Part 7

Hän tiesi oman kansansa keskuudessa olevan päälliköitä, -- kumaraharteinen Haw-hu-da oli niistä etevin -- jotka eivät uskoneet sellaista naisellista ominaisuutta kuin kiitollisuus löytyvänkään, ainakaan ei ketään valkonaamaa kohtaan. Hän ja monet muut hänen rotunsa edustajat olivat (runolliset ihmiset uskovat päinvastoin) paljon innokkaammat surmaamaan sotakirveellään valkoisen miehen, joka oli ruokkinut heitä, kuin riistämään päänahan metsästäjältä, joka oli polttanut poroksi heidän wigwaminsa ja murhannut heidän vaimonsa ja pienet lapsensa. Siis on käsitettävissä, ettei Kalkkarokäärmeellä ollut mitään hätää, vaikka hänen olisi pitänyt tehdä tili ystävyydestään nuorta Ripleytä kohtaan. Hän saattoi puolustautua kaikkia syytöksiä vastaan, hänen maineensa valkoihoisten leppymättömänä vihollisena joutumatta vähääkään kärsimään. Valkonaamat olivat tungettelijoita, jotka tahtoivat anastaa hänen ja hänen kansansa metsästysmaat, ja heidän täytyi kuolla.

Tässä kertomani tapaus on laatuaan aivan erikoinen, kun Miami-soturi tahtoi ulottaa kiitollisuutensa myös sen nuorukaisen ystäviin, joka oli osoittanut niin suurta ystävällisyyttä häntä kohtaan. Ei kenelläkään intiaanilla hamasta Amerikan mantereen löydöstä meidän päiviimme saakka ole ollut niin hellää sydäntä, että moinen teko olisi ollut mahdollinen. Miami-soturin uskollisinkaan liittolainen ei olisi hyväksynyt sitä, että kiitollisuus Brayton Ripleytä kohtaan ja toivo saada auttaa häntä käsitti myös hänen ystävänsä. Semmoinen joustavuus kehittäisi asiat niin, että valkonaamarodun kaikki jäsenet kuuluisivat ystävyyden piiriin.

Kalkkarokäärme oli kuitenkin nyt päättänyt menetellä juuri niin, ja saamme nähdä hänen joutuvan sentähden moneen uhkaavaan vaaraan, vaikka hänellä oli niin suuria etuja puolellaan, kuten olemme maininneet. Hänen täytyi välttämättä olla ovelampi ja taitavampi kuin milloinkaan ennen, sillä jos hänen toimintansa paljastuisi, niin kansalaisten raivo kohdistuisi häneen. Petturia kohdannut kosto on parhaiten ansaittu ja myös armottomin.

Viimeisten kahdenkymmenen tunnin kuluessa oli Miamin sydämessä herännyt eräs epäluulo, joka ei ollut juuri omiaan lisäämään hänen mielensä rauhaa. Hänen ja tuon pelätyn Shawnee-päällikön, Haw-hu-dan, välillä oli ollut pitemmän aikaa jonkinlaista kilpailua, jonka olemassaolon, vaikka se ei ollut käynyt ilmi teoista eikä mahdollisesti sanoistakaan, molemmat päälliköt ja suuri joukko heitä sotaan seuranneita sotureita tiesivät.

Kuten olen selittänyt, olivat miamit ja shawneet liittoutuneet tehdäkseen sitkeää vastarintaa uudisasukasten asettumiselle länteen, mutta molemmat heimot kadehtivat toisiaan lakkaamatta. Intiaanipäällikköjen keskinäinen vihollisuus vaikutti, etteivät heimot voineet kyllin voimakkaasti vastustaa Amerikan asuttamista. Päälliköt johtivat punaisia sotureitaan taisteluun toisiansa vastaan monin verroin suuremmalla raivolla kuin yhteistä vihollistaan vastaan. Ainoa jonkinlainen liitto punaisten miesten välillä oli irokeesien liitto tahi Viiden Pohjoisen Heimon liitto. Myöhemmin siihen liittyi myös etelässä asuva Tuscarora-heimo, jolloin sitä nimitettiin Kuuden Heimon liitoksi. Tämän voimakkaan liiton historia näyttää, kuinka yhteenliittyminen on voimaa semmoisillakin huonoilla edellytyksillä, ja se opettaa antamaan arvoa intiaanipäälliköiden ponnistuksille liittää yhteen mahdollisimman useita heimoja vastustamaan heidän kaikkien yhteisen vihollisen anastuspyyteitä. Semmoisia yrityksiä tekivät kuningas Philip Toivon vuorelta, ottawalainen Pontiac ja shawnee Tecumseh.

