Part 3

Hän oli tuskin ehtinyt aloittaakaan houkuttelemisensa, kun vasikka jo uskalsi tulla viidakosta ja seisoi edessämme kuvaakin kauniimpana. Minä rupesin kutsumaan, ja eläin höristi tupakanlehden muotoiset korvansa minua kohti. Silloin Tshatanna heitti lasson. Eläin kirkaisi, hyppäsi korkealle ilmaan ja kaasi pojan kumoon. Yhä uudelleen se heittelehti epätoivoissaan, mutta vihdoin meidän kuitenkin onnistui viedä se lähimmän puun luokse ja sitoa siihen.

"Mene", sanoi veljeni minulle, "noutamaan elättimme, jotta näkisimme mitä ne tällaisesta tuumivat."

Siihen aikaan Tshatannalla oli elättinään jokseenkin suuri, musta, puolikesy karhu ja minulla nuori, punainen kettu ynnä Ohitika, uskollinen ja urhoollinen koirani. Irroitin Tshagun, karhun, ja Uanahonin, ketun jolloin Ohitika kavahti pystyyn ja tervehti minua iloisesti huiskutellen häntäänsä.

"Tulkaapa kaikki kolme", huusin minä, "täällä on vasta erinomaista nähtävää!" Luulen niiden ymmärtäneen sanani. Tshagu repi kaksin käpälin köyttänsä, ja Uanahon kaaputti puuta, mihin olin sen sitonut.

Kaukana edellä juoksi Ohitika ulvoen tyytyväisyydestä. Molemmat villit seuralaiseni olivat vähällä kaataa minut kumoon tempoessaan minua perässään viidakon läpi. Tshagu oli hyvin varovainen, käveli ikäänkuin sillä olisi ollut tikkuja jalkapohjissa; Uanahon nuuski lakkaamatta maata.

Sitten saavuimme metsänaukeamalle. Siinä pieni viaton vasikka seisoi kolmen kulkurin katseltavana. Se vapisi ankarasti nähdessään kirjavan ryhmän. Molemmat ihmiskulkurit näyttivät siitä varmaan yhtä epäluotettavilta kuin eläimetkin. Tshagu katseli sitä uteliaisuuden ja halveksumisen sekaisin ilmein, Uanahon sitävastoin seisoi kuin kivettynyt ja mietti varmaankin, miten voisi paraiten tehdä hyökkäyksen. Mutta Ohitika, ylevä Ohitika, haukahti vain kuin piloillaan. Siitä ei tuntunut minkään makuiselta, että viaton eläin jätettiin sen valtaan.

Äkkiä vasikka kimmahti ilmaan, ja löi senjälkeen sievän päänsä maahan.

"Ohijesa, hirvenvasikka on kuollut", huudahti Tshatanna, "ja miten kernaasti olisinkaan tahtonut pitää sen!"

"Sepä vahinko!" lisäsin minä.

Me kaikki viisi syyllistä seisoimme pienen eläimen ympärillä ja olimme hyvin surullisen näköisiä; itse Tshagunkin silmät ilmaisivat katumusta ja masentumista. Ohitika huokasi kaksi kertaa raskaasti ja vetäytyi sitten kunnioittavan välimatkan päähän. Tshatannan pitkillä mustilla silmäripsillä riippui kaksi suurta kyynelkarpaloa, minä taas peitin kasvoni, sillä en tahtonut, että hän katselisi minua.

Hakadan ensimäinen uhri.

"Hakada -- kuva -- tule!" kuului eräästä intiaanileirin keskellä olevasta suuresta teltasta. Kohta sen jälkeen tuli läheisestä metsästä poika, jolla oli mukanaan upea musta koira. Ulkomuodoltaan pikku mies ei juuri eronnut muista sioux-heimon pojista. Hän riensi telttaan, josta huuto kuului, kädessä hänellä oli kirjavaksi maalattu nuoli ja jousi, hänen vyötäisillään riippui pieniä lintuja ja oravia.

Teltassa istui kaksi naista, toinen valkean oikealla, toinen vasemmalla puolella: Untshida, pojan isoäiti, joka oli kasvattanut turvattoman pojan, ja Uatshivin, joka oli vierailulla. Hänet oli kutsuttu olemaan läsnä ensimäisessä henkilökohtaisessa uhrauksessa, jonka Hakada teki Suurelle Salaisuudelle.[11] Uhri oli muutamiksi päiviksi vallannut kokonaan Untshidan mielen. Hän oli antanut kaikkien lasten kahdeksanvuotiaina suorittaa samanlaisen uhrin. Kaikista oli tullut heimonsa kuuluisia sotureja ja metsästäjiä, ja hän itse oli aina omistanut itselleen osan heidän hankkimastaan kunniasta, olihan hän jo varhain saattanut heidät Suuren Salaisuuden yhteyteen.

Hän uskoi siitä johtuneen, että hänen pojistaan oli kehittynyt lujaluontoisia, miehekkäitä ja jalomielisiä miehiä.

Telttakylässä kuiskittiin, että Untshida oli pannut toimeen juhlan pojanpoikansa ensimäisen uhrin kunniaksi. Tämä oli kuitenkin ainoastaan arvelua, sillä luonnollisesti vanha muori tahtoi pitää toimiensa tämän puolen kokonaan salassa, Suurta Salaisuutta näet uskallettiin lähestyä ainoastaan äänettömällä hartaudella.

Poika astui nopeasti telttaan. Ohitika, joka seurasi hänen kintereillään, huiskutti hilpeästi häntäänsä, joka merkitsi samaa kuin: "katsokaapa millaisia metsästäjiä minä ja herrani olemme".

Hakada kertoi melkein henkeään pidättäen, miten hän oli pyydystänyt minkin linnun ja oravan, kiskaisi ne sitten vyötäisiltään ja heitti isoäitinsä jalkojen juureen. "Tämä tylppä nuoli", sanoi hän, "oli aamulla varhain aivan kuin sillä olisi ollut silmät. Ennenkuin orava ehti pujahtaa puun toiselle puolelle, osui tämä sen päähän, ja tuskin se oli pudonnut, ennenkuin Ohitika hyökkäsi sen kimppuun."

Näin puhuessaan hän nojautui toiseen polveensa, ja hänen mustat silmänsä loistivat kuin iltatähdet.

"Istu", sanoi Untshida, "minulla on sinulle jotakin sanomista. Sinä tiedät tulevasi pian mieheksi. Katsoppa saalista, jonka olet minulle tuonut! Kauan ei kestä, ennenkuin jätät minut; sotilaan täytyy kunnostaa itseään ja tulla kansansa ylpeydeksi! Sinun pitää ponnistella tullaksesi isäsi ja isoisäsi kaltaiseksi. He olivat sotureita. Ja juhlia he panivat toimeen! Köyhä metsästäjä ei kykene panemaan toimeen mitään juhlaa. Muistatko kertomusta rikkaasta miehestä, joka piti neljäkymmentä juhlaa kahdessatoista kuukaudessa? Ja oletko unohtanut kertomuksen sotilaasta, joka tutkisteli Suuren Salaisuuden tahtoa? -- Tänään sinun tulee uhrata ensi kerran Suurelle Salaisuudelle."

Hänen lausuessaan loppusanoja suurenivat nuoren metsästäjän silmät, sillä hän tunsi, että hänen vähäpätöistä olemustaan odotti suuri tapahtuma. Untshida lopetti puheensa:

"Sinun täytyy uhrata jotakin, joka on omaasi, -- jotakin joka on sinulle kaikkein rakkainta --, sillä sen täytyy olla oikea uhri."

Silloin poika joutui hieman hämilleen, ei sen vuoksi että olisi ollut itsekäs, ei, vaan hän oli epävarma siitä, mitä uskaltaisi tarjota. Hän luuli isoäitinsä tarkoittavan hänen koristeitaan ja leikkikalujaan. Niinpä hän vastasi vitkastelematta:

"Voin antaa parhaan jouseni, parhaat nuoleni ja kaikki värit, joita minulla on, ja -- karhunkyntisen kaulakoristeeni, isoäiti."

"Ovatko ne rakkaimpia mitä sinulla on?" kysy: hän.

"Eivät jousi ja nuolet, mutta värejä on hyvin vaikea saada, koska mitään valkoisia miehiä ei ole lähitienoilla. Kaulakoristetta -- niin, sellaista en saa helposti toista. Annan vielä lisäksi saukonnahkaisen päähineeni, jolleivät toiset mielestäsi riitä."

"Lapseni, et ole vielä ollenkaan maininnut parasta lahjaa Suurelle Salaisuudelle."

Poika katsoi hämmästyneenä isoäitiinsä. "Minulla ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin mitä mainitsin, isoäiti, kirjavaa poniani lukuunottamatta. Mutta enhän luule, että Suuri Salaisuus vaatisi niin suurta lahjaa pieneltä pojalta. Setäni hankki sen kolmella saukonnahalla ja viidellä kotkansulalla, ja minä olen luvannut pitää sen, jolleivät mustajalat[12] varasta sitä."

Untshida ei ollut tarjouksiin oikein tyytyväinen. Kenties poika ei ollut oikein selvillä siitä, mitä isoäiti häneltä oikeastaan tahtoi, mutta vanhus tiesi varsin hyvin, mikä hänelle oli rakkain: hänen uskollinen koiransa, hänen suosikkinsa ja seuralaisensa! Hakada ja hänen rakas Ohitikansa olivat eroittamattomat.

Isoäiti tiesi, että hän tuskin voisi saada pojan suostumusta tähän uhriin. Kuitenkin hän teki viimeisen koetuksen.

"Sinun tulee ajatella", sanoi hän, "että rukoilet tällä uhrilla olentoa, joka ilmestyy kaikessa luonnossa. Hän kuiskaa sinulle tuulen huminassa ja huutaa sinulle sotahuutonsa ukkosen jylinässä. Päivin hänen silmänsä, aurinko, kohtaa sinut, öisin hän kuun kumottavana hohtona sinua katselee, Ja hän, kaikkien salaisuuksien salaisuus, kaiken tietävä ja kaiken tunteva, on se, jolle sinä ensimäisen uhrisi kannat. Ja silloin hän rukoillessasi antaa sinulle sen, mitä hän on ainoastaan harvoille ihmisille antanut. Tiedän, että sinä kernaasti tulisit suureksi metsästäjäksi ja soturiksi. Toivon, etten näe Hakadaani koskaan pelkurina."

Tämän puheen kestäessä heräsi pojassa miehisen arvonsa tunto, ja hän oli valmis uhraamaan kaiken -- vieläpä poninkin! Mutta rakkainta seuralaistaan, Ohitikaa ei hän kuitenkaan ajatellut! Tuskin oli Untshida ehtinyt lopettaa puheensa, kun poika jo haltioissaan huudahti:

"Isoäiti, kaiken mitä minulla on, tahdon Suurelle Salaisuudelle uhrata! Saat itse valita sen mikä hänelle on mieluisin!"

Tämän keskustelun kuuli kaksi vaikenevaa todistajaa, Uatshivin ja Ohitika. Naapurinvaimoa oli pyydetty jäämään, koira oli tapansa mukaan asettunut teltassa herransa viereen. Silmiä lukuunottamatta ei sen ainoakaan jäsen värähtänyt, ja terävällä tarkkuudella se kiinnitti huomionsa siihen mitä tapahtui.

Olisipa nyt koira edes liikahtanut kääntääkseen itseensä pienen herransa huomion! Kenties se olisi estänyt häntä innoissaan huudahtamasta: "Isoäiti, kaiken mitä minulla on, tahdon uhrata Suurelle Salaisuudelle!"

Untshidan oli vaikea ilmoittaa pikku miehelle, että hänen täytyi erota koirastaan, mutta hän katsoi asiaa puolueettoman kannalta.

Niinpä hän jatkoi varovaisesti: "Hakada, sinä olet urhoollinen pikku soturi! Sinä olet nuori, mutta sydämesi on vahva ja rohkeutesi on suuri. Sinä iloitset vielä siitä, että voit antaa ensimäiseksi uhriksi kaikkein rakkaimpasi, sinun on uhrattava Ohitika! Se on rohkea kuten sinäkin, se ei pelkää kuolemaa, ja sinä kestät urhoollisesti eron. Tule, tässä on neljä väripassia ja täytetty piippu -- menkäämme yhdessä paikalle."

Viimeisiä sanoja Hakada ei enää näyttänyt kuulevan. Hän ei saanut suustaan sanaakaan. Europpalaisesta hän olisi varmaankin sillä hetkellä näyttänyt pieneltä pronssikuvalta. Mutta yht'äkkiä hänen kirkkaista, mustista silmistään valahti hillitön kyynelvirta. Samassa hän kohtasi isoäitinsä katseen ja muistaessaan hänen usein toistamansa sananlaskun: "Naisille itku, sotahuuto miehille, sydäntä kun särkee!" tukahdutti hän pari kolme syvää nyyhkytystä ja oli jälleen tunteittensa valtias.

"Isoäiti, uljaani täytyy nyt kuolla! Tahtoisin sitoa sen kaulaan kaksi kaunista oravan häntää, niistä oravista, jotka aamulla pyydystimme, osoittaakseni Suurelle Salaisuudelle, millainen metsästäjä se oli. Salli minun itseni maalata se."

Sellaista pyyntöä Untshida ei voinut kieltää. Hän jätti meidät hetkiseksi kahdenkesken ja meni Uakutan luo pyytämään häntä toimittamaan Ohitikan uhraamisen.

Jokainen intiaanipoika tietää, että kuolemaan käyvän soturin täytyy laulaa hautalaulu. Hakada piti Ohitikaa olentona, jonka täytyi mennä pelottomana kuolemaan, hän kietoi kätensä lujasti sen ympärille ja aloitti sen puolesta kuolinlaulun. Hän kuiskasi sen korvaan, kuten ihmisolennolle: "Ole urhoollinen, Ohitika! Minä ajattelen sinua lähtiessäni ensimäistä kertaa sotaan Ojibway-maahan."

Vihdoin hän kuuli Untshidan puhelevan erään miehen kanssa teltan edustalla. Ohitika oli sysimusta, hopealle hohtava täplä hännän päässä ja kuonossa, lisäksi sillä oli valkoinen käpälä ja valkoinen pilkku korvien välissä. Hakada tiesi, että kuoloon menevä ihminen maalattiin tavallisesti punaiseksi ja mustaksi. Luonto oli tässä tapauksessa pitänyt huolen Ohitikasta, tarvittiin ainoastaan punaista, ja sitä Hakada antoikin mitä runsaimmalla mitalla.

Sitten hän otti punaisen tilkun ja sitoi sen koiran kaulaan, kiinnitti siihen vielä kaksi oravan häntää ja kuhankeittäjän siiven yhteisestä aamusaaliista.

Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että soturit surevat kadotettua ystäväänsä, jolloin he käyttävät surunsa merkkinä mustaa väriä. Hän hajoitti mustan, palmikoidun tukkansa, murskasi hiiltyneen kekäleen, sekoitti siihen karhunrasvaa ja hieroi sillä kasvonsa.

Sillävälin teltan jokainen rako oli tullut katselijoita täyteen. Untshidakin tähysteli eräästä aukeamasta ja hänen mielensä heltyi. Jollei hän olisi pelännyt Suuren Salaisuuden vihaa, niin hän olisi ilolla huudahtanut: "Pidä, lapseni, rakas koirasi!"

Silloin Hakada astui teltasta. Hänen kasvonsa olivat kuin kuunpimennys ja kädessään hän talutti kaunista koiraa, joka nyt, kun valkoiset pilkut olivat maalatut punaisiksi, oli entistäänkin somemman näköinen.

Poika tunsi ikäänkuin kohonneensa korkeammalle ihailusta, jota hänen urhoollisuudelleen osoitettiin, ja unohti kyyneleensä. Untshida tuli tämän nähdessään jälleen vähitellen entiselleen, vaikkakin hänen sydäntään kirvelti, ja hän lausui heti kun sai sanaa suustaan:

"Ei niin, pikku sankarini! Sinun ei tarvitse surra ensimäistä uhriasi; pese kasvosi, sitten lähdemme yhdessä." Poika totteli.

He kävivät polkua pitkin Assiniboinen rantaa kohti, kulkivat sitten halki ihanan tammimetsän ja joutuivat vihdoin korkealle vuorelle. Veden kohina kuului alhaalta heidän korviinsa. Vastapäätä, pystysuoraan jokea vastaan, katkesi valkoinen kallio, jonka selkäpuoli vähitellen muodostui ylätasangoksi. Upeina, majesteetillisinä kohosivat vaarojen vuoritammet. Seutu oli villi ja tenhoa täynnä.

Uatshivin oli jäänyt sanatonna seisomaan kalliolle. Untshida oli sopinut hänen kanssaan, että hän odottaisi siinä Uakutaa ottaakseen häneltä vastaan uhrin.

Poika ja isoäiti laskeutuivat hengenvaarallista polkua rantaa kohti ja saapuivat valtavan luolan suulle, joka oli kallion alla noin kuusitoista metriä joen yläpuolella. Pieni, kirkas puro solisi onkalossa olevasta lähteestä. Puron pientä uomaa saattoivat kävijät käyttää jonkinlaisina luonnollisina portaina. Vilpoisa, virkistävä ilma henki sen aukosta. Se oli todellakin luonnon pyhittämä paikka; ei ihme, että intiaanit sitä sellaisena pitivät.

Pojan valtasi hartauden ja kunnioituksen tunne. "Tämä on Suuren Salaisuuden asunto!" ajatteli hän, ja ympäristön valtava vaikutus saattoi hänet unohtamaan surunsa.

Pian senjälkeen Uatshivin nousi portaita. Hän asetti kuolleen Ohitikan maahan mahdollisimman luonnolliseen asentoon ja jätti isoäidin ja pojanpojan jälleen kahdenkesken.

Tuskin hän oli lähtenyt, kun Untshida juhlallisena ja hartaana irroitti nahkakaistaleen, jolla neljä värikimppua ja pieni tupakkatukku olivat sidotut toisiinsa. Täytetty piippu pantiin kuolleen Ohitikan viereen.

Hän siroitteli värejä ja tupakkaa kaikkialle ympärilleen, sitten isoäiti ja pojanpoika seisoivat hetkisen sanaakaan sanomatta. Untshida huokasi syvään ja rukoili sitten Suurta Salaisuutta:

"Oi, Suuri Salaisuus, me kuulemme sinun äänesi veden kohinassa allamme! Me kuulemme sinun kuiskauksesi korkeissa tammissa päämme yläpuolella. Sinun henkäyksesi elvyttää meidän henkemme täällä vuoren onkalossa. Oi, kuule meidän rukouksemme! Suojele tätä pientä poikaa ja siunaa häntä! Sinä olet tehnyt hänen isästänsä ja isoisästänsä suuria sotureja, tee hänet heidän vertaisekseen."

Tähän rukoukseen päättyi nuoren sotilaan ensimäinen uhri.

Ensimäiset kulttuurivaikutelmat.

Tuskin olin vielä siinä iässä, että kykenin saamaan mitään selvää käsitystä Mila-hanskasta, pitkäveitsistä, kun puhkesi kauhea Minnesotankapina, joka hajoitti meidän perheemme ja ajoi meidät itsemme maanpakoon. Olen jo edellä kertonut miten minut otettiin setäni, isäni nuoremman veljen perheeseen, ja miten isäni annettiin ilmi ja vangittiin. Me kaikki uskoimme hänen joutuneen saman kohtalon alaiseksi kuin Mankatossa, Minnesotan valtiossa mestatut intiaanit.

Intiaanien filosoofit pitivät tappelutantereella suoritettua kostoa suurena hyveenä ja sukulaisen tahi rakkaan ystävän kostamista sankarityönä. Setäni ei sen vuoksi säästänytkään minkäänlaisia vaivoja pitääkseen minussa vireillä kostonajatuksia valkoihoisia vastaan ja tehdäkseen pyhäksi velvollisuudekseni isäni ja vanhemman veljeni kostamisen. Miten paloinkaan koston halusta, miten kaipasinkaan päivää, jona voisin toteuttaa hänen oppinsa. Itse hän sillävälin harjoitti lakkaamatta sota-ammattia ja palasi joka kesä kotiin tuoden päänahkoja mukanaan. Minun tunteeni pitkäveitsiä kohtaan saattaa siitä arvata.

Olin myöskin kuullut tästä kansasta ihmeellisiä asioita. Joskin me toiselta puolen halveksimme sitä, niin se toiselta puolen näytti meistä myöskin salaperäiseltä rodulta, jonka mahti lähestyi yliluonnollista. Kerrottiin valkoihoisten tehneen tulilaivan eikä voitu ymmärtää, miten heille onnistui yhdistää kaksi toisilleen aivan vastakkaista ainesta.

Minä arvelin, että vesi sammuttaisi tulen ja tuli päästyään vähänkin voimaan, polttaisi laivan. Nämä tuntuivat minusta aivan järjettömiltä asioilta, mutta kertomus, että pitkäveitset olivat rakentaneet tulilaivan, joka juoksee vuorien yli (junaveturin), oli jo minulle liikaa. Sellaista en voinut enää uskoa.

Se joka oli nähnyt hirviön, kertoi sen lentäneen vuorelta vuorelle. He uskoivat, että sen sisällä oli ukkosenlintu, olivathan he kuulleet miten se raivoten eteenpäin rientäessään usein kohotti sotahuutonsa, -- niin selitti opettajani.

Useat soturit olivat näet etäältä katselleet pohjoisen Pasifik-radan ensimäisiä junia ja olivat siten saaneet liian korkean käsityksen valkoihoisten ihmeistä. He olivat nähneet junan tulevan syvän kuilun yli rakennettua siltaa myöten, ja heistä näytti, kuin se olisi juossut rannalta toiselle. Minun täytyy tunnustaa tämän kertomuksen vaikuttaneen melkoisen masentavasti taisteluhaluuni ja urhoollisuuteeni.

Pari kolme nuorta miestä puhui samalla tavalla tästä peloittavasta keksinnöstä.

"Oli miten oli", sanoi eräs, "minä käsitän, että tämä tulilaiva, joka juoksee yli vuorien, voi päästä eteenpäin ainoastaan sitä varten rakennettua omaa tietänsä myöten."

Vaikkakaan poika ei saanut sekaantua täysikasvuisten puheluun, uskalsin kuitenkin näin tärkeässä tapauksessa tehdä kysymyksen: "Silloin se varmaankaan ei voi päästä tiettömään maahan?"

"Ei, sellaiseen se ei kykene", oli vastaus ja se kevensi suuresti mieltäni.

Olin nähnyt kiväärejä ja monenlaisia muita esineitä, joita Ranskan kanadalaiset olivat meille tuoneet, ja siksipä minulla oli jo hieman käsitystä valkoihoisten yliluonnollisista lahjoista. Mutta se mitä tuona aamuna kuulin, nousi yli kaiken sen ymmärryksen ja tuntemuksen, mikä minulla ennen oli ollut ennen tästä ihmeellisestä kansasta. Kerrottiin heidän tehneen sillan Missourin ja Mississipin yli ja rakentaneen päällekkäin ladotuista kivistä ja tiilistä valtavia, vuorenkorkuisia rakennuksia. Miten suuresti kaikki nämä tiedot masentivatkaan mieltäni! Vihdoin laskin käden sydämelleni ja kysyin sedältäni, miksi Suuri Salaisuus on antanut sellaisen vallan uatshitshuneille, hengille -- tätä nimitystä käytimme usein valkoihoisista --, eikä meille, dakota-kansalle.

"Miksi hän antoi Dutalle ('Punaiselle') kyvyn valmistaa kauniita jousia ja nuolia, mutta ei antanut Uatshi-sni'lle ('Tanssimattomalle') kätevyyden lahjaa? Suuri Salaisuus tietää, miksi hänen täytyy menetellä siten eikä millään muulla tavalla", vastasi hän.

"Miksi pitkäveitset lisääntyvät paljoa enemmän kuin dakotat?" kysyin edelleen.

"Sanotaan, ja minä uskon sen olevan totta, että heillä on suuremmat perheet kuin meillä. Kerran kävin jashitshan,[13] saksalaisen, perheessä, ja näin siellä kokonaista yhdeksän lasta, joista vanhin saattoi olla korkeintaan viisitoistavuotias. Kun isoisäni ensi kerran kävi Mississipin suulla valkoisten luona, oli heitä suhteellisesti vähän, myöhemmin isäni kävi Washingtonissa heidän suuren isänsä, presidentin luona, ja silloin he jo olivat levinneet yli koko maan.

"Nämä valkoihoiset ovat varmaankin sydämetöntä väkeä, sillä he ovat tehneet osan lähimmäisiään palvelijoikseen, vieläpä orjikseenkin, Ennen emme saattaneet uskoa, että olisi olemassa todellisia orjakauppiaita, nämä pitkäveitset näyttävät kuitenkin olevan sellaisia. He ovat, kuten luulen, joskus, aikoja sitten, maalanneet palvelijansa mustiksi, voidakseen hyvin eroittaa heidät, ja nyt nämä orjat aina synnyttävät samanvärisiä lapsia.

"Heidän elämänsä suurin halu näyttää olevan tulla rikkaiksi ja hankkia paljon omaisuutta. He omistaisivat kernaimmin koko maailman! Noin kolmekymmentä vuotta sitten he koettivat ostaa meidän maamme. Nyt se on kapinan vuoksi joutunut kokonaan heille ja he ovat ajaneet meidät kaikilta kauniilta asuinsijoiltamme.

"He ovat ihmeellistä väkeä. Päivän he ovat jakaneet tunteihin, kuten muutoin jaetaan vuoden kuukaudet. Kaiken he mittaavat ja arvioivat. Yksikään heistä ei antaisi tilkkuakaan maastaan vaatimatta siitä täyttä arvoa. Ymmärrän myöskin varsin hyvin, että rikkaat ihmiset panevat toimeen juhlia ja kutsuvat niihin paljon ihmisiä, mutta juhlan loputtua täytyy vieraiden ennen talosta-lähtöään maksaa kaikesta mitä ovat syöneet ja juoneet. Minä itse näin Valkoisella Kalliolla, St. Paulissa, Minnesotassa miehen, joka kutsui ihmisiä pöytään messinkirummulla ja kellonsoitolla, mutta saatuaan heidät onnellisesti kokoon, vaati hän kaikilta maksun siitä mitä he olivat nauttineet.

"Minulle on myöskin, kerrottu", jatkoi setäni puhettaan, "vaikkakaan sitä tuskin saatan uskoa, että heidän suurin päällikkönsä, presidentti, pakoittaa jokaista antamaan itselleen joka vuosi rahaa asumastaan maasta, kaikesta yksityisestä omaisuudestaan, vieläpä elatuksestaan. (Tällaiset olivat hänen käsityksensä veroista.) Sellaisissa oloissa me, intiaanit, emme voisi elää.

"Suuren kapinan puhjetessa me uskoimme aikamme tulleeksi, tiesimmehän että pitkäveitset sotivat orjiensa vuoksi.[14] Sanotaan heidän suuren päällikkönsä sallineen eräässä maansa osassa pitää orjia, mutta toisessa taas kieltäneen. Niinpä toiset tulivat kateellisiksi, ja sota alkoi. Näiden tietojen täydellistä todenmukaisuutta me emme kaiketikaan silloin tunteneet.

"Joku aika Minnesotan kapinan puhkeamisen jälkeen ilmestyi rukoilevia miehiä keskuuteemme. He pitivät joka seitsemättä päivää pyhänä, jolloin kokoontuivat laulamaan, rukoilemaan ja puhumaan Suuresta Salaisuudestaan tarkoitusta varten rakennettuun omaan taloonsa. En ollut koskaan sellaisessa kokouksessa, mutta kuulin heillä olleen erikoisen, suuren kirjan, josta he lukivat. Joka tapauksessa nämä ihmiset erosivat varsin suuresti kaikista muista valkoihoisista miehistä, joita olimme tähän asti oppineet tuntemaan, sillä viimeksimainitut eivät pitäneet mitään päivää pyhänä, emme nähneet heidän koskaan rukoilevan, eivätkä he kertoneet meille Suuresta Salaisuudestaan.

"Sodassa heillä on eriarvoisia johtajia ja päällikköjä. Tavalliset sotamiehet ajetaan vihollisia vastaan kuin antilooppilaumat. Sellaisen pakollisen taistelutavan, samoinkuin kaiken yksilöllisen urhoollisuuden puutteen vuoksi he eivät ole ollenkaan kekseliäitä. Yksi ainoa meikäläinen sotilas saattaa vaikeasti kuljettavassa maassa tehdä paljon koko heidän suurelle sotajoukolleen vahinkoa."

Tämä setäni tarina antoi minulle ensimäisen selvän käsityksen valkoihoisesta miehestä.

Ollessani melkein viisitoistavuotias setäni lahjoitti minulle piilukkokiväärin. Saatuani tämän salaperäisen raudan ja räjähtävää pölyä eli jauhettua hiiltä, joksi ruutia nimitettiin, uudet ajatukset valtasivat minut, ja kaikki varhaisimmassa nuoruudessani kuulemani sotalaulut elpyivät jälleen mielessäni. Minusta koko olemukseni näytti muuttuneelta, pojasta oli vihdoinkin tullut mies.

"Nyt olen vihdoinkin kyllin vanha menemään sotaan! Pyydän hartaasti setääni, että hän ottaisi minut ensi kerralla mukaan!" puhuin itselleni. "Pian minulle onnistuu päästä valkoihoisten kimppuun, ja silloin minä kostan isäni ja veljieni veren."

Jonkin aikaa olin säännöllisesti rukoillut Suuren Salaisuuden siunausta kaikille töilleni ja toimilleni. Tuskin kului päivääkään, jona en olisi uhrannut hänelle osaa metsästyssaaliistani, jottei hän suuttuisi minuun. Usein omaiseni tuskin näkivät minua vilahdukseltakaan päiväkausiin. Ainoastaan yksinäisyydessä löysin ja sain sen lujuuden ja voiman, jota tunsin tarvitsevani. Harhailin sinne tänne erämaata ja päätin olla miehisen asemani arvoinen. Poikamainen olemukseni katosi, ja sijalle tuli jonkinmoinen arvokkuus ja luja ryhti.

Rakkauden ajatus ei häirinnyt ollenkaan kunnianhimoani. Ajattelin rohkeudellani ansaitsevani kunnian ja arven ja voittavani kotkansulat, sitten astuisin kauniin tytön eteen ja pyytäisin hänet omakseni.