Part 4

Ne olivat ihania päiviä. Iris unohti suuren kaupungin harmaat kivimuurit, Alina tädin, läksyt ja huolensa. Paljain päin, avojaloin hän samoili metsiä, kävi kalassa Tanelin kanssa ja loikoili kallioilla, silmät ummessa kuunnellen aaltojen loisketta ja metsän huminaa. Mutta suloinen vapaus päättyi aivan alkuunsa. Kirvelevin sydämin hänen täytyi keskellä ihaninta kesää palata Helsinkiin.

Neiti Hammar asui vanhan tätinsä kanssa lähellä Kaivopuistoa pienessä puutalossa. Pihalla oli pari kukkalavaa, muutama vanha vaahtera ja joku sireenipensas.

-- Me asumme aivan kuin maalla, oli neiti Hammarin tapana sanoa. Hän ja Roosa täti asuivatkin kaupungissa koko kesän. Silloin tällöin vain Alina täti kävi jotakuta tuttavaa tai sukulaista tervehtimässä maalla.

Päivät kuluivat kuolettavan hitaasti. Heti alusta alkaen määrättiin Irikselle tarkka päiväjärjestys: aamupuolella taloustunnit, lukutunnit, käsityötunnit, iltapuolella seurustelutunnit. Viimemainitut olivat raskainta Iriksen mielestä. Silloin hänen täytyi istua arkihuoneessa lukemassa ääneen kuurolle Roosa tädille, joka ei lukemisesta mitään ymmärtänyt. Mutta Alina täti oli niin säätänyt, ja vaikka hän itse ei aina ollut sisässä, silloinkuin luettiin, valvoi hän tarkoin, ettei Iris saanut laiminlyödä tehtäväänsä. Kun kello löi kuusi, sulki Iris kirjansa, ja silloin alkoi kävelytunti. Iris auttoi Roosa tädin ylle viitan ja hatun, ojensi hänelle sateenvarjon, jota mummo aina käytti, päivänpaisteella kuten sateellakin, ja auttoi häntä portaita alas. Useimmiten oli neiti Hammar mukana, mutta joskus olivat Roosa täti ja Iris kahden, ja silloin oli aina hauskempi. Pieni, pyöreä Roosa täti istuutui jollekin penkille ja sanoi Irikselle:

-- Mene sinä, lapsi kulta, juoksentelemaan. Ikävähän sinun on kulkea minun, vanhan eukon, kanssa.

Mutta kun neiti Hammar oli mukana, täytyi astua jalka jalalta vanhan, varovan tädin rinnalla, ja se oli vaikeata sille, joka on tottunut juoksentelemaan vapaana metsissä.

-- Minä en kestä kauempaa. Minä karkaan, karkaan, hoki Iris varmaankin kymmenen kertaa päivässä itsekseen. Mutta aikomustaan hän ei pannut toimeen. Hän tiesi hyvin, että Sere, vaikka häntä rakastikin, olisi ottanut hänet vastaan ankara ilme hyvillä kasvoillaan ja lähettänyt hänet tuota pikaa takaisin kaupunkiin.

Ennen Iris aina oli surrut kesän lyhyyttä, mutta nyt hän huokaili: Kunpa syksy joutuisi ja Ulla taas tulisi kaupunkiin.

Ikävissään hän luki ahkerammin kuin koskaan ennen, ja neiti Salon kellertävät, kapeat kasvot saivat miltei suopean ilmeen tunneilla.

-- Et sinä aivan mahdoton ole, sanoi hän hyväksyvästi, kun Iris vasten odotusta osasi läksynsä sujuvasti.

-- Siinä näkee, mitä täsmällisyys ja lujuus saa aikaan, huusi Alina täti Roosa tädille. -- Tyttö alkaa edistyä, arvelee neiti Salo.

-- Niin, hän on hyvä ja herttainen tyttö, Iris rukka, sanoi Roosa täti lempeään tapaansa.

-- Hm, sitä en tahdo väittää. Hän ei ole turhanpäiten isänsä tytär, mutta luulenpa, että hänestä voi tulla ihminen, jos hän jonkun aikaa saa nauttia järkevää ja johdonmukaista kasvatusta. Sellaiset luonteet kuin hänen tarvitsevat kovaa kättä.

