Part 3

-- Niin, huokasi rouva Heinonen aina silloin, -- Iris rukka on todella onnistumaton. Kun vertaa häntä Esteriin ja Elsaan, huomaa selvästi, kuinka tärkeätä hyvä kasvatus on. Muun muassa on mahdotonta saada häntä oppimaan järjestystä. Kerrassaan mahdotonta! Siinä rouva Heinonen olikin oikeassa. Jo kotona Metsäpirtissä oli Sere koettanut opettaa Irikselle tätä ihmiselle tärkeätä ominaisuutta. Hänen oli täytynyt luopua yrityksestään, kun ei hennonut torua äiditöntä lasta. Iris oli saanut niinmuodoin kasvaa vapaana kuin luonnonlapsi, hän myöhästyi aterioilta, sai pukuihinsa tahroja, teki työtä ja laiskoitteli, miten halutti. Heinosen perheessä kävi elämä kuin kellon mukaan. Järjestys oli mallikelpoinen, lapset, Sissiä lukuunottamatta, aina siistit, jokainen kapine paikallaan, tahrat ja pöly olemattomia. Rouva kulki suurimman osan päivästä tomuliina ja pölyhuisku kädessä huoneesta huoneeseen, pyyhki, kiilloitti, harjasi ja hankasi. Tytöt olivat aina kuin muotilehdestä irti leikatut, ei tahrapilkkuja, ei ryppyjä ollut koskaan heidän puvuissaan. Hiukset olivat illallakin kuin vastakammatut, joka kiharalla oli määrätty paikkansa otsalla ja ohimoilla. Sisariaan, jos mahdollista, vielä täsmällisempi oli Aksel. Hänen housunsa olivat aina moitteettomissa laskoksissa, kauluksensa lumivalkeat, kenkänsä kiiltävät, hiusjakauksensa ihanteellinen. Tässä puhtautta ja järjestystä uhkuvassa kodissa herätti Iris kiusallista huomiota. Hänen tukkansa oli alituisessa kapinassa kampaa ja harjaa vastaan, kiharat eivät tahtoneet alistua mihinkään pakkoon, vaan valuivat milloin otsalle, milloin poskille, kaulus oli useimmiten kurttuinen, esiliina vinossa, puserosta puuttui joku nappi tai hakanen, hameessa oli tahrapilkkuja. Milloin tahansa hän käsitteli kynää, jätti se aina mustepilkkuja sormiin. Hänen kapineensa hävisivät käsittämättömällä tavalla ja löytyivät mitä ihmeellisimmistä paikoista. Sanalla sanoen: Iris rukka on auttamattoman huolimaton, se oli perheenjäsenten oikeutettu arvostelu hänestä, ja sen hän saikin kuulla useammin kuin kerran päivässä.

Tädin lakkaamattomat muistutukset ja serkkujen alituinen näykkiminen kiusasivat Iristä ja kehittivät ominaisuuksia, jotka Seren hellässä hoivassa olivat tietymättöminä piilleet hänessä. Hänen ennen niin hilpeä ja avomielinen luonteensa muuttui epätasaiseksi, hän oli milloin vallattomuuteen asti iloinen, milloin alakuloinen ja umpimielinen. Joskus hän saattoi tuntikausia istua silmät ummessa jossakin nurkassa kuin unessa, toisinaan taas keksiä kepposia toistaan hurjempia.

Rouva Heinonen ei halunnut eikä osannut Iristä kasvattaa. Elin, hänen vanhin tyttärensä, otti ensimmäistä talvea osaa seuraelämään. Melkein joka ilta olivat äiti ja tytär kutsuissa, tanssiaisissa, teatterissa tai konsertissa. Seuraavana päivänä rouva Heinonen joko loikoi väsyneenä sohvallaan, pyyhki pölyä tai tutki muoti lehteä sommitellakseen uusia pukuja Elinin ja Esterin kanssa.

Näin jäi Iris vaille varsinaista kasvattajaa, varsinkin kun eno hyvin vähän oleskeli kotona ja silloinkin enimmäkseen oli syventynyt laskelmiin ja arvioimisiin.

Viides luku.

ULLA STJERNFELTIN KUTSUT.

Elsa tuli kiihoittuneena koulusta kotiin. Tuskin hän sai päällysvaatteet yltään, ennenkuin hyökkäsi äidin huoneeseen.

-- Voi, äiti, äiti! huusi hän. -- Huomenna on Ullan syntymäpäivä. Maili Borg on saanut kutsun hänen luokseen. On kauhean ikävä, ellei minua kutsuta. Maili oli hyvin hämmästynyt siitä, ettei Ulla ole minua pyytänyt.

-- Se on todella sinulle hyvin kiusallista, varsinkin kun aina ja joka paikassa olet kerskaillut ystävyydestäsi Ullan kanssa, nauroi Ester.

-- Eikö minulle todellakaan ole tullut mitään kirjettä, Mimmi? kysyi Elsa.

-- Tuli kyllä aamulla, mutta annoin sen Iris neidille, vastasi Mimmi.

Elsa riensi Iriksen luo.

-- Miksi et ole antanut kirjettäni?

Iris löi kätensä yhteen. -- Hyvänen aika, olen aivan unohtanut antaa sen sinulle.

-- Senkin hutilus! Missä se on?

-- Jospa voisin muistaa, minne sen panin.

-- Tietysti minun pöydälleni, se olisi ollut luonnollisinta. Niin olisin minä ainakin tehnyt.

Iris näytti syylliseltä. Kirjettä ei ollut Elsan pöydällä.

Elsa ja Iris asuivat samassa huoneessa. Elsalla oli oma sievä kirjoituspöytänsä, joka aina oli siisti ja järjestyksessä. Iriksen koulupöytä sitä vastoin oli enemmän tai vähemmän sekaisin. Siinä oli vihkoja, kirjoja, Sissin paperinukkeja, hiusnauhoja, nuppineuloja, lyijykyniä, kaikki suloisessa sekasotkussa. Iris käänsi ylösalaisin kaikki, mitä siinä sillä kertaa oli; turhaan, kirjettä ei löytynyt.

-- Miksi et pannut sitä minun pöydälleni? tiukkasi Elsa itkusilmin. -- Nyt se on hävinnyt, enkä minä koskaan saa tietää, onko se Ullalta vai ei. Se on kerrassaan kauheata, ja sinä olet maailman vihoviimeinen hutilus.

Iris puursi epätoivon vimmalla kaikki paikat huoneessa.

-- Etkö ole nähnyt orvokin väristä kirjekuorta missään? kysyi hän kuiskaten Sissiltä, joka oli tullut huoneeseen ja jännityksellä tarkasti pöydän alla ryömivän Elsan liikkeitä.

-- Keneltä se oli? kysyi Sissi.

-- Ei se sinuun kuulu! tiuskasi Elsa.

Sissi alkoi parkua. -- Hyi, kuinka Elsa on epäkohtelias minulle. Äiti on sanonut, ettei koskaan saa olla toisille epäkohtelias. -- Huu-uu, minä kerron äidille.

-- Tietysti, sinä ikuinen kantelupytty, huusi Elsa vastaan ja sukelsi pää edellä Iriksen sängyn alle.

-- Mitä ihmeellistä näytelmää täällä pidetään, kuului Akselin ivallinen ääni kynnykseltä. -- Elsa on sängyn alla, Sissi parkuu minkä jaksaa, ja arvoisa neiti Homsantuu penkoo paperikorin sisällystä kuumeentapaisesti. Jahtaatteko hiiriä?

-- Me etsimme kirjettä, joka tänä aamuna tuli minulle, valitti Elsa ja ryömi esiin sängyn alta hiukset pörröisinä ja hame kurtussa. -- Mimmi antoi Irikselle kirjeen, ja hän on tietysti sen hukannut.

-- Tietysti, kuinka muu olisi mahdollista, sanoi Aksel katsellen onnetonta Iristä, joka istui lattialla paperikori säärien välissä. -- En tiedä, jatkoi hän teeskennellyn rauhallisesti, -- milloin tämä kirje on tullut, mutta minä löysin sen äsken sateenvarjosäiliön alta.

-- Siinähän se onkin! kirkaisi Iris. -- Se unohtui minulta säiliön reunalle aamulla, kun koettelin Elinin uutta sateenvarjoa, ja sitten se varmaankin putosi lattialle.

Elsa oli niin hyvillään saatuaan kirjeensä, ettei sen enempää torunut Iristä.

-- Ullalta se on, siinä on Stjernfeltien vaakuna. Hän aukaisi kirjekotelon. -- Tässä on kaksi kirjettä. Kas kummaa, toinen on Irikselle. Tuossa saat. -- Hän alkoi lukea:

Elsa kulta! Vanhempani ovat luvanneet, että saan kutsua muutamia ystäviäni luokseni syntymäpäivääni viettämään. Olisin iloinen, jos sinun sopisi huomenna iltapuolella tulla luokseni. Lähetän myös kutsun serkullesi Irikselle. Toivon, että tuot hänet mukaasi.

Ystävällisesti Ulla Stjernfelt.

Elsa riensi arkihuoneeseen heiluttaen kirjettä kädessään.

-- Olen saanut kutsun Ullalta, Iris samoin. Kuinka hauskaa!

-- Mitä sanoit? Onko Iris myös kutsuttu? kysyi Elin kummastuneena.

-- On, ajatelkaas kuinka kohteliasta, hän ei ole nähnyt Iristä kuin kerran, silloin kun hän tuli kaupunkiin.

-- On kyllä, sanoi Iris. -- Kerran, kun olin Kaivopuistossa hiihtämässä, oli hänkin siellä ajelemassa. Me puhelimme hetken aikaa.

-- Miksi et ole siitä ennen kertonut, sanoi Elsa loukkaantuneena.

-- Mutta Iriksellä ei ole ainoatakaan pukua, jonka voisi ottaa ylleen Stjernfelteille, muistutti Ester. -- Vai aiotko ehkä pukeutua tuohon viehättävään kamelilankaiseen?

Iris oli ääneti. Sere rukka, kuinka tyytyväinen hän oli ollut kamelilankaiseen, kun se vielä oli kuteilla, ja kuinka ihastunut Iris itse oli ollut siihen. Mutta serkut ja täti halveksivat hänen pyhähamettaan.

-- Meidän täytyy teettää tytölle uusi puku -- siinä tapauksessa, että hän ollenkaan pääsee kutsuihin, sanoi Elin. -- Luuletko, että osaat käyttäytyä niinkuin tulee sellaisessa hienossa perheessä kuin Stjernfeltit ovat?

-- Minä koetan, vastasi Iris nöyrästi. Hänellä oli suuri halu päästä Ullan luo.

-- Kyllä hänen täytyy päästä, kun he ovat hänet kutsuneet, sanoi rouva Heinonen. -- Minä käyn huomenna ostamassa kankaan, neiti Helminen ompelee kyllä päivässä puvun hänelle. -- Ester, nouda huoneestani viimeinen muotilehti.

Rouva Heinonen oli aina mielissään, kun hän sai sommitella uusia pukuja. Hänellä olikin hyvä aisti, ja Iris näytti varsin somalta sinisessä puvussaan, kun hän määräpäivänä lähti Elsan kanssa kutsuihin.

Ulla Stjernfeltin isä, kenraali Stjernfelt, oli vanhana mennyt naimisiin ja helli suuresti nuorta kaunista vaimoaan ja ainoata tytärtään. Ulla oli heikko terveydeltään, hänen täytyi viettää osa ajastaan lepotuoliin kytkettynä. Vanhemmat hemmottelivat häntä suuresti täyttäen hänen pienimmätkin toivomuksensa ja oikkunsa. Hänen huoneensa oli oikea Eldorado kaikkien tyttötoverien mielestä. Jokainen Ullan ikäinen tyttö haaveksi päästä hänen ystäväkseen, ei ainoastaan senvuoksi, että hän eli kuin satuprinsessa komeassa linnassaan, vaan myös hänen oman herttaisen luonteensa vuoksi. Hän oli iloinen ja ystävällinen kaikkia kohtaan, mutta siitä huolimatta ei ollut lainkaan helppo saavuttaa hänen ystävyyttään, Ulla ei ollut kärkäs tekemään ystävyydenliittoja. Elsa Heinonen oli tutustunut häneen edellisenä kesänä saaristossa, missä kumpaisenkin perheen huvilat olivat lähetysten. Elsa oli heti korvia myöten ihastunut Ullaan, joka hänen mielestään oli maailman hienoin ja viehättävin tyttö, lukuunottamatta sitä seikkaa, joka ei myöskään Elsasta ollut mitätön, että Ullan isä oli rikas kenraali ja hänen äitinsä vanhaa aatelissukua.

-- Muista käyttäytyä säädyllisesti, varoitti Elsa matkalla Iristä. -- Jos siellä tarjotaan kahvia ja suklaata, niin ota joko toista tai toista, älä kumpaakin, kuten Pappilan Maiju aina tekee kutsuissa. Ja muista niiata niinkuin Elin aamulla opetti. Paha, ettet ole käynyt tanssikoulua, silloin osaisit sievemmin käyttäytyä. Stjernfeltit ovat hirveän hienoa väkeä.

Iris lupasi muistaa kaikki Elsan neuvot ja varoitukset. Hän oli ylen onnellinen päästessään Ullan luo.

Kenraali Stjernfelt asui omassa kauniissa huvilassaan Kaivopuistossa. Hännystakkiin puettu palvelija vastaanotti vieraat eteisessä. Iris niiasi niin kauniisti kuin mahdollista ja ojensi kätensä.

-- Älä Herran tähden anna hänelle kättä, hänhän on palvelija, kuiskasi Elsa hätäisesti.

Iris hämmentyi, mutta Ulla, joka oli rientänyt etehiseen vastaan, huudahti iloisesti:

-- Tervehdi sinä vain häntä, hän on kiltti Eklundimme, joka on ollut talossa jo ennen minun syntymääni.

Hän tarttui ystävällisesti Iriksen käteen.

-- Tulkaa tervehtimään isää ja äitiä. Te olette ensimmäiset vieraat.

-- Tulimmeko sittenkin ensimmäisiksi, sanoi Iris,vaikka kävelimme kymmenen minuuttia teidän porttinne edessä, ettemme tulisi liian aikaisin.

Ulla nauroi.

-- Se oli aivan turhaa. Ja vielä tällaisella lumisateella! Mutta mennään nyt isän ja äidin luo.

Tytöt astuivat aistikkaasti sisustettujen huoneiden läpi kenraalittaren huoneeseen. Siellä oli kenraalikin, solakka, valkopartainen vanhus, joka pikemmin näytti kauniin vaimonsa isältä kuin puolisolta.

-- Oh, mikä punaposkinen luonnonlapsi, sanoi hän taputtaen Iristä päähän. Se on toista kuin meidän kalpeat pääkaupunkilaistyttömme.

Iris katsahti hymyillen kauniiseen vanhukseen. Kuinka komea hän oli ja ystävällisen näköinen! Aivan kuin ne vanhat soturit, joista kirjat isän ullakkohuoneessa Metsäpirtissä tiesivät kertoa.

Ullan äiti katseli tutkien Iristä. Ulla oli ihastuksella kertonut Elsa Heinosen maalaisserkusta, joka oli aivan toisenlainen kuin kaikki muut hänen tyttötuttavansa. Kenraalitar oli kuvitellut tyttöä varsin moukkamaiseksi, mutta hän ymmärsi nyt Ullan ihastuksen. Tyttö oli todella erikoinen. Seisoessaan siinä yksinkertaisessa puvussaan siron, huolitellusti puetun serkkunsa rinnalla, hän herätti huomiota, vaikka ei ollutkaan kaunis. Hänessä oli sielua ja henkevyyttä, jota ei Jumala paratkoon pikku Elsassa ollut nimeksikään, niin soma ja hieno kuin olikin.

Kenraalitar hymyili ystävällisesti Irikselle.

-- Meillä on hauska muisto isästäsi, lapseni, sanoi hän. -- Pari vuotta sitten kuulimme hänen soittavan eräässä konsertissa Milanossa. Hän käsittelee viuluaan kuin taikakalua. Hän on suuri taiteilija. On hauska tutustua hänen tyttäreensä. Eikö totta, Henrik Klewe on isäsi?

-- On, vastasi Iris ujosti. Hänen sydämensä sykki riemusta. Hän oli tottunut kuulemaan vain halventavia sanoja isästään sekä Heinosten että neiti Hammarin suusta. Oli siis kuitenkin niitäkin, jotka pitivät isää kunniassa. Kiitollisena hän katseli kenraalitarta. Ja tästä hetkestä alkaen Iris rakasti Stjernfeltin perhettä ja heidän kotiaan kiihkeästi.

Ilta kului hupaisesti. Vieraat, lukuunottamatta Maili Borgia, olivat kaikki Irikselle outoja, hienoja helsinkiläistyttöjä, joita katsellessaan Iris ihmetteli, olivatko he koskaan juosseet avojaloin kalliolla tai huhuilleet karjaa aikaisin aamulla metsässä. Iris tunsi itsensä vieraaksi heidän joukossaan, mutta silti hän oli onnellinen. Ulla oli häntä kohtaan erikoisen ystävällinen, ja hänen kauniissa huoneessaan oli paljon sellaista, joka kiinnitti Iriksen huomiota.

Mutta kotimatkalla torui Elsa häntä. Iris oli käyttäytynyt hirveän huonosti hänen mielestään.

-- Oliko hauska? kysyi Aksel uteliaana, kun tytöt palasivat kotiin.

-- Hauska! puhkesi Elsa kiivaasti puhumaan. -- Hauska! Kysy Irikseltä, hänellä kai oli hauska, minä puolestani häpesin.

-- Mistä syystä? kysyi rouva Heinonen huolestuneena. -- Ette kai ole tehneet mitään sopimatonta?

-- En ainakaan minä, sanoi Elsa nostaen pienen nenänsä pystyyn.

-- Entä Iris?

Iris aikoi poistua huoneesta, mutta Elsa sanoi pikkuvanhasti:

-- Pysy täällä vaan, sinulle on terveellistä kuulla, mitä tyhmyyksiä olet tehnyt, niin tiedät toiste käyttäytyä paremmin.

Hän heittäytyi kiikkutuoliin ja alkoi kiivaasti keinua heilutellen siroja tanssikenkiin puettuja jalkojaan.

-- Ensiksikin hän puhui niin rohkeasti sekä kenraalin että kenraalittaren kanssa, aivan kuin he olisivat koko elämänsä olleet tuttuja. Ja kun me sitten istuimme Ullan huoneessa ja kaikki Ullan hienot tyttötuttavat olivat koolla, kyseli Ulla kohteliaisuudesta tietysti vähän hänen elämästään maalla, ja silloin Iris alkaa kertoa oikein epähienosti kaikenlaista perunanotosta, nuotanvedosta, Serestä ja Tanelista ja kaikenmoista muuta moukkamaista. Minä istuin koko ajan kuin tulisilla hiilillä; arvaatte, ettei ollut hauska kuulla kaikkien Ullan ylhäisten tuttavien seurassa, kuinka talonpoikainen serkku minulla on. Maili Borg oikein nautti nöyryytyksestäni, huomasin.

Rouva Heinonen loi nuhtelevan katseen syylliseen. -- Iris rukka, pitäisihän sinun ymmärtää, ettei semmoista kerrota.

-- En minä kertonut muuta kuin totta, koetti Iris puolustautua.

-- Onko sinun pakko kertoa kaikki, mikä on totta! puhkesi Ester kiivaasti sanomaan. -- Me ja meidän seurapiirimme emme halua kuulla juttuja renkituvasta ja karjapihasta. Semmoinen ei kuulu hienoon käytöstapaan, se on sivistymätöntä. Mitä mahtoivatkaan kenraali ja kenraalitar ajatella meistä, joilla on sellainen serkku!

-- Ei siinä vielä kaikki, jatkoi Elsa kielimistään. -- Me istuimme juuri kauniissa ruokasalissa juomassa kahvia, Ullan täti, presidentinrouva, oli läsnä ja monta muuta hienoa rouvaa. Virvokkeita nauttiessamme soittaa miss Walker, Ullan englantilainen kotiopettajatar, meille. Hän soittaa hyvin kauniisti ja kaikki kuuntelevat. Äkkiä alkaa joku laulaa, ja kauhukseni minä huomaan, että Iris on noussut paikaltaan, seisoo missin tuolin takana ja huutaa minkä kurkusta saa.

-- Mutta Iris! huudahtavat rouva Heinonen ja Ester kauhistuneina.

-- Kuulumatonta! mutisi Aksel.

-- Mitä sinä oikein ajattelit, lapsi? sanoi pankinjohtaja, joka oli tullut sisään Elsan kertomuksen aikana.

Iris ei vastannut. Oli mahdotonta kertoa kaikkien kuullen, miksi hän oli laulanut. Miss Walker oli soittanut niin kauniisti, ja äkkiä Iris oli tuntenut tutun säveleen. Se oli iiriläinen kansanlaulu: "Nyt kesän viime kukka". Sere oli sen hänelle opettanut, se oli ollut äidin lempilaulu. Mutta Sere lauloi sen väärin, sen hän huomasi nyt, kuullessaan missin soittavan samaa säveltä. Hän unohti missä oli, hänen täytyi saada säveleestä kiinni, silloin kun missi soitti. Ja niin hän oli alkanut laulaa. Vasta jäljestäpäin hän huomasi käyttäytyneensä sopimattomasti. Vieraat olivat katselleet häneen ihmettelevästi, muutamat tytöt nauroivat, ja Elsa oli äkäisen näköinen. Hän oli hävennyt niin, että oli menehtyä.

-- Mitä kenraalitar sanoi? kysyi rouva Heinonen.

-- Hän silitti Iriksen hiuksia ja sanoi: "Sinulla on kaunis ääni, lapseni, kaipaat vain kouluutusta", vastasi Elsa totuudenmukaisesti. Hänen oli jo paha olla siitä, että oli kielinyt.

-- Hän ei siis ollut harmissaan?

-- En tiedä, kuulin hänen sanovan puoliääneen toisille rouville: "Täydellinen luonnonlapsi." -- Tytöt tietysti nauroivat ja ihmettelivät Iriksen rohkeutta. "Kyllä sen huomaa, ettei hän ole saanut kotisivistystä", kuiskasi Maili minulle. Minä tietysti häpesin serkkuni puolesta.

Iris otti äänetönnä vastaan nuhteet, joita täti ja Ester Akselin säestäminä hänelle soivat.

-- Siitä saat ainakin olla varma, että viimeisen kerran olet avannut oven kenraali Stjernfeltin taloon, sanoi Ester lopuksi. Kenraalitar on liian hieno ihminen osoittaakseen sinulle, kuinka sopimattomasti ja julkeasti olet käyttäytynyt, mutta kyllä hän varoo, ettei Ulla, hänen kultakapineensa, enää joudu noin sivistymättömän tytön seuraan. Luultavasti hän ei päästä Ullaa meillekään. Sinä olet tuottanut häpeätä perheellemme, ymmärrätkö sen?

-- Riittää jo, Ester, sanoi pankinjohtaja vakavalla äänellä. -- Iris rukka on käyttäytynyt sopimattomasti, siitä olemme kaikki yksimieliset, mutta nyt jätätte hänet rauhaan. Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä, ja Metsäpirtin pikku emäntä ei heti voi tottua seuraelämän sääntöihin. Menkää nukkumaan nyt, tytöt.

Kun Iris myöhemmin hiljaa itki vuoteessa onnettomuuttaan, kuuli hän pimeässä sipsuttavia askelia. Joku kohotti peitettä, hiipi hänen vuoteeseensa ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

-- Oletko pahoillasi, Iris? kysyi Elsa itkunsekaisella äänellä.

-- Olen, kuului Iriksen jyrkkä vastaus.

-- Niin minäkin, ikävä, että kerroin äidille ja Esterille. Sinä olet varmaankin suuttunut minuun.

-- Olen kyllä.

-- Jos tahdot, kirjoitan Ullalle ja selitän, ettei aikomuksesi ollut paha. Minulla on niin kaunista ruusunpunaista kirjepaperia.

-- Ester sanoi, ettei Ullan äiti enää koskaan anna minun tulla Ullan luo, nyyhkytti Iris.

Elsa oli ääneti. Hän oli tottunut luottamaan Esterin arvosteluun ja uskoi siihen sokeasti.

-- Pidätkö sitten Ullasta paljon? kysyi hän hetkisen kuluttua.

-- Pidän.

-- Niin minäkin. Minä tahtoisin mielelläni, että hän olisi paras ystäväni, mutta en tiedä, tahtooko hän. Maili oli ennen paras ystäväni, mutta me riitaannuimme viime syksynä, kun hän sanoi minua turhamaiseksi nukeksi. Ja se ei ole totta. Nyt on Pappilan Maiju paras ystäväni, mutta hän on niin kauhean itsepintainen ja ihailee sitäpaitsi Mailia aivan liiaksi. -- Mutta nyt minun täytyy mennä nukkumaan. Hyvää yötä.

Vielä kauan senjälkeen kuin Elsa jo makeasti nukkui, valvoi Iris tuijottaen silmät auki pimeyteen. Hänen sydäntään kivisti. Hän ajatteli Ullaa, hänen vanhempiaan ja kotiaan. -- Jospa minullakin olisi koti, isä, äiti! huokasi hän. Iiriläisen kansanlaulun säveleet tulivat taas hänen mieleensä. "Siskoistaan ruusu rukka jäi yksin maailmaan", hyräili hän. Yhtäkkiä hän kohosi istualleen vuoteessa.

-- Nyt sen löysin! huusi hän ääneen, -- oikean säveleen, näin, juuri näin se oli.

Ja hän lauloi laulun puoliääneen alusta loppuun koskettaen sormillaan näkymättömiä tangentteja peitteellä.

Kuudes luku.

RASKAITA PÄIVIÄ.

Ester erehtyi ennustaessaan, että Stjernfeltit sulkisivat ovensa Irikseltä. Muutaman päivän kuluttua soitti miss Walker puhelimessa Heinoselle ja pyysi, että Iris saisi tulla Ullan luo. Ulla oli hiukan vilustunut ja kaipasi seuraa.

Onnellinen Iris noudatti kutsua. Ullan vanhemmat olivat vierailulla, Ulla ja hän istuivat kahden, pelasivat dominoa ja haimaa, söivät pähkinöitä ja leivoksia ja juttelivat. Miss Walker soitti ja lauloi englantilaisia laulujaan ja tarjosi heille teetä pienestä hopeisesta teekeittiöstä. Se oli hauskin ilta siitä asti kuin Iris oli lähtenyt Metsäpirtistä.

Ja tällaisia hauskoja iltoja tuli useita. Tuon tuostakin pyydettiin Iristä Ullan luo. Ullan vanhemmat olivat usein kutsuissa, ja jotta heidän lemmikillään ei olisi ikävä, hankkivat he hänelle toverin. Kenraalitar, joka alussa oli hiukan peljännyt, ettei Iris olisi sopiva seura hänen huolellisesti kasvatetulle tyttärelleen, rauhoittui nähdessään, kuinka elähyttävästi reipas maalaistyttö vaikutti Ullaan. Joskus kutsuttiin Elsa mukaan, mutta silloin ei tytöillä koskaan ollut niin hauska kuin kahden kesken.

