aikoi lunastaa talon itselleen. Mutta se jäi sikseen kuten niin paljon muutakin.

Elin loi huolestuneen katseen äitiinsä.

-- Tytöllä on kai muita sukulaisia, äiti?

-- Tuskin, ei ainakaan minun tietääkseni. Henrik Klewen suku ei ole Suomesta kotoisin.

-- Rouva Heinonen on oikeassa, olen ottanut selkoa tytön oloista. Paitsi enonsa perhettä ei hänellä ole ketään omaisia. Isän nykyisestä olinpaikasta en ole saanut tietoa, vaikka olen koettanut. Sen verran olen kuullut, että hän on konserttimatkalla Amerikassa.

-- Mutta eihän voi vaatia, että me pidämme tytöstä huolta, sanoi rouva Heinonen kiivaasti.

-- Rauhoitu, Selma, minä pidän huolta hänestä, sanoi neiti Hammar juhlallisesti. -- Ei olisi kristitylle soveliasta jättää tyttö-rukka oman onnensa nojaan huonoine taipumuksineen. Minä maksan hänen puolestaan sinulle, sillä kotiini en häntä voi ottaa, hän häiritsee hiljaista elämäämme. Mutta minä pidätän itselleni oikeuden valvoa hänen kasvatustaan. En halua, että hän tulee yhtä hemmotelluksi kuin sinun omat tyttäresi, Selma.

-- Mitä puhut, Alina! Ovatko minun tyttäreni hemmoteltuja? Kaarle tosin hemmotteli Iristä, se on totta, mutta minä olen aina ollut ankara äiti.

-- Niinkö, sanoi neiti Hammar kuivasti. -- Minun tahtoni on, että tytöstä kasvatetaan vakava, velvollisuutensa tajuava ihminen. Hänen täytyy oppia tekemään työtä ja ymmärtämään, että hän elää toisten armoilla. Olen tutkinut hänen luonnettaan ja huomannut, että hän suuresti muistuttaa isäänsä. Hän on kiihkeä, uppiniskainen ja ajattelematon kuten isäkin, ilman siveellistä ryhtiä ja pontta. Minun velvollisuuteni on karsia nämä viat hänestä pois. Enkö ole oikeassa, kamreeri Vuori?

-- On tietysti tärkeätä, että tyttö saa hyvän kasvatuksen, ja siinä suhteessa te, neiti Hammar, varmaan olette kokeneempi kuin moni muu, vastasi kamreeri. -- Mutta kun hän katseli päättäväisen neidin kylmiä silmiä ja kovia piirteitä, ei hän voinut mielessään olla säälimättä pikku metsälintua, jonka hän niin onnellisena oli tavannut yksinäisessä saarikodissa.

-- Tyttöraukka! huokasi hän itsekseen.

Sillä aikaa kuin isän huoneessa neuvoteltiin perheen kohtalosta, istuivat nuoret arkihuoneessa. Sissi oli mennyt levolle, mutta toiset olivat liian kiihdyksissään voidakseen ryhtyä mihinkään. Ester ompeli näön vuoksi suruharsoa puseroonsa, Aksel oli lukevinaan läksyä, mutta säpsähti ja kuunteli pienintäkin liikettä viereisestä huoneesta. Elsa teki lakkaamatta kysymyksiä, joihin Ester hermostuneena vastasi.

-- Olemmeko nyt köyhiä, Ester?

-- Olemme

-- Pitääkö meidän panna palvelijat pois ja itse pestä astiamme ja lakaista?

-- En minä tiedä.

-- Minun täytyy kai käydä yhtä huonoissa vaatteissa kuin Tyyne Virta meidän luokalla. Hänenkin äitinsä on leski, ja saksankielen opettaja antaa hänelle usein vanhoja vaatteitaan. Hän ei sitä ole kertonut, mutta Maili sanoi nähneensä neiti Mellinin päällä saman silkkipuseron, jota Tyyne käyttää koulussa. Kauheata, jos minunkin pitää ruveta käyttämään opettajien vanhoja vaatteita.

-- Ole lörpöttelemättä, tiuskasi Aksel.

-- Maili ei enää varmaan välitä minusta, huokasi Elsa. -- Tyyne Virtaa ei kukaan kutsu tanssiaisiin eikä syntymäpäiville.

Ester tunsi piston sydämessään.

-- Niin, Elsa-rukka, sanoi hän katkerasti. -- Me saamme nyt nähdä, kutka ovat todellisia ystäviämme. Köyhää ei kukaan imartele.

-- Kenties tytöt ovat niin hassuja, että antavat varallisuuden vaikuttaa, sanoi Aksel. -- Pojat eivät ainakaan sitä tee. Tapasin Pohjolan pojat tänään, ja molemmat olivat minulle entistään ystävällisemmät. Erkki pyysi minua käymään luonaan.

-- Erkki on hieno poika, sanoi Elsa.

Keskustelun aikana istui Iris äänetönnä matalalla jakkaralla pää käsien varassa. Hän oli niin alakuloinen, ettei kuullut toisten puheesta mitään. Enon kuoleman jälkeen hän tunsi itsensä merkillisen vieraaksi perheessä. Häntä ei kohdeltu enää kuin läheistä sukulaista, pikemmin kuin vierasta. Hän ymmärsi olevansa liikaa nyt, kun perheen raha-asiat olivat horjuvalla kannalla. Hän olikin päättänyt lähteä takaisin kotiin, jos täti Heinonen vain suostuisi. Hän ikävöi Seren hiljaista osanottoa ja Tanelin turvallista olentoa.

-- Siellä olen kotonani, ajatteli hän, -- ystävien luona.

Mutta iltapuolella hän oli saanut kirjeen, joka kerrassaan murskasi kaikki hänen kauniit unelmansa.

Kirje kuului seuraavasti:

Hyvää päivää, Iris! Olemme voineet hyvin ja toivotamme samaa sinulle. Killi on myös terve, mutta tänne kuuluu ikäviä. Eilen kävi vallesmanni ja lautamies saarella ja kirjoittivat talon jostain isäsi velasta. Kun ei ole millä maksaa ja enosi on kuollut, täytyy talo myödä. Se on ikävä asia. Seren ja minun täytyy muuttaa pois. Ehkä rakennamme uutistorpan jonnekin lähelle tai menemme mantereelle kestiksi. Lehmätkin täytyy myödä ja Musta. Sere panee terveisiä. Voi hyvin.

Tämän kirjoitti Taneli Puuska.

Iris oli yhä vielä turtuneena kirjeen luettuaan. Metsäpirtti myödään, otetaan, kuten kaikki muukin on häneltä otettu. Viedään männikkö rakennuksen edustalta, pihakuusi, koivut ikkunan edestä, keltainen hiekkaranta, metsäpolut, louhikot, kotilahti, pieni puutarha, jota hän ja Taneli olivat huolella hoitaneet. Viedään ja annetaan vieraalle, jolle ne eivät mitään sano, joka ei ymmärrä niiden kieltä, joka puhuu ääneen metsässä, niin että linnut pelästyvät, joka ehkä haaskaa puita ja hävittää pikkulintujen pesimäpöntöt. Entä minne joutuu karja? Punikki ja Mansikki, Lystikki ja Martti, nekin viedään. Vieras kuljettaa ne kauas outojen toverien joukkoon, uusille laitumille. Ja Musta saa ehkä isännän, joka sitä ruoskii, se raukka kun on jo niin vanha ja hidaskulkuinen.

Voi, miksi ei isä jo tule kotiin huolehtimaan talostaan ja tyttärestään? Miksi hän on jättänyt lapsensa niin yksin ja turvattomaksi?

Elinin ääni herätti hänet katkerista mietteistä.

-- Iris, Alina täti kutsuu sinua.

Iris nousi konemaisesti jakkaraltaan ja seurasi Eliniä.

-- Mitä he minusta tahtovat? ajatteli hän nähdessään kamreerin, neiti Hammarin ja Selma tädin.