Iris istui viereisessä huoneessa opettelemassa pitsinvirkkausta ja kuuli kovaäänisen keskustelun. Hän hymyili katkerasti. Järkevä ja johdonmukainen Alina tädin kasvatus kyllä oli, sitä ei voinut kieltää. Aamusta iltaan hän neuvoi ja opetti, kunnes Iris oli aivan tylsä pelkistä hyvistä neuvoista.

Äkillinen kapinanhenki valtasi hänet. Hän heitti likaantuneen pitsinsä nurkkaan, sieppasi hatun eteisen naulakosta ja juoksi Kaivopuiston kallioille. Sieltä saattoi nähdä laivojen tulevan ja lähtevän kaukaisiin maihin, seutuihin, joissa päivä paistoi ja taivas oli iäti sees.

Iris uneksi olevansa siellä vapaana ja onnellisena. Ja isä ja Ulla olivat hänen kanssaan.

Mutta kun hän parin tunnin kuluttua palasi kotiin, hiukset tuulen pörhöttäminä, antoi neiti Hammar hänelle kelpo läksytyksen siitä, että hän ilman lupaa oli lähtenyt ulos.

* * * * *

-- Iris, onko maailmassa mitään ikävämpää kuin läksyt ja koulu? kysyi Elsa ja sulki kirjansa haukotellen.

-- On, vastasi Iris päättävästi.

-- Äläs! Elsa kohottautui leposohvalta, jolla hän oli maannut vatsallaan jalat pystyssä, kasvot käsivarsien nojassa. -- Minä luulin, että koulunkäynti olisi sinusta yhtä ikävää kuin minustakin.

-- Oletko koskaan istunut Roosa tädin ja Alina tädin arkihuoneessa kutomassa tomuliinaa kuumana kesäpäivänä, kun ulkona paistaa aurinko ja meri on kiiltävän sininen?

Elsa nauroi.

-- Totta tosiaan, ei ole houkuttelevaa.

-- Ajattele itse: kärpäset surisevat, Roosa täti torkkuu sukanneule polvilla, ja Alina täti lukee yksitoikkoisella äänellä kirjaa, joka on kauhean ikävystyttävä ja pitkäveteinen. Koulussa on sittenkin hauskempi, aina siellä jonkun kepposen lystikseen keksii.

-- Niin sinä, huokasi Elsa, -- sinä kyllä osaat pitää hauskaa koulussakin. Mutta jos minä vain joskus rohkaisen mieleni ja kirjoitan tunnilla kirjelipun jollekin toverille -- heti on opettaja kimpussani, ja minä saan viivan muistutusvihkoon.

-- Onhan niitä viivoja minullakin, sanoi Iris. -- Mutta ainahan sitä sittenkin suoriutuisi, ellei opettaja keksisi juuri sillä hetkellä tehdä kysymyksiä, kun oppilas ajattelee muuta. Jos minä olisin koulunjohtaja, antaisin semmoisen määräyksen, että opettajan pitäisi aina soittaa pienellä kellolla, ennenkuin hän tekee kysymyksen oppilaalle.

-- Niin, ja hänen pitäisi olla siksi hienotunteinen, ettei koskaan kysyisi sellaisilta oppilailta, jotka eivät osaa läksyjään.

-- Silloinpa et sinä, Elsa poloinen, taitaisi saada montakaan kysymystä, nauroi Iris.

-- En ymmärrä, mistä syystä kaikki koulukirjat ovat niin kauhean ikävät, valitti Elsa edelleen. -- Minusta olisi paljon mielenkiintoisempaa tietää, kuinka pariisilaiset koulutytöt ovat puetut kuin päntätä päähän Ranskan valtiomuotoa.

-- Kunpa Ulla edes saapuisi kaupunkiin!

-- Voi! Olen ihan unohtanut kertoa sinulle, että tapasin hänen serkkunsa, Brita Stjernfeltin, tänään koulumatkalla. Hän kertoi, että Ulla ei tänä talvena tulekaan Helsinkiin. Hän on ollut niin heikko koko kesän, että he matkustavat etelään näinä päivinä.