Mul-keep-mon asemassa oleva henkilö saattoi helposti käydä sairaalloisen epäluuloiseksi, mutta aivan varmaa on, että hän uskoi Haw-hu-dan (Valveilla Nukkujan) kuulleen jotakin, joka sai hänet epäilemään Miami-soturin uskollisuutta. Viimemainittu ei saanut kaikella oveluudellaankaan selville, mitä se oli, mutta hän ei epäillytkään, ettei jotakin ollut tekeillä häntä vastaan.

Nyt sattui niin, että aukeaman laidassa Kalkkarokäärmeen eteen äkkiä ilmestynyt intiaani, joka säikähdytti Brayton Ripleyn pakosalle, olikin juuri Haw-hu-da, henkilö, jota Mul-keep-mo kaikista vähimmän halusi tavata.

Sivistyneiden valtiomiesten tapaan salasi kumpikin vastenmielisyytensä ystävällisellä käytöksellä, joka ei kuitenkaan pettänyt kumpaakaan. Ennen pitkää kuohuisi alla kiehuva sappi ilmoille.

"Veljeni Kalkkarokäärme on heimonsa uljaimpia sotureita", tervehti Shawnee tuntiessaan Miami-soturin, joka vastasi yhtä teeskentelevästi:

"En olisi sitä, jos olisin shawnee, sillä itse Tecumseh puhuu hiljaa Valveilla Nukkujan läsnä ollessa. Kenenkään majaa eivät useammat päänahat korista kuin veljeni, ja hänen jalkansa ja kätensä eivät milloinkaan väsy metsästämään 'pitkäpuukkoisia' ja valloittamaan takaisin metsästysmaitamme."

"Veljeni Kalkkarokäärme ei myöskään varoita, kun hän on iskemäisillään, kuten käärme tekee, jonka nimeä hän vastaa. Hän on kanootillaan soutanut pitkän matkan voidakseen auttaa veljiään, ja kun soturit lähtivät venheestään kiirehtiäkseen aukeamalle, oli Kalkkarokäärmeellä niin hoppu, että hän poikkesi tieltä ehtiäkseen perille ennen heitä."

Lukijan mielestä ei Shawnee-päällikön huomautuksessa ollut mitään sen tärkeämpää, mutta sanat olivat yllättävimpiä, mitä Mul-keep-mo oli milloinkaan kuullut. Hän oli toivonut, ettei kukaan ollut huomannut hänen poistumistaan maihinnousun jälkeen Ohion puoleisella rannalla, mutta kun Haw-hu-da ei ollut siinä joukossa, niin oli joku soturi ilmeisesti kertonut asian päällikölle. Oli myös selvää, ettei kukaan olisi ilmoittanut päällikölle sitä, ellei hän olisi kuulustellut sotureita.

Vaikka Miami-soturi ei voinutkaan saada asiasta tarkempaa selkoa, niin hän ymmärsi kaikesta Haw-hu-dan pitävän häntä tarkemmin silmällä kuin ennen, ja sehän osoitti Haw-hu-dan epäluulojen Iisäytyneen.

Ehkä joku soturi oli seurannut Mul-keep-mota, kuten hän oli seurannut Brayton Ripleytä? Hetken tuumittuaan päätteli Miami sen olleen aivan mahdotonta.

Mul-keep-mon kasvoissa ei ilmekään muuttunut hänen kuullessaan Haw-hu-dan huomautuksen ja hän vastasi viivyttelemättä:

"Mul-keep-molla on aina kiire, kun on toivo saada valkoihoisten päänahkoja, mutta nyt hän saapui perille melkein yhtä aikaa kuin hänen veljensä, jotka hänen mukanaan lähtivät veden luota. Mutta meidän kaikkien edellä oli muutamia, joiden mukana myös Valveilla Nukkuja oli."

Kohteliaisuus oli hieno ja sen olisi pitänyt riittää haihduttamaan tuon äreän Shawnee-päällikön nurjan mielen. Niin paljon se vaikutti, että hän seisoi vaiti vähän aikaa. Hän oli ikäänkuin pulassa, sanoisiko toiselle, mitä hänen mielessään liikkui vai eikö, mutta vihdoin hän sanoi äkkiä:

"Nostaako Mul-keep-mo sotatapparansa jokaista valkonaamaa vastaan?"

Kysyjä tiesi painostaa nuo tärkeät sanat niin, ettei kuulija voinut ymmärtää kysymystä väärin.

"Monta kuukautta sitten", sanoi Miami-soturi, "loukkasi Mul-keep-mo jalkansa eikä voinut kävellä. Manitou olisi vienyt hänet autuaille metsästysmailleen, ellei eräs valkonaama olisi kantanut häntä Valveilla Nukkujan ja hänen soturiensa luokse. Siltä 'pitkäpuukkoiselta' ei Mul-keep-mo ikinä riistä päänahkaa", sanoi Miami lujasti, joka kaunisti hänen miehekästä olemustaan. "Purkoon Haw-hu-da kättä, joka ojentaa hänelle ruokaa, mutta niin ei tee Mul-keep-mo."

Tämä sattuva nuhtelu kiihoitti Shawnee-päällikön rinnassa kytevää vihaa. Nyt oli hänen ainoa himonsa saada iskeä puukkonsa tuon Miami-soturin sydämeen, joka oli rohjennut puhutella häntä niin julkeasti; mutta Valveilla Nukkuja oli ovela ja ymmärsi pidättää ilkeytensä.

Hän tiesi Mul-keep-molla olevan mahtavia ystäviä heimonsa keskuudessa ja miamien antama apu shawneille oli siksi tärkeä, ettei ollut soveliasta tehdä mitään, joka olisi voinut karkoittaa miamit. Mul-keep-mon tappaminen olisi ollut sellainen teko, ettei edes verenhimoinen Haw-hu-dakaan olisi voinut selittää sitä tyydyttävästi Mul-keep-mon heimolle. Hän päätti siis odottaa, kunnes Miami-soturin petollisuus voitaisiin todistaa niin selvästi, että hänen oma heimonsa vaatisi kaikista ankarimmin hänen kuolemaansa.

Mul-keep-mo odotti raivoisaa vastausta päälliköltä, jota hän oli uhmannut, mutta viimemainittu näytti päättäneen, että oli viisaampaa salata vihansa, kunnes sopiva tilaisuus iskun antamiselle oli tullut.

"Haw-hu-da vihaa jokaista valkonaamaa", sanoi han matalammalla äänellä kuin äsken, mutta se ei voinut salata hänen rajatonta vihaansa. "Hän kuolee mieluummin kuin ottaa ruokaa valkonaaman kädestä; mutta jos hän olisi tehnyt siten, niin ei hänkään purisi sitä kättä. Jos valkonaama on hoitanut veljeäni, uljasta Mul-keep-mota, niin olkaa ystäviä. Haw-hu-da hyväksyy sen."?

Ja vastausta odottamatta han poistui rauhallisesti Miamin luota, joka seisoi paikallaan hiukan hämmästyneenä Shawneen viimeisistä sanoista, joita han ei kuitenkaan uskonut, sillä hänelle oli helppoa ymmärtää kilpailijan lausumien sanojen kätketty tarkoitus.