-- Iris Klewe, aloitti neiti Hammar mahtipontisesti. -- Me olemme kutsuneet sinut tänne ilmoittaaksemme sinulle, miten elämäsi surullisen perhetapahtuman vuoksi järjestetään. Tätisi ei erinäisten asianhaarojen vuoksi voi enää pitää huolta sinusta, ja koska isäsi näkyy tykkänään unohtaneen olemassaolosi, olen minä päättänyt huolehtia sinun tulevaisuudestasi. Tämän arvoisan lakimiehen, -- hän nyökkäsi päätään kamreerille, -- läsnäollessa olen luvannut maksaa ylläpidostasi tädillesi, sillä ehdolla kuitenkin, että saan valvoa kasvatustasi. Sinä olet siis tästä lähtien minun holhokkini. Sinä -- -- --

-- Oi, ei, ei! huudahti Iris rajusti. -- Antakaa minun lähteä kotiin. En tahdo olla kenenkään vastuksena.

Neiti Hammar vetosi katseellaan kamreeriin:

-- Te näette, sanoi hän puoliääneen. -- Hillitön ja uppiniskainen.

-- Ole järkevä, Iris, nuhteli Elin. -- Ei sinulla ole kotia. Metsäpirtti myödään.

Iriksen pää painui rinnalle. Oi, sehän on totta! Hänellä ei enää ole kotia!

-- Toivon, että olet täti Alinalle kiitollinen hänen jalomielisyydestään, sanoi rouva Heinonen jäykästi. -- Mene kiittämään häntä.

Hetkisen Iris epäröi. Sitten hän kääntyi neiti Hammarin puoleen, niiasi kömpelösti ja sanoi:

-- Kiitos!

-- Toivottavasti tulee kiitoksesi vilpittömästä sydämestä, sanoi neiti Hammar. -- Nuoret tytöt eivät useinkaan ymmärrä omaa parastaan. Nyt saat mennä.

Iris poistui huoneesta. Hänen laiha, hento vartalonsa näytti entistä pienemmältä ja hennommalta. Kamreeri Vuori katseli hänen jälkeensä.

-- Tyttö-rukka! hän huokasi toistamiseen.

Mutta Iris katosi vaatesäiliöön ja istui pimeässä, silloin tällöin kohotti raskas nyyhkytys hänen rintaansa.

Jonkun ajan kuluttua hän kuuli hiljaisen äänen kutsuvan itseään. Vastahakoisesti hän totteli.

-- Iris, kuiskasi Ulriika. -- Tule tänne minun luokseni. Mimmillä on vapaa ilta, rouva on makuulla ja Elin neiti lähti saattamaan neiti Hammaria. Istu tuohon minun mukavaan tuoliini. Tässä on kuppi kuumaa teetä ja voileipä. Älä sinä, lapsi-rukka, sure. Vielä sinulle valkenee.

Iris joi teetä ja haukkasi voileipää lapsen terveellä ruokahalulla. Hänen äänessään tuntui vielä jälkiä kyynelistä, kun hän luoden katseensa Ulriikan hyväntahtoisiin kasvoihin kysyi:

-- Luuleeko Ulriika todella niin?

-- Luulen, lapsi, minä olen sen katsonut sinulle unikirjastakin, puhui Ulriika hiljentäen ääntään. -- Minä näin viime yönä unta, että sinä tapoit valaskalan, ja se merkitsee sinulle pitkällistä kärsimystä ja sitten iloa.

Iris näytti miettivältä, sitten hiipi pieni hymy hänen huulilleen. Ulriika näytti niin somalta seisoessaan siinä astiapöydän ääressä salaperäisenä ja varmana siitä, että hänen unikirjansa puhuu totta. -- Kuka tietää, ehkä kaikki vielä kääntyykin hyväksi!

Kun Iris myöhemmin varpaisillaan hiipi Elsan ja hänen yhteiseen huoneeseen, veti hän kierrekaihtimen ylös ja katseli taivaalle. -- Siinä oli Kotitähti. Se tuikki niin ystävällisesti ja lempeästi. Tytöstä tuntui kuin olisi se toistanut Ulriikan sanat.

-- Vielä sinulle valkenee.

II

ROUVA HEINOSEN TÄYSIHOITOLAISET.

Ensimmäinen luku.

MATKALLA.

Syyspäivä alkoi pimetä. Asemilla paloivat lyhdyt, ja asunnoista, joiden ohi juna kiiti, vilkkuivat valot, pian taas häipyen näkyvistä kuin jonnekin kaukaiseen menneisyyteen.

Noin kolmentoista-vuotias tyttö istui sohvan nurkkaan sulloutuneena ja tuijotti ulos pimeyteen.