Iris ihan jähmettyi. Ullako ei tule enää Helsinkiin? Ullako sairas? Senvuoksi hän ei siis ollut niin pitkään aikaan kirjoittanut. Heti kun Iris oli suorittanut ehtonsa, oli hän kirjoittanut Ullalle, mutta Ulla oli vain onnitellut muutamin sanoin kortilla.

Hän nousi nopeasti ja lähti huoneesta. Hän ei tahtonut näyttää Elsalle kyyneleitään. Eteisen ja palvelijainhuoneen välillä oli isonlainen vaatekomero, ja sinne oli Iriksen tapa piiloutua, kun hänellä oli huolia. Hän ei koskaan itkenyt toisten nähden.

Hänen surunsa oli haikea. Ulla oli ollut hänen ainoa ystävänsä, ainoa uskottunsa. Hänelle oli Iris kertonut, mitä ei kenellekään muulle, kaipauksensa ja hiljaisen toivonsa, että isä vielä kerran palaa hänen luokseen. Yhdessä he olivat, Ulla ja hän, rakentaneet pilvilinnoja ja haaveilleet koulutyttöjen tapaan. -- Kyyneleet vierivat pitkin Iriksen poskia, hänen täytyi yhtämittaa kuivata niitä esiliinaansa; nenäliinaansa hän nyt kuten tavallisesti ei löytänyt.

-- Ulla, Ulla, nyyhki hän, -- en koskaan, koskaan enää voi olla iloinen.

Ja hän painoi märän poskensa vasten Elinin vaaleaa hametta, joka riippui seinällä vaatekomerossa.

Illallispöytään hän ilmestyi tukka pörröisenä, nenä ja silmät punaisina, esiliina märkänä ja kurttuisena.

-- Kylläpä näytät siistiltä, huomautti Aksel.

-- Iris on itkenyt, sen näkee selvästi, huusi Sissi kimeällä äänellään.

-- Oletko saanut muistutuksen koulussa? kysyi Ester uteliaasti.

-- En, mutisi Iris jurosti. Itku pyrki taas kurkkuun.

-- Minä kyllä arvaan, mitä hän on itkenyt, sanoi Elsa ja alkoi kertoa Ullasta Iriksen suureksi harmiksi ja nöyryytykseksi.

-- Oletpa sinä lapsellinen, naurahti Ester.

Parin viikon kuluttua Iris sai kirjeen Ullalta. Sen sisässä oli pari satakaunoa, jotka Ulla itse oli poiminut Firenzessä, sekä hänen valokuvansa. Hän pyysi Iristä pian kirjoittamaan ja lupasi aina muistaa häntä.

Iris osti valokuvakehyksen Ullan kuvaa varten ja pani kukat lasin ja kuvan väliin. Mutta hän ei pannut kehystä pöydälle, vaan kätki sen siniseen arkkuunsa, missä säilytti muita aarteitaan, isän ja äidin kuvaa, muutamia kortteja, joita isä oli hänelle Saksasta lähettänyt, ja muita pieniä muistoesineitä, lahjoja Sereltä ja Tanelilta. Vain silloin, kun toiset kaikki olivat poissa, avasi hän arkun ja istui mietteissään aarteittensa ääressä.

Joulu läheni, koululaiset laskivat päivät joululupaan ja iloitsivat.

-- Sinulle on tullut paketti Italiasta, kertoi Elsa Irikselle, kun tämä väsyneenä palasi koulusta. -- Siinä on varmaan joululahja Ullalta. Avaa se, ehkä hän on lähettänyt minullekin jotain.

Iriksen väsyneet kasvot saivat eloa. Nopeasti hän avasi käärön. Herttainen Ulla, aina hän muistaa minua, mutisi hän.

Käärön sisässä monen silkkipaperin ympäröimänä oli pieni vaaleanharmaa samettilipas.

-- Siinä on joku koru, voi, avaa kansi, huusi Elsa innoissaan.

Iris painoi jousta. Laatikko aukeni, sen sisässä oli kultasormus, jonka kannassa oli välkkyvä, sininen kivi.

