Part 1

INTIAANIPOIKA POHJOIS-AMERIKAN AARNIOMETSISSÄ

Kirj.

Ch. A. Eastman

Mailta ja meriltä 35.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Hakada -- "Surkuteltava Viimeinen". Lapsuuteni puutteet ja vaivat. Intiaanien sokerinkorjuu. Leikki ja urheilu. Metsiä samoilemassa. Hakadan ensimäinen uhri. Ensimäiset kulttuurivaikutelmat. Viiteselitykset.

Esipuhe.

Pohjois-Amerikan intiaani on epäilemättä ollut korkeammalla kehityskannalla kuin yksikään toinen pakanallinen ja sivistymätön kansa. Sitä todistavat sekä hänen erinomaisen hyvin kehittynyt ja vastustuskykyinen ruumiinsa että myöskin hänen melkoiset henkiset lahjansa. Mutta valitettavasti ei sellaisia vapaita, luonnollisia olentoja enää ole olemassa. Intiaanit, jotka asuvat hallituksen muodostamissa piirikunnissa,[1] kuvastavat ainoastaan heikosti entisten sukupolvien kuntoa.

Seuraavat kuvaukset esittävät lapsuudenajasta viidenteentoista ikävuoteeni saamiani kokemuksia ja vaikutelmia. Olen kirjoittanut ne etusijassa pikku poikaani varten antaakseni hänelle jonkinlaisen kuvan raskasvaiheisesta ja seikkailurikkaasta nuoruudestani. Hän itse on liian myöhäisen ajan lapsi voidakseen välittömästi ottaa vastaan villin elämän vaikutelmia.

Hänelle, Ohijesa toiselle, omistan hartaalla halulla ja rakkaudella tämän kirjani.

Toht. _Charles A. Eastman_ (Ohijesa).

Hakada -- "Surkuteltava Viimeinen".

Intiaanielämä! Minkä vapaudenmaailman tämä sana loihtiikaan jokaisen pojan sieluun! Rinta riemua hehkuen seuraisi varmaankin jokainen nuori sydämensä salaperäistä kaipuuta ja heittäytyisi hetkeksi villin elämän iloihin ja kärsimyksiin, nimittäin sellaisiin, jollaisiksi _hän itse_ on ne uneksinut. Minä olen nauttinut nuoruudessani tätä elämää, joka päivä on ollut todellista metsänkäyntiä ja todellista metsänriistaa! Kaukana metsissä, maailman meitä näkemättä ja kuulematta suoritimme usein uskonnollisen tanssin esittäen vanhempia sukulaisiamme, sellaisia kuin "Urhoollinen Puhveli", "Seisova Vapiti", "Korkealentoinen Haukka", "Satumainen Karhu"[2] y.m. Me maalasimme itsemme isiemme ja esi-isiemme tapaan ja jäljittelimme heitä uskollisesti pienimpiin yksityiskohtiin asti, olivathan mallit joka päivä silmiemme edessä.

Mutta näytteleminen ei ollut ainoa taitomme. Me tutkimme myöskin innokkaasti luontoa, koetimme perehtyä eläinten oloihin ja tapoihin yhtä suurella tarkkuudella kuin te konsanaan syventymällä kirjoihinne. Kansamme sankarit olivat esikuviamme, joita me jäljittelimme leikeissämme ja joiden kaltaisiksi me tahdoimme tulla.

Kukaan ei osaa käyttää viittä aistiaan paremmin kuin erämaan lapsi. Haistimme, makumme ja tuntomme, kuulomme ja näkömme -- kaikki ne olivat kehittyneet yhtä korkealle, ja muistimme me harjoitimme äärettömän tarkaksi. Ajatellessani ensimäistä kasvatustani täyttää nytkin mieleni lämmin kiitollisuudentunne.

Sioux-heimolla[3] on peritty tapa, jonka mukaan pojan -- maailmaan tulevan soturin -- syntyessä tulokkaan sisarusten on tehtävä jokin rohkea työ. Hänen veljiensä täytyi heittäytyä päistikkaa veteen tahi talvisaikaan piehtaroida alasti lumessa. Jolleivät he olleet vielä kyllin suuria, tehdäkseen itse jonkin tempun, valeltiin heidät vedellä. Sisar pistettiin muitta mutkitta veteen umpisukkulaan. Minunkin veljeni ovat usein nauraen kertoneet, miten he olivat juhlineet minun ilmoilletuloani.

Olin nuorin raukka viidestä lapsesta, jotka kohta syntymiseni jälkeen jäivät äidittömiksi. Siksipä minun täytyi pitää nimi "Hakada",[4] joka merkitsee: "Surkuteltava Viimeinen", kunnes kykenin ansaitsemaan itselleni arvokkaamman ja soveliaamman. Toiset lapset pitivät suureksi surukseni minua enimmäkseen vain leikkikalunaan.

"Pyhän järven" ja "Lehtimajanasukkaiden" liitot pitivät äitiäni kaunottarena. Kun hän minun syntyessäni makasi vaarallisesti sairaana, sanoi eräs taikuri,[5] joka oli häntä hoitamassa: "Uusi taikuri on syntynyt, mutta äidin täytyy kuolla, annettakoon pojalle nimeksi 'Tenhokas Taikakalu'!" Nopeasti kuitenkin eräs läsnäoleva keskeytti hänet huomauttamalla, että lapsen sedällä oli jo se nimi. Ja niinpä minua nimitettiin ainoastaan "Hakadaksi".

Kauniilla äidilläni -- häntä nimitettiin usein sioux-heimon puolijumalattareksi -- oli, kuten jälkeenjääneet kertovat, kaukaasialaisen rodun tuntomerkit, lukuunottamatta hänen tuuheaa tukkaansa ja syvänmustia silmiään. Hän painoi minut kuollessaan rinnalleen ja kuiskasi samalla anopilleen: "Annan lapseni sinun kasvatettavaksesi. Äidilleni en voi uskoa häntä, hän löisi hänet laimin ja jättäisi pian kuolemaan."

Nainen, jolle nämä sanat lausuttiin, oli hinteläkasvuinen, ikäisekseen hyvin uuttera -- hän täytti näet silloin kuusikymmentä vuotta -- hyvä ja älykäs. Äitini arvostelu omasta äidistään oli hyvinkin oikea, sillä kohta hänen kuolemansa jälkeen tämä vanha nainen saapui selittäen Hakadan olevan liian nuoren voidakseen elää ilman äitiä. Hän lupasi odottaa, kunnes kuolisin, saadakseen sitten haudata minut äitini hautaan. Toinen isoäitini oli luonnollisesti hyvin pahoillaan moisesta tarjouksesta eikä suostunut antamaan minua hänen huostaansa.

Jokaista intiaanipoikaa pidettiin, kansan tapojen mukaan, kehdossa, jonka voi helposti ottaa mukaansa. Neljännestä vailla metrin pituiseen ja noin kolmanneksen levyiseen lautaan oli kiinnitetty messinkinauloilla runsaasti koristeltu, ylhäältä avoin säkki, jonka voi sulkea hirvennahkahihnoilla. Lapsosen hartioitten kohdalle oli kiinnitetty suojuspuut, jottei pienokainen kehdon kaatuessa loukkaantuisi. Näihin suojuspuihin oli joskus asetettu kaikenlaisia ihmeellisiä leikkikaluja, kuten nauhasta riippuvia taiteellisesti veisteltyjä luupalasia, hirvenkavioita y.m.s., jotka kalisivat pienimmästäkin liikkeestä.

Sellaisessa oikeassa kehdossa minä elin, nukuin ja leikin ensimäiset elinkuukauteni. Lautavuoteineni minut sidottiin teltan seipääseen tahi ripustettiin puunoksaan siksi aikaa kun isoäitini hakkasi halkoja. Sellaisessa hän kantoi minua selässään tahi ripusti varsin mukavasti toisen samanlaisessa kehdossa olevan lapsen kanssa ponihevosen satulaan siten, että molemmat kehdot tulivat tasapainoon.

Isoäitini oli kuin ihme heimomme nuorille tytöille. Hän näytti nyt olevan yhtä onnellinen Hakadastaan kuin aikanaan esikoisestaan, hänen isästään. Miten hän hoiti ja vaalikaan minua! Miten suurella taidolla ja uhraantuvaisuudella hän piti huolen kaikista tarpeistani! Yksinkertaiset vaatteeni ja sirot mokkasiinini[6] hän valmisti aina itse.

Untshida (isoäiti kulta) oli hyvä laulajatar. Milloin Hakada heräsi varhain aamulla, koetti hän nukuttaa häntä uudelleen seuraavantapaisella kehtolaululla:

Oi, sydänkäpy, nuku, nuku, etääll' on Chippewayn[7] suku, nyt nuku, nuku, lapsi oi! Ja ole mies sä päivän koissa, on yöllä vihollinen poissa, mut konsa aamu valkeaa, niin sotakutsu kajahtaa. Oi, nuku, hento, helmaan yön, uus päivä tuopi uuden työn, nyt nuku, nuku, lapsi oi!

Dakota-naiset olivat tottuneet hakkaamaan itse polttopuunsa metsässä ja tuomaan ne kotiin, sitäpaitsi heidän täytyi tehdä suurin osa raskaita maatöitä. Se oli naistentyötä. Miehet olivat kaiket päivät metsästämässä, sillä heidän täytyi hankkia perheelle tarpeelliset lihavarat. Isoäitini lähtiessään puita hakkaamaan otti hyvin usein minut mukaansa ja ripusti työn ajaksi kehtoni villiin viiniköynnökseen tahi puunoksaan, jotta hiljainen tuulenhenki saisi minua keinutella.

Myöhemmin minulle kerrottiin, että sellaisissa tilaisuuksissa usein oravat ja linnut pitivät kaikenlaisia neuvotteluja vierailla kielillä. Sattuipa kerran, että nukuin kehdossa sen keinuessa noin kahden metrin korkeudella maasta. Untshida oli keräämässä koivunkuoria. Silloin orava näki hyväksi kiivetä kehtoni suojuspuulle ja ruveta siinä nakertamaan pähkinää pudotellen ateriansa jäännökset silmilleni, niin että minä luonnollisesti heräsin. Huusin niin kauheasti, että se nopeasti pakeni toiselle oksalle ja sieltä torui minua niin kiivaasti, että vastasin siihen vielä kauheammalla huudolla. Vihdoin Untshida riensi apuun karkoittaen tunkeilevan vieraan. -- Ja miten usein myöskin linnut liihoittelivat kehtooni tekemään kanssani tuttavuutta!

Ravintoni tuotti hyvälle kasvatusäidilleni ensimäiset huolet. Hän keitti jonkin verran villiä riisiä, jauhoi ja sekoitti sen metsänriistaliemeen tahi survoi kuivattua metsänriistaa jonkinlaiseksi jauhoksi, kaatoi siihen vettä ja sekoitti paahdettua, hienoksi survottua maissia. Tämä villistä riisistä, hienoksi jauhetusta metsänriistasta ja maissista valmistettu liemi oli minun pääravintoni. Mutta sittenpä minulle puhkesikin hampaat paljoa varemmin kuin valkoisille lapsille. Päästyäni näin pitkälle kelpo hoitajani hankki minulle jonkin verran vaihtelevampaa ruokaa, ja minä pidin itse huolen sen hienontamisesta.

Lähdettyäni ensi kerran kehdostani osasin melkein heti paikalla juosta, kuten isoäitini myöhemmin minulle kertoi. Hän alkoi siitä lähtien kääntää huomiotani luontoon. Milloin kuulin linnun laulavan, mainitsi hän minulle sen nimen.

"Hakada, kuuntele sheshokaa, muuttorastasta! Se houkuttelee toveriaan, jolle se on löytänyt jotakin hyvää syötävää." Tahi: "Kuunteleppa upihanskaa, koirasrastasta, se laulaa kaikkein kauneinta lauluaan pikku vaimolleen." Milloin virginialainen kehrääjä väsymättä lauloi metsässä, kivenheiton päässä teltastamme, sanoi hän: "Hiljaa, siellä saattaisi olla ojibway-heimon vakooja!" Herätessäni yöllä sanoi hän: "Älä huuda! Hinakaga, pöllö, katselee sinua puusta." Peitin silloin pääni, uskoin näet ehdottomasti isoäitiäni, joka juurrutti minuun kauhean käsityksen tästä linnusta. "Kerran pieni poika seisoi teltan ulkopuolella ja huusi armottomasti äitiään. Silloin hinakaga hyökkäsi hänen kimppuunsa, tarttui häneen ja vei hänet mukanaan puuhun." Oli yleisesti tunnettu, että intiaanien vakoilijat sotaretkellään matkivat pöllön huutoa.

Intiaanilapset olivat kasvatettuja siten, että he yöllä tuskin ollenkaan huusivat. Se oli välttämätöntä heidän elämässään, jota uhkasivat niin monenlaiset vaarat. Pienenä lapsena menin tavallisesti nukkumaan lintujen keralla ja heräsin taas niiden nousuaikana. Pian se tuli elintavakseni. Erityisistä syistä minun tuli edelleen noudattaa samaa tapaa, sillä intiaanin täytyy nousta varhain. Metsästäjänä hän löytää saaliinsa parhaiten päivän koittaessa. Sotaretkillä olevat heimot tekevät hyökkäyksensä enimmäkseen varhaisena aamuhetkenä, ja sitäpaitsi suurille vaellusretkille lähdetään aina ennen päivänsarastusta, jotta voitaisiin kulkea vilpoisessa aamuilmassa ja vihollisen huomaamatta.

Jo pienimmätkin lapset totutettiin vaitioloon ja rauhallisuuteen. Tämä oli erityinen piirre intiaanien luonteen muodostamisessa ja kasvatuksessa. Niin he arvelivat laskevansa parhaan perustan itsensähillitsemiselle ja kärsivällisyydelle, -- ominaisuuksille, jotka olivat erittäin tärkeitä sekä soturille että metsästäjälle. On tosin aikoja, jolloin kansamme heittäytyy hillittömiin iloihin ja nautintoihin, mutta yleensä eletään vakavasti ja siivosti.

Miten hauska lapsuuteni olikin, miten se oli täynnä elähdyttäviä vaikutelmia! Jo aikaisin minussa heräsi seikkailujen ja urotöitten halu, ja soturia kaunistavan kotkansulan arvon minä aavistin jo varhain lapsena. Kerran kaksivuotiaana, yksin ollessani, otin setäni kotkansulkatöyhdön, revin siitä kaikki sulat ja koristin sillä sekä itseni että koirani. Sangen nuorena oli ympärilläni sykkivä elämä tehnyt minuun vaikutuksensa, ja mitä hartain haluni oli kehittyä mieheksi, joka kykenee täyttämään kaikki sen vaatimukset.

Lapsuuteni puutteet ja vaivat.

Varhaisimmat, seikkailurikkaimmat lapsuusmuistoni liittyvät ratsastusretkeen, jonka tein ponin selässä. Serkkuni, pikku tyttö, oli pistetty pussiin ja solmittu satulaan riippumaan. Mutta tasapainon saamiseksi ei nyt auttanut muu kuin pistää minut toiseen pussiin pitämään lasta oikeassa asennossa. En pannut ollenkaan vastaan, koska sain pitää hauskaa pikku tytön kanssa, kunnes jouduimme syvään lumikinokseen, mihin elukka parka tarttui kiinni ja kaatui. Siihen ilomme loppui.

Täten lapsien kuljetus talvisin tapahtui tarkoituksenmukaisesti ja yksinkertaisesti. Olipa ilma miten kylmä hyvänsä, turkiksilla vuoratun säkin asukas oli tavallisesti varsin hyvässä suojassa -- niin ainakin minä ajattelin. Luulenpa saaneeni kokea kaikkia intiaanien vaarallisia ajoneuvoja, ja jo poikasena nautin koira-purilasmatkasta siinä missä muutkin. Purilaat oli kyhätty kahdesta pitkästä seipäästä, joiden alemmat, paksummat päät sidottiin yhteen ja kiinnitettiin joko hevosen tahi koiran selkään. Ylemmät, ohuemmat päät viilettivät maata, kahden puolen eläintä. Aivan hevosen taakse molempien aisojen väliin oli kiinnitetty tasainen, pitkulainen, puukehyksinen ja puusta punottu, raakanahalla sisustettu kori. Siihen asetettiin raskaimmat tavarat, teltanpeitto, lapset tai vanhat, jotka olivat niin heikkoja, etteivät voineet kulkea jalkaisin eikä hevosen selässä vaeltavan karavaanin mukana.

Sellaiselle retkelle saattoi lasten kanssa lähteä ainoastaan kesäisin, koska koirat olivat usein hyvin epäluotettavia ja tavantakaa saattoivat lapset vaaroihin. Kuuman ja pitkän marssin jälkeen saattoivat ne nähdessään veden kokonaan unohtaa velvollisuutensa. Naisten kirkunasta ja torumisesta huolimatta uivat muutamat aina kuormineen vilpoisaan jokeen, ja minäkin sain siten monasti vasten tahtoani kylmän kylvyn.

Kauhean intiaanikapinan puhjetessa Minnesotassa Amerikan hallitusta vastaan olin noin nelivuotias. Yleisessä sekamelskassa me pakenimme Brittiläiseen Kolumbiaan. Matka on vielä koko perheemme tuoreessa muistissa. Valkoiselta farmarilta otettiin härkäpari ja avoimet vaunut meitä kuljettamaan.

Miten ihastunut olinkaan kuullessani, että saamme matkustaa niin viisaan näköisten eläinten vetäminä komeiksi maalatuissa vaunuissa! Nämä uudet nelijalkaiset ajopelit näyttivät minusta elävältä olennolta, varsinkin kun ei ollut mitään akselinvoidetta, ja pyörät vikisivät kuin siat.

Veljistäni oli oikein ruhtinaallista huvitusta hypätä maahan vaunujen pyöriessä, ja vanhemmat saavuttivat siinä pian suuren taituruuden. Viimein minäkin rohkaisin mieleni ottaakseni osaa tähän urheiluun. Se että he hypätessään ottivat pyörästä kiinni näytti minusta aivan luonnolliselta, ja niinpä minä aivan huolettomana laskin siihen jalkani. Mutta voi kauheaa, ennenkuin ehdin tajuta mitä tapahtui, olin jo pyörien alla. Jollei naapurini olisi ollut aivan takanamme, niin seuraava valjakko olisi ehdottomasti ajanut ylitseni.

Sellainen oli kulttuuriajopeleistä saamani ensimäinen kokemus! Suutuin sydämeni pohjasta valkoisen miehen valjakkoon ja päättelin, että koirapurilaat olivat minulle paljoa paremmat. Minulle tuotti suurta huojennusta se, että jouduimme yhä kauemmaksi niistä, jotka rakensivat noin vaarallisia ajopeliä, sillä mieleenikään ei juolahtanut, että olin yksin syypää onnettomuuteeni. Matkaa jatkettaessa minua ei enää saatu menemään vaunuihin, ja olin iloinen niiden vihdoinkin pysähtyessä Missourin rannalle.

Kesällä Minnesotan kapinan jälkeen kenraali Sibley ajoi joukkojamme takaa joen toisenpuoleiselle rannalle. Missouri on koko maailman petollisimpia jokia. Nykyaikainen hyvä aluskaan ei ole varma sen epäluotettavissa pyörteissä. Meidän täytyi kulkea sen poikki puhvelinnahkaveneissä, jotka olivat pyöreät kuin pytyt.

Uatshitshun'it[8] -- tämä oli valkoisten miesten nimitys -- hyökkäsivät suuressa joukossa kivääreineen kimppuumme, ja soturiemme käydessä taistelemaan heitä vastaan ohjasivat vanhukset ja naiset pajurunkoisia aluksiamme, Niitä lykättiin uiden tahi kahlaten toiseen rantaan, työ saatettiin suorittaa myöskin ponien avulla. Ei ollut mikään helppo tehtävä suojella kaatumasta tällaista alusta, jonka lastina oli tavaroita tahi avuttomia lapsia.

Pakoa jatkaessamme sidottiin meidät, pikku olennot, hihnoilla satulaan tahi joku vanhempi henkilö otti meidät eteensä hevosen selkään. Me kärsimme pitkillä yömarsseilla, jommoisia oli tehtävä, jottemme joutuisi sotamiesten käsiin, tuntuvasti riittävän unen ja ravinnon puutetta. Ateriat tuli nauttia ripeästi, osittain satulassa. Vettä ei aina ollut saatavissa. Sitä säilytettiin sisälmyksistä tehdyissä pusseissa tahi kuivatuissa eläimen rakoissa. Meidän täytyi kulkea vihamielisen heimon maan läpi ja olimme tällä matkalla yöt päivät suuressa jännityksessä. Ainoastaan noudattamalla äärimmäistä varovaisuutta saatoimme olla turvassa.

Eräänä päivänä yllätti meidät lähellä Kanadan rajaa toinen vihollinen: preeriavalkea.[9] Nyt olimme saarroksissa. Nopeasti sytytettiin vastavalkea, ja henkemme oli pelastettu.

Mutta pahin tämän talven kokemus oli lumimyrsky, joka kohtasi meidät retkellämme. Perhekunnat hautautuivat lumeen mikä minnekin. Päivän ja yön olimme kokonaan lumen peitossa. Vahtia pitävä setäni pisti pitkän sauvan meidän viereemme pysyäkseen yhteydessämme ja antaakseen merkin myrskyn tauottua. Meillä oli joukko puhvelinnahkoja, ja lumi piti meidät lämpiminä, vaikka se kaiketikin painoi jonkin verran. Hetkisen kuluttua muodostui ympärillemme onteloita, ja me tunsimme elämämme niin mukavaksi kuin sellaisissa oloissa saattaa tuntea.

Seuraavana päivänä myrsky lakkasi, ja me huomasimme suuren puhvelilauman melkein edessämme. Nopeasti lapioimme itsellemme tien, ammuimme muutamia puhveleja ja nautimme virkistykseksemme oivan päivällisen.

Mutta joskin olin äiditön ja koditon, niin onnettomaksi en kuitenkaan tuntenut itseäni. Vaeltamisemme paikasta paikkaan tuotti meille monia riemuja, mutta saattoi myöskin meidät alttiiksi lukuisille vaivoille ja onnettomuuksille. Sattui sekä yltäkylläisyyden että kaikkein suurimman puutteen aikoja, monasti pelastuimme hädin tuskin kuolemasta. Villien elämä on kaikkein vaikein esikeväällä. Nälänhädät sattuvat melkein aina siksi vuodenajaksi.

Intiaanit ovat kärsivällistä ja lujasti yhteenliittynyttä kansaa. Heidän rakkautensa toisiinsa on voimakkaampi kuin yhdenkään toisen luonnonkansan. Jollei asianlaita olisi niin, luulen että he nälänhädässä olisivat muuttuneet ihmissyöjiksi. Valkoihoiset ovat joskus suuressa hädässä surmanneet ja syöneet toverejansa. Intiaaneille tämä olisi aivan mahdotonta. Nälänhädässä täysikasvuiset usein alistuvat äärimmäiseen kieltäytymiseen säilyttääkseen lapsille elintarpeita mahdollisimman kauan. Intiaanit kestävät ravinnotta melkoista kauemmin kuin muut kansat.

Kerran sain kokea tällaisen vaikean kevään. Usein meillä ei ollut päiväkausiin mitään syömistä. Muistan varsin hyvin, miten kerran kuuden pienen linnun piti riittää kuudelle perheelle aamiaiseksi, jota ei seurannut päivällistä eikä illallista. Niin karvaalta kuin minusta tuntuikin, sain tyytyä ainoastaan pieneen siipeen. Pian senjälkeen yllätimme kuitenkin puhvelilauman, ja silloin ei enää muisteltu nälkää eikä hätää.

Sellaista oli villien intiaanien elämä! Kun saatiin metsänriistaa ja aurinko paistoi, joutui edellisen talven hätä ja tuska pian unohduksiin. Tuskin kukaan huolehti tulevaisuudesta. Intiaani on luonnonlapsi ja saa silloin tällöin ankaran rangaistuksen huolimattomuudestaan. Siitä huolimatta hän jää ajattelemattomaksi ja huolettomaksi. Miten paljon huolenpito ja harkitseminen voisikaan lieventää hänen vaivojaan!

Kesän runsauden kestäessä ei kukaan ole häntä onnellisempi. Vapaa ravinto -- vapaa asunto -- kaikki vapaata! Kaikki yhtä rikkaita kesällä, kaikki yhtä köyhiä talvella! Hänellä oli yleensä hyvä terveys, ja kärsimyksiä oli vähemmän kuin nykyisin. Miten suuresti nuoriso nauttikaan vapaasta elämästään, jommoista melkein kaikki pojat uneksivat ja jonka he valitsisivat, jos voisivat ja uskaltaisivat.

Usein toiset heimot hyökkäsivät kimppuumme, jonka vuoksi meidän täytyi aina olla varoillamme. Muistan miten kerran leiriimme tehtiin yöllinen hyökkäys. Kaikki ponimme pakenivat, ainoastaan muutamat saatiin uudelleen kiinni, jonka vuoksi meidän täytyi vastedes käyttää vaellusretkillämme koirapurilaita.

Toisena talvena Minnesotassa kärsimämme tappion jälkeen petti eräs Winnipegissa olevaan Yhdysvaltain hallitusvirastoon kuuluva sekarotuinen isäni, kaksi vanhempaa veljeäni ja useita muita intiaaneja. Koska minä silloin olin setäni kanssa maan toisessa ääressä, jouduin kymmeneksi vuodeksi isästäni erilleni. Koko tämän ajan pidimme häntä kuolleena ja haudoimme mielessämme kostonajatuksia valkoihoisia kohtaan.

Tahdon kertoa jotakin tästä sedästä, isäni veljestä, joka oli monta vuotta opettajani ja kasvattajani. Hän oli pitkä, hyvin roteva ja hartiakas, ja Brittiläisen Amerikan sioux-heimo piti häntä parhaana metsästäjänään ja urhoollisimpana soturinaan. Siellä hän elää vieläkin, koska en ole tähän päivään asti voinut taivuttaa häntä palaamaan Yhdysvaltoihin.

Hän on oikea intiaanityyppi, seuraa vierova, mutta luotettava ja urhoollinen. Hänellä ei ole monia periaatteita, mutta vähiään hän noudattaa ankarasti.

On ihmeellistä, että lapset yleensä saattavat kasvaa miehiksi jokapäiväisissä vaivoissa ja kärsimyksissä. Heikko, sekä kesäksi että talveksi huonosti pystytetty "tipi" -- teltta -- oli ainoa suojamme kylmää ja myrskyä vastaan. Sellainen teltta oli katettu koivunkuorella tahi nahalla ja myöhemmin myöskin kankaalla.

Muistan aikoja, jolloin jäimme kokonaan lumen peittoon ja ainoastaan vaivoin saimme polttoaineita. Kerran olimme ankaran lumimyrskyn vuoksi kolme päivää ilman tulta. Sellaisia tapahtumia pidettiin aivan luonnollisina, ei niitä tuskiteltu eikä ihmetelty, tiedettiinhän, että myrsky taukoo, kun on aikansa myllertänyt.

Ennen saatoin kestää kylmää ja nälkää siinä missä toinenkin, nyt minusta jo yhden ainoan aterian puute tuntuu vastenmieliseltä. Suojelen huolellisesti jalkojani kastumasta, ikäänkuin en olisi koskaan elänyt villiä nuoruudenaikaani, jolloin kuitenkin saatoin olla tuntikausia likomärkänä vilustumatta. Siihenkin aikaan kun ravintoa oli runsaasti, täytyi meidän ajoittain paastota ja suorittaa raskaita, rasittavia harjoituksia karaistaksemme ruumistamme tulevia ponnistuksia varten. Setäni kantoi tuntikaudet otusta hartioillaan pitämättä sitä minään erikoisena raskaana tehtävänä.

Olimme tottuneet syömään ainoastaan kahdesti päivässä, aamuisin ja iltaisin. Tämä sääntö ei ollut poikkeukseton. Vieraan tullessa tarjottiin tupakkaa ja ruokaa tahi molempia. Säännöllisesti kahdesti päivässä söivät miehet, etenkin nuoret; naiset ja lapset eivät olleet siinä asiassa yhtä tarkkoja. Siihen aikaan intiaanit tiesivät, että oikea miehuus, ruumiinvoima ja kestävyys riippuu kohtuullisuudesta syömisessä ja juomisessa sekä säännöllisistä harjoituksista. Nykyiset intiaanit näyttävät unohtaneen kaikki nämä elintavat.

Intiaanien sokerinkorjuu.

Nuoruuteni aikana alkoi sokerinkorjuu maaliskuun ensimäisten sateisten päivien saapuessa. Tätä työtä tekivät etupäässä vanhukset, naiset ja lapset, miehet sitävastoin läksivät pyydystämään varhaiskevään turkiseläimiä.

Tärkeimmät ja tarpeellisimmat astiat siinä työssä olivat valtavat rauta- tahi messinkikattilat. Nämä täytyi ostaa tahi lainata, kaikki muut kojeet valmistettiin omin neuvoin. Mahlan kokoamista varten koverrettiin vaahterasta kanootin muotoinen säiliö. Lisäksi tehtiin pieniä lehmus-astioita tai tuohisia.

Kun nämä alkuvalmistukset olivat suoritetut, mentiin vaahterametsän keskellä olevaan kaarnamajaan. Se oli täynnä lunta ja syksyisiä lehtiä, jonka vuoksi meidän täytyi ensin käyttämistä varten puhdistaa se. Aivan sen lähelle oli pystytetty teltta asuinsijaksi. Koko maa oli vielä vahvan lumen peitossa ja hanki niin kova, että se aivan hyvin kannatti. Tavallisesti mentiin ennen mahlan laskemista kaarnamajaan tekemään siellä valmistukset kaikessa rauhassa.

Isoäitini työskenteli näinä päivinä uutteraan kuin majava -- tahi myskirotta, kuten intiaani sanoisi. Tämä pieni, uuttera eläin kokoaa usein suuret määrät syötäviä juuria talven varalle, mutta surullista kyllä, ryöstää tavallisesti joku intiaani sen putipuhtaaksi. -- Milloin toivottiin hyvää satoa, tehtiin toinen, vieläpä kolmaskin kaukalo mahlan säilyttämistä varten. Myöhemmin metsästäjät käyttivät näitä kaukaloja kanootteina tahi soutuveneinä.