Part 8

Äiti ei olisi ollut niin pahoillaan, jos hän olisi tiennyt, että tuo kuin ihmeen kautta pelastunut intiaani oli Mul-keep-mo, joka oman henkensä uhalla oli tullut heitä vapauttamaan. Lukijalle on jo kerrottu, kuinka Miami-soturi säikähtyi laukauksesta.

Puolta tuntia ei ollut tästä kulunut, kun Sutherland huomasi aukeaman yli hitaasti siirtyvän pensaan. Liike suoritettiin intiaanien sotataidon luontaisella varovaisuudella. Hän piti vähän aikaa silmällä pensasta, joka lähestyi tuntiviisarin hitaudella. Hän näki sen pysähtyvän, kunnes kuun ohitse purjehtiva pilvenhattara loi aukeamalle synkän varjon, jolloin pensas siirtyi taas pari kyynärää eteenpäin.

"Arvelen nyt olevan sopivan ajan huomauttaa sinua läsnäolostani", päätteli uudisasukas, joka viivyttelemättä tähtäsi ja laukaisi siihen kohtaan pensasta, jossa hän otaksui liikkeelle panevan voiman piileskelevän.

Vaikka laukaus oli ollut hyvin tähdätty, ei se tuottanut mitään vahinkoa. Peitteet, joilla shawnee suojeli itseään, olivat kyllin paksut estämään kuulaa tekemästä mitään vahinkoa niiden alla virnistelevälle intiaanille, joka tietäen olevansa turvassa ei yrittänytkään enää salata tarkoitustaan. Vielä kyyristyneenä hän lähestyi entistä nopeammin riemuiten tehtävästään, joka oli varmasti onnistuva huolimatta puolustajien ponnistuksista estää sen toimeenpanoa.

Tällä Shawnee-soturilla oli se ainoa ase, jota Sutherland pelkäsi: intiaani aikoi sytyttää uudistalon palamaan!

XVI.

UUSIA VAAROJA.

"Alice, koetappas taitoasi tuohon paholaiseen!" huusi hänen isänsä juostessaan tikapuille lataamaan pyssyään ammuttuaan mökkiä kohti ryömivää Shawnee-soturia. "Hänellä on jotakin kuulien suojana, mutta ehkä voit keksiä jonkun heikon paikan hänen varustuksessaan minun ladatessa pyssyäni."

Tytär oli isäänsä nopeampi, ja pistäen pyssynsä ampuma-aukkoon tähtäsi hän ja laukaisi pensasta kohti, joka oli aivan rakennuksen lähellä. Laukaus osui varmasti maaliinsa, mutta haavoittumaton soturi oli yhtä vahingoittumaton kuin ennenkin ja kiirehti heti seinän viereen alkaen sytytellä tulta.

Pudotettuaan maahan edessään kantamansa peitteen otti hän sen poimuista kasan kuivia oksia, risuja ja lehtiä, jotka hän sovitteli huolellisesti tuvan nurkalle. Sitten hän otti esille tulukset, joiden käytön hän oli oppinut valkoiselta mieheltä, ja pian lenteli piikivestä säkeniä kuin kiehuvasta raudasta pajan ahjossa.

Intiaanin lähestyminen puolustajien tulesta huolimatta paljasti mökin puolustuslaitteiden turmiollisen puutteellisuuden, johon olemme jo viitanneet. Ollessaan vielä edempänä aukeamalla oli intiaani pienen puolustajajoukon pyssyjen parhaalla kantomatkalla. Oli aivan yhdentekevää, miltä suunnalta koetettiin lähestyä, puolustajat saattoivat ampua jokaisen yrittäjän siltä matkalta kuoliaaksi. Mutta vihollisen päästyä rakennuksen lähelle tarvitsi hänen vain painautua seinän viereen ollakseen turvassa sisällä olijoiden kuulilta.