Mul-keep-mo oli jälleen yksinään ja karkoitti tuon inhoittavan shawneen mielestään ja kohdisti kaiken huomionsa omaan tehtäväänsä.

Tilanne oli muuttumaton eikä han ollut keksinyt vielä mitään keinoa, miten auttaa mökin asukkaita. Hän käänsi päätään hiukan sivulle ja antoi kuulua tuon heikon sihisevän äänen, jota hän ja Brayton Ripley käyttivät keskenään, kun he olivat lähellä toisiaan ja vihollisen tiedettiin olevan likellä.

Merkinantoon ei vastattu, jolloin han uudisti sen. Kun vastausta ei nytkään kuulunut, lähti hän sinnepäin, jossa hän tiesi nuoren ystävänsä seisoneen muutamia minuutteja sitten. Hän oli mennyt tiehensä ilmeisesti välttääkseen kohtausta shawneen kanssa; ei sentähden että hän pelkäsi tuota intiaania, mutta oli varovaisinta menetellä niin.

Miami oli tyytyväinen, sillä siinä oli taas näyte tuon nuoren miehen taitavuudesta, jota kohtaan hän tunsi erikoista mieltymystä. Hän tunsi, että Braytonin tila oli sama. Kun kerran Miami ei keksinyt mitään keinoa saarrettujen valkoihoisten auttamiseksi, niin ei voi otaksua, että nuori mies olisi ollut onnellisempi.

Hiivittyään takaisin aukeaman reunaan tarkasteli Kalkkarokäärme mökkiä huolellisemmin kuin ennen. Kuu oli silloin melkein hänen päänsä yläpuolella ja taivaalla harhailevat pilvenhattarat, joista olen muualla maininnut, kulkivat silloin tällöin sen ohitse eriskummaisten varjojen kiitäessä aukeaman yli, mutta muutoin näki melkein yhtä selvästi kuin keskipäivällä.

Tilanteen melkein vaikuttavin piirre oli kaikkialla vallitseva haudan hiljaisuus. Rakennuksesta ei näkynyt valonsädettäkään eikä pieninkään liike tahi ääni ilmaissut, että sisällä oli ihmisiä. Ellei hänelle olisi kerrottu, että Sutherland vaimonsa ja tyttärensä keralla oli siellä, niin olisi Miami-soturi epäillyt, oliko mökissä ketään asukkaita. Äkkiä kajahti luodikon pahaa ennustava paukaus, johon kaiku vastasi terävästi aukeamaa ympäröivästä metsästä. Laukaus oli kuulunut mökin toiselta puolelta, ja Miami-soturi ei ollut varma, ammuttiinko se rakennuksesta vai ulkopuolelta. Hän päätti ottaa siitä selvän, mutta hän oli ehtinyt astua vain muutaman askeleen, kun toinen laukaus herätti metsän kaiun.

Nyt ei voinut erehtyä paikasta, josta laukaus ammuttiin, sillä Kalkkarokäärme näki tulen leimahtavan rakennuksen toisesta kerroksesta. Kuula mennä pyyhkäisi viheltäen aivan hänen nenänsä edestä ilmoittaen hänelle sen mielenkiintoisen uutisen, että juuri hän oli tuon saarretussa majassa olevan ampujan, miehen tahi naisen, maalitauluna.

Kiireessään ja vaaraa ajattelemattakaan oli Miami-soturi poistunut puiden suojasta aikoen mennä kohtisuoraan aukeaman poikki. Siten hänet voitiin selvästi nähdä, ja joku mökin valpas vahti ei ollut jaksanut vastustaa kiusausta kokeilla pyssyllään.

Voidaan varmuudella sanoa, ettei Mul-keep-mo ollut milloinkaan astunut nopeammin kahdentoista askeleen matkaa kuin nyt kiirehtiessään takaisin puiden suojaan, josta hän juuri oli lähtenyt. Hän oli epäilemättä uljas ja rohkea, mutta hänellä ei ollut pienintäkään halua olla ystäviensäkään maalitauluna.