-- Ullan sormus! huudahti Iris.

Rasiassa oli pieni paperiliuska. "Rakkaalle Iris ystävälleen Ullalta", oli Ulla itse siihen kirjoittanut.

-- Kivi on oikea safiiri, selitti Elsa, -- kumma, että Ulla on hennonut sormuksesta luopua. Hän on saanut sen isoäidiltään.

Elsa koetteli sormusta sormeensa ihaillen, mutta käännähti äkkiä. Iris oli päästänyt parahduksen ja heittäytyi suin päin vuoteelleen.

-- Ulla, Ulla! huusi hän huojuttaen ruumistaan. -- Minä en koskaan enää näe Ullaa, en koskaan, koskaan enää.

-- Iris, mitä sinä huudat! Et saa noin. Onko Ulla sairas? hätäili Elsa.

Mutta Iris ei kuullut. Hän itki rajusti ja huusi yhtämittaa:

-- Ulla, Ulla! En koskaan enää näe Ullaa.

Elsa juoksi äidin huoneeseen.

-- Tulkaa pian, huusi hän hätäisenä. -- Iris itkee niin katkerasti eikä vastaa minulle mitään.

-- Mutta, Iris rukka, älä huuda noin. Mitä on tapahtunut? kysyi rouva Heinonen rientäen Elsan huoneeseen.

-- Täytyy hillitä itseään, se on sivistyneen ihmisen velvollisuus, nuhteli Elin.

Iris ei näyttänyt kuulevan heitä. Hän oli kätkenyt päänsä tyynyihin ja itki taukoamatta.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi rouva Heinonen toistamiseen kääntyen tällä kertaa Elsan puoleen.

-- En minä tiedä. Hän sai kirjeen ja paketin Ullalta, ja sitten hän yhtäkkiä alkoi itkeä ja huutaa.

Elin oli ottanut kirjeen lattialta, jonne se oli pudonnut.

-- Ulla Stjernfelt on kuollut, sanoi hän matalalla äänellä. -- Kuollut lavantautiin Firenzessä. Miss Walker kirjoittaa Irikselle. Ulla oli itse ennen kuolemaansa pyytänyt, että hänen sormuksensa lähetettäisiin Irikselle.

Elsakin alkoi itkeä. Rouva Heinonen syleili häntä hellästi. Elsa kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.

-- Lapsi raukat, lohdutti rouva Heinonen. -- Älkää itkekö. Minäkin olen hyvin pahoillani Ullan kuolemasta, mutta älkää liiaksi antautuko surun valtaan. Iris, sinun huutosi koskee hermoihini, katso kuinka hiljaa ja sievästi Elsa itkee.

-- Paras jättää hänet yksin hetkeksi, sanoi Elin. -- Kas tuossa, juo vettä ja tyynny, Iris.

-- Minä tulen äidin huoneeseen, en voi olla yksin, nyyhkytti Elsa.

-- Tule vain, lapseni.

Iris jäi yksin. Hän ei enää itkenyt, vaikeroi vain hiljakseen ja huojutti yhä ruumistaan kuin suuressa tuskassa.

Arka, kömpelö käsi kosketti hänen hiuksiaan. Iris kohotti kyyneleisiä kasvojaan. Sissi seisoi hänen vieressään. Pikku tytön silmät olivat entistään pyöreämmät, ja hänen suupielensä värähtelivät. Kainalossaan hän kantoi suurta, kaunista nukkea.

-- Älä itke, Iris, sinä saat minun syntymäpäivänukkeni. Minä panen sen nimeksi Ulla. Se oli ennen Doris, mutta nyt se on Ulla. Se on minusta niin Ullan näköinen.

Iris pyyhki silmiään.

-- Kiitos, Sissi kulta, pidä sinä vain nukkesi. Sinä olet kovin kiltti. Hän kietoi käsivartensa Sissin ympäri. Pikku tyttö oli tahtonut uhrata kalleimpansa häntä lohduttaakseen. Iris tiesi, että Sissi rakasti nukkejaan kiihkeästi kuin äiti lapsiaan.