Nyt palavat tulet Lanterissakin. Äiti kulkee huoneesta toiseen valvomassa, etteivät lamput pääse savuamaan. Isä istuu kiikkutuolissa syventyneenä johonkin lääkeopilliseen kirjaan. Kati ja Pulle pelaavat dominoa, Heidi lukee satuja ja Nelli vinkuu unissaan tulennoksen vieressä.

Kuva oli niin elävä, että Kaarinan silmiin kohosi kyyneliä. Hän pyyhki ne salaa pois kätensä selällä, mutta niitä kihosi uusia, yhä vain uusia. Hän hapuili nenäliinaansa taskusta, mutta ei löytänyt, etsi käsilaukustaan -- ei siinäkään. Ja kyyneleet yhä vierimistään vierivät tippuen hansikkaille ja hameelle ja sokaisten hänen silmänsä.

-- Suvaitsetteko ottaa minulta? kysyi ystävällinen ääni, jossa oli lämmin, osaaottavainen sävy.

Kyyneliensä takaa Kaarina näki vastakkaisella sohvalla tytön, joka ojensi hänelle nenäliinaa.

-- Kiitos, nyyhkytti Kaarina, pyyhki kyyneliään ja niisti kiitollisena tarjottuun hienoon batistiliinaan.

-- Te olette kovin hyvä, kuiskasi hän sitten.

Tyttö hymyili. Hän oli Kaarinan pituinen, mutta näytti vanhemmalta.

Kasvot olivat kapeat, hiukset punertavat, sileästi jakauksella, iho hieno, hiukan pisamilla.

Vilkas Kaarina, jonka koko päivä oli täytynyt istua mykkänä junassa, innostui, kun näin äkkiarvaamatta tarjoutui tilaisuutta keskusteluun. Vieras tyttö ei tosin näyttänyt kovinkaan puheliaalta, mutta Kaarina ei enää osannut hillitä kieltään.

Helpotti vähän koti-ikävää, kun sai puhella jonkun kanssa.

Hän pyyhkäisi viimeiset kyyneleet silmistään ja kysyi:

-- Matkustatteko tekin Helsinkiin.

-- Kyllä, vastasi toinen lyhyesti.

-- Kouluun tietysti?

-- Niin.

-- Minä matkustan ensi kertaa kouluun. En ole ollut kotoa poissa muuta kuin viikon verran keväällä, jolloin kävin pääsytutkintoa suorittamassa. Ja silloin oli äiti matkassa.

-- Sitten ei ole kumma, jos teillä on koti-ikävä, lausui tyttö ystävällisesti.

Taaskin kohosivat kyyneleet Kaarinan silmiin, mutta hän taisteli urhoollisesti itkua vastaan.

-- Te ette siis ennen ole käynyt koulua?

-- En, meillä oli kotiopettajatar. Äiti ja isä tahtoivat pitää minua kotona niin kauan kuin mahdollista.

-- Minäkin lähden ensi kertaa Helsinkiin kouluun.

-- Todella! Ja mihin kouluun tulette?

-- Suomalaiseen yhteiskouluun, kuudennelle luokalle.

-- Hyväinen aika, nauroi Kaarina iloisesti, -- sinnehän minäkin tulen, mutta viidennelle luokalle. Me olemme siis ensikertalaisia kumpainenkin.

Nyt luisti puhe mainiosti ainakin Kaarinan puolelta. Vieras tyttö enimmäkseen kuunteli, mutta sen hän teki niin hauskasti, että Kaarinasta tuntui aivan luonnolliselta kertoa hänelle, kodistaan ja omaisistaan. Ennen pitkää tunsi vieras tyttö perinpohjin Lanterin puutarhoineen, isän, äidin, lörpöttelevän Heidin, yksitotisen Katin ja vallattoman Pullen sekä sen lisäksi vanhan Riikan, Eetun, Pujon, Nellin ja Mirrin, joka lakkaamatta tappeli Nellin kanssa.

Kesken puhetulvaansa Kaarina kysyi äkkiä:

-- Onko teillä sisaria ja veljiä?

-- Ei ole, vastasi toinen.