Päästyään varmaan turvaan kurkisti hän oikealle ja vasemmalle saadakseen selville, oliko ketään lähellä. Nähtyään, ettei ketään ollut saapuvilla, naurahti hän vastoinkäymiselleen, sillä olihan hiukan eriskummallista, että hän niin äkkiä pysähtyi juostessaan aukeaman poikki ja kiirehti semmoisella kiihkolla takaisin metsän suojaan.

Hän oli tyytyväinen, sillä hänen ei tarvinnut enää epäillä, oliko uudisasukas perheineen varuillaan. Vaikka he eivät kykenisikään pitämään vihollistaan loitommalla pitemmän aikaa, niin kaikesta päättäen he aikoivat ainakin koettaa parhaansa tehdäkseen hyökkäyksen mahdollisimman vaaralliseksi.

Metsän suojaavassa pimennossa hiipi Kalkkarokäärme aukeaman ympäri, kunnes hän tuli paikkaan, josta hän olisi voinut nähdä ensimmäisenkin laukauksen, jos hän olisi ollut silloin paikalla, kun laukaus ammuttiin. Niinmuodoin jäi asia hänelle hämäräksi, kunnes joku toinen selittäisi sen hänelle.

Voimatta löytää mitään syytä uskoi hän laukauksen lähteneen Brayton Ripleyn luodikosta, vaikka oli ymmärrettävissä, ettei sellainen teko voinut hyödyttää häntä eikä hänen ystäviään, vaan pikemmin päinvastoin.

Taas paukahti pyssy ja tuolla toinen. Pian kuulosti laukauksia tulevan joka puolelta. Aukeaman jokaiselta neljältä sivulta suunnattiin kiivas tuli vahvaa hirsimökkiä vastaan, jonka seiniin kuulat pysähtyivät tekemättä mitään vahinkoa sisällä olijoille. Puolustajat eivät vastanneet tuleen.

Ammuntaa ei säestetty ulvonnalla eikä muilla mielenosoituksilla, vaan laukaukset paukkuivat hajanaisesti ja säännöttömästi, mikä on tavallista suuren intiaanijoukon ahdistaessa heikompaa vihollista. Ensimmäinen laukaus olikin vain sovittu merkki ja pian oli ampuminen niin yleinen, että hyökkääjät itse olivat vaarassa saada kuulan kalloonsa ristitulessa.

Miami epäili jotakin, jota puolustajat eivät aavistaneetkaan. Oli tarkoitus hajanaisin laukauksin salata; että tekeillä oli jotakin muuta. Se oli nyt aivan selvää.

Noin neljän kyynärän päässä oikealla huomasi Mul-keep-mo erään pensaan, joka näytti kasvavan metsän reunassa, siirtyvän pari jalkaa eteenpäin. Se tapahtui niin hiljaa, ettei kukaan intiaanien sotajuonia tuntematon voinut huomata liikettä, ellei hän ollut yhtä lähellä kuin Miami-soturi. Pensaan alla piileskeli Shawnee-soturi, jonka pään ja yläruumiin suojaksi oli heitetty pari huopapeitettä suojelemaan häntä laukauksilta, joita hänen varovaisuudestaan huolimatta melkein varmasti ammuttaisiin mökistä häntä kohti.

Juuri tässä käännekohdassa teki Miami-soturi niin rohkean teon, että se näytti aivan kohtalon sallimukselta, teon, jolla oli, kuten usein on asian laita, ihmeellinen vaikutus toivottuun suuntaan.

XV.

PIIRITYS UUDISTUU.

Silas Sutherland oli kyllin kokenut ymmärtääkseen tilanteen vakavuuden. Hän oli äsken ollut tyytyväinen, ettei hänen tyttärensä ollut ampunut Shawnee-päällikköä, vaikka tilaisuus oli ollut niin sopiva. Nyt hän pahoitteli kuitenkin, ettei Alice ollut kaatanut kuulallaan tuota ihmistiikeriä. Hän oli tullut sotureineen uudistalolle heitä murhaamaan, ja oli ollut turhaa jalomielisyyttä säästää noita roistoja.

Noustuaan illallispöydästä kurkisti uudisasukas ahtaasta tähystysaukosta oviseinässä ja näki tumman joukon oven edessä. Vihollisilla ei näyttänyt olevan mitään murtoaseita, vaan aikomus näkyi olevan painaa ovi miehissä sisään. He kyllä tiesivät, etteivät he jaksaisi murtaa ovea auki salvan ollessa paikallaan, mutta nähtävästi he olivat toivoneet uudisasukkaan ottaneen sen pois heidän läsnäolostaan tietämättä, joten he, ennenkuin hän ehtisi korjata erehdystään, olisivat päässeet sisään puukkoineen ja sotatapparoineen.

Ojentaen hiljaa kätensä otti Sutherland nurkasta luodikkonsa, ja viritettyään hanan pisti hän pyssynsuun ulos ahtaasta tähystysaukosta, jonka raskas luukku oli vedetty hiukan sivulle. Hän ei voinut nähdä intiaaneja oikein hyvin, mikä ei ollut tarpeellistakaan, ja hän painoi liipasinta tarkemmin tähtäämättä. Päättäen kirkaisusta, joka rikkoi hiljaisuuden, oli laukaus sattunut, ja soturit hajautuivat joka taholle ikäänkuin pommi olisi pudonnut heidän keskellensä. Alice oli kiirehtinyt toiselle tähystysaukolle, ja vedettyään luukun sivulle näki hän muutamia pakoon rientäviä olentoja. Hänen mielestään oli paikallaan vahvistaa ensimmäisen laukauksen vaikutusta ja hän laukaisi pyssynsä lähintä kohti. Hänen tarkoituksensa ei ollut tappaa soturia, vaan ainoastaan saattaa hyökkääjät pakokauhun valtaan, ja pian ei aukeamalla näkynyt enää yhtään vihollista.

"Lataa pyssysi", sanoi isä tyynesti kaataessaan ruutisarvesta ruutia kämmenelleen. "Ensimmäinen työ, kun laukaus on ammuttu, on pyssyn lataaminen uudelleen."

Kumpaankin pyssyyn kuului oma ruutisarvensa ja kuulapussinsa, ja Alice tiesi kyllä, miten hänen piti menetellä. Hän kaatoi vasemmanpuoleiseen valkoiseen käteensä sopivan määrän noita mustia hiekkajyvän kaltaisia hiukkasia, jotka kädestä kaadettiin pyssynpiippuun. Ruudin päälle lyötiin latasimella lujaan vaatetukko ja sitten painettiin kuula pyssynpiippuun. Sytytysreikään kaadettiin ruutia ja työ oli valmis. Saatuaan pyssynsä valmiiksi katsoi Alice isäänsä hymyillen.

"Olen valmis, isä. Mitä käsket?"

"Ammu jokaista intiaania, jonka näet. Ja vaikka meillä on kyllin ampumavaroja, niin älä tuhlaa ruutia ja kuulia; ammu kerralla kuoliaaksi", lopetti uudisasukas painavasti.

"Onpa harmillista, ettei meillä ole enemmän pyssyjä", lisäsi hänen vaimonsa, joka oli yhtä rauhallinen kuin hänen miehensä ja tyttärensäkin; "olisimme näyttäneet Haw-hu-dalle ja hänen roistojoukollensa."

"Tulemme näinkin hyvin toimeen", sanoi isä hilpeästi, "vaikka eihän haittaisi, jos meitä olisi täällä useampia."

"Yö joutuu ja meidän on nyt mietittävä, mitä tehdään", sanoi äiti.

"Siihen miettimiseen ei meidän tarvitse tuhlata aikaa, sillä muuta emme voi tehdä kuin -- olla varuillamme ja toimia niin, että tämä hyökkäys käy punanahoille mahdollisimman kalliiksi. Tätä kynttilää emme tarvitse, siis sammutan sen!"

Hän otti kynttilän käteensä ja puhalsi sen sammuksiin yhdellä henkäyksellä. Hehkuvasta sydämestä nousi keltainen savujuova kattoa kohti ja tupaan levisi palaneen talin tuttu haju, kun uudisasukas laski kynttilän paikalleen. Lieden hehku valaisi juuri niin paljon, että jokainen saattoi nähdä toisten kasvot ja kaikki esineet huoneessa.

"Olkoot astiat pöydällä, kunnes tulee sopivampaa aikaa korjata ne pois", huomautti äiti hymyillen.

"Mielestäni on yläkerta sopivampi tämän neuvottelun pitoon", sanoi isä miettiväisesti. "Olemme varustaneet täällä joka paikan mahdollisimman huolellisesti ja ylhäällä voimme toimia paremmin. Kuten tiedätte, on siellä runsaasti ampumareikiä ja sieltä voi turvallisemmin tähystellä."

Se oli kaikille selvää. Alakerran huoneesta saattoivat puolustajat nähdä ulos ainoastaan siten, että joku noista raskaista tähystysaukkoja sulkevista luukuista vedettiin syrjään. Aukot olivat niin suuria, että oli hyvin vaarallista pistää pyssynpiippua niistä ulos. Puolustajat olivat myöskin varmoja, että viholliset huomaisivat heti sellaisen yrityksen. Ampuminen niistä aukoista saattoi käydä ampujalle itselleen sangen turmiolliseksi.

Yläkerran pienemmät ampuma-aukot olivat siinä suhteessa turvallisemmat. Niistä oli kylläkin ahtaampi näköala, mutta sen haitan korvasi toiminnan suurempi turvallisuus.

Perhe meni siis ylös. Isä astui harkittuun tapaansa tikapuita myöten yläkertaan vaimonsa ja tyttärensä seuraamana, joka viimemainittu riensi vanhempiensa jäljessä kevyesti kuin lapsi.

"Nostanko portaat tänne?" kysyi tyttö pitäen kädellään kiinni tikapuista.

"Ei, siihen on kyllä aikaa sitten, kun vihollinen on tunkeutunut alakertaan. Mutta toivon voivani tehdä niin sitkeää Vastarintaa, etteivät he sinne pääse."

Kuten on aikaisemmin kerrottu, oli yläkerrassa kolme huonetta, jotka olivat melkein yhtä suuria. Järjestettiin niin, että jokainen perheen jäsen saattoi toimittaa mahdollisimman huolellista vahdinpitoa. Yhtään ohjetta ei unohdettu eikä vahdinpidon valppaudesta puuttunut mitään piirityksen ensimmäisenä yönä. Myöhemmin piirityksen jatkuessa saattoivat he laskea toisiansa lepäämään tarpeen vaatiessa.

"Muista, Alice", sanoi hänen äitinsä heidän seisoessaan yksinään vähän aikaa isän mentyä viereiseen huoneeseen, "että sinun täytyy intiaania ampuessasi koettaa osua maaliisi. Jos epäilet taitoasi, niin anna luodikko minulle."

"Odottakaahan, äiti kulta. Tuskinpa näette minun epäröivän", Vastasi tytär merkitsevästi.

Yläkerrassa oli pimeää, mutta hiilos alakerran liedessä valaisi heikosti porrasaukon kautta. Voimakkaampi valaistus ei olisi käynyt päinsä, sillä ampuma-aukoista näkyvä valo olisi mainiosti ohjannut vihollisen tarkka-ampujien tulta.

Muutamia minuutteja sen jälkeen kuin perhe oli noussut yläkertaan, saivat he kokea, kuinka vaarallista olisi ollut pitää valoa huoneissa. Paettuaan suin päin mökin luota ampuivat punaiset miehet umpimähkään muutamia laukauksia sitä kohti sillä seurauksella, että eräs kuula tuli sisään ampuma-aukosta ja upposi vastapäiseen seinään aivan uudisasukkaan vaimon läheisyyteen.

"Se oli sattuma", huomautti uudisasukas kuullessaan kuulan napsahduksen, "jota todennäköisesti ei tapahdu toista kertaa."

Sutherland oli asettautunut vahtimaan talon etupuolta, ja katsellessaan kuun valaisemaa aukeamaa huomasi hän kaksi olentoa, jotka olivat täysin näkyvissä. He seisoivat muuten liikkumattomina, paitsi että he liikuttelivat käsivarsiaan, kuten keskustelevilla ihmisillä on tapana.

"No paremminpa ei voi käydä", tuumi uudisasukas itsekseen pistäessään pyssynsuun ampuma-aukkoon ja tähdäten tarkasti. "Tosin en näe oikein hyvin, mutta heidän keskustelunsa aion lopettaa."

Hän laukaisi syvän hiljaisuuden vallitessa ja pyssyn terävää paukausta seurasi intiaanin kauhistunut huudahdus. Vetäen nopeasti pyssynsä sisäpuolelle kurkisti Sutherland ulos ja näki intiaanin, jota hän oli tähdännyt, makaavan maassa. Kuolinhuuto oli kajahtanut tuskallisesti tyynessä yössä, ja punainen mies ei liikahtanut enää. Laukaus oli tosiaankin osunut paikalleen.

Hiukan myöhemmin katosi tuo eloton soturi. Joku hänen toverinsa oli ryöminyt lähelle ja vetänyt ruumiin metsän pimentoon. Sellainen on tapa kaikkien intiaaniheimojen keskuudessa, että kuolleet ja haavoittuneet viedään pois, jos se vain käy päinsä.

Puolustajien alusta alkaen päättäväinen menettely vaikutti piirittäjiin, niin että he varoivat mahdollisimman huolellisesti joutumasta puolustajien ampumatauluksi.

Kukaan ei ymmärtänyt sen paremmin kuin uudisasukas, ettei tämmöinen tilanne voinut kestää kauan. Niin kauan kuin intiaanit laukoivat pyssyjään rakennuksen hirsiseiniin, ei ollut mitään vaaraa, mutta alkuasukkailla oli muita vaikuttavampia keinoja, joita he varmasti yrittäisivät, ennenkuin he ajattelisivatkaan poislähtöä.

Äiti ja tytär hoitivat sillä aikaa tehtäviänsä sankarillisesti. He kulkivat äänettömästi huoneesta toiseen, tähystelivät pienistä ampumarei'istä ja olivat varuillaan tilaisuuden sattuessa toimimaan yhtä vaikuttavasti kuin perheen pää äsken.

Viimemainittu meni tikapuille nähdäkseen paremmin ladata pyssyänsä.

"Alice, ammu vasta sitten, kun tiedät varmasti osuvasi maaliisi", sanoi isä.

"Mutta kuinka voin olla varma siitä, ennenkuin olen ampunut?"

"Tarkoitan, että sinun on odotettava niin sopivaa tilaisuutta, että vaikka ampuisitkin ohi, niin kuitenkin säikähdytät heitä, mikä on melkein sama asia. Olet ampunut hirven ja viime kesänä kaadoit karhun; kunhan pitelet pyssyä samalla tavalla nytkin, niin hyvä on. Kaksijalkaisia ammuttaessa tähdätään yhtä tarkasti." --

"Alice, tule tänne! sukkelaan!" kuiskasi hänen äitinsä. "Katso tuonne!"

Tyttö oli samassa hänen vieressään.

"Tuolla kulkee eräs punanahka aukeaman poikki ikäänkuin näyttääkseen, kuinka paljon hän meistä välittää."

Tuo nuori neitonen teki samat valmistukset kuin hänen isänsä äsken. Hän tähtäsi niin tarkkaan kuin hän suinkin voi ja hänen pyssyssään oli oikein "intiaanipanos".

"Sivu meni! kuten arvelinkin", huokaisi äiti pettyneesti.

"Mutta katsopas, kuinka hän pelästyi!" lisäsi Alice nähdessään punanahan kiirehtivän suojaan minkä jaloista pääsi.