Part 2

Viimeisen sokerinkorjuumme aikana Minnesotassa sattui ikävä yllätys. Isoäitini koversi juuri kirves kädessä kaikella uutteruudella kaukaloa. Hänen vieressään seisoi muuan nuorempi tätini. Kaikki me poikaset teroitimme innokkaasti nuolia isossa kaarnamajassa karkoittaaksemme oravat ja maarotat, joita aina ilmestyi suuret määrät sinne, missä oli makeaa mahlaa. Siihen aikaan minä nuoruuteni vuoksi sain tyytyä pelkkään katselijan tehtävään, mutta miten sydämeni pohjasta olinkaan kaikessa mukana. Sattuipa silloin joku vuolaisemaan lastun liedessä olevasta pitkästä halosta. Innostuksessaan ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan tähän asiaan, vaikkakin varsin hyvin tiesimme, ettei veitsi kädessä saa tulla lähelle palavia halkoja.

Äkkiä kuului ulkoa kova parahdus, ja kaikki hyökkäsivät katsomaan. Oli sattunut tosiaankin vakava tapaus. Isoäitini kirves oli luiskahtanut ja osunut tätiini, joka seisoi hänen vieressään käsivarret ristissä rinnallaan, niin onnettomasti, että katkaisi häneltä kolme sormea. Hyökätessämme esille alkoi vanha vaimo, joka oli huomannut, miten olimme vuolleet lastun palavasta halosta, kovaäänisesti moittia meitä, uhkasipa antaa meille selkäänkin. Juttu tuntuu lukijoistani varmaankin kummalliselta, mutta sen selvittää helposti intiaanien taikausko, he kun uskoivat kohtalon näin rankaisseen tätiparkaa rikoksesta, jonka me muka olimme tehneet.

Isoäiti ei valmistanut ainoastaan kaukaloita, vaan myös kokosi suuren määrän polttoaineita pitääkseen tulen vireillä. Mahlan alkaessa juosta ei siihen ole enää aikaa. Äkkiä ilma lauhtui, lumi rupesi sulamaan. Minnesotan tuulet ja rankkasateet huuhtoivat sen pois. Nyt alkoi puiden koetteleminen. Naiset kulkivat levollisina puulta puulle ja iskivät jokaista puuta kirveellä nähdäkseen juokseeko niistä mahla. Puilla on, kuten ihmisilläkin, oma luonteensa, toiset ovat valmiit antamaan elämännesteensä, toiset säästävät sen. Jokaisen puun alle asetettiin nyt tuohinen ja kirveellä iskettyyn haavaan kova lastu. Hiljaa mehu tihkui haavasta pieneen säiliöön, ensin pisaroittain, sitten yhä nopeammin.

Tavallisesti sokeria korjataan ainoastaan vaahterasta. Kuitenkin intiaani käyttää myöskin toisien puiden mehuja. Koivusta ja saarnesta saatiin tummavärisempää, jonkin verran katkeran makuista sokeria, jota käytettiin lääkitsemiseen. Eräästä vaahteralajista saatiin kauniinvalkoista sokeria, jolla oli ainoastaan yksi vika -- sitä ei saatu koskaan kylliksi.

Kun naiset olivat koonneet tuohisiin mehun ja kaataneet sen kaukaloihin, sytyttivät he sokerihuoneessa valtavan valkean ja ripustivat sen ylle rivillisen kattiloita, jotka kaadettiin täyteen mahlaa. Mikä riemu pojansydämelle, kun kiehuva sokeri kattilassa porisi! -- Jokaisella pojalla oli vartioitavana oma kattilansa, hänen oli pidettävä tuli vireillä ja katsottava, ettei sokeri kiehunut yli reunojen, ja vihdoin, mehun muututtua siirapiksi, pistämällä sitä lusikassa lumeen koeteltava sen kelpoisuutta. Me koettelimmekin usein niin perinpohjaisesti, että ensimäisenä, vieläpä toisenakin päivänä söimme kaiken minkä keitimme. Vasta sitten kun olemme syöneet tätä herkkua kylliksemme, koveni isoäitini, sillä jonkin verran sokeria hän tahtoi säästääkin. Hän pani sitä erilaisiin astioihin, enimmäkseen tuohisiin, onttoihin putkiin, joskus myöskin hanhen tahi ankan kurkkutorviin. Osa jauhettiin hienoksi ja kaadettiin raakanahkaiseen säiliöön. Kuten viisas emäntä ainakin, antoi hän sitä meille seuraavan kerran vasta kuukauden perästä, ja sitten vain erikoisissa tilaisuuksissa. Täten sokeria riitti koko vuodeksi. Pienimmät kappaleet säilytettiin herkkupaloiksi pikku lapsille. Sokeria nautittiin juhlallisissa tilaisuuksissa villin riisin, kuivatun maissin tahi survotun kuivan lihan kanssa. Kahvi, tee y.m.s. juomat olivat vielä silloin meille kokonaan tuntemattomat.

Jokaisella joka innokkaasti ajaa jotakin asiaa, on omat koetteluuksensa ja vaivansa. Isoäitini erityisenä koettelemuksena sokerinkorjuun aikana olivat tuohisten raot. Oravat ja kaniinit käyttivät niitä hyväkseen, ja meistä, pikku väestä, tuli äkkiä varsin hyödyllisiä apumiehiä, sillä me ahdistimme nuolillamme pikku nakertajia mitä suurimmalla uutteruudella. Koko sokerivarasto oli meidän pyydystysaluettamme. Vanhempi veljeni toi säännöllisesti mukanaan kaniinin tahi pari, jotka me pistimme makoisiin suihimme.

Sokerinkorjuu kesti suunnilleen huhtikuun puolivälin, niin että palaavat muuttolinnut ehtivät saapua varastomme ympärille ihastuttamaan meitä viehkeillä virsillään. Usein kuljeskelin vanhempien veljieni keralla metsässä, vaikka olinkin silloin vain kolmi- tahi nelivuotias. Eräällä tällaisella retkellä menimme niin etäälle, etten voinut enää tulla pitemmälle mukaan, vaan sain kääntyä yksin takaisin. Seisoessani jälleen majamme edessä näin oravan istuvan puunoksalla kutsumassa puolisoaan. Mitenhän olisi, jos kaataisin sen pikku nuolellani!

Sanottu ja tehty. Hiljaa ja varovasti hiivin lähemmäksi, kiinnitin silmäni sievään eläimeen, olin juuri singahuttamaisillani nuoleni siihen, mutta samassa kuului sihisevä ääni jalkojeni juuresta. Kauhistava käärme oli edessäni kiemurassa ja valmiina hyökkäämään! Miten pian unohdinkaan silloin olevani soturi! Kirkaisin kovalla äänellä ja kimposin taaksepäin, mutta maltoin kuitenkin pian mieleni ja katselin häpeissäni eteeni, oliko ketään lähistössä. Mutta yhtäkaikki -- tosi on tosi -- minä vetäydyin takaisin kaatunutta puunrunkoa kohti, ja sen äärestä olisi voinut kuulla seuraavan itsepuhelun: "Jospa tietäisin, voiko käärme kiivetä puuhun!"

Eräänä päivänä, viimeisen kerran korjatessamme sokeria Minnesotassa, seisoin majamme edustalla katsellen lähenevää vierasta. Hän oli köyryselkäinen, vanha, valkohapsinen mies ja kantoi selässään suurta kinnikinik-kimppua (punaisia niittyniiniä, joita intiaanit käyttävät tupakan asemesta). Heitettyään taakkansa ovemme eteen tervehti hän meitä näillä sanoilla: "Teillä on erinomainen sokerinkorjuuilma!"

Hän oli isoisänisäni "Pilvenlonka", kotoisin eräästä Calhoun- ja Harriet-järvien lähistöllä olevasta kylästä, jonka sijalla nykyisin ovat Minneapolin esiseudut. Hän, silloisten murrosaikain luonteitten oikea perikuva, oli ensimäinen sioux-päällikkö, joka lausui protestanttiset lähetyssaarnaajat heimonsa keskuuteen tervetulleiksi.[10] Hän oli suunnannut matkansa luoksemme, koska tahtoi meille ilmoittaa, että sinne tänne kiertelevä ojibway-heimo oli hyökännyt rauhallisten sokerinkorjaajain kimppuun ja surmannut heidät. Nämä tiedot eivät häirinneet vähääkään työtämme, täytyihän meidän joka tapauksessa käsittää joutuvamme joskus ojibway-joukkojen uhriksi. Siitä huolimatta valtasi meidät kuitenkin jonkinlainen epämieluisuuden tunne, kunnes palasimme kyläämme tuoden mukanamme runsaan sokerisadon.

Leikki ja urheilu.

Intiaanipoika oli erämaan ruhtinas. Hänen pääasiallisena toimenaan oli metsästys, ja lisäksi hänen tuli harjoittaa joka päivä muutamia sotatemppuja. Muutoin hän sai käyttää aikansa aivan vapaasti.

Me suoritimme aina ripeästi sen, mikä välttämättä kuului päivän tehtäviin, senjälkeen saimme mielin määrin metsästää ja leikkiä. Kilpailimme keskenämme mitä suurimmalla innolla koettaen matkia sota- ja metsästysleikeissämme isiämme -- jokainen tahtoi olla muita etevämpi.

Villi elämämme oli kyllä vaarallista, ja usein siinä sattui kauheitakin tapauksia, mutta se ei estänyt meitä antautumasta koko sielullamme urheiluihimme. Lähtiessämme aamuisin teltoistamme emme olleet varmoja siitä, heiluisiko päänahkamme illalla teltanseipään nenässä. Mutta näimmehän myöskin, miten hirvenvasikat hilpeinä hyppivät ja leikkivät, vaikkakin harmaat sudet jo vaanivat mäen takana hyökätäkseen niiden kimppuun ja repiäkseen ne kappaleiksi. Miksipä meidänkään laitamme olisi pitänyt olla toisin?

Leikkiessämme harjoittelimme erikoisesti sitä, mikä myöhemmällä iällä muuttuu velvollisuudeksi, ja sitenpä leikkimmekin kuvastivat kansamme elämää ja tapoja. Kilpailimme siitä, kuka olisi taitavin jousen ja nuolen käyttäjä, ratsastimme kilpaa ponin selässä, juoksimme kilpaa, painiskelimme, uimme, löimme kiekkoa, pelasimme kanadalaista pallopeliä, kävimme savipallosotaa, teimme hyökkäyksiä mehiläispesiä vastaan y.m.

Kokoontuessaan yhteen pojat jakaantuivat ryhmiin eri puolueiksi. Joku lähetti umpimähkään lentoon nuolen, jota kohti kaikki osanottajat samalla kertaa ampuivat nuolensa, ennenkuin ensiksi lähetetty ehtisi pudota maahan. Kukin koetti saada nuolensa seuraamaan ensiksi lähetetyn nuolen suuntaa ja lentoa, niin että se pudotessaan maahan tulisi mahdollisimman lähelle sitä.

Kauan emme yleensä tähdänneet. Se olisi ollut tosielämässä epäkäytännöllistä, sillä maali oli tavallisesti liikkuva, ja metsästäjä ajoi täyttä laukkaa ponin selässä. Siksipä intiaanipoika ampui vapaalta kädeltä.

Uimaan ruvetessamme otimme tavallisesti ponimme yhteen iloon. Pienet pojat riippuivat sen hännässä eläimen leikitellen liukuessa eteenpäin. Milloin taas ponit eivät olleet liki tienoilla, uimme me kilpaa tahi rakensimme itsellemme lautan risteillen sillä järviä ja jokia. Pelkurimaiset pojat pistimme tavallisesti umpisukkulaan tahi heitimme heidät syvään veteen, josta saivat molskia maihin miten paraiten pääsivät.

Intiaanien vanhoja leikkejä olivat kanadalainen pallo- ja hockey-peli, jossa palloa lyödään käyrällä sauvalla. Nämä pelit ovat saavuttaneet suosiota myöskin valkoihoisten keskuudessa.

Savipallosota oli rasittavaa ja vaarallista urheilua. Pehmeä savipallo pistettiin notkean pajukepin nenään, josta se kaikin voimin singahutettiin lentoon. Joskus, kun kummallakin puolella oli viitisenkymmentä tahi satakin pelaajaa, syntyi varsin kiivas taistelu. Mutta milloin tarvittiin rohkeutta ja urhoollisuutta, silloin intiaanipoika ei koskaan häikäillyt.

Painiskeluja rakastimme suuresti. Kuuluu ehkä kummalta kun kerron, että niihin otti osaa suuri määrä poikia, jotka olivat jakaantuneet kahteen puolueeseen. Kilpailun alkaessa kukin valitsi itselleen vastustajan, Säännöt sallivat, että ne pojat, jotka istuivat, saivat olla katselijoina, mutta jokaisen, joka _seisoi_ kilpapaikalla, täytyi ottaa itselleen vastustaja. Kukaan ei saanut lyödä kädellä, mutta säärin, jaloin ja polvin sai tyrkkiä miten hyvänsä. Se oli rasittavaa ajankulua -- melkolailla amerikkalaisen jalkapallopelin kaltaista. Todellista iloa siitä saattoi olla ainoastaan nuorille atleeteille.

Suurimpia urheiluhuvituksiamme olivat hyökkäyksemme mehiläispesien kimppuun. Olimme tekevinämme sotaretken ojibway- tahi jotakin muuta vihamielistä heimoa vastaan. Täydessä sotamaalauksessa me hiivimme varovasti pesää kohti. Kohotimme sitten äkkiä kauhean sotaulvonnan, teimme hyökkäyksen ja koetimme särkeä pesän. Mutta kaikesta päättäen mehiläiset olivat aina siksi varoillaan, ettemme koskaan voineet täydellisesti yllättää niitä, ja niinpä ne tavallisesti saivat saaliikseen yhtä monta päänahkaa kuin mekin. Milloin hyökkäys onnistui, suoritettiin sen kunniaksi päänahkatanssi.

Ollessani ensi kerran tällaisessa mehiläissodassa oli tappelussa mukana, paitsi minua, vielä kaksi muuta pientä alokasta. Etenkin toinen heistä oli tosiaankin vielä liian nuori ja hento ottaakseen osaa moiseen sankaritehtävään. Meidän sotureillamme oli tapana kovaa huutamalla antaa tieto milloin vihollinen taistelukentällä kaatui tahi haavoittui, ja luonnollisesti me leikkiessämme matkimme sitä tapaa. Ystäväni, kutsun häntä nimellä Pikku Haava -- koska olen unohtanut hänen oikean nimensä --, oli päässyt pesän ääreen vasta sitten kun se oli täydellisesti tuhottu. Mehiläiset olivat vastanneet hyökkäykseemme vastahyökkäyksellä ja hajoittaneet meidät kaikkiin suuntiin. Pienokainen ei kuitenkaan halunnut palata ilman sotakunniaa, vaan hyökkäsi urhoollisena pesän kimppuun huudahtaen:

"Minä, urhoollinen Pikku Haava, surmaan nyt ylpeän vihollisen!"

Tuskin hän oli kuitenkaan ehtinyt lausua nämä sanat, kun hän kirkaisi ikäänkuin olisi päätä leikattu. Mutta vanhempi toveri huusi hänelle:

"Mene umpisukkulaan, mene umpisukkulaan!" Lähellä näet oli järvi. Hän totteli.

Kun me jälleen olimme kokoontuneet ja alottaneet tanssin, ei pieni poikanen uskaltanut tulla mukaan. Hänet katsottiin poissaolevaksi, sillä olivathan vihollisemme, mehiläiset surmanneet hänet. Pikku raukka! Hänen turvonneet kasvonsa olivat kovin murheelliset, hänen istuessaan puunrungolla ja katsellessaan häpeissään tanssiamme. Vaikkakin hän huoleti saattoi kuvitella olevana maansa puolesta kaatunut jalo vainaja, täytyi hänen kuitenkin myöntää huutaneensa, ja se hävetti häntä kovin.

Paitsi jo ennen mainittuja rauhallisia kisoja harjoitimme sotaisten toimien lomassa myöskin keihäänheittoa. Keihäänämme oli ohut riuku, jonka päähän oli kiinnitetty puhvelinsarvi-kärki. Tällaisia keihäitä heitimme tasaisilla lumi- tahi jäälakeuksilla. Kaikkien leikkiin osaaottavien tuli heittää samasta paikasta, ja se, jonka keihäs lensi kauimmaksi, oli voittaja.

Talvisin laskettiin myöskin mäkeä. Tosin meillä ei ollut minkäänlaisia kelkkoja, ainoastaan kuusi tahi seitsemän toisiinsa pitkittäin kiinnitettyä puhvelin kylkiluuta, mutta ne tyydyttivätkin täydellisesti tarpeemme. Monasti käytettiin myöskin ihmeteltävällä taitavuudella neljännesmetrin pituista ja noin viidentoista senttimetrin levyistä puunkaarnaa. Toisessa päässä seisoen ja toisesta pitäen kiinni, kuoren sileä sisäpinta liukasta jäätikköä vasten, me laskimme suurella nopeudella jyrkkiä mäenrinteitä.

Luonnollisesti me joskus myöskin leikimme "valkoista miestä". Tietomme valkoihoisista olivat niukat, mutta sen me kuitenkin tiesimme, että he tullessaan toivat kaikenlaista hyvää ja vaihtoivat tavaroitaan meidän turkiksiimme. Tiesimme myöskin, että heidän kasvojensa väri oli vaalea, että heillä oli päässä lyhyet, mutta kasvoissa pitkät karvat, että heillä oli yllään takit, housut ja hatut ja etteivät he käyttäneet päivällä mitään viittoja, kuten me intiaanit. Suunnilleen sellainen oli kuva, jonka olimme saaneet valkoihoisista.

Pari kolme joukostamme me maalasimme vaalealla savella, panimme heidän päähänsä tilaisuutta varten valmistamamme valkoiset tuohihatut, rinnalle valkoista tuohta paidaksi ja muutimme muutoin heidän asunsa parhaan taitomme mukaan. Ja he toivat mukanaan tavaraa: valkoinen hieta oli olevinaan sokeria, villit pavut kahvia, kuivatut lehdet teetä, hieno multa ruutia, piikivet pyssynluoteja ja puhdas vesi vaarallista viinaa. Me annoimme näistä tavaroista pieniä linnuntöyhtöjä, oravan- ja kaniininnahkoja.

Tahtoessamme leikkiä puhvelinmetsästystä lähetimme preerioille muutamia hyviä juoksijoita, jotka saivat mukaansa pienet lihavarastot, pari yhtä tottunutta poikaa tuli heidän perästään koettaen ottaa heidät kiinni ja anastaa lihat.

Kerran harjoitimme tätä urheilua oikean metsästyksen aikana. Äkkiä, kesken leikkiämme, jättiläispuhveli hyökkäsi parveemme. Meillä ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, että näin lähellä meitä metsästettiin, ja leikkimme päättyi suureen kauhistukseen. Kaikeksi onneksi oli metsä aivan lähellä, ja nuoren peltokanapoikueen tavoin me hävisimme mitä pikimmin puiden peittoon; toiset hiipivät pensaihin, toiset kapusivat suuriin puihin.

Villeihin eläimiin meillä oli erikoisrakkaus. Muutamat pojat olivat kesyttäneet ketun, karhun ja suden poikasia, hirven- tahi puhvelinvasikoita ja kaikenlaisia lintuja. Minun suosikkini vaihtelivat. Kerran minulla oli karhunpoikanen, jonka kanssa tulin varsin hyvin toimeen. Kuitenkaan en tiedä, hankinko minä sille vaiko se minulle enemmän vihamiehiä. Se piteli pahoin jokaista poikaa, joka suututti minua, jonka vuoksi se rupesi herättämään käytöksellään pelkoa ja minua alettiin vihata sen satunnaisten pahojen töiden vuoksi.

Metsiä samoilemassa.

Hurmaava on intiaanimetsästäjän elämä. Se teroittaa ja ottaa valtaansa kaikki hänen aistinsa, sen saattaa liioittelematta väittää. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän jättää yksinkertaisen asuntonsa, sulautuu hänen vastaanottavainen henkensä luonnon lukemattomiin kauneuksiin ja ihmeihin. Mutta kiinnittäköönpä metsästys hänen huomionsa missä määrin hyvänsä, niin ei hän kuitenkaan koskaan unohda omaa vaaraansa, jonka hänelle saattaa tuottaa vaaniva vihollinen tahi villi eläin.

Intiaanipoika on syntynyt metsästäjäksi. Jokainen askel, jokainen liike ilmaisee synnynnäistä arvokkuutta, mutta myöskin aina valpasta varovaisuutta. Hänen mokkasiinin suojaama jalkansa astuu yhtä kuulumattomia askelia kuin kissan samettikäpälä, hänen mustia, hehkuvia silmiään ei väistä mikään esine, ei lintu eikä muu eläin, joka niiden läheisyyteen joutuu.

Tuskin olin kolmivuotias, kun eräänä aamuna seisoin puhvelinnahkatelttamme edustalla katsellen lintuja jousi ja nuoli kädessäni. Äkkiä minussa heräsi surmaamisen ja metsästämisen halu kaikessa valtavuudessaan. Lintu lensi juuri pääni ylitse, sitten osui silmiini toinen, joka keinui herkällä oksallaan. Kaikki muu ympärilläni näytti unohtuneen, ensi kerran tunsin olevani metsästäjä.

Avoimilla preerioilla ja metsissä kasvaneiden intiaanilasten välinen eroitus oli melkein yhtä suuri kuin valkoihoisten keskuudessa kaupunkilasten ja maalaislasten. Preerioilla oli ainoastaan vähän pyydystettäviksi kelpaavia eläimiä, jonka vuoksi preeriaintiaanit tunsivat luonnon epätäydellisesti. He olivat enimmäkseen hyviä ratsastajia. Ruumiillisesti he eivät kuitenkaan olleet kehittyneet metsien punaisen miehen veroisiksi.

Tulen me teimme piikiven, taulan ja iskukiven avulla. Mutta se ei ollut ainoa tulentekokeino. Joukko poikia asettui piiriin hangaten vastakkain kahta kääpäistä puuta, kunnes ne alkoivat kipinöidä.

Tavallisesti me kävimme metsässä yhdessä, mutta joskus saatoin käydä aivan yksinkin, jolloin sain selviytyä parhaani mukaan. -- Saaliinamme oli enimmäkseen pikku lintuja, kaniineja, oravia ja metsoja. Milloin kaloja oli saatavissa, pyydystimme niitäkin. Ongensiimat olivat valmistetut villistä hampusta, hevosenjouhista tahi suonista. Me pyydystimme kaloja siimoilla, asetimme niille mertoja tahi lävistimme niitä keihäillä, ammuimmepa myöskin joskus jousella ja nuolella. Monasti telkesimme puron ja ajoimme suuremmat kalat asianmukaisesti valmistamaamme pajukoriin.

Metsissä tarkastimme kaikkia elollisten olentojen jättämiä jälkiä, varsinkin milloin ne näyttivät meistä oudoilta. Jos lintu oli raaputtanut lehtiä tai karhu kiskonut aamiaisekseen maasta juuria, niin me pysähdyimme ja koetimme saada selville mihin aikaan se oli tapahtunut. Nähdessämme ison, vanhan puun, jonka kuori oli naarmutettu, teimme sen johtopäätöksen, että siellä asui tavallinen karhu tahi pesukarhu pari. Silloin emme menneet tarpeettoman lähelle, vaan ilmoitimme asian kotona. -- Tavallisesti me kohtasimme toisemme iltapäivällä ja vertailimme otuksiamme, tutustuaksemme niiden luonteenomaisimpiin tunnusmerkkeihin. Metsästys oli meille samalla eläinten elämän tutkimista. Huomiomme kiintyi myöskin tarkasti toistemme kykyihin, ja me tiesimme sen vuoksi aina, kuka joukostamme oli paras metsästäjä. Mielipahalla täytyy minun tunnustaa, että me olimme linnuille jokseenkin julmia. Otimme näet usein niiden munat ja poikaset. Veljeni Tshatanna ja minä jouduimme kerran lintujahdissa vähemmän hauskaan seikkailuun. Ajellessamme takaa hanhen ja sorsan poikasia löysimme odottamatta kurjen pesän. Luonnollisesti olimme ylen riemastuneet onnestamme. Näimme kaksi jo melko suurta kurjenpoikaa seisovan jonkin matkan päässä pesästä. Molemmat vanhemmat seisoivat lähellä mutaisessa matalikossa. Oli siipisadon aika, jonka vuoksi luulimme, etteivät ne uskaltaisi nousta kuivalle maalle. Niinpä rupesimme ahdistamaan nuoria lintuja, mutta koska ne jo juoksivat jokseenkin hyvin, kesti jonkin aikaa, ennenkuin saimme ne kiinni.

Mutta samalla vanhemmat olivat kuulleet poikastensa huudon ja riensivät niiden avuksi. Ne rupesivat vuorostaan ajamaan meitä takaa. Vasta vaarallisen ja kiivaan ottelun jälkeen saimme voiton raivokkaista eläimistä, mutta emmepä senjälkeen juuri hevin käyneet kurjenpesän kimppuun. Melkein kaikki linnut tekevät vastarintaa, milloin niiden munia tahi poikasia uhataan, mutta aiheettomasti ne harvoin käyvät ihmisen kimppuun.

Joskus kapusimme korkeihin puihin pyydystääksemme kaikenlaisia lintuja, mutta pöllön poikasiin emme koskaan koskeneet, vaikka ne olisivat olleet maassa nenämme edessä. Pöllö on sellaisissa tiloissa erittäin vaarallinen.

Kerran koetin ottaa pesästään viheriätikan, mutta samalla käsivarteni tarttui puun koloon niin lujasti, etten voinut saada sitä pois käyttämättä veistä. Olimme kaukana kotoa, ja ainoa seuralaiseni oli pieni kuuromykkä toverini. Toista tuntia riipuin puussa ylen epämukavassa asennossa noin viidentoista jalan korkeudessa, kunnes toverini toi minulle veitsen, jolla saatoin vapauttaa itseni.

Parhaiten onnistuimme pyydystäessämme satimilla pikku eläimiä, joskin pyydystystapamme oli raaka. Me etsimme esim. joukon suuria, teräviä takiaisia ja siroittelimme niitä kaniinin vakomaisiin jälkiin. Aamulla tullessamme olivat pienet eläinraukat poluillaan aivan liikahtamatta. Ne eivät näet päässeet mihinkään, koska takiaiset olivat tarttuneet niiden jalkoihin. Kaniineja ja teeriä me pyydystimme enimmäkseen jouhiansoilla. Sidoimme sellaisen lujasti kiinni nuoren puun notkeaan latvaan, taivutimme sen polun kohdalle, asetimme ansan silmukan oikealle paikalle ja sidoimme koko laitteen vetosolmulla johonkin esineeseen. Kun kaniini pisti päänsä ansaan, kiskaisi se samalla vetosolmun auki, jolloin irralle päässyt puu singahutti sen ilmaan.

Preerialla me harjoitimme toisenlaista urheilua. Pyydystimme preeriakoiria joko jouhiansoilla tahi jousella ja nuolella. Kerran muuan pikku poika asetti ansan preeriakoiralle ja pitäen langanpätkää kädessään asettui itse aukon suulle loikomaan. Pian hän tunsi jotakin liikahtavan, kiskaisi langasta ja sai saaliikseen kalkkarokäärmeen. Tähän päivään asti on hänellä sen johdosta ollut nimenä "Hän pyydysti kalkkarokäärmeen". Sillä tavalla saimme usein uusia nimiä. Toisen kerran me leikkiessämme metsässä löysimme hirvenvasikan jäljet. Seurasimme niitä ja otimme kiinni nukkuvan eläimen. Koettaessamme kuljettaa sitä pois potkaisi se takajaloillaan ja osasi muutamaan poikaan, jota sen jälkeen nimitettiin "Hirvenpotkaisemaksi".

Metsästysmatkoilla täytyi meidän itsemme valmistaa ruokamme. On kyllä totta, että intiaanit syövät raa'altaan suurten eläinten maksan ja muita ruumiinosia, mutta kaloja ja lintuja ne eivät koskaan syöneet keittämättä. Sammakkoa ja ankeriasta he yleensä eivät syö. Jahtiretkillämme jouduimme usein varsin kauas teltoistamme. Silloin teimme tulen ja keitimme osan saalistamme.

Tavallisesti me paistoimme itsellemme lihapalan hiilille pistetyssä kepissä tahi myöskin ilmivalkealla. Kalat ja linnut paistetaan paraiten suuren nuotion alle muodostuneessa tuhassa. Otimme järvestä tahi joesta tuoreita kaloja, sytytimme hietikkoon kelpo valkean ja kaivoimme eläimet syvälle hiekkaiseen tuhkaan. Samoin teimme myöskin linnuille, mutta kostutimme kuitenkin ensiksi niiden höyhenet. Kun eläin oli kypsä, niin se kokonaan suomustettiin tahi kynittiin ja nyljettiin. Maukas liha säilytti siten kaiken voimansa ja mehunsa. Syödessämme me revimme lihat irti ja jätimme luut koskematta.

Kansamme osasi keittää padatta ja kattilatta. Suuri sisälmyskalvon palanen pestiin huolellisesti, sidottiin neljästä kohdasta kiinni maahan pistettyihin keppeihin, jonka jälkeen siihen kaadettiin kylmää vettä. Tällaisiin astioihin pantiin lihat, joiden päälle asetettiin hehkuvia kiviä, niin että vesi pian rupesi kiehumaan.

Tshatanna oli hyvä metsästäjä. Hän osasi kutsua naarashirviä ja vasikoita tuohensilvalla, joka pingoitettiin kahden litteän kepakon väliin. Eräänä aamuna löysimme naarashirven ja sen vasikan jäljet, joista saatoimme päättää, että eläimet olivat noin tunti sitten juoksennelleet paikalla, sillä kaste oli varissut pois ruohikosta.

"Mitä nyt teemme?" kysyin. "Juoksemmeko takaisin kutsumaan setää kivääreineen?"

"Emme, emme!" huusi Tshatanna. "Eikös metsänriistaa ja puhveleja ole pyydystetty paljoa ennemmin kuin kiväärejä olikaan? Me houkuttelemme sen luoksemme, ja kun se hölmistyneenä seisoo edessämme, heitän lassoni sen kaulaan."