Sissi huokasi helpotuksesta. Oli todellakin ollut kauhean vaikeata luvata nukke Irikselle. Kummallista, ettei Iris siitä huolinut. Hän taputti hellästi serkun märkää poskea.

-- Mehän voimme leikkiä sillä yhdessä. Sinä saat sen aina yöksi vuoteeseesi.

Kun Iris illalla väsyneenä surusta ja kyynelistä laskeutui levolle, täytyi hänen pakostakin naurahtaa. Sillä hänen vuoteellaan, pää tyynyllä makasi Sissin nukke jäykkänä ja punaposkisena katsellen häntä suurilla sinisillä silmillään.

-- Rakas pikku Sissi, kuiskasi Iris. -- En koskaan enää toru sinua, kun pistät nenäsi muitten asioihin.

Hän silitti nuken kähäräpäätä. Se oli eloton, mutta hänestä tuntui kuin olisi Sissin oma vaaleatukkainen pää levännyt hänen tyynyllään, ja nuken huulet puhuivat Sissin äänellä:

Älä itke, Iris!

Seitsemäs luku.

ANKARA VIERAS.

Kadut olivat likaiset, taivas harmaa ja vettä sataa tihutti tuon tuostakin. Siitä huolimatta sytytettiin joulukuuset suuressa kaupungissa kuten maallakin, ja joulu-ilo täytti mielen. Pankinjohtaja Heinosella vietettiin joulua samaan tapaan kuin rouvan kotona oli totuttu. Joulupäivällinen syötiin kello viideltä, sitten sytytettiin joulupuu, ja sen jälkeen jakoi isä suuresta korista lahjat ojentaen jokaiselle hänen lahjansa.

Joulukuusi oli komea, oli luovuttu vanhanaikaisista kynttilöistä ja poltettiin kuusessa pieniä kirjavia sähkölamppuja. Ne olivat kyllä koreita ja valaisivat hyvin, mutta itsekseen kaipasi kukin kynttilöiden lämpöistä joulutunnelmaa.

-- Eikö totta, Iris, -- näin komeata kuusta ei teillä ollut Metsäpirtissä? sanoi Sissi Irikselle, kun perhe istui piirissä isän ympärillä.

-- Ei ollut, vastasi Iris ja vaipui mietteisiin. Sissi oli oikeassa. Komeammin täällä juhlaa vietettiin, mutta kuitenkin joulu tuntui enemmän joululta siellä. Juhlallisena metsä ympäröi taloa, maa oli valkoinen, taivas kirkas. Kuusikin oli vihannampi, vaikka ei niin korea. Lahjoja oli vain joku, pieniä, vaatimattomia nekin. Mutta tuvan pitkää pöytää kattoi valkoinen liina, lattialla oli tuoreita katajanoksia, ja katossa häilyi himmeli. Ja kun jouluvirsi hartaana kaikui Seren ja Mantan huulilta, Tanelin ja Mikon siihen yhtyessä, silloin tunsi, että oli joulu, siunattu, pyhä joulujuhla.

Rakas Sere, hyvä uskollinen Taneli. He olivat muistaneet häntä, lähettäneet kumpikin pienen lahjan, Sere parin valkoisia käsineitä, Taneli pienen sievän rasian, jonka hän itse oli veistänyt ja maalannut. Mantalta oli tullut korea joulukortti: "Onelista joulua doivotan Irikselle."

Iris oli myös lähettänyt Metsäpirttiin lahjoja. Enolta saamillaan joulurahoilla hän oli ostanut Serelle ompelurasian, Tanelille kaulahuivin ja Mantalle esiliinan. Hän kuvitteli mielessään, kuinka Taneli hiihtää mantereelle, ja kuinka uteliaat kaikki olivat näkemään käärön sisällystä.

Iris havahtui mietteistään.

-- Iris, etkö huomaa!

Tyttö katseli hämmentyneenä ympärilleen. Eno ojensi hänelle paperikäärön.

-- Saat itse avata.

Kääröstä tuli esiin sievä karvalakki.

