Part 10

-- Onko se totta, Mauno? kysyi Kaarina kääntyen Maunon puoleen. Hän vaikeni hämmästyneenä, Mauno oli tulipunainen ja nähtävästi hämillään. Kaarinan katseen kohdatessaan hän pudotti kahvelinsa ja etsi sitä kauan aikaa. Kun hän viimein kohotti päänsä, vastasi hän Kaarinan katseeseen levollisesti:

-- Anteeksi, sanoi hän, -- olen niin hajamielinen, Erkki on pahoin voipa.

-- Niin, mikä Erkkiä vaivaa, hän ei ole syömässä? alkoivat toiset kysyä, ja siihen unohtui koko palokellojuttu.

Mutta Maunolta se ei unohtunut. Raskain mielin hän päivällisen jälkeen astui Erkin luo, joka kalpeana, silmät ummessa makasi sohvalla.

-- Miten jaksat? kysyi Mauno levottomasti.

-- Päätäni ja niskaani pakottaa kauheasti, ja vilustaa niin.

Ovelle kolkutettiin, ja Kaarina ja Elsa pistivät päänsä sisään. -- Saako tulla katsomaan Erkkiä?

-- Tulkaa vain, sanoi Mauno, mutta Erkki käänsi päänsä pois miltei kärsimättömästi. Tytöt koettivat rohkaista Erkkiä kaikenmoisilla hauskoilla jutuilla. Mutta Erkki oli vain yhtä haluton ja masennuksissa.

-- Kyllä hän on sairas, kuiskasi Kaarina poistuessaan Maunolle. -- Ellei hän ole parempi huomenna, täytyy kutsua lääkäri.

Mauno nyökäytti päätään. Hän tiesi, että Erkin tauti oli suureksi osaksi sielullista. Rehtori oli tänään ollut tavattoman vakava; Martti oli kuiskannut Erkille, että asiat olivat huonolla tolalla.

Aamulla oli Erkki niin huono, ettei kyennyt kouluun. Lääkäri pudisti päätään ja määräsi potilaalle täydellistä lepoa.

Kun Mauno tuli koulusta, kysyi Erkki kiihkeästi: -- Kuuluuko mitään erinomaista.

-- Eipä juuri, vastasi Mauno vältellen.

-- Juho Kunnas sanoi eilen minulle, että syylliset tullaan erottamaan koulusta pariksi kuukaudeksi ainakin, kuiskasi Erkki. -- Tiedäthän, että rehtori on hänen enonsa. Jos he saavat tietää syylliset ja minut erotetaan, kuolen mieluummin.

Ja Erkin silmät paloivat niin oudosti, että Mauno vavahti. Hän tunsi veljensä ylpeän luonteen. Hän ei uskaltanut kertoa Erkille, mitä koulussa oli tapahtunut. Rehtori oli kutsunut hänet luokseen, oli näyttänyt hänelle muistikirjaa, jossa oli hänen, Maunon, nimi, ja kysynyt, tunnustiko hän sen omakseen. Mauno oli myöntänyt ja rehtori synkkänä sanonut:

-- Tämän muistikirjan nojalla epäillään sinua, Pohjola, palokellon särkemisestä. Sinä kai tiedät, että sitä pidetään pahana rikoksena yleistä järjestystä vastaan. Tunnustatko itsesi syylliseksi?

-- En, oli Mauno rohkeasti vastannut.

-- Muistikirja löytyi palokellon luota kello yksi yöllä, oli rehtori kuivasti sanonut.

Mauno oli punastunut hiusmartoa myöten, rehtori katsonut häneen tiukasti ja sanonut:

-- Pohjola menee nyt kotiin miettimään asiaa. Huomenna tahdon kuulla totuuden.

Asia oli siis tullut ilmi. Mauno muisti nyt antaneensa muistikirjansa Erkille, joka oli tarvinnut latinansanoja, joita Mauno oli merkinnyt muistiin. Onneton kirja! Erkki raukka! Vaikka oikeastaanhan häntä ei epäilty, nyt, kuten usein muulloinkin, oli Mauno syntipukki. Mauno hymähti katkerasti. Tietysti. Mutta sitten hän loi silmänsä Erkkiin, joka kalpeana, hiljaa voihkien lepäsi vuoteellaan. Lepoa hän tarvitsi, oli lääkäri sanonut.

Oli selvää, että huhu löydetystä muistikirjasta oli jo ennättänyt levitä Heinosellekin. Maunoon luotiin salavihkaisia, epäileviä katseita. Rouva Heinonen ravisti huolestuneena päätään, Ester oli kylmä, Aksel ja Elsa supisivat keskenään. Kaarina oli tavallista ystävällisempi Maunolle, hän ei nähtävästi uskonut hänestä mitään pahaa.

Kalpeana ja levottomana Mauno astui seuraavana aamuna rehtorin kansliaan, jossa seuraava keskustelu syntyi hänen ja rehtorin välillä.

-- Onko muistikirja todella sinun, Pohjola?

-- On.

-- Olitko liikkeellä viime keskiviikkona kello yhden aikaan yöllä?

-- Olin.

-- Tunnustatko siis olleesi mukana, kun palokello särjettiin?

-- En, oli Mauno vastata, mutta vaikeni äkkiä. Jos hän tunnusti antaneensa muistikirjan Erkille, joutuisi tämä tietysti kiinni. Mutta kuinka hän saattoi ilmaista veljensä, sairaan veljensä? Hänen täytyi pelastaa Erkki. Ja katkeruudella hän ajatteli: äiti- ja isäraukalla on kyllin surua Erkin sairaudesta, he surevat vähemmän, jos minä saan rangaistuksen, kuin jos se kohtaa Erkkiä.

-- Tunnustatko itsesi syylliseksi? kuului toistamiseen rehtorin kova ääni.

Hetkisen kapinoi Maunon rehellinen mieli petosta vastaan, sitten hän välttäen rehtorin raudankovaa katsetta painoi silmänsä alas ja liikutti huuliaan, vaikka ääntä ei tullut. Rehtori käsitti kuitenkin hänen vastauksensa myöntymykseksi. Hän huokasi raskaasti. Päinvastoin kuin kaikki muut opettajat, jotka suosivat Erkkiä, oli hän aina puolestaan pitänyt erityisesti Maunosta omalla karulla tavallaan.

-- En olisi uskonut Pohjolan viitsivän huvitella noin älyttömällä tavalla, sanoi hän kylmästi. -- Huomenna saat kuulla opettajakunnan päätöksen asiasta.

Rehtorin ääni soi Maunon korvissa kuin jostain kaukaa menneisyyden sylistä, huone pyöri hänen silmissään, melkein tiedotonna hän horjui ulos kadulle. Nyt se oli tapahtunut, hänet erotettaisiin koulusta -- kenties iäksi. Tuntikausia hän samoili katuja ilman päämäärää. Vasta ohikiitävän junan vihellys herätti hänet turtumuksesta, Hän oli kulkenut aina Eläintarhaan asti.

-- Kuinkahan Erkki jaksaa, ajatteli hän äkkiä ja alkoi kiireesti, joskin raskain askelin, astua kaupunkiin takaisin. Kun hän tuli kotiin, oli Erkki sillä aikaa viety sairaalaan. Hänessä oli lavantauti. Isä ja äiti, jotka Mauno sähköteitse oli kutsunut kaupunkiin, istuivat alakuloisina häntä odottamassa. Mauno unohti nyt tykkänään oman surunsa. Hän miltei iloitsi siitä, että sai uhrautua veljensä puolesta.

Jos Erkki kuolee, ei kukaan voi sanoa hänestä pahaa sanaa, ajatteli hän.

Mutta kun hänen aamulla täytyi kertoa isälle ja äidille tuomio -- kahden kuukauden karkoitus koulusta, ei se ollut helppoa.

Isä hymähti katkerasti. -- Osasitpa valita sopivan ajan kepposellesi, nyt juuri kun vanhemmillasi on surua muutoinkin. Hän oli liian masentunut jaksaakseen toruakaan.

Ja äiti purskahti katkeraan itkuun. -- Hyvä, ettei Erkki saanut tätä tietää, hän on niin arka perheen kunniasta.

Mauno puristi huulensa yhteen, eikä vastannut sanaakaan.

-- Uppiniskainen vielä lisäksi, mutisi isä. Päätettiin, että Mauno heti matkustaisi kotiin maalle. Jos Erkin tila niin vaati, lupasi isä sähköttää hänelle.

Vaikea oli Maunosta lähteä pois sairaan veljensä luota, mutta olo Helsingissä oli sekin sietämätöntä. Heinoset, Sissiä lukuunottamatta, kohtelivat häntä halveksivasti, Kaarina vältti häntä silminnähtävästi. Iris sitävastoin sanoi rohkeasti kaikkien kuullen, että hänestä olivat opettajat pikkumaisia ja typeriä, kun tuommoisen pikku kepposen vuoksi viitsivät karkoittaa koulusta kelpo pojan.

-- Tietysti, sanoi Ester halveksivasti kohottaen olkapäitään, -- sinusta on kaikki, mikä sotii hyviä tapoja ja järjestystä vastaan, vain "pikku seikkoja".

Illalla ennen Maunon lähtöä hiipi Kaarina hänen huoneeseensa itkettynein silmin.

-- Voinko auttaa sinua pakkauksessa? kysyi hän arasti.

-- Et, vastasi Mauno lyhyesti. Kaarinan välttelevä käytös oli loukannut häntä syvästi. Mutta Kaarina ei lähtenyt. Hän ryhtyi muitta mutkitta työhön, Maunon ei auttanut vastustaa.

-- Voi, Mauno, sanoi Kaarina äkkiä, kuinka surulliseksi kaikki on muuttunut. Hanna poissa. Erkki sairaalassa ja sinä --. Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. -- Kuinka uskallan kirjoittaa Hannalle tästä kaikesta, hän on niin heikko!

-- Niin, Hanna, puhkesi Mauno melkein rajusti sanomaan. Jos Hanna olisi ollut täällä, olisi kaikki toisin. Silloin ei Erkki olisikaan. -- Hän puraisi huultaan ja lensi tulipunaiseksi. Kaarinalta putosi käsistä kirja, jota hän juuri oli panemassa matkakoriin, ja hän tuijotti Maunoon. Miksi hän näin hämmentyi? Koko tilanne selvisi hänelle äkkiä. Hän tarttui Maunon käsivarteen ja tuijotti häneen kiinteästi.

-- Mauno, mitä tarkoitat?

Mauno väisti hänen katsettaan, mutta Kaarina jatkoi kiihkeästi. -- Se oli Erkki, eikä totta, se oli Erkki? Voi, olisihan minun pitänyt se heti arvata.

-- Hiljaa, Kaarina, sitä ei saa kukaan tietää, ei kukaan, puhui Mauno hädissään muistamatta, ettei Kaarina oikeastaan tiennyt mitään varmaa. -- Erkki on sairas, hänestä ei saa lausua pahaa sanaa. Hän voi kuolla.

Mutta Kaarina kietoi käsivartensa Maunon kaulaan ja itki.

-- Sinä rakas, uljas Mauno.

-- Älä itke, Kaarina, eihän se mitään merkitse, sanoi Mauno käheästi, mutta hänenkin silmistään vuosivat kyyneleet. Oli siis kuitenkin joku, joka häneen uskoi, joka häntä rakasti.

* * * * *

Keväinen aurinko paistoi iloisesti sisään sairaalan ikkunasta. Erkki makasi laihana ja kalpeana vuoteellaan. Silmien eloisa ilme tiesi kuitenkin kertoa, että taudin valta oli voitettu ja potilas paranemaan päin. Tuon tuostakin hän naurahti iloisesti Yrjö Heiniön hupaisille jutuille koulusta.

-- Mutta, Yrjö, sanoi hän äkkiä, -- olen jo kauan ihmetellyt, miksi ei Mauno tule minua tervehtimään. Eihän hänen enää tarvitse tarttumista pelätä, lisäsi hän katkerasti.

Yrjö Heiniö, joka istui Erkin vuoteen jalkopäässä, tuli nähtävästi hämilleen. Hän koetti kääntää puhetta muihin asioihin, mutta teki sen niin kömpelösti, että Erkki heti huomasi.

-- Ei suinkaan hän vain ole sairas? kysyi hän levottomasti.

-- Ei, ei, mutta hän -- hänellä on hammastauti, kolme etuhammasta on poissa, valehteli Yrjö enemmän hyväntahtoisesti kuin älykkäästi.

-- Älä hassuttele, Maunolla hammastauti? Maunolla, jolla on hampaat kuin karhulla. Kuule, Yrjö, minä näen selvästi, että sinä salaat jotain minulta. Ja se kiihoittaa minua, voin saada kuumeen, lisäsi hän viekkaasti, -- ja sitten tulen uudestaan sairaaksi, ja se on sinun syysi.

Yrjö pelästyi, häntä oli hyvin varoitettu kiihoittamasta Erkkiä.

-- Mutta jos minä kerron, kiihoitut ehkä vielä enemmän, sanoi hän avuttomana.

-- Ahaa, siinä piilee siis kuitenkin jotain, sano se heti. Tunnen jo kuumeen nousevan.

Yrjö oli onneton, kääntelihe, vääntelihe istuimellaan, mutta Erkki oli järkähtämätön. -- No, se on tuon onnettoman palokellojutun tähden, mutisi hän viimein.

-- Palokellojutun, mitä Maunolla on sen kanssa tekemistä? Erkki oli kohonnut istumaan ja katseli palavin silmin Yrjöä.

Epäröiden Yrjö alkoi kertoa. Erkin poskille kohosi punaiset täplät, ja hän hengitti kiivaasti.

-- Mutta Maunohan on viaton, sopersi hän vaivoin.

Yrjö säikähti Erkin kuumeista olentoa.

-- Kas niin, vaikeroi hän, -- nyt sinä kuitenkin saat kuumeen. Voi, voi, että minä ollenkaan tulin. Lähden nyt, että pääset rauhoittumaan.

Yrjön lähdettyä Erkki makasi hetkisen silmät ummessa. Sitten hän mutisi: -- Minun täytyy lähteä, täytyy puhdistaa Mauno. Poika parka.

Hän alkoi nousta vuoteelta. Pyörrytti niin ankarasti, että hän kahdesti kaatui vuoteelle, mutta kolmannella kerralla hän jaksoi seistä pystyssä vuoteen nojassa. Tuolin avulla hän hoiperteli kaapille, mistä otti vaatteensa. Kesti kauan, ennenkuin hän sai ne ylleen. Hetkisen levättyään hän raoitti ovea nähdäkseen, oliko ketään liikkeellä. Pääsy oli vapaa -- hän horjui käytävään ja pääsi huuliaan purren eteiseen. Portaiden edessä sattui onneksi olemaan hevonen. Hän heittäytyi istumaan vaunuihin ja mainitsi kadun numeron.

Raitis ulkoilma pyörrytti häntä, siihen tottumatonta, mutta nojattuaan vaunujen selkämykseen miltei tunnotonna hän vähän ajan kuluttua virkosi.

Rehtori hämmästyi suuresti, kun hänen ovensa aukeni, ja sisään astui Erkki laihana, vaatteet höllällään, kuumeenpuna poskillaan.

-- Joko Pohjola on liikkeellä? sanoi hän ystävällisesti. Erkki astui askeleen rehtoria kohti.

-- Herra rehtori, sanoi hän äänellä, jonka ylivoimainen ponnistus teki luonnottomaksi. -- Mauno on viaton, -- minä särjin palokellon.

Maailma musteni hänen silmissään, hän kaatui pitkälleen lattialle rehtorin jalkoihin. -- -- --

Erkki oli kauan huonona voimiakysyvän retkensä jälkeen. Heti kun lääkäri niin salli, tuli rehtori hänen luokseen. He keskustelivat kauan, ja kun rehtori läksi, puristi hän ystävällisesti Erkin kättä, sanoen:

-- Sinä olet jo saanut kestää kovan koettelemuksen. Rohkeutta, poikani.

Rehtorin käynnin jälkeen alkoi Erkki huomattavasti vahvistua. Parin päivän kuluttua tuli Mauno hänen luokseen. Erkki ojensi veljelle laihan kätensä. Kiitos, veikko!

Enempää ei puhuttu, Erkki tiesi, ettei Mauno pitänyt koreista sanoista.

Mauno kertoi käynnistään rehtorin luona.

-- Oikeastaan, oli hän sanonut tuimalla tavallaan, pitäisi sinun saada rangaistus petoksesta, mutta -- ja hän niisti kuuluvasti nenäänsä -- tällä kertaa saat anteeksi, sillä jos oikein muistan, et sinä suoraan myöntänytkään olevasi syyllinen. Ja Erkkiä emme enää rankaise, se on opettajakunnan yhteinen päätös. Asia olkoon unohdettu. Olethan sinä jo kärsinyt rangaistusajasta puolet.

-- Entä pojat? kysyi Erkki levottomasti. -- Tyydyttikö päätös heidän oikeudentuntoaan? Viatonhan oli kärsinyt syyllisen edestä.

-- Rehtori puhui heille rukouksessa ja kysyi, eivätkö he olleet hänen kanssaan samaa mieltä meidän suhteemme. Pojat hurrasivat ja ulvoivat niin, että sali tärisi. Saat uskoa, että rehtori nyt taas on korkeassa kurssissa.

Erkki hymyili. -- Voi, Mauno, kyllä minä nyt pian olen aivan voimissani. On hirveän hauska taas päästä kouluun ja vetää sieraimiinsa tuttua kouluhajua. Sano pojille terveisiä.

Kymmenes luku.

VALKENEE.

Toukokuu oli käsissä. Lehmukset ja vaahterat vihannoivat Vanhassa puistossa herättäen ohikulkevassa koulunuorisossa iloisia aavistuksia kesästä ja kesälomasta.

Erkki oli taas terve, kävi koulua ja oli iloinen kuin ennenkin, hiukan vakavampi vain. Maunon ja hänen suhteensa oli entisellään ainakin pinnalta katsoen, he kiistelivät silloin tällöin, Mauno nuhteli Erkkiä, ja Erkki kiusoitteli Maunoa. Mutta ken lähemmin heitä tarkkasi, huomasi pian, että veljeksien väli oli entistä sydämellisempi ja likeisempi. Erkki ei koskaan kärsinyt, että Maunosta toveripiirissä tehtiin vähintäkään pilaa. Mauno puolestaan oli yhtä lyhyt- ja niukkasanainen puheissaan kuin ennenkin ja valmis nolaamaan toisia missä sattui. Hän suuttui aina, kun ruvettiin puhumaan hänen jalomielisyydestään palokello-jutussa. Häntä ei lainkaan huvittanut sankarin osa. Annettuaan pari kertaa kelpo lailla nenälle Elsaa, joka ylisti hänen uhrautuvaisuuttaan, hän viimein pääsi rauhaan. Kaarina ja hän olivat edelleenkin hyvät ystävät. Sunnuntaiaamuisin, kun toiset vielä nukkuivat, riensivät he molemmat Seurasaarelle tai muualle kaupungin läheisyyteen kasvisäiliö hartioilla. He olivat molemmat innostuneet luonnontieteeseen, kokoilivat kasveja, vesikirppuja ja muita eläintieteilijöille rakkaita lätäkköasukkaita.

Koulutyö ei enää tahtonut maittaa. Läksyt maistuivat puulle ja luokkahuone tuntui vankilalta.

-- Huh, huh, voihki Iris. -- En ymmärrä, mitä huvia opettajilla on meidän kiusaamisestamme nyt enää. Ei kukaan kuitenkaan osaa läksyjään.

Elsa loi häneen kärsivän katseen kirjansa äärestä. Näin lukukauden lopulla pitivät sisaret häntä kovassa kurissa, mitä läksyihin tuli. Hänen päätään pakotti, ja turhaan hän hoki itsekseen saksankielen säännöttömiä verbejä: trinken, trank, getrunken, treiben, trieb, getrieben.

-- Tule tänne, Elsa kulta, minä autan sinua, sanoi Kaarina. Hän oli jo oppinut läksynsä ja istui ikkunalla katsellen pikku laivoja, jotka nopeasti kiitivät lahdella.

Elsa purskahti itkuun. -- Minun on mahdoton oppia näitä onnettomia verbejä. Mutta Elin ja Ester sanovat, etten saa jäädä luokalle.

Kaarina otti kirjan ja alkoi ohjata Elsaa. Iris vajoutui irvistellen laskuoppiin.

Ulkona oli lämmin, ihana toukokuu.

Sissi juoksi sisään.

-- Eteisessä on herra, joka tahtoo tavata Iristä.

Iris paiskasi kirjansa kiinni.

-- Kukahan se on?

-- Suori vähän hiuksiasi ensin ja sido kenkänauhasi, neuvoi Kaarina.

Iris silitti huolimattomasti tukkaansa. Puolipimeässä eteisessä seisoi pitkä, hiukan kumaraselkäinen herrasmies.

-- Minä olen Iris Klewe, sanoi Iris hiljaa. Outo, epämääräinen tunne valtasi hänet. -- Olkaa hyvä ja astukaa sisään, lisäsi hän, kun vieras ei mitään puhunut, vain tuijotti häneen.

He astuivat molemmat arkihuoneeseen, joka sattui olemaan tyhjä sillä kertaa. Vieras ojensi kätensä Irikselle, kapean, hyvin hoidetun käden.

-- Sinä olet siis Iris Klewe, ja minä -- hän pysähtyi hetkeksi ja tarttui lujemmin tytön käteen -- minä olen Henrik Klewe -- isäsi.

-- Isäni, toisti Iris soinnuttomasti.

Hän katseli vierasta tutkien, arastellen kuin jotain unta, jota on mahdoton uskoa.

-- Sinä et tule iloiseksi minut nähdessäsi, sanoi vieras surumielisesti. Hän kohotti Iriksen kasvoja molemmilla käsillään ja katseli häntä silmiin. -- Oletko unhottanut, että sinulla on isä?

-- Oi, en, en, puhkesi Iris kiihkeästi sanomaan. -- Mutta minä olen odottanut sinua niin kauan. Hänen huulensa vapisivat.

-- Niin, sanoi Henrik Klewe vakavasti. -- Liian kauan. Hän kiersi käsivartensa tytön hartiain ympäri. -- Mutta me kuulumme kuitenkin yhteen, lapseni.

Hän talutti tytön sohvaan istumaan ja istuutui itse viereen.

-- Sinä asut tätisi luona? kysyi hän, ja johdattaakseen tytön rauhallisempaan mielialaan hän alkoi keskustella jokapäiväisistä asioista, kyseli Iriksen koulunkäynnistä, serkuista, tädistä ja arkielämän pikku seikoista. Iris vastasi alussa ujosti ja väkinäisesti, mutta isän tyyni, levollinen tapa voitti vähitellen hänen arkuutensa. Pian hän istui käsi isän kädessä ja jutteli välittömästi ja luottavasti elämästään, lauluopinnoistaankin, joista hän ei mielellään puhunut muitten kanssa.

Näin heidät tapasi rouva Heinonen, kun hän astui huoneeseen. Hän jäi hämmästyneenä seisomaan kynnykselle ja vastasi jäykästi lankonsa tervehdykseen.

-- Sinä olet siis vihdoinkin palannut Suomeen, sanoi hän terävästi. Hän loi nopean, tarkastavan katseen mieheen. Kumma kyllä ei hän näyttänyt niin heittiömäiseltä kuin olisi luullut. Puku oli moitteeton, Jumalan kiitos, rouva Heinonen huokasi helpotuksesta, -- kasvot tosin olivat kalpeat ja tukka harmaantunut, mutta hän teki ehdottomasti vielä herrasmiehen vaikutuksen.

-- No niin, sanoi hän hiukan leppeämmin. -- Tervetuloa, vaikka tuletkin myöhään.

Iris katseli levottomana tätiinsä. Kunpa hän ei vain alkaisi moittia isää! Mutta vaikka rouva Heinonen olikin valmistanut pitkän nuhdesaarnan velvollisuutensa unohtaneelle sukulaiselle, jäi se häneltä pitämättä. Herra Klewe tarttui hänen käteensä vakavana ja lausui matalalla äänellä:

-- Mitä aikonetkin minulle sanoa, säästä se tuonnemmaksi, Selma hyvä. Ei täällä tyttäreni kuullen. Nyt on minulla vain mieluisa velvollisuus kiittää sinua ja perhettäsi ystävällisyydestänne Iristä kohtaan.

Iris näki veren kohoavan täti Heinosen poskille. Mahtoiko hän tällä hetkellä, ottaessaan vastaan isän kiitokset, tuntea, että hän olisi voinut osoittaa suurempaa hellyyttä äidittömälle?

Kenties isäkin huomasi tädin hämmennyksen, sillä kun tämä oli poistunut huoneesta, kääntyi hän Iriksen puoleen ja kysyi kuin ohimennen:

-- Viihdytkö hyvin enosi perheessä?

Iris epäröi hetkisen. Sitten hän kohtasi isän tutkivan katseen.

-- En, vastasi hän, ja lisäsi heti: -- Me olemme niin erilaiset, serkut ja minä.

Isällä ja tyttärellä ei enää sinä iltana ollut tilaisuutta kahdenkeskiseen jutteluun, mutta seuraavana päivänä lupasi herra Klewe tulla noutamaan tytärtään hotelliin, missä hän asui.

Kun isä oli lähtenyt, syytti Iris läksyjään ja vetäytyi nopeasti pikku kopukkaansa. Hänen sydämensä oli liian täysi, mielensä niin järkkynyt, ettei hän voinut jäädä kuulemaan tädin ja serkkujen arveluja isän äkillisen ilmestymisen johdosta. Hän istui pienen, likaiselle pihalle viettävän ikkunan ääreen ja painoi polttavan otsan käsiinsä. Korkeiden kivimuurien ylitse näkyi pieni kaistale kevättaivasta. Usein, usein hän oli istunut tässä kuin lintu häkissään ja toivonut, että kerrankin saisi kohottaa siipensä ja liitää kohti suurta, ihanata maailmaa.

Arka koputus ovelta herätti hänet onnellisista mietteistä. Kaarina astui sisään.

-- Minä olen niin iloinen, niin iloinen, sanoi hän ja suuteli Iristä kumpaisellekin poskelle. -- Ja ajattelepas, mitä Hanna sanoo! Entä neiti Hammar! Kyllä hänen naamansa venyy.

Ja Kaarina nauroi pientä, vahingoniloista naurua. Iris vetäisi syvään henkeään kuin vanki, jolle luvataan vapaus. -- -- --

-- Minulla on sinulle terveisiä kenraali Stjernfeltin perheeltä, alkoi isä seuraavana päivänä, kun Iris ja hän istuivat hotellihuoneen laajalla sohvalla.

Iriksen silmät katselivat kysyvinä isään.

-- Stjernfelteiltä?

-- Niin, tapasin heidät Firenzessä. He asuvat siellä nykyään, eivät tahdo jättää tyttärensä hautaa. Heiltä minä kuulin sinusta ensi kerran tarkemmin, isä oli hiljentänyt ääntään. He kertoivat, että sinä olit ollut hyvin rakas heidän tyttärelleen.

Iriksen huulet vapisivat.

-- Voi Ulla, kuiskasi hän.

-- Sinä muistat häntä vielä? kysyi isä.

-- Ullaako? En unohda häntä koskaan, koskaan. Ei kukaan ole minulle sitä mitä Ulla. Pidän paljon Kaarinasta ja Hanna Strömistä vielä enemmän, mutta ei kukaan tule minulle niin rakkaaksi kuin Ulla oli.

Isä siveli hänen hiuksiaan.

-- Pikku tyttöni, sanoi hän hellästi. Hän oli suloinen olento kuvasta päättäen, ja vanhemmat surevat häntä vielä. He kertoivat, että Ulla usein oli toivonut tapaavansa minua Italiassa kertoakseen minulle tyttärestäni. Iris ikävöi isäänsä, hän oli sanonut, meidän täytyy lähettää hänet kotiin. Ja kuullessani heidän juttelevan sinusta, valtasi minut kova koti-ikävä ja halu nähdä tytärtäni.

Hän vaikeni ja Iris näki syvän varjon leviävän hänen kasvoilleen. Hän ei arvannut, mitä isä ajatteli, mutta jotain raskasta se oli. Henrik Klewe muisti pitkiä vuosia, joita hän oli viettänyt erillään lapsestaan, levotonta elämäänsä ja harharetkiään. Hän tarttui tytön käteen.

-- Iris, sanoi hän hiljaisella äänellä. -- Minä olen sinulle paljon velkaa. Joskus, kun tulet suuremmaksi ja opit paremmin ymmärtämään elämää, kerron sinulle, mikä niin kauan on pidättänyt minut poissa kotoa. Nyt pyydän vain, että opit minua isänäsi rakastamaan.

-- Oi, isä! Muuta ei Iris saanut sanotuksi, mutta isä näki hänen mustissa silmissään lapsen luottamuksen ja hellyyden.

Edellisenä iltana ei isä ollut maininnut Metsäpirttiä sanallakaan. Nyt hän kyseli Serestä, Tanelista, heidän elämästään yksinäisellä saarella. Hän kertoi myös kirjoittaneensa pankinjohtaja Heinoselle pyytäen tätä pitämään huolta Metsäpirtistä, mutta kirje oli saapunut luultavasti niin vähää ennen tämän kuolemaa, ettei hän ennättänyt ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin estääkseen talon myöntiä.

Ilta kului nopeasti, ja kun Iris viimein nousi lähteäkseen kotiin, tuntui hänestä kuin olisi isä jo ammoin ollut hänelle tuttu.

-- Minä lähden vielä asioille kamreeri Vuoren luo, sanoi isä hyvästellessään. -- Ja neiti Hammarin luo minulla myös on asiaa. Olen hänelle kasvatuksestasi kiitollisuudenvelassa, joka on suoritettava.

Kun Iris saapui kotiin, vallitsi siellä suuri ilo. Hanna oli saapunut kaupunkiin. Nuoret istuivat kaikki arkihuoneessa, ja keskustelu sujui vilkasta vauhtia. Iriksen isä oli tietysti pohdinnan alaisena, ja Iris vastaanotettiin tuhansilla kysymyksillä ja huudahduksilla. Rouva Heinonen oli tavallista ystävällisempi häntä kohtaan, Elsa ja Ester olivat ihastuksissaan roomalaisesta kaulakorusta, jonka Iris oli saanut isältään lahjaksi. Hanna oli tuonut mukanaan korillisen herkullisia leivoksia, ja Erkki juoksi noutamaan simaa ja appelsiinejä.

-- Juhlitaan nyt kerrankin oikein, onhan meillä kaksinkertainen syy, sanoi Mauno avatessaan simapulloja. -- Kuka tietää, milloin ensi kertaa näin yhdessä juhlimme!

Toiset hymähtivät surumielisesti. Oli eletty yhdessä pitkä lukuvuosi, kesä oli kynnyksellä, ja se merkitsi eroa, jäähyväisiä.

* * * * *

Toukokuun viimeisenä päivänä seisoi pieni joukko koulunuorisoa satamasillalla. Siinä olivat Ester ja Elsa, Aksel ja Sissi, Kaarina ja Iris, Yrjö Heiniö ja Pohjolan pojat, vieläpä Pappilan Maijukin.

Mutta laivan kannella seisoivat muitten matkustavaisten joukossa tehtailija Pauni, rouva Ström ja Hanna kalpeana ja hymyilevänä. Heidän oli määrä matkustaa kesäksi Norjaan, lääkäri oli määrännyt sekä rouva Strömin että Hannan hengittämään raitista tunturi-ilmaa.