Part 9

Vain lyhyt aika oli suotu tämmöisille perhehartaushetkille, kuten niitä voinee nimittää, jotka nyt olivat yhteisen vaaran elävöittämät. Valpas vahdinpito oli nyt aivan yhtä tarpeellinen kuin silloinkin, kun Haw-hu-da tuli ensi kerran kumppaneineen yösijaa pyytämään.. Perhe hajautui ja jokainen alkoi vartioida majan ympäristöä mahdollisimman huolellisesti siirtyen ampuma-aukolta toiselle.

Koska punaiset miehet olivat onnistuneet niin hyvin yrityksessään sytyttää mökki palamaan, niin saattoi odottaa yrityksen uudistumista heti kun oli ryhdytty varokeinoihin, ettei kukaan voinut ampua takaapäin murhapolttajaa kuoliaaksi, kuten ensimmäisen yrittäjän oli käynyt. Jos he olisivat sen tehneet, niin olisi ollut vaikea kuvitella, kuinka sotajuoni olisi jälleen tehty tyhjäksi, sillä oli tuskin mahdollista, että Kalkkarokäärmeelle olisi suotu tilaisuus ampua toista kertaa.

Mutta shawneet ja miamit koettivat suoriutua leikistä mahdollisimman ehjin nahoin. Oven varovainen tutkimus oli aiheuttanut erään soturin haavoittumisen ja tulen sytytys rakennuksen nurkalle oli koitunut erään toisen kuolemaksi.

Oli siis paikallaan koettaa muita käytettävissä olevia keinoja.

Kului kauan aikaa intiaanien yrittämättä mitään.

Oli varmaa, että he Vahtivat herkeämättä tuota pientä rakennusta, joka vielä uhmasi heitä. Kuu oli aivan taivaanlaella, joten ei mökki eivätkä puut metsän reunassa luoneet mitään varjoa aukeamalle --

Aika ajoittain purjehti kuun ohitse pilviä, jotka näyttivät kulkevan kuun innokkaana saattueena kätkien puiden latvat ja aukeaman nopeasti haihtuvaan hämärään, kuten oli ollut laita koko illan.

Välistä olivat varjot niin kummallisen näköisiä, että vartijat luulivat niitä majaa kohti äänettömästi hyökkääviksi miehiksi. Sitten kuu paistoi jälleen kauan aikaa kirkkaasti, niin että koko maailma kylpi säteilevässä valossa, joka melkein kykeni kilpailemaan päivän kanssa.

Oli lähellä keskiyön hetkeä, kun Silas Sutherland katsoessaan eräästä ampuma-aukosta mökin etuseinässä näki metsän reunassa pienen valopisteen paikan lähellä, jossa hänen muutamia tunteja sitten ampumansa intiaani oli seisonut. Näytti kuin kynttilä olisi palanut lehtien välissä, mutta sellainen se ei voinut olla, sillä intiaanit eivät tunteneet silloin kynttilän käyttöä.

Äkkiä lennähti valopilkku ilmaan noin sadan jalan korkeudelle, ja saavutettuaan tasapainonsa alkoi se hitaasti pudota mökin kattoa kohti kuin etsien sopivaa kiintopistettä. Mutta nuoli ei ollut tarkkaan tähdätty ja se putosi katon sivu maahan, jossa se sähisi ja räsähteli hetken ja sammui viimein.

Tuskin oli minuuttia kulunut, kun seuraava nuoli nousi ilmaan kuin raketti. Se teki kauniin kaaren ja putosi jysähtäen mökin katoile aivan asukasten pään päälle, niin että jokainen kuuli sen.

Ja mikä oli vielä pahempi, tullinuoli iskeytyi kattoon kiinni.

XVIII.

YLLÄTTÄVÄ HERÄÄMINEN.

Kalkkarokäärme-niminen Miami-soturi käsitti, että hän torjuttuaan itseensä kohdistuneet epäluulot oli suurentanut Brayton Ripleyn vaaran kymmenkertaiseksi. Nuo viidettäkymmentä soturia olivat nyt siinä varmassa uskossa, että eräs valkoinen mies piileskeli heidän läheisyydessään, ja he koettaisivat väsymättä saada hänet tapetuksi tahi vangiksi. Brayton Ripleyllä ei ollut muuta pelastuksen keinoa kuin poistua joksikin ajaksi mökin läheisyydestä.

Soturi ei tiennyt mitään nuorukaisen poven kuumasta hehkusta, mutta siitä huolimatta hän tiesi, ettei Brayton todennäköisesti lähtisi paikalta, ennenkuin itse Kalkkarokäärme taivuttaisi hänet tekemään sen viivyttelemättä.

Shawneet ja miamit hajautuivat nuotiolta sen jälkeen kuin Mul-keep-mo oli puhdistautunut syytöksistä. Yleensä oli tarkoitus jatkaa uudistalon keskeytynyttä piiritystä, mutta enemmistö aikoi etsiä käsiinsä salaperäisen vihollisen, joka hiiviskeli metsässä. Haw-hu-da kuiskasi jotakin Wath-tre-hille eli Huuhkajalle, joka lähti seuraamaan Mul-keep-mota. Viimemainittu tiesi nyt, että hänen liikkeitään valvottiin.

Ystävällinen Miami tahtoi välttämättä varoittaa Brayton Ripleytä vaarasta, mutta se oli, kuten saamme nähdä, vaikea tehtävä. Siitä huolimatta hän toivoi pääsevänsä nuorukaisen yhteyteen ja Kalkkarokäärme kiersi aukeaman toiselle puolelle tietäen koko ajan Huuhkajan vakoilevan hänen askeleitaan.

Seisoessaan puiden välissä hän kuuli heikon sihinän. Nuorukainen oli Varmasti läheisyydessä ja oli ilmeisesti huomannut hänet, mutta ei tahtonut lähestyä, ennenkuin hänen tumma ystävänsä kutsui häntä, sillä sellainen teko olisi ollut turmiollinen.

Miami kääntyi puhuttelemaan omaa heimolaistaan, joka varjona seurasi häntä.

"Huuhkajalle on yhdentekevää, oli päivä tahi yö, kun hän seuraa ystävänsä tahi vihollisensa jälkiä. Hänellä on terävät silmät."

"Ja Kalkkarokäärme iskee pimeässä yhtä nopeasti kuin päivänvalossakin", huomautti soturi tullen metsän reunaan, jossa he saattoivat nähdä toisensa selvemmin.

"Punaisen soturin pitää osata käyttää sotatapparaansa auringon laskettuakin", huomautti Mul-keep-mo vakavasti, ollen kyllin viisas välttääkseen riitaa Huuhkajan kanssa tahi ilmaistakseen, että hän epäili Huuhkajan tarkoituksia, kun tämä tunkeutui niin lähelle; "sillä jos olemme toimettomina, niin valkonaamat tunkevat meidät pian mereen saakka, johon aurinko vaipuu lepoon."

"Eräs valkonaama on läheisyydessä", huomautti Huuhkaja, ymmärtämättä täysin vastauksen merkitystä. "Miamin ja shawneen pitää olla Varuillaan."

"Huuhkaja on hyvin viisas, mutta niin on valkonaamakin. _Hän juoksee sukkelaan tiehensä_."

Noiden kahden Miami-soturin keskustelussa ei ollut juuri mitään merkillisempää, mutta Mul-keep-mon sanoilla oli aina joku äärimmäisen tärkeä merkitys lähellä seisovalle valkoiselle miehelle, joka seurasi keskustelua valppain korvin ja silmin.

Miamit keskustelivat luonnollisesti omalla kielellään, kunnes Mul-keep-mo näköjään ilman mitään syytä lausui viimeisen lauseensa englannin kielellä ja kovemmalla äänelläkin.

Huuhkaja ei epäillyt mitään kepposta, sillä Mul-keep-mo jatkoi taas puhettaan miamien omalla kielellä, ja keskustelu jatkui samaan tarkoituksettomaan tapaan kuin ennenkin, joten sitä ei kannata tässä toistaa.

Vaikka Huuhkaja ei huomannutkaan tuon lyhyen englantilaisen lauseen tarkoitusta, niin eräs toinen käsitti sen tärkeyden. Brayton Ripley oli aivan varma kuullessaan nuo kovemmalla äänellä lausutut neljä sanaa, että niiden tarkoitus oli varoittaa häntä, ja hän päätti sillä kertaa poistua mökin läheisyydestä, vaikka se oli hänestä hyvin vastenmielistä.

Nuoren miehen oli mahdotonta tietää kaikkia murhapolttajan kuolemaan liittyviä asianhaaroja ja Shawnee-päällikön pitämää kuulustelua, mutta hän epäili ajojahdin olevan käynnissä ja vainoojia olevan liikkeellä niin lukuisasti, että hän joutuisi varmasti kiinni, jos hän pysyisi paikallaan.

Totellen tumman ystävänsä vihjausta hiipi hän äänettömästi kauemmaksi metsään, kunnes intiaanien puhetta ei enää kuulunut. Hän kuuli parikin kertaa läheltään hiljaisia askeleita ja ymmärsi, että häntä etsittiin kiihkeästi. Kalkkarokäärmeen neuvo oli ollut viisas kuten aina ennenkin. Vasta sitten, kun hän oli päässyt turvallisen välimatkan päähän intiaaneista, pysähtyi hän tuumimaan tilannetta.

"Näyttää siltä kuin en kykenisi toimittamaan mitään", päätteli hän. "Hiivittyäni metsän läpi olen vain vilahdukselta sopivan tilaisuuden sattuessa nähnyt Sutherlandin talon. Enimmäkseen olen ollut pakotettu kiinnittämään kaiken huomioni punanahkoihin, joita parveilee ympäristössä kuin mehiläisiä."

Oli ollut sanomattoman suuri helpotus saada tietää uudisasukkaan perheineen olevan vielä hengissä, mutta Brayton Ripley oli kuitenkin alkanut vähitellen uskoa, että heidän tilansa oli aivan toivoton. Mies ja kaksi naista saattoivat puolustautua uljaasti noiden paksujen hirsiseinien turvissa, kun heillä oli runsaasti ampumavaroja ja ruokatarpeita, mutta lopullista kohtaloaan he eivät voisi välttää.

Ulkopuolelta tuleva apu oli heille ainoa pelastuksen mahdollisuus ja kuten olen jo maininnut ei siitä ollut juuri mitään toiveita. Lähimpään varustukseen oli noin viidenkymmenen penikulman matka, ja juuri sillä hetkellä valmistautuivat intiaanit hyökkäämään sitä vastaan, joten siltä suunnalta ei ollut apua odotettavissa. Tilanne tuona vaikeana aikana oli valitettavasti sellainen, että yksinäiset kaukana olevat uudistalot saivat hoitaa itsensä pahaansa mukaan.

"Mistäpä tänne apua tulisi", mutisi nuorukainen, "ja intiaanien tarvitsee vain pitkittää piiritystä muutamia vuorokausia voidakseen olla varmoja voitostaan. Jos olisin varma, että voisin taivuttaa muutamia varustuksen linnaväen sotilaita tulemaan mukaani, niin kiirehtisin sinne. Pääsisin perille huomen-illalla ja ylihuomenna ehtisin apujoukon kanssa tänne takaisin."

Useamman kerran oli Brayton lähtemäisillään tuolle pitkälle matkalle. Hän tunsi tien aarniometsien halki ja oli tottunut kulkemaan nopeasti ja väsymättä, joten aiottu matka ei olisi merkinnyt hänelle mitään. Ystävät, joita hän oli aikonut pyytää mukaansa, olivat yhtä; tottuneita metsänkävijöitä ja olisivat jaksaneet vaikka juostakin koko matkan ollenkaan väsymättä.

Mutta olenhan jo selittänyt, minkätähden apua ei voinut odottaa sieltäpäin. Harvalukuinen linnaväki odotti hurjaa hyökkäystä varustusta vastaan eikä siis voinut luovuttaa yhtään miestä. Olisi tarvittu parikymmentä miestä karkoittamaan uudistaloa piirittävät intiaanit.

"Ei se hyödytä mitään", sanoi Brayton istuutuen synkin miettein kaatuneelle puunrungolle. "Ratkaisu tapahtuu todennäköisesti noin vuorokauden kuluessa ja enpä halua poistua kauemmaksi. Jos Alicen ja hänen vanhempainsa täytyy kuolla, niin minä kuolen heidän kanssansa. Nyt tottelen Mul-keep-mon varoitusta ja pysyttelen vähän aikaa turvallisen välimatkan päässä, mutta kun saan tilaisuuden iskeä ystävieni puolesta, niin hän ei kykene pidättämään käsivarttani."

Brayton lausui sanat luontonsa koko hartaudella ja kuulostanee hieman jokapäiväiseltä sanoa, että Brayton nukahti heti sen jälkeen, mutta nuorukainen oli valvonut edellisen yön kokonaan matkalla ystäviensä majalle ja oli suurimmassa levon tarpeessa.

Puunrungon takana, jolla hän oli istunut, kasvoi iso jalava, ja hän nojasi päänsä sitä vasten. Uni on niin salakavala vihollinen, ettei sitä vastaan voi olla varuillaan eikä tehdä vastarintaa. Kymmenen minuutin kuluttua nukkui nuorukainen sikeästi ja heräsi vasta päivän valjetessa.

Hän olisi kyllä nukkunut kauemmin, ellei joku olisi pudistanut häntä olkapäästä. Sellaiset luonnon elämään tottuneet miehet kuin hän olivat herätessään heti täysin tietoiset ympäristöstään, ja Brayton huomasi kuin salaman leimauksessa, minkä turmiollisen erehdyksen hän oli tehnyt.

Eräs punainen soturi oli koskettanut hänen olkapäätänsä merkiksi, että hän oli joutunut vangiksi. Hänen nukkuessaan oli kaksi intiaania etsiessään valkoista miestä onnistunut löytämään eräät jäljet, jotka kaikesta päättäen olivat valkoisen miehen jäljet. He seurasivat niitä kuin verikoirat eivätkä olleet kulkeneet kauas, kun he näkivät väsyneen nuorukaisen istuvan puunrungolla nojaten päätään takana kasvavaa puuta vasten ja nukkuvan sikeästi.

Mikään ei olisi ollut helpompaa kuin ampua hänet tai iskeä hänet kirveellä kuoliaaksi, ja jos nuorukainen olisi havahtunut silloin, niin hän olisi ollut mennyttä miestä, mutta amerikkalainen intiaani ottaa vihollisensa mieluummin vangiksi kuin tappaa hänet heti.

Nähtyään Braytonin nukkuvan mitään aavistamatta hiipivät intiaanit eteenpäin. Toinen asettui nuorukaisen toiselle puolelle ja toinen toiselle. Tumma käsi ojentui valkoisen miehen pyssyä kohti, joka oli nojallaan puuta vasten, ja intiaanit tohtivat tuskin hengittää, kun toinen tarttui pyssyyn kiinni ja sieppasi sen luoksensa. Soturin silmät säteilivät, kun hän näki aseen olevan omaansa paljon paremman.

Saatuaan aseen haltuunsa oli molemmilla vangitsijoilla pyssyt, ja he tiesivät, että heidän saaliinsa oli varma.

Toinen soturi peräytyi kymmenkunta askelta, nosti hiljaa hanan ja kohotti pyssyn poskelleen tähdäten nukkuvan valkoisen miehen jalkoihin. Hän saattoi ampua vangin heti, jos tämä yrittäisi tehdä vastarintaa.

Toinen soturi katsahti kumppaniinsa julmasti hymyillen nähdessään asioiden sujuvan niin mainiosti. Sitten han ojensi kätensä ja pudisti Braayton Ripleytä keveästi olkapäästä. Nuorukainen heräsi heti.

Hän oli niin innokkaasti toivonut saavansa tilaisuuden iskeä iskun ystäviensä puolesta, joten tilanne tuntui hänestä nöyryyttävältä, mutta hän ymmärsi sen yhdellä silmäyksellä.

Hänen vieressään seisoi virnistelevä Miami-intiaani pidellen Braytonin luodikkoa ja hänen edessään muutaman askeleen päässä oli eräs shawnee pitäen pyssyä sellaisessa asennossa kuin olisi hän vain toivonut saavansa jollakin syyllä ampua valkoisen miehen.

Käyttääksemme nykyisen lännen sanontatapaa olivat viholliset saaneet hänet "jyvälle", ja hän nosti kätensä.

XIX.

PÖYHKEÄ SCIPIO.

Ei miami eikä shawnee, jotka olivat ottaneet Brayton Ripleyn vangiksi, osannut kumpikaan sanaakaan englannin kieltä. Sen taito ei ollutkaan nyt tarpeellinen, sillä heidän aikeitaan ei voinut ymmärtää väärin.

Soturit uskoivat ilmeisesti, että Valkoinen mies, joka oli rohjennut ampua heidän toverinsa parinkymmenen soturin ollessa läheisyydessä, oli hurjaluontoinen ja huolellisesti vahdittava mies. Sentähden oli toinen soturi koko ajan valmis ampumaan heidän kulkiessaan leiripaikalle.

Brayton ymmärsi hyvin, mitä häneltä vaadittiin, ja hän tiesi, että vastarinta tahi pakoyritys olisi käynyt hänelle turmiolliseksi. Vaikka hän oli nuori iältään, niin hän oli kerran ollut wyandotien vankina, eikä kukaan ymmärtänyt amerikkalaisen rodun luonnetta paremmin kuin hän. Kulkue oli omituinen. Eräs Miami-intiaani pyssy kädessään kulki etumaisena, muutamia askeleita hänen jäljessään kulki Brayton Ripley, jolla ei ollut muita aseita kuin pitkä metsästyspuukko vyössään. Yhtä pitkän matkan päässä hänen takanansa kulki Shawnee-intiaani, jota voidaan nimittää menojen ohjaajaksi, sillä hän yksinään valvoi nuorukaisen käytöstä.

"Tämäpä oli ämmämäistä", murahti hän katkerasti. "Jos minut olisi vangittu rehellisessä tappelussa, niin en välittäisi siitä; mutta kun nukkuessani jouduin punanahkain kynsiin, niin voin pakahtua harmista."

Kulkiessaan eteenpäin vilkaisi hän silloin tällöin olkapäänsä yli. Hän oli päättänyt pienimmänkin tilaisuuden sattuessa yrittää päästä pakoon. Heti kun hänen vanginvartijansa valppaus laimenisi, syöksyisi hän puiden väliin.. Hän oli päättänyt tehdä niin, sillä tilanne huononisi heidän päästyään intiaanien leiriin. Mutta sopivaa tilaisuutta ei tullut, eikä Brayton voinut tehdä muuta kuin rukoilla pelastusta ylhäältä ja odottaa tapausten kehittymistä.

Kuljettuaan noin kahdeksan penikulmaa hänen nukkumapaikaltaan saapuivat nuo kolme miestä matkansa päähän. Vanki oli hämmästyksissään nähdessään leirin paikalla vain kolme henkilöä, kaksi intiaania ja neekeripalvelija Scipion. Hän oli odottanut tapaavansa suuren joukon intiaaneja, joiden hän tiesi saapuneen lukuisasti uudistaloa hävittämään.

Tämä voitiin selittää siten, että tulta tarvittiin vain ruoan valmistukseen, kun oli niin lauhkea vuodenaika. Samalla tulella, jolla Scipio oli paistanut lihaa Vangitsijoilleen, valmistettiin seuraavana aamuna ateria koko retkikunnalle. Vaikka lehmä ei ollutkaan paistettu kaikkien sääntöjen ja maun vaatimusten mukaan, niin onhan yleisesti tunnettua, etteivät intiaanit olleet niissä asioissa turhan tarkkoja. Lehmästä saatiin piirittäjille oivallinen aamiainen, ja syömässä käytiin vuorotellen, kunnes kaikki olivat kylläisiä. Vanki saapui paikalle hiukan myöhemmin ja nuotion ääressä olevat intiaanit oli jätetty sinne vartioimaan Scipiota, ettei hän karkaisi tiehensä. Neekeri oli näyttänyt osaavansa valmistaa ruokaa, joten vangitsijat olivat päättäneet pitää häntä kokkina jonkun aikaa.

Braytonin saattajat toivat luonnollisesti saaliinsa leiritulelle, jonka luokse kaikki metsään ja aukeaman ympärille hajautuneet Miami- ja Shawnee-soturit ennemmin tahi myöhemmin kokoutuisivat. Braytonin saapuessa vartijoineen leiriin istui kaksi intiaania kaatuneella puunrungolla, joka oli aivan samanlainen kuin se, joka oli käynyt Braytonille niin turmiolliseksi. He istuivat selin häneen ja ilmaan nousevat savukiehkurat ilmaisivat heidän polttelevan pitkävartisia piippujaan. Keittotaitonsa takia oli Scipiota alettu kunnioittaa niin, että hänelle oli lahjoitettu samanlainen piippu. Hän istui nyt vartijainsa vieressä, vaikkakin kunnioittavan välimatkan päässä, ja puuskutti kuin höyrykone.

Lehtien kahina herätti noiden kahden soturin huomion; he hyppäsivät ylös ja katselivat ympärilleen. Scipio, huomattuaan tämän, teki samoin, mutta hiukan hitaammin ja harkitsevammin.

"Hyvä ihme, massa Ripleyhän se on!" huudahti hän tuntiessaan lähestyvän nuoren miehen, ja hänen leveät kasvonsa oikein loistivat hämmästyksestä ja mielihyvästä.

"Olen oikein iloinen nähdessäni teidät terveenä, massa Ripley."

"Enpä voi sanoa iloitsevani täällä olostani", vastasi Brayton ojentaen kätensä ja katsellen ympärilleen; "todellakin olisin mieluummin missä hyvänsä muualla maailmassa."

"Miksi sitten tulitte?"

"Samasta syystä kuin otaksun sinunkin tulleen tänne. En voinut auttaa sitä."

"Niinhän se oli -- hm, mielestäni oli viisainta olla tekemättä vastarintaa", sanoi palvelija ylpeästi myöntäen vastahakoisesti joutuneensa vangiksi, kuten toisessa paikassa on kerrottu. "Lähdin viime yönä hakemaan kotiin lehmää, jonka löysinkin, mutta kuolleena. Nuo intiaanit tulivat sattumalta paikalle ja lupasivat kohdella minua hyvin, jos opettaisin heitä keittämään lehmän hyvin, ja minä suostuin tarjoukseen."

"Tiedätkö mitään isäntäväestäsi, -- mr Sutherlandista perheineen?"

"Eilen näin heidät viimeksi, niin etten voi sanoa heidän voinnistaan tällä haavaa mitään. Niin pian kuin nuo miehet tulevat jonkun hetken toimeen ilman minua, aion tehdä hiukan tutkimuksia, kuinka asian laita oikein on."

"Osaako noista kumpikaan englannin kieltä?" kysyi Brayton rohjeten istuutua kaatuneelle puunrungolle mustan ystävänsä viereen ja viittasi tämän vartijoihin. Neekeri katseli heitä tutkivasti ikäänkuin he olisivat olleet vieraita ja vastasi kummallisesti:

"Ei vielä."

"Mitä tarkoitat?"

"Opetan heille amerikan kieltä (on väärin sanoa sitä englannin kieleksi) ja he opettavat minulle intiaanien kieltä."

"Kuinka menettelette?" kysyi Brayton, jota neekeri huvitti, vaikka tilanne olikin hirvittävä.

"Siinähän se menee. Olen kaikesta huomannut, että toinen jo melkein osaa lausua a-kirjaimen. Luulen hänen muutamien viikkojen kuluttua osaavan aakkoset."

"No kuinka olet itse oppinut?"

"Todellakin hyvin."

"Mitä sanoja tahi lauseita olet oppinut?"

"Olen hiukan jäljessä, massa Ripley", sanoi Scipio juhlallisesti, "mutta näinä päivinä korjaan laiminlyöntini. Eräs seikka minua huolestuttaa."

"Mikä sitten?"

"Kun olen oppinut intiaanein kielen, olen unohtanut amerikan kielen kokonaan ja nuo intiaanit osaavat sitten vain Amerikan kieltä."

"Se on kylläkin hullua. Mutta kun sinne asti pääset, niin voithan maalata itsesi punaiseksi ja nuo maalaavat itsensä mustiksi. Sitten vaihdatte paikkoja. Sinä rupeat intiaaniksi ja nuo rupeavat neekereiksi."

"No turkanen! Tuotahan en ole tullut ajatelleeksikaan. Kättä päälle!"

Ja Scipio ojensi hyvillään leveän kämmenensä ystävällensä, joka oli niin sukkelajärkinen, vaikka kova kohtalo oli' masentanut hänet.

"Minun sopii vallan hyvin ruveta intiaaniksi, vaikka se onkin ristiriidassa periaatteitteni kanssa; voinhan minä tehdä noista minun tapaisiani mustia jalokiviä."

"No niin, ei kannata ollenkaan huolehtia. Jos nuo eivät mielly aatokseen, niin olkoot mieltymättä. Minusta näyttää, että olet aivan tyytyväinen täällä, Scipio?"

"Eipä ole paljonkaan nurkumisen syytä", vastasi palvelija samaan ylpeään tapaan, joka tuntui Ripleystä niin mielettömältä.

Emme voi aina olla yhtä iloisia tahi yhtä surullisia. Vastavaikutus seuraa molemmissa tapauksissa. Herättyään metsässä ja huomattuaan joutuneensa vangiksi oli Brayton ollut koko ajan sanomattoman masennuksissa, kunnes hän Saapui leiripaikalle. Siellä tapahtui jonkinlainen luonnollinen käänne ja hän alkoi lörpötellä tuon Scipio houkan kanssa, joka luuli tärkeytensä vaikuttavan tuohon nuoreen metsästäjään.

"Kuinka kauaksi olet pestautunut noiden maalattujen herrasmiesten palvelukseen?"

Neekeri keinutteli jalkojaan ja veteli piipustaan muutamia haikuja ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein varma asiastaan.

"Muistaakseni siitä ei ole ollut sen tarkempaa puhetta. Jos minua kohdellaan hyvin, voin jäädä kolmeksi, neljäksi päiväksi tahi viikoksi tahi kuukaudeksi ja ehkä vuosiksikin, mutta jos jään niin kauaksi", lisäsi hän kiireesti, "niin minusta tehdään päällikkö."

"Sinustapa tulisi kaunis päällikkö", sanoi Brayton nauraen pää kenossa niin sydämellisesti, että nuo neljä intiaania katsoivat häntä ihmeissään. "Voin aivan hyvin kuvitella, miltä näytät sulilla koristettuna, sotamaalauksessa ja helyissä, vyössä sotatappara ja päänahkoja!" Ja nuorukainen nauroi jälleen sydämensä pohjasta.

Scipio otti piipun suustansa, katsahti hilpeätä ystäväänsä ja oli niin harmissaan, ettei hän kyennyt puhumaankaan. Vihdoin hän Braytönin käytyä hiukan vakavammaksi sanoi:

"En voi ymmärtää, mikä teitä niin sydämellisesti nauratti, että olin melkein pudota tärinästä tältä puunrungolta. Teidän pitäisi hiukan enemmän kunnioittaa näitä kumppaneita tässä ympärillä eikä loukata heidän tunteitaan nauramalla heille päin naamaa."

"En ajatellut sitä", vastasi Brayton katsahtaen kummallekin puolelle ja käyden vakavaksi. "Toivon, etten närkästyttänyt heitä."

"Eipä tiedä", vastasi neekeri päätänsä ravistaen. "Luultavasti he eivät siitä pitäneet, mutta jos he mukisevat jotakin, niin kyllä hoidan asiat."

"Mitä aiot tehdä?"

"Sanon heille, ettei teillä ole sen parempaa tietoa ihmistavoista. Otaksun teidän kuulleen, etteivät intiaanit tee pahaa hulluille?"

"Kyllä, olen juuri nähnyt sen!"

"Jos näyttelette luonnollisesti, näette sen yhä selvemmin", sanoi Scipio niin liukkaasti, että se huvitti yhtä paljon kuin hämmästyttikin Braytonia.

"Olen iloinen huomatessani sinun olevan turvassa, Scipio. Omasta puolestani aavistan pahaa. Vaikka koettaisinkin käyttäytyä sinun laillasi, näkisivät he kuitenkin minun vain teeskentelevän --"

"Niin on asian laita", keskeytti neekeri, jota ärsytti se tieto, että hänen ystävänsä oli huvitellut hänen kustannuksellaan, "ja sentähden sanon teille, että näytelkää luonnollisesti."

"Neuvosi on muistamisen arvoinen. Puolestani olen näytellyt luonnollisesti niin kauan kuin muistan, ja minkä luulet seurauksen olevan?"

"Siitä ei ole epäilystäkään", sanoi hän omituisesti hymyillen, "että he pitävät teitä suurimpana hulluna, jonka ovat milloinkaan nähneet."

"No sittenhän voin olla rauhallinen."

Neekerin kasvot kirkastuivat äkkiä. Kohottaen oikean kätensä koukisti hän muutamia kertoja etusormeaan ikäänkuin kutsuen Ripleytä lähemmäksi. Hän totteli, vaikka hänen vartijansa katsoivat häntä ärtyisästi.

"Nyt tiedän. Minulla on tarpeeksi työtä ollessani kokkina. Sanon heille, että tarvitsen jonkun apulaisen puita hakkaamaan. Intiaanit vihaavat työtä yhtä paljon kuin tekin; he panevat teidät hakkaamaan puita minun edestäni, ja siten käy kaikki hyvin."

"Toivon samaa, mutta epäilen kuitenkin."

Brayton Ripleytä alkoi lörpöttely väsyttää. Hän oli elämänsä suurimmassa vaarassa eikä hänen oikein sopinut laskea leikkiä kuolema silmäinsä edessä, kuten saattaa sanoa.

"Jos tahdon pelastaa päänahkani", sanoi hän salavihkaa katsahtaen tummia vartijoitaan, "niin minun täytyy tehdä se mahdollisimman pian. Tahdonpa koettaa."

XX.

ONNISTUMATON YRITYS.

Toinen tulinuoli, jonka uudistaloa piirittävät intiaanit ampuivat, sattui mökin kattoon ja iskeytyi kiinni. Se oli hyvin tähdätty ja sattui juuri harjan alapuolelle, jossa tuo pieni lepattava liekki vähitellen läheni kuivia kattomalkoja.