-- Sellaista sinä tarvitsetkin. Naapukkasi on kerrassaan kauhistuttava, sanoi Elsa. -- Nyt sinun kanssasi kehtaa näyttäytyä kadulla.

-- Ensin hänen kuitenkin pitää saada uusi talvipalttoo, mutisi Aksel. -- Ehkä isä ostaa sipulle senkin, niin et näytä kerjäläiseltä. Hän kohtasi isän katseen ja vaikeni hämillään. Isä oli katsonut häneen niin oudosti, melkein surullisesti.

-- Mikähän isäukkoa vaivaa tänä iltana? kysyi hän matalalla äänellä Eliniltä, joka istui hänen vieressään.

-- En tiedä, hän ei ole kaltaisensa, olen tarkannut häntä koko päivän, vastasi tämä kuiskaten.

-- Ehkä hän on sairas?

Elin näytti huolestuneelta. Hän rakasti isäänsä enemmän kuin ketään muuta maailmassa, eikä ollut epäilystäkään siitä, että isä oli viime aikoina ollut alakuloinen ja rasittunut.

Sillä aikaa kuin tytöt ihailivat joululahjojaan, silkkikankaitaan, hansikkaitaan ja pikku korujaan, seisoi Iris ikkunan ääressä. Joku kiersi käsivartensa hänen hartiainsa ympäri.

-- Mitä mietit, tyttöseni? kuului enon ääni.

-- Tähtitaivasta. Kun olin pieni, valitsin itselleni tähden, jossa kuvittelin äidin asuvan. Minä sanoin sitä kotitähdeksi, se oli minusta kuin oikea kotini, koska äiti on siellä. Kun minulla on ikävä ja paha mieli, kuvittelen vain mielessäni, kuinka ihanata on, kun pääsen sinne ja äiti tulee vastaani ja vie minut sisään loistavaan, valoisaan saliin. Siellä on nyt Ullakin. He juttelevat minusta keskenään ja katsovat alas tänne maan päälle.

Eno hyväili tytön tummaa tukkaa.

-- Suotko minullekin paikan Kotitähdessäsi, pikku Iris?

-- Kyllä, eno, sinä saat tulla sinne. Et usko, kuinka hyvä ja rauhaisa siellä on?

-- Hyvä ja rauhaisa, huokasi eno raskaasti.

Iris loi häneen nopean katseen. Eno oli kalpea, silmissä väsynyt katse.

-- Näytät niin väsyneeltä, eno. Oletko sairas?

-- En. Mutta laula minulle nyt joku joululaulu. Minä mielelläni kuuntelen ääntäsi. Osaatko jotain vanhaa?

-- Laulanko joululaulun, jota sinä ja äiti lauloitte lapsena. Sere on sen minulle opettanut.

-- Laula, tyttöseni.

Iris lauloi. Ensin matalalla äänellä, arasti ja epäröiden. Mutta pian hän unohti missä oli, unohti ihmettelevät katseet ympärillään. Hän oli taas kotona, Metsäpirtin tuvassa.

Jouluyö, juhlayö. Päättynyt on päivän työ. Kaks vain valveill' on puolisoa lapsen herttaisen nukkuessa seimikätkyessään.

Jouluyö, juhlayö. Täytetty nyt on työ. Olkoon kunnia Jumalalle, maassa rauha, myös ihmisille olkoon suosio suur'.

Serkkujen vilkas keskustelu katkesi. He katsahtivat toisiinsa hämillään.

-- Kauhean tunteellista, mutisi Aksel, mutta yhtyi lauluun melkein huomaamattaan. Samoin tekivät tytöt luotuaan silmäyksen isään, joka istui nojatuolissa, kasvot käsien peitossa. Vanhan joululaulun juhlallinen sävel kaikui hartaana ja sydämellisenä nuorten huulilta.

Joulurauha täytti huoneen, viivähtäen hetkisen mielissä.

Aamuhämärissä kuului hiljainen koputus Elsan ja Iriksen huoneen ovella. Ulriika pisti päänsä sisään.

-- Olisi aika jo lähteä kirkkoon.

Tytöt olivat päättäneet mennä joulukirkkoon, mutta koputuksen kuullessaan he vain kääntyivät toiselle kyljelle.

Uusi koputus. Iris kohosi silmiään hieroen istumaan vuoteellaan.

-- Elsa, nouse jo. Ulriika koputtaa.

Elsan vuoteelta kuului vain epämääräinen mumina. Iris pukeutui haukotellen. Ihanata olisi ollut jäädä lämpöiseen vuoteeseen, mutta mieli teki kirkkoonkin.

-- Elsa, etkö tulekaan kirkkoon?

Ei vastausta. Iris hiipi pimeässä keittiöön, missä Ulriika tarjosi hänelle lämmintä kahvia.

-- Ei Elsa tullutkaan, sanoi Ulriika, kun hän ja Iris kahden astuivat pimeätä katua kirkkoon.

-- Ei jaksanut nousta.

-- Arvasinhan sen. Elsan hyvät aikomukset raukeavat tavallisesti tyhjiin.

Kirkkaasti valaistussa kirkossa, missä urut ihanasti säestivät vanhaa jouluvirttä, Iris tunsi itsensä onnelliseksi. Tuntui niin turvalliselta istua Ulriikan vieressä, hän muistutti Sereä. Äreä hän kyllä oli, sitä ei voinut kieltää, mutta Iris ei niin paljon piitannut hänen äreydestään nyt, kun hän paremmin tunsi vanhan palvelijan.

Kun he palasivat kirkosta kotiin vallitsi huoneissa omituinen hiljaisuus.

-- Nukkuvat vielä kaikki tyyni, nauroi Iris, mutta vaikeni äkkiä. Mimmi tuli eteisessä häntä vastaan sormi suulla, kalpeana ja säikähtyneen näköisenä.

-- Hyss, kuiskasi hän, puhukaa hiljaa. Ja hän loi pelokkaan katseen pankinjohtajan huoneeseen.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi Iris ehdottomasti hiljentäen ääntään hänkin.

-- Pankinjohtaja on kuollut, kuiskasi Mimmi.

Iris tuijotti häneen sanatonna.

-- Nyt ei Mimmi puhu totta, sai hän viimein hitaasti sanotuksi.

-- Jeesus sitä tyttöä! Rupeaisinko minä valehtelemaan tällaisena päivänä! Voi, Ulriika, nyt se kaatuu, ottakaa kiinni.

Huone pyöri Iriksen silmissä. Hän tarttui Ulriikaa käsivarteen.

-- Eihän se ole totta, Ulriika, eihän? kuiskasi hän soinnuttomasti.

Kyyneleet vuotivat pitkin Ulriikan karkeita poskia.

-- Eri minäkään sitä osaa uskoa. Tule, lapsi raukka, mennään istumaan.

Hän talutti Iriksen tyttöjen huoneeseen ja asetti hänet sohvalle pitkälleen. -- Mitenkä se tapahtui? kysyi hän hiljaa Mimmiltä.

-- Sydänhalvaus se oli. Minä kuulin tohtorin sanovan Elin neidille, että hänellä on jo kauan ollut huono sydän, joku äkillinen mielenliikutus teki lopun. Tänä aamuna se tapahtui.

-- Missä täti ja serkut ovat? kysyi Iris.

-- He ovat kaikki rouvan huoneessa. Rouva sai hermokohtauksen, ja Elin neiti hoitaa häntä. Toiset raukat itkevät eivätkä tahdo lähteä minnekään rouvan luota. Hohhoh sentään.

Molemmat palvelijat poistuivat huoneesta hiljaa jutellen. Iris jäi sohvalle niinkuin Ulriika oli hänet asettanut. Hänen suuret mustat silmänsä tuijottivat tuskaa täynnä eteensä.

-- Kaikki ne, joita rakastan, viedään, äiti, Ulla, eno.

Hänen mieleensä muistui eilisiltainen keskustelu enon kanssa. Suotko minullekin paikan Kotitähdessäsi? oli eno kysynyt.

Nyt oli eno siellä, oli päässyt ennen häntä äidin luo. Siellä oli hyvä ja rauhaisa.

Kahdeksas luku.

KÖYHYYTTÄ.

Pankinjohtaja Heinosen kuoltua muuttui perheen taloudellinen tila suuressa määrin. Pankinjohtaja oli ollut osallisena laajoissa liikeyrityksissä, ja uhrannut omaisuutensa niihin. Hänen yhtiökumppaninsa, arvossapidetty liikemies, alkoi kuitenkin omin päin keinotella saattaen siten asiat luisuvalle pinnalle. Liian myöhään pääsi Heinonen perille aseman vaarallisuudesta. Juuri jouluaattona hän sai tietää, että petollinen johtaja oli ampunut itsensä hävitettyään kaikki omat ja asiakumppaninsa rahat. Se oli raskas isku pankinjohtajalle, häviönsä takia hän tiesi olevansa pakotettu eroamaan toimestaan, ja sen lisäksi hän oli kadottanut koko omaisuutensa. Hän tiesi, kuinka kykenemätön hänen heikko ja hemmoteltu vaimonsa oli kantamaan vastoinkäymisiä, ja syystä hän pelkäsi uskoa hänelle huoliaan. Jouluaamuna, kun hän raskaissa mietteissä istui kirjoituspöytänsä ääressä arvioiden toivotonta asemaansa, kohtasi kuolema hänet äkkiä.

Rouva Heinosen epätoivo asiaintilan hänelle selvitessä oli rajaton. Hän sai hermokohtauksen toisensa jälkeen, itki, vaikeroi ja syytti miesvainajaansa kevytmielisyydestä. Viimein Elin puuttui asiaan. Nuori tyttö oli isän kuoleman jälkeen ihmeellisesti muuttunut. Hän oli aina ollut järkevä ja käytännöllinen, mutta nyt hän sen lisäksi osoitti hämmästyttävää mielenmalttia ja tarmoa.

-- Asema ei parane vaikeroimisella, äiti, sanoi hän eräänä päivänä kuunneltuaan jonkun aikaa äidin ruikutusta. -- Meidän on mietittävä mihin ryhtyä ja vakavasti tartuttava asioihin käsiksi. Olen pyytänyt tänne tänä iltana kamreeri Vuoren ja Alina tädin. Meidän on yhdessä järjestettävä elämämme.

Rouva Heinonen loi nenäliinansa takaa loukkaantuneen katseen tyttäreen.

-- Olisit voinut kysyä minulta ensin, ennenkuin kutsut vieraita taloon. Hermoni eivät vielä siedä sellaista.

-- Olisin kyllä, vastasi Elin tyynesti. -- Mutta silloin et ehkä olisi siihen suostunut. Sinun hermoillesi on päinvastoin parempi, että ryhdyt jotain todellista ajattelemaan.

-- Isä-rukka, jospa hän tietäisi, kuinka säälimättömästi minua kohdellaan heti, kun hän on poissa.

Elin hymähti. Olisi varmaankin ollut helpompi isäraukalle, jos hän olisi vähemmin säästänyt äidin hermoja, ajatteli hän muistaessaan, kuinka yksin isä oli saanut kantaa kaikki huolensa. Äidin itsekkyys loukkasi tytärtä.

Illalla saapuivat neiti Hammar ja perheen ystävä, kamreeri Vuori. Kamreeri oli pesän uskottu mies, ja hänellä oli surullinen velvollisuus ilmoittaa omaisille, että kun velat olivat maksetut, ei perheelle jäänyt omaisuutta kuin nimeksi.

Rouva Heinonen itki ja huokaili.

-- Pitääkö minun ja lasten siis kuolla nälkään? kysyi hän haikealla äänellä.

-- Älä ole lapsellinen, Selma, sanoi neiti Hammar tiukasti. -- Nälkään, ei meidän päivinämme kuole kukaan, joka tahtoo työtä tehdä. Sinun on kestettävä tämä koettelemus tyytyväisenä ja nöyränä.

-- Olenhan minä nöyrä, Alina kulta, huokasi rouva Heinonen, mutta tyytyväinen en voi olla, kun lapseni saavat käydä puettuina kuin kerjäläiset ja syödä vettä ja leipää. Me Glansenfeltit emme ole sellaiseen tottuneet.