Part 6

Ei voi sanoa, että nuori Ripley hätäytyi tahi hermostui. Hänellä oli luodikko ja pitkäteräinen terävä metsästyspuukko, joka riippui hänen vyössänsä. Hän irroitti sen tupesta, jotta se oli heti käsillä tarvittaessa. Siinä tapauksessa, että intiaani huomaisi hänet, aikoi hän leimauksena karata vihollisensa kurkkuun ja iskeä hänet heti hengettömäksi, minkä tempun Brayton Ripley osasi tehdä äärimmäisen vikkelästi. Jos intiaani poistuisi häntä keksimättä, niin hänkään ei rupeaisi ahdistamaan. Kaikki oli aivan sen varassa, mitä intiaani teki. Seuraavien viiden minuutin aikana oli hän niin lähellä kuolemaansa, ettei hän milloinkaan olisi voinut aavistaakaan.

Hän pysähtyi nuorukaista vastapäätä juuri puun toiselle puolen ja niin lähelle, että Brayton olisi voinut ruumistaan taivuttamatta koskea kädellään häneen. Kiusaus melkein voitti nuorukaisen. Jos hän olisi halunnut antaa viholliselleen oikein hirvittävän potkun, niin heidän keskinäinen asentonsa ei olisi Voinut olla sopivampi. Hän tuskin jaksoi hillitä itseänsä oikaisemasta oikeaa jalkaansa sellaisella voimalla, että soturi olisi lentänyt kohoksi maasta kuin pallo.

Kiusaus olisi mahdollisesti voittanut, jos punanahka olisi pysynyt paikallaan vähän kauemmin, mutta astuen askeleen sivulle ei hän enää ollut Braytonin käden eikä jalan ulottuvilla.

Mutta nyt oli tungettelija peloittavan lähellä kanoottia, joka oli rannalla puoleksi maalle vedettynä. Jos hän huomaisi sen, niin Miami-soturin ja valkonaaman tekemä sotasuunnitelma oli kokonaan muutettava, sillä kanootissa oli paljon sellaisia tavaroita, jotka antaisivat omistajansa ilmi.

"Varmaankin hän huudahtaa, jos hän kompastuu siihen", ajatteli nuori Ripley tarttuen puukkoonsa ja oli valmis hyökkäämään punanahan kimppuun, joka uteliaisuudessaan oli joutunut niin vaaralliseen tilanteeseen.

Mutta sanottakoon, että tuona lauhkeana syysyönä tuikki jossakin taivaan miljoonissa tähtisikermissä rannalla hiipivän yksinäisen Shawnee-soturin onnentähti. Hän ei nähnyt puukkoaan pitelevää valkonaamaa eikä tuohikanoottia, jota hänen mokkasiininsa melkein hipaisivat. Brayton ei voinut enää nähdä häntä, mutta lehtien heikosta kahinasta hän kuuli intiaanin hiipivän jokirantaa alaspäin.

Hetken päästä hänen tarkka korvansa kuuli kuin viattoman tarhakäärmeen hiljaista sihinää. Ripley vastasi samalla tavalla ja Kalkkarokäärme ilmestyi hänen viereensä kuin maasta nousten.

"Kaksi -- kolme -- neljä Shawnee-soturia ja kaksi -- kolme miamia vahdissa", kuiskasi hän. "Haluavat saada selville, mikä peuraa pelästytti. Kalkkarokäärme suuri hullu, kun säikähdytti eläintä."

"Mutta mitä olisitte voinut tehdä?" kysyi Brayton, jota ystävänsä harmittelu huvitti; "peurahan tuli suoraan meitä kohti."

"Olisimme poistuneet, ennenkuin se tuli."

Oli hyödytöntä surra tuota joka tapauksessa hyvin mitätöntä erehdystä ja Kalkkarokäärme alkoi kertoa näkemiään ja kuulemiaan. Kaikesta päättäen odotettiin lautan tahi jonkun sentapaisen saapuvan, sillä joen molempia rantoja vartioitiin, ja oli melkein mahdotonta laskea kanootilla alemmaksi, ettei sitä huomattaisi. Lopultakin kävi niin, että tuo pakokauhun valtaama peura oli tehnyt ystävillemme hyvän palveluksen.

Miami-soturilla ja hänen kumppanillaan oli vielä monta keinoa jäljellä. He saattoivat jättää kanootin siihen, jossa se nyt oli ja kulkea metsän läpi uudisasukkaan mökille, koettaa hiipiä jokirantaa myöten alaspäin tahi meloa varovasti takaisinpäin ja kiidättää kanootin toiselle rannalle toivoen pääsevänsä siellä helpommin eteenpäin.

Brayton puolsi ensimmäistä ehdotusta, mutta Miami-soturilla oli aivan oma, erikoinen suunnitelmansa. Työnnettyään kanootin vesille pyysi hän ystäväänsä asettumaan parhaansa mukaan pitkälleen kanootin pohjalle. Sitten hän hyppäsi siihen ja peitettyään nuorukaisen huopapeitteellään alkoi hän kiireesti meloa myötävirtaa noin viidenkymmenen jalan päässä rannasta kirkkaassa kuutamossa, jossa hänet saattoi selvästi nähdä molemmilta rannoilta.

Kävi kuten hän oli odottanutkin. Hän oli tuskin päässyt melomisen alkuun, kun hänelle huudettiin rannalta. Miami taukosi melomasta ja Vastasi amerikkalaiseen tapaan:

"Kuka olet, veljeni?"

"Cat-wag-oo (Juokseva Hirvi). Ken olet sinä, veljeni?"

"Mul-keep-mo", vastasi Miami tuntien toisen erääksi Shawnee-soturiksi, joka oli hyvin tunnettu kansansa keskuudessa. "Miksi veljeni on rannalla vahdissa?"

"Valkonaamat tulevat suurella kanootilla. Onko Kalkkarokäärme nähnyt tuota isoa kanoottia?"

"En ole; se on kaukana täältä ja veljeni silmät väsyvät odottaessaan."

Näiden sