Part 11

Kolmas soitto! Kyyneleet himmensivät Hannan silmiä. Siinä nyt seisoivat hänen talviset ystävänsä, joiden seurassa hän oli viettänyt niin monta päivänpaisteista hetkeä.

-- Hanna, nyyhkytti Kaarina, -- sinä unohdat pian meidät, kun saat nähdä niin paljon kaunista.

-- En koskaan, vastasi Hanna.

Laiva irtautui rannasta, huiskutettiin nenäliinoja, huudettiin vielä viimeiset jäähyväiset, jotka hukkuivat koneitten ryskinään ja aaltojen kohinaan.

Pian oli laiva kaukana ulapalla. Hitain askelin lähtivät saattajat kaupunkiin.

-- Kohta mekin eroamme, sanoi Kaarina Pohjolan pojille.

-- Niin, mutta vain kesäksi. Syksyllä kyllä taas löydämme toisemme, vakuutti Mauno.

Erkki oli ääneti. Hän kaipasi suuresti Hannaa.

* * * * *

Henrik Klewe oli viikon päivät ollut matkoilla. Palattuaan hän ilmoitti Irikselle, että hän nyt oli hankkinut heille kesäasunnon. Parin päivän kuluttua heidän oli lähteminen.

Mutta ennen lähtöä Iris kävi neiti Hammarin luona jäähyväisillä. Roosa täti hymyili ja taputteli häntä iloisesti. Hän oli hyvillään siitä, että lapsi oli saanut takaisin isänsä. Neiti Hammar piti Irikselle pitkän varoitussaarnan vielä lähtiäisiksi. Hänen mielestään Iris oli mennyttä, nyt kun hän joutui isän käsiin.

-- Olen varma siitä, että hänestä olisi tullut kunnollinen tyttö, jos minä olisin saanut kasvattaa häntä loppuun asti, sanoi hän Roosa tädille jäljestäpäin. Nyt sitävastoin isä tietysti turmelee hänet.

-- Herramme tietää kyllä, itse, mitä teitä Hän lapsiaan kuljettaa, sanoi Roosa täti harvinaisen pontevasti. -- Ja rakkaus saa usein enemmän aikaan kuin lemmetön käsi.

Mutta Iriksen askeleet olivat keveät hänen astuessaan neiti Hammarin luota kotiin, missä isä odotti viedäkseen hänet maalle.

Jätettyään kaikille muille hyvästi, pistäysi Iris vielä keittiössä Ulriikan luona. Kyyneleet vierivät estelemättä vanhan palvelijan työnuurtamia poskia pitkin. Ulriika parka, hän oli rakastanut orpoa silloin, kun kaikki muut häntä halveksivat. Hän iloitsi siitä, että Iris oli nyt suojattu, mutta sydänalassa tuntui niin kumman tyhjältä. Nyt ei ollut ketään, jonka puolesta huolehtia.

Iris kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri.

-- Hyvästi, sinä rakas, vanha Ulriika. Vieläkö muistat iltaa, jolloin istuin huoneessasi, ja sinä lupasit minulle, että vielä valkenee? Valaskala, tiesi totta.

-- Minun uneni tietävät aina totta, vakuutti Ulriika kyynelsilmin.

-- Hyvästi! Hyvästi! huudahti Iris vielä kerran juosten portaita alas.

Ulriika katseli silmiään pyyhkien hänen jälkeensä. Pieni käsi pujahti hänen karheaan kouraansa. Se oli Sissi, joka katkerasti itki Iriksen lähtöä.

* * * * *

-- Isä, et ole sanonut, minne matkustamme? lausui Iris junavaunussa.

-- Olen hankkinut meille kesäasunnon synnyinpitäjässäsi, vastasi isä.

Iris vaipui mietteisiin. Hän ei tiennyt iloitako vai surra sitä, että joutui lähelle Metsäpirttiä. Ehkä olisi ollut parempi asettua kauemmaksi, kun ei kuitenkaan saanut asua Metsäpirtissä.

He astuivat laivaan ja istuivat molemmat muistoihinsa vaipuneina. Tutut maisemat herättivät kumpaisessakin eloon entiset päivät. Mutta Iriksen muistot olivat paljoa valoisammat kuin isän.

-- Mutta, isä, mehän matkustamme aivan Metsäpirtin ohi, muistutti Iris, kun laiva lähestyi laituria, josta veneellä tavallisesti jatkettiin matkaa Metsäpirttiin.

-- Niinkö luulet? sanoi isä hymyillen.

Iriksen oli vallannut omituinen levottomuus. Hänestä tuntui että Tanelin olisi pitänyt olla laiturilla veneineen kuten monasti ennen. Siksi hän tuskin hämmästyi, kun näki hänet yhtä tanakkana, yhtä hynvyilevänä kuin ennenkin rantakalliolla.

-- Onpa Iris kasvanut, sanoi Taneli harvakseen. Hän puristi tyttöä lujasti kädestä ja hymyili tyytyväisenä.

Iris ei enää kysynyt, minne matka suunnattiin. Hän tiesi, että Taneli souti Metsäpirttiin. Rannalla seisoi Sere.

-- Voi, Sere, oletko sinäkin täällä? huudahti Iris.

-- Täällähän minä olen, ja tänne minä jäänkin, sanoi Sere hymyillen.

Iris loi häneen kysyvän katseen.

-- Herra on pyytänyt minua ja Tanelia hoitamaan taloa kuten ennenkin, jatkoi Sere.

Iris kääntyi äkisti isän puoleen.

-- Mitä se merkitsee? kysyi hän kiihkeästi.

-- Se merkitsee sitä, vastasi isä naurahtaen, -- että Metsäpirtti taas on meidän.

-- Oi, isä, isä! Minä olen niin iloinen!

Ja Iris syleili rajusti isäänsä.

-- Oletko sinä niin rikas? kysyi hän sitten hämmästyneenä.

-- Rikas en ole, mutta sen verran omaisuutta olen sentään viulullani saanut kokoon, että voin ostaa takaisin sinun synnyinkotisi, lapsi.

Iris juoksi kevyesti rantapolkua ylös rakennukselle. Kaikki oli ennallaan. Kissakin istui portailla ja kohotti naukuen selkäänsä Iriksen lähestyessä.

-- Se ei täältä lähtenyt minnekään, kertoi Sere. -- Kolmasti kävin noutamassa sen uutistorppaamme, mutta joka kerran se palasi takaisin tänne. Kolmannella kerralla oli jäihin hukkua, ja silloin en sitä enää hakenut pois.

Iris istui portaille Seren viereen. Hänen oli niin hyvä, niin turvallinen olla. Ylhäältä, isän huoneesta, kuului viulun haikeat säveleet. Ilta vaihtui vähitellen yöksi. Oli niin valoisa, ettei tähtiä näkynyt, mutta Iris tiesi, että tuolla kuulealla kesätaivaalla tuikki Kotitähti lempeänä ja ystävällisenä.