Ampuma-aukoista ei voinut tähdätä niin alas, että olisi voinut osua nurkan juuressa kyyröttävään viholliseen, ja oli monta muutakin paikkaa rakennuksen ympärillä, joihin ei Voinut ampua alakerrankaan ikkunantapaisista tähystysaukoista. Oli anteeksiantamatonta välinpitämättömyyttä rakentaa talo noin, kun sen olisi samalla vaivalla voinut suunnitella toisinkin. Jos Sutherland olisi seurannut hirsivarustusten ja muiden linnakkeiden rakennustapaa laittamalla yläkerran alakertaa leveämmäksi, niin vaaraa, joka nyt uhkasi vakavasti, ei olisi milloinkaan tarvinnut pelätä.

Mutta nyt oli erehdyksen korjaaminen myöhäistä, ja toivoen Shawnee-soturin lopultakin asettuneen sopivaan paikkaan astui hän ladattu pyssy kädessään tikapuille ja laskeutui alakertaan. Ilta oli jo myöhäinen ja liedessä oli hiilos hiipunut niin, että tuvassa oli aivan hämärää. Valoa oli kuitenkin niin paljon, että seinällä näkyi hänen kummallisen näköinen varjonsa hänen astuessaan lattian poikki. Varjo oli luonnottoman suuri ja näytti jättiläiseltä, joka oli tullut pienen puolustajajoukon avuksi.

Kiinteästi kuunnellen erotti Sutherland teräksen kilkutuksen, kun Shawnee-soturi iski tulta keltaisesta piikivestä vasemmassa kädessään. Ääni kuului luoteisesta nurkasta ja Sutherland meni paikkaa lähinnä olevan tähystysaukon ääreen.

Koska aukko oli niin ahdas, ettei hän voinut pistää ulos päätänsä, niin hän ei voinut mitenkään nähdä tuota vaarallista intiaania. Mutta uudisasukkaalla oli toinen suunnitelma mielessä. Otettuaan tarkan selon paikasta, jossa vihollinen kyyristeli, aikoi hän pistää pyssynsä kokonaan aukosta ulos, ja pitäen sitä kädessään kuin pistoolia luuli hän voivansa suunnata pyssyn suun niin, että hän voisi laukaista vihollista kohti ja tappaa hänet.

Yritys oli monessa suhteessa hyvin vaaranalainen, sillä jos vähintäkään ääntä kuuluisi -- mitä oli melkein mahdoton välttää -- niin Shawnee-soturi huomaisi vaaran ja laittautuisi ajoissa turvaan. Sutherlandin täytyisi pidellä pyssyä vain yhdellä kädellä, jolloin Shawnee-soturin olisi hyvin helppo vääntää ase hänen kädestään tuottamalla siten valkoiselle miehelle suuren vahingon.

Esi-isiemme päivinä oli tulenteko hankalaa, mutta sen ajan ihmiset olivat saavuttaneet sellaisen kätevyyden piikiven, teräksen ja taulan käytössä, että välistä epäilee, onko tulitikkujen keksintö aikaansaanut niinkään suuria parannuksia. Mökin nurkan suojassa kyyröttävä shawnee iski nopeassa tahdissa karkeata teräksen palaa ja piikiveä vastakkain, jolloin hänen käsistään lenteli säkeniä ikäänkuin hän olisi ollut sähköllä kyllästetty.

Punaisella miehellä ei ollut taulaa eikä minkäänlaista samaa tarkoitusta varten valmistettua kemiallista vaatetta, mutta vähitellen nuo rutikuivat lehdet alkoivat kyteä säkenistä. Hetki oli tärkeä. Kumartuen aivan maahan saakka alkoi soturi puhallella, ensin heikosti, mutta vähitellen yhä kovemmin tulen kiihtymisen mukaan. Tulen päästyä alkuunsa lisäsi soturi siihen kuivia lehtiä ja risuja, kunnes kirkas liekki leimahti ylös. Kuu ei ollut silloin vielä päässyt aivan taivaanlaelle ja rakennuksen nurkka, jonka luona shawnee oli polvillaan hämmästyttävän kärsivällisesti tulta sytytellen, loi maahan kaitaisen varjon. Metsän reunasta katsoen oli hän melkein kokonaan tuon varjon suojassa, mutta tulen kiihdyttyä hän näkyi selvemmin.