-- Miksi sinä, Ulla, oikeastaan niin paljon pidät Iriksestä? kysyi Elsa kerran hiukan kateellisesti.

-- Hän on niin erilainen kuin muut tytöt, selitti Ulla avomielisesti. Te olette kaikki enemmän tai vähemmän samanlaisia, puhutte ja ajattelette niinkuin toisetkin. Iris on kuin hauska satu.

Sitä ei Elsa ymmärtänyt. Hän oli aina kuullut äidiltä ja sisarilta, että täytyy olla aivan niinkuin muutkin -- -- --

* * * * *

Kevätlukukausi alkoi jo lähetä loppuaan, Iris laski päivät siihen kuin hän pääsisi takaisin Metsäpirttiin. Hänen oli määrä ensin suorittaa tutkinto yhteiskoulun kolmannelle luokalle, ja sen jälkeen lähteä kesäksi kotiin Seren ja Tanelin luo. Neiti Salo oli hermostunut ja hoputti oppilastaan lukemaan, mutta Iris oli hajamielisempi kuin koskaan. Hänen oli mahdoton saada päähänsä mitään, kun kevätpäivä paistoi, posetiivi soitti pihalla ja puut alkoivat vihannoida.

Sisäänpääsytutkinto ei näin ollen onnistunut sen paremmin kuin että Iris sai ehdot matematiikassa ja ruotsissa.

-- Pitääkö hänen, suuren tytön, joutua pikku tyttöjen pariin? päivitteli rouva Heinonen, kun asiaa pohdittiin perheen kesken.

-- Ei suinkaan, sanoi neiti Hammar päättävästi. -- Hän lukee kesällä ja suorittaa ehtonsa syksyllä. Neiti Salohan jää kaupunkiin kesäksi, joten Iris saa jatkaa hänen johdollaan. Ja minun luonani hän saa asua. Hän voi olla minulle avuksikin kesällä. Roosa täti tarvitsee suurta huolenpitoa nykyään.

-- Mutta tytön piti päästä Metsäpirttiin kesäksi, koetti rouva Heinonen vastustaa. -- Emmekö voisi lähettää neiti Saloa sinne?

-- Se on aivan turhaa. Siellä tyttö ainoastaan villiintyy. Ei, rakas Selma, olkaamme järkeviä. Olet usein itse valittanut tytön huonoa kasvatusta. Sinä olet aivan liian pehmeä voidaksesi kasvattaa sellaista lasta kuin Iris. Minulla on nyt tilaisuus tehdä jotain hänen luonteensa kehitykseksi. Se on velvollisuuteni ihmisenä ja kristittynä äiditöntä lasta kohtaan, jota hänen oma isänsä niin surkeasti laiminlyö.

Ja Alina täti näytti niin uhrautuvalta ja samalla päättävältä, ettei rouva Heinonen uskaltanut enää sanallakaan vastustaa.

Iris oli epätoivoissaan kuullessaan neiti Hammarin jalomielisestä päätöksestä. Hänellä oli auttamaton vastenmielisyys mallikelpoista opettajatarta kohtaan, hän pelkäsi hänen kylmiä silmiään ja kalseaa ääntään. Itkien hän rukoili enoa päästämään hänet kotiin Seren ja Tanelin luo.

-- En jaksa olla kaupungissa, valitti hän, -- ikävöin kotiin, ikävöin niin kauheasti.

Eno oli neuvoton ja koetti puhua tytön puolesta sekä vaimolleen että neiti Hammarille. Mutta edellinen ei uskaltanut vastustaa pontevaa tätiään ja jälkimmäinen oli järkähtämätön. Hän oli kerta kaikkiaan päättänyt huolehtia Iriksen laiminlyödystä kasvatuksesta. Tytön kesytön, vapaa luonne herätti hänen syvän paheksumisensa. Hän tahtoi näyttää kasvattajalahjojaan.

Sen verran eno kuitenkin sai toimeen, että Iris pääsi Metsäpirttiin pariksi viikoksi.