-- Sepä ikävä. Sisaret ja veljet ovat niin hauskoja, kyllähän ne toisinaan voivat olla kiusallisia, varsinkin kun äiti ja isä ovat poissa ja heistä täytyy pitää huolta. Mutta en millään ehdolla tahtoisi olla vailla Katia, Heidiä ja pikku Pulle-veitikkaa.

Kello soi, juna seisahtui Riihimäellä. Tytöt nousivat, ja lähtivät jaloittelemaan.

-- Ettekö tule juomaan teetä? kysyi vieras tyttö.

-- En, vastasi Kaarina, -- olemme pian Helsingissä. Hän päätti säästää rahojaan, olihan hänellä Lanterin mainioita omenia ja Marin makeita piirakoita.

Riihimäellä astui heidän vaunuosastoonsa vanha lihava rouva, molemmat kädet täynnä myttyjä ja laukkuja. Pienillä vetisillä silmillään hän turhaan etsi istuinsijaa itselleen, koko vaunussa ei ollut ainoatakaan tyhjää paikkaa. Kaarinan uusi tuttava nousi silloin nopeasti ja luovutti Kaarinan suureksi mielipahaksi kohteliaasti hymyillen paikkansa rouvalle, joka läähättäen heittäytyi siihen.

Kaarinaa hävetti, ettei hän ollut ymmärtänyt olla yhtä huomaavainen. -- Ja nyt hän kadotti päällepäätteeksi hauskan matkatoverinsakin. Heillä olisi voinut olla niin hauska vielä nämä pari tuntia, ennenkuin saavuttiin Helsinkiin. Nyt sitävastoin joutui Kaarinan matkatoveri istumaan kahden laihan naisen viereen, jotka näyttivät kauhean ikäviltä ja kuivilta. Ja lihava rouva -- ei hänkään näyttänyt erittäin hauskalta.

Rautahepo iski kiivaasti eteenpäin, se ei enää seisahtunut asemilla, kiiti vain ylpeästi ohitse -- kohta oltiin Helsingissä. Kaarinan ajatukset alkoivat askartaa tulevaisuudessa.

Olisikohan Elsa häntä asemalla vastassa? Ja vieläkö hän pitää Kaarinasta yhtä paljon kuin kesällä?

Elsa oli Kaarinan ensimmäinen "paras ystävä". He olivat tutustuneet toisiinsa kesällä, jolloin Elsa oleskeli pari kuukautta pappilassa. Pappilan Maiju oli Elsan luokkakumppani -- ja Maijun vanhemmat olivat pyytäneet Elsaa luokseen, jotta Maiju häneltä oppisi ruotsia -- Maiju kun oli heikko ruotsissa. Maiju ja Kaarina olivat ennen olleet hyviä ystäviä, mutta Elsan tultua oli Maiju joutunut kerrassaan syrjään. Eikä se kumma ollutkaan. Maiju oli niin hidas ja kömpelö, niin yksitotinen -- Elsa iloinen ja ystävällinen, soma ja herttainen. Kaikki hänessä oli sievää, hänen vaalea olkihattunsa, liehuvat kiharansa, pukunsa ja sirot kenkänsä.

Ihme, ettei isä oikein hänestä pitänyt. Se oli Kaarinasta käsittämätöntä.

Hän ihan vastustamalla vastusti, kun Elsa ehdotti, että Kaarina tulisi heillä asumaan koulu-aikansa. Elsan äiti piti näet täysihoitolaisia Helsingissä. Oikein kyynelsilmin sai Kaarina rukoilla, ennenkuin isä suostui.

Oulunkylä kiiti ohitse, Fredriksberg samoin -- jo näkyi Töölönlahti ja vilkkuvat tulet sen rannoilla. Kaarinan sydäntä puristi.

Juna hiljensi vauhtiaan, seisahtui. Oltiin Helsingissä.

Kovassa ihmistungoksessa oli Kaarina miltei hätääntyä. Olipa onni, että isä niin itsepintaisesti oli kieltänyt häntä ottamasta junaan muuta kuin pienen käsilaukun ja hatturasian. Nyt hänen oli paljon helpompi liikkua. Hän katseli ympärilleen ja tunsi itsensä kovin hyljätyksi ja yksinäiseksi. Ei Elsaakaan näkynyt. Kurkkua tuntui kuristavan.

-- Kaarina! Aksel, tässä hän on, kuului samassa Elsan iloinen ääni. Siinähän Elsa olikin. Sievänä ja sirona kuten aina. Hänen rinnallaan seisoi noin viisitoistavuotias poika.

-- Me lähdemme nyt heti, sinä ja minä ja Aksel. Esterin täytyy ottaa selkoa eräästä tytöstä, joka aivan äkkiarvaamatta on joutunut niskoillemme. Ajatteles, perheessä, johon hänen piti asettua asumaan, on sattunut tulirokkotapaus, ja he hommasivat hänet meille. Mutta -- taivas! -- olenhan unohtanut esittää sinulle Akselin -- tässä hän on. Eikö hän ole hauska?

Aksel kumarsi syvästi ja tarttui Kaarinan käsilaukkuun. -- Suvaitsetteko?

Jollain Kaarinan mielestä ihmeellisellä tavalla he pääsivät ihmisjoukon lävitse ulos, saivat ajurin ja läksivät ajamaan pitkin syksyistä Helsinkiä Konstantininkadulle, jossa leskirouva Heinonen asui. Koko ajan puhelivat Elsa ja Aksel lakkaamatta. Kaarina oli ääneti. Kaikki uudet vaikutukset valtasivat hänen mielensä niin voimakkaasti, että hän miltei typertyi.

Tuskin he olivat ennättäneet sisälle neljänteen kerrokseen ja Kaarina tervehtinyt rouva Heinosta, kun kello soi. Sisään astuivat Ester Heinonen ja Kaarinan matkatoveri. Molemmat tytöt tuijottivat toisiinsa hetken aikaa, Kaarina purskahti heleään nauruun, ja toinen hymyili iloisesti.

-- Oletteko tuttuja? kysyi Elsa hämmästyneenä.

-- Olemme ja emme, nauroi Kaarina.

-- Neiti Kaarina Holsti, Hanna Ström, ja herrasväki Heinonen, serkkuni Iris Klewe, esitti Elsa toimeliaasti.

Kun kaikinpuolinen esittely oli päättynyt, sanoi rouva Heinonen valittavalla äänellä:

-- Tytöt ovat tietysti syöneet ja juoneet teetä Riihimäellä. Me syömme illallista jo kello puoli yhdeksän. Ester ja Elsa, näyttäkää vieraille heidän huoneensa. Hän toivotti hyvää yötä ja poistui.

Hanna Ström sai oman huoneen, Kaarinan taas oli määrä asua yhdessä Elsan kanssa.

-- Kuules, Kaarina, eikö sinulla ole nälkä? kysyi Elsa, kun tytöt olivat kahden huoneessaan.

-- On kyllä, myönsi Kaarina, joka nyt vilpittömästi katui liiallista säästäväisyyttään Riihimäellä.

-- Minusta on aivan turhaa, että äiti ei antanut teille illallista. Mutta se oli Elinin vika. Hän on niin kauhean säästäväinen, nimittäin mitä ruokaan tulee. Mutta sellainen hän aina on, säästää ruuassa saadakseen jonkun sulan tai nauharuusun lisäksi muutenkin komeihin hattuihinsa.

Kaarinasta tuntui pahalta kuulla Elsan puhetta, niinkuin väärä sävel olisi soinut. Hänen ajatuksensa palautuivat Lanteriin. Hän näki hauskasti katetun illallispöydän, äidin hymyilevät kasvot kodikkaasti porisevan teekeittiön takana, isän rauhallisen otsan ja lasten iloiset silmät.

-- Oi rakas, rakas koti!

Hän painoi päänsä tyynyyn ja nyyhkytti hiljaa.

Toinen luku.

KAARINAN PÄIVÄKIRJASTA.

Kylläpä aika on mennä hurahtanut nopeaan, kun en vielä kertaakaan ole kirjoittanut päiväkirjaani. Olet varmaankin jo minuun suuttunut, pieni sinikantinen ystäväni, lupasinhan, kun sain sinut syntymäpäivälahjaksi, ahkerasti käyttää lehtiäsi.

Olen ollut Helsingissä jo kuukauden, kokonaisen kuukauden. Kuljen ja liikun täällä melkein kuin kotikaupungissani. Tiedän Kaivopuistot, Tähtitorninmäet, Kaisaniemet, Ekbergit ja Fazerit. Kaikki täällä on niin komeata ja mukavata. Kalosseja et tarvitse, käydä sipsuttelet vain sievästi siisteillä katukäytävillä -- hohhoh, se on toista kuin kahlata rapakossa pitkin Lanterin lehtokujaa. Ja kun menet ulos illalla, valaisevat katulyhdyt kirkkaasti, eikä sinun joka askeleella tarvitse peljätä, että kompastut kiveen tai lyöt nenäsi virstantolppaan. Päivällä soitetaan Kappelin ja Oopriksen edustalla, komeat kaktukset upeilevat Esplanaadissa, ja sievät, somasti puetut lapset leikittelevät puistoissa. Kaikki tämä on hauskaa ja kaunista, ja kuitenkin kaipaan Lanteria. Muistelen sen humisevaa puistoa, sen satoisia omenapuita (toivottavasti Kati ja Heidi eivät syö vatsaansa pilalle, nyt kun saavat olla kahden omenien kimpussa) ja salaperäisiä käytäviä. Usein tulen surulliseksi, kun ajattelen, että asterit kukkivat täydessä loistossaan enkä minä saa niitä nähdä. Kaunis, loistava syksy menee menojaan, ja minä vain täällä astun kuivia kivikatuja. -- (Minun täytyy pyytää äitiä lähettämään rouva Heinoselle vähän porkkanoita, porkkanapyree on minun herkkuruokaani, ja minulta jäi koko suuri porkkanapenkkini miltei koskematta.)

Hyväinen aika, kuinka kello on paljon, olen hirveän uninen. Elsa on jo kauan vetänyt unia vuoteellaan. Kuu pilkistää verhojen takaa. Se pilkistää Lanteriinkin, isän työhuoneeseen.

* * * * *

Olen lukenut lävitse, mitä eilen kirjoitin, ja tehnyt kaksi huomiota. Ensiksi, että minussa on suuria runollisia taipumuksia (lukuunottamatta tuota porkkanajuttua ja Katin ja Heidin vatsatautivaaraa). Ja toiseksi, että puhuin vain itsestäni ja Lanterista enkä sanaakaan ihmisistä, joiden keskuudessa elän.

Rouva Heinosella on varmaan ollut paljon suruja, hän on niin laiha ja näyttää aina huolestuneelta. Mutta eihän se kumma olekaan. Hänhän oli ennen varakas, vasta miehensä kuoleman jälkeen, noin vuosi sitten, hänen täytyi ottaa täysihoitolaisia. On tietysti kauhean ikävätä, kun täytyy ostaa kaikki ruokatavarat. Maalla saa vain mennä maitokamariin ottamaan maitoa ja kermaa, puutarha antaa porkkanat, perunat, omenat, marjat ja muut herkut, täällä täytyy rouva Heinosen ja Ulriikan käydä torilla ostamassa. Minusta on ikävätä syödä, kun kaikki on niin kallista. Rouva Heinonen huokaa aina niin raskaasti, kun pojat syövät niin paljon voita, ja Elin sanoo tuon tuostakin, että me suomalaiset syömme aivan liiaksi. Ensimmäisinä päivinä en kehdannut syödä paljon ensinkään, maistelin vain vähän ruokia, mutta sitten minulle tuli niin nälkä, että hyvin ymmärsin haaksirikkoisia, jotka syövät kenkiään. Nyt en enää ole näkevinäni Elinin halveksivia katseita, syön vain, enhän minä sille mitään voi, että luonto on minulle antanut hyvän ruokahalun. Elin on perheen vanhin tytär. Hänellä on toimi pankissa. Hän on aina kauhean hienosti puettu ja käyttää ihojauhoa. Ester on kuusitoistavuotias ja kohtelee meitä lapsia suurella ylemmyydellä. Hän ihailee Akselia kuten kaikki muutkin perheen jäsenet. Ja sitä minä suuresti ihmettelen. Aksel on ikävin poika, minkä tämän ilman kannen alla olen tavannut. Hän käyttää kävelykeppiä, tuoksuaa hajuvedelle, hänen kauluksensa ulottuvat korviin asti. Sitäpaitsi hän on hyvin ilkeä Irikselle.