Tulen kajastus valaisi vähitellen hänen kasvonsa ja rintansa. Mustat silmät kiiluivat liekkien hohteessa ja kyömynenä näytti hehkuvan sotamaalauksen alta. Intiaanin huulet olivat suipollaan ikäänkuin hän olisi viheltänyt puhaltaessaan tuleen, joka kiihtyi joka hetki.

Intiaanin onnistuminen yrityksessään näytti aivan varmalta ja hän oli juuri nousemaisillaan seisoalleen, kun jotakin odottamatonta tapahtui. Intiaani heittäytyi samassa taaksepäin ja kaatui kuolleena maahan kuin Julius Caesar Rooman senaatissa.

Ampuja oli Kalkkarokäärme. Hän oli huomannut mökin puolustajien olevan kykenemättömiä välttämään vaaraa, joka nyt todennäköisesti uhkasi tuhota heidät kokonaan. Silloin hän kohotti tyynesti luodikkonsa ja tähtäsi huolellisesti tuota kyyröttävää olentoa, jonka kasvot ja rinta näkyivät selvästi tulen valossa. Kuula osui paikalleen ja Shawnee-soturi heitti taaksepäin horjahtaen kätensä ylös ja kaatui ääntä päästämättä maahan.

Teko oli rohkea, mutta kun Miami-soturi oli päättänyt pelastaa mökin asukkaat, niin hän ei voinut muuta. Hänen ainoa erehdyksensä, jos nyt erehdyksestä voidaan puhuakaan, oli se, että hän oli viivytellyt liian kauan, tuli paloi jo. Mul-keep-mo ei ollut todellakaan voinut uskoa, että shawnee onnistuisi pääsemään niin pitkälle sytytysyrityksessään. Jos hän olisi aavistanut sen, niin hän olisi ampunut polttajan tämän hiipiessä aukeaman poikki samalla kertaa kuin Sutherland tyttärineen oli koettanut surmata vihollisen. Siinä tapauksessa toiset Shawnee- ja Miami-soturit olisivat uskoneet surmanluodin tulleen rakennuksesta.

Luultavasti olivat melkein kaikki piiritysjoukkoon kuuluvat intiaanit kokoutuneet metsän reunaan jännityksellä seuraamaan shawneen menestystä, joka ampumisesta huolimatta oli sytyttänyt tulen kuivaa hirsiseinää vasten. Jokainen katselija näki tuon turmiollisen laukauksen, joka surmasi murhapolttajan, tulevan eräästä paikasta metsän reunassa eikä rakennuksesta. Monet olivat todellakin nähneet tulen leimauksen luodikosta.

Kun oli käynyt selville, mitä oli tapahtunut, riennettiin kaikkialta sinne päin, josta laukaus oli ammuttu, mutta lienee tarpeetonta mainita, että siellä ei saatu asiaan mitään selvitystä. Sinne kokoutuneiden mukana oli myös Mul-keep-mo, joka oli yhtä hämmästynyt ja tyhmistynyt kuin toisetkin.

Oli päivän selvää, että mökin asukkailla oli ystäviä läheisyydessä. Siihen saakka ei kukaan ollut sellaista ajatellutkaan, että puolustajilla voisi olla liittolaisia, ja tilanne sai uuden käänteen, kun soturit kuulivat heitä uhattavan takaapäin.

Metsän pimentoon kokoontuneessa joukossa oli eräs, joka tiesi asian todellisen laidan, ja eräs toinen, joka epäili sitä. Toinen oli luonnollisesti Kalkkarokäärme ja toinen oli Haw-hu-da eli Valveilla Nukkuja.

"Sytyttäkää nuotio", sanoi viimemainittu joukon kokouduttua.

Se oli tehty muutamissa minuuteissa ja nuotio paloi räiskyen lähellä metsän reunaa, mutta kuitenkin niin kaukana, etteivät mökin asukkaat voineet häiritä kokouksen menoa. Toinen nuotio, josta olemme puhuneet, oli niin kaukana, etteivät uudisasukkaan perhettä piirittävät soturit voineet saapua sinne. Aikaisemmin illalla toiselle nuotiolle kokoutuneet soturit olivat myöhemmin liittyneet piirittäjiin ja joukossa, jota kirkkaasti palava tuli valaisi, huomattiin myös ystävämme Scipio.

Kaikkien katseet olivat kiintyneet Haw-hu-dahan, shawneitten pelättyyn päällikköön, joka oli päättänyt molempien intiaanijoukkojen avulla tuhota uudistalon asukkaineen. Hänen kasvonsa olivat synkät kuin ukkospilvi. Mul-keep-mo seisoi rauhallisen näköisenä, mutta pelkäsi siitä huolimatta, mitä tuleman piti. Pari kertaa hän kohtasi shawneen julman katseen, ja hän tiesi päällikön epäilevän -- vaikka hän ei näyttänyt olevan asiastaan aivan vanua, että Kalkkarokäärme oli ampunut kuoliaaksi mökin nurkalle kyyristyneen intiaanin.

Päällikön käskystä sytytetylle nuotiolle oli luultavasti kokoutunut noin kolmisenkymmentä soturia, joiden kasvoja tulen hehku valaisi. Useimmat olivat asettaneet pyssynsä läheisiä puita vasten nojalleen, sillä lukuunottamatta äskeistä järkyttävää tapahtumaa ei mitään hyökkäystä ollut pelättävissä. Kymmenkunta miestä pysytteli luultavasti mökin välittömässä läheisyydessä estääkseen puolustajia mitenkään käyttämästä hyväkseen tätä huomion kääntymistä toisaalle, josta majan asukkaat tuskin tiesivät mitään.

"Urhoollisen veljemme", sanoi Haw-hu-da sotureille kaikkien katsoessa häntä, "on metsästä ammuttu kuula surmannut."

"Valkonaamat ovat majassa", sanoi Miami-päällikkö nimeltä Wath-tre-hi eli Huuhkaja; "kuinka olisi laukaus ammuttu metsästä?"

"Eikö metsässä olekaan valkonaamoja?" kysyi Mul-keep-mo tyynesti tuikealla äänellä.

"Metsässä niitä ei ole, vaan taloissa ja uudisasutusten varustuksissa", vastasi Huuhkaja.

"Valkonaamoja voi verrata lehtiin", lisäsi Kalkkarokäärme; "heitä on kaikkialla; he tunkevat punaisen kansan yhä kauemmaksi lännen suurta vettä kohti, jonka syliin aurinko yöksi vaipuu; kuinka olisi mahdollista, ettei heitä olisi metsässä uudistaloa piirittävien miamien ja shawneitten läheisyydessä?"

Tämän kysymyksen päätarkoitus oli julistaa läsnäolijoille, että Sutherlandin avuksi oli saapunut hänen omia kansalaisiaan.

"Onko veljeni nähnyt valkonaamoja läheisyydessä?" kysyi Haw-hu-da katsoen läpitunkevasti Miami-soturia.

"Kalkkarokäärmeen ei tarvitse nähdä heitä -- hän tietää."

"Mistä hän on sen tiedon saanut?"

"Hän näki erään valkonaaman meitä lähellä vähän aikaa sitten."

"Jos Miami näki hänet, niin miksi sallit hänen paeta?" jatkoi Shawnee säälimättömästi kuulusteluaan.

"Valkonaama oli nuori ja väkevä; Mul-keep-mo ei ehtinyt siepata puukkoaan, ennenkuin hän oli kadonnut. Mutta hän on aivan lähellä."

"Kalkkarokäärmeen kieli ei ole haarainen eikä vilpistelevä", sanoi päällikkö. "Uudistalon asukkailla on soturijoukossa joku ystävä, mutta hän on soturi. Hänen kasvonsa ovat punaiset, mutta hänen sydämensä on valkoinen. Tuokoon Kalkkarokäärme pyssynsä tänne, että Haw-hu-da voi koettaa, onko se ladattu."

Miami-soturi otti sanaakaan sanomatta lähimmän puun luota erään luodikon, ja astuen nuotion kirkkaaseen valoon ojensi hän aseen vihastuneelle päällikölle. Viimemainittu ei voinut hillitä vahingoniloaan, kun hän kohotti pyssyn ja nosti hanan. Hän oli varma siitä, ettei Miami-soturi voisi mitenkään selviytyä ansasta, johon hän oli joutunut.

Mutta, kas ihmettä, luodikkohan olikin latingissa! Menetellen aavistamattoman rohkeasti ja ovelasti oli kalkkarokäärme ottanut puun luota erään toisen soturin luodikon. Hänen oma pyssynsä ei ollut ladattu (sillä hän ei ollut ehtinyt tehdä sitä kaikessa kiireessä), ja jos hän olisi antanut sen päällikölle, niin mikään ei olisi voinut pelasta häntä omien kansalaistensa kostolta.

Vaihdettu pyssy oli niin samanlainen kuin hänen omansa, ettei kukaan epäillyt petosta, ja Miami pelastui sillä kerralla. Mutta täperällä se kuitenkin oli. Voidaan todellakin sanoa hänen pelastuneen kuin ihmeen kautta, sillä oli aivan hiuskarvan varassa, ettei Shawnee-päällikkö huomannut petosta. Kävisiköhän ensi kerralla yhtä onnellisesti? Saammehan nähdä.

XVII.

NAISEN ROHKEUS.

Astellen yhtä arvokkaasti vei Kalkkarokäärme pyssyn takaisin paikalleen toisten joukkoon puun luo. Mutta kun toiset soturit myöskin tulivat paikalle aseitaan hakemaan, näytti hänkin muuttavan mieltään ja tarttui jälleen pyssyynsä. Nyt hänellä oli kuitenkin kädessään oma pyssynsä, vaihto oli tehty niin taitavasti, ettei kukaan huomannut sitä. Toimenpide oli välttämätön, sillä jos joku soturi olisi huomannut, ettei hänen pyssynsä ollutkaan ladattu, niin hän olisi julistanut huomionsa kaikille, ja seuranneessa kuulustelussa olisi totuuden täytynyt tulla esiin.

Kalkkarokäärme oli jälleen suoriutunut pulasta verrattomalla oveluudellaan, mutta Haw-hu-da oli ilmaissut epäilevänsä häntä niin paljon, etteivät mitkään kohteliaisuudet enää tulleet kysymykseenkään heidän välillään. Tästä lähin heidän välejään voidaan nimittää aseelliseksi puolueettomuudeksi, joka saattoi milloin hyvänsä puhjeta ilmeisiin vihollisuuksiin.

Kuten on selvääkin, oli tämän hämmingin tulos omiaan vaikeuttamaan Brayton Ripleyn asemaa. Kalkkarokäärmeen puheesta ymmärsi jokainen, joka oli kuunnellut (lukuunottamatta mahdollisesti Haw-hu-data), että metsässä heidän läheisyydessään piileskeli eräs valkoinen mies,, joka ei pelännyt laukaista pyssyään tarpeen vaatiessa. Hyökkääjät olisivat varuillaan ja nuorukainen saisi varmaankin tarpeeksi tekemistä suojellessaan itseään kykenemättä sanottavasti auttamaan ystäviään, uudistalon asukkaita.

Muistettaneen, että murhapolttaja, Shawnee-soturi, oli ennen kuolemaansa ehtinyt saada tulen hyvään alkuun, ja vaikka hän oli nyt kykenemätön työtänsä jatkamaan, niin vaara ei ollut ohi, vaan kasvoi joka hetki. Tuli oli sytytetty niin taitavasti, että se alkoi jo lähestyä rakennuksen kuivia hirsiä.

Silas Sutherland kuuli vierestään keveitä askeleita, ja kääntyen katsomaan näki hän vaimonsa hämärässä huoneessa.

"Tuolla ylhäällä tuntui savunhajua", sanoi hän.

"Niin, siitä luonnollisesta syystä, että rakennus palaa: tuon nurkan takana on eräs intiaani tulta ylläpitämässä."

Uudisasukas ei voinut mitenkään tietää, että äskeinen pyssynlaukaus oli surmannut intiaanin, jota hän ei voinut ampua.

"Täytyy keksiä joku keino, jolla voimme estää yrityksen, muuten palamme elävältä", sanoi hänen vaimonsa näyttäen kiihkeämmältä kuin äsken vaaran ilmestyessä.

"Polly, seiso ovella ja ole valmis sulkemaan heti, jos he yrittävät hyökätä."

"Mitä aiot tehdä?" kysyi hän miehen ottaessa kauhalla vettä huoneen nurkassa olevasta saavista.

"Aion sammuttaa tulen ja toivon ehtiväni takaisin, ennenkuin kukaan kerkeää estää minua."

"Se on mahdotonta; sinut joko ammutaan tahi otetaan vangiksi."

"Onnistumisen mahdollisuudet ovat hyvin vähäiset. Jos näen, etten ehdi takaisin, niin huudan sinulle, jolloin suljet oven."

"Ja jätän sinut ulkopuolelle?" kysyi hämmästynyt vaimo.

"Tietysti, jos en ehdi takaisin ja intiaanit hyökkäävät."

"Ja siitä ei tule mitään", sanoi vaimo lujasti. "Elämme ja kuolemme yhdessä."

"Mutta valinnan varaa ei ole. Etkö kuule liekkien rätinää? Parin minuutin kuluttua on liian myöhäistä. Kas niin, paikallesi ovelle!"

"Anna kauha minulle", sanoi talon emäntä niin tuikeasti, ettei isäntä tohtinut vastustaa.

Sutherland antoi kauhan vaimolleen, joka saatuaan astian käteensä huomasi heti, että sen saattoi pistää ulos tulta lähinnä olevasta ahtaasta tähystysaukosta. Siten hän saattoi kaataa vettä ulkopuolelle. Saatuaan selville paikan, jossa tuli paloi, heitti hän kauhan sisällön arviolta nuotioon. Vaikka hän olisi ollut ulkopuolella, niin hän ei olisi voinut osata paremmin. Vesi lensi suoraan tuleen, joka sammui kokonaan, kun pari kauhallista oli seurannut ensimmäistä.

"Siinäpä se!" huudahti vaimo riemuiten, mikä niinmuodoin oli aivan oikeutettua. "Nyt nähtiin, kuinka neuvottomia miehet voivat olla."

"Myönnetään!" myönnytteli isäntä hyvillään. "Kuka olisi tullut tuota ajatelleeksikaan?"

"No et ainakaan sinä; eikö ole nyt näin paljon parempi kuin juosta ulkona kymmenien intiaanien maalitauluna?"

"Niinpä saattaa olla. Pulasta pääsimme nyt, mutta, Polly, pelkäänpä, että tuli sytytetään useammin kuin ehdimme sammuttaa. Ihme ja kumma, ettei sinua ammuttu, kun pistit kätesi ulos."

"Olin varma, että niin kävisi, ja siksi taivutin pääni niin kauas sivulle kuin voin, sillä on parempi menettää kätensä kuin henkensä."

"Tämän yrityksen saimme raukeamaan", sanoi Sutherland katsellen ulos aukosta, jonka kuulia vastaan suojaksi laitettu luukku melkein kokonaan sulki. Kun hiilos oli himmentynyt ja huoneessa oli jo melkein pimeä, niin vihollinen ei voinut huomata alakerran seinissä mitään aukkoa, josta hän olisi voinut ampua kuulan sisälle.

Jos tulenvaaraa ei olisi ollut, niin puolustajat eivät olisi ollenkaan säikähtäneet pakanain raivoa.

Näiden jännittävien minuuttien kuluessa pysyi Alice paikallaan yläkerrassa. Hän kulki huoneesta toiseen ja tähysteli kirkkailla silmillään jokaisesta ampuma-aukosta vuoronsa perään. Hän tiesi kyllä, mitä alakerrassa tehtiin, sillä hän kuuli vanhempainsa keskustelusta joka sanan. Kun hänen isänsä selitti aikovansa mennä ulos, niin hän oli laskeutumaisillaan alas estämään häntä, mutta hänen äitinsä ripeä toiminta teki hänen läsnäolonsa tarpeettomaksi.

Tytär kuuli jotakin, josta toiset eivät vähään aikaan tienneet mitään. Hän kuuli Miamin pyssyn pamahtavan ja intiaanin seinän vieressä kaatuvan raskaasti maahan. Kun kaikki oli hiljaista eikä kuulunut muuta kuin tulen heikko rätinä, niin hän tiesi, että laukaus, jonka hän oli ensin luullut tähdätyn taloa kohti, olikin surmannut murhapolttajan.

"Tämä on kummallista", sanoi hän itsekseen. "Metsässä on joku ystävä ja voisiko se olla kukaan muu kuin -- Brayton Ripley?" lisäsi hän heleän punan levitessä hänen kasvoilleen.

On ihmeellistä, kuinka viestit kiitävät rakastavaisten välillä mistään esteistä huolimatta. Hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan tuota kaunista nuorukaista eikä ollut saanut mistään tietää hänen olevan läheisyydessä, mutta nyt hän oli varma siitä, että nuorukainen oli hänen äänensä kuuluvilla.

On aivan totta, että hänen läsnäolonsa sai tytön levottomaksi hänen turvallisuutensa tähden, sillä vaikka hänellä saattoi olla kumppaneitakin, niin heidän tilansa oli varmaankin hyvin vaarallinen. Mutta tietoisuus, että nuorukainen oli tullut hänen tähtensä, pani hänen sydämensä onnesta sykkimään. Samalla tunsi tyttö syvää kunnioitusta häntä kohtaan ja ihaili hänen ritarillisuuttaan. Olisikohan kenenkään sydän voinut pysyä kylmänä Brayton Ripleyn kaltaiselle miehelle, joka ei ollut ainoastaan valmis, vaan innokaskin uskaltamaan henkensä rakastettunsa ja tämän rakkaiden puolesta?

"Toivon, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa", kuiskasi hän katsellen ympärillensä ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuulevan hänen suloisen salaisuutensa, "sillä jos hän kuolisi, niin --"

Hän ei kerennyt lopettaa lausetta, kun isä tuli tikapuita ylös äidin seuraamana. Sammuvaan hiilokseen alhaalla oli lisätty puita, niin että heidät saattoi selvästi nähdä heidän ilmestyessään aukkoon ja pysähtyessään sen läheisyyteen.

Kuten voi otaksuakin, hämmästyivät he kovin, kun Alice vakuutti heille, että metsän reunasta ammuttu laukaus oli surmannut tulta sytyttelevän intiaanin.

"Ja minä tiedän, kuka se on", lisäsi hän painavasti, sillä hän seisoi varjossa, joka kätki hänen punastuksensa.

"Kuka?" kysyivät isä ja äiti yhtä aikaa.

"Brayton Ripley."

"Kuinka voit sen tietää, kun et ole kuullut hänestä sanaakaan?"

"Minä tiedän vain, sillä kukaan muu se ei voi olla", vastasi Alice itsepäisesti.

"Olet mahdollisesti oikeassa, mutta aivan varmoja emme voi olla."

"Eikö tuo ystävällinen laukaus voisi olla jonkun intiaanin ampuma, jolle olemme olleet ystävällisiä?" kysyi äiti.

"Valitettavasti ei", vastasi isä. "Tiedäthän, että kahden vuoden aikana, jotka olemme eläneet tässä kodissa, olemme aina noudattaneet kultaista ohjetta punaisten miesten kohtelussa. Keneltäkään tarvitsevalta emme ole milloinkaan kieltäneet ruokaa ja yösijaa. Tämäniltainen käytökseni on luonnollisesti poikkeus", lisäsi uudisasukas. "Olen kertonut heille Vapahtajasta, joka antoi henkensä heidän edessään; olen koettanut herättää heidän parempia tunteitaan ja olen välistä luullut siinä onnistuneeni."

"Ehkä olet onnistunut paremmin kuin nyt voit ajatellakaan", lisäsi vaimo, joka oli tilaisuuden sattuessa toiminut parhaansa mukaan samalla tavalla.

"Olenko onnistunut vai en, se saadaan tietää vasta iankaikkisuudessa; mutta tästä vaikeasta tilasta selvittyämme en milloinkaan enää luota kenenkään intiaanin ystävyyteen. Nämä meitä piirittävät punanahat ovat vihollisiamme; ja vaikka he olisivat syöneet pöytämme ääressä ja levittäneet peitteensä lattiallemme, niin he ovat susia verenhimoisemmat surmataksensa meidät."

"Mutta joku ampui laukauksen meitä auttaakseen", sanoi Alice, "ja ellei ampuja ollut punainen mies, niin se oli valkoinen. Ja jos se oli valkoinen, niin voisiko se olla kukaan muu kuin Brayton? Tiedättehän hänen olevan meihin suuresti kiintynyt?"

"Kyllä, ja erittäinkin erääseen perheeni jäseneen."

"Mitä tarkoitat, isä?" vastusteli Alice piiloutuen pimeään nurkkaan.

"Eläpäs nyt hätiköi; en ole vielä sanonut, kuka tuo perheeni jäsen on."

"Mutta minä tiedän, ketä tarkoitat."

"Hyvä on, sittenhän minun ei tarvitsekaan mainita mitään nimiä. Minä myönnän mielelläni, että Brayton luultavasti ampui laukauksen puolestamme, Vaikka sen saattoi yhtä hyvin ampua joku metsästäjä, joita alituisesti liikkuu asutuksien välillä, kuten Simon Kenton, M'Clelland, Arthur, Brady tahi Wells."

Mutta Alice ei myöntänyt, että heidän auttajansa voisi olla kukaan muu kuin tuo nuori metsästäjä, jota hän ajatteli enemmän kuin hän tahtoi tunnustaakaan.

Uudisasukkaan perheen kaikki jäsenet rukoilivat usein ja hartaasti Jumalaa varjelemaan heitä ja heidän kotiaan kaikesta pahasta tämän hirvittävän tilanteen aikana. He tekivät mielellään niin huolimatta vahdinpidon kiireellisyydestä, sillä muutaman sekunnin kestävä rukous voi olla yhtä palava kuin sellainen, joka kestää minuutteja.

Hartaushetket eivät olleet tässä kodissa harvinaisia. On kerrottu kylliksi, että kaikki ymmärtävät uudisasukkaan perheen olleen Jumalaa pelkääväistä väkeä. Aamuin ja illoin he polvistuivat rukoukseen, ja olipa taivas kirkkaan säteilevä auringon paistaessa tahi synkkien myrskypilvien peittämä, niin heidän rukouksensa olivat yhtä nöyrät.

Ja seisoessaan nyt ladattu pyssy kädessään ampuma-aukon ääressä rukoili Alice Sutherland taivaallista isäänsä varjelemaan häntä ja hänen rakkaita vanhempiaan. Rukoukseen liittyi myös erään neljännen henkilön onni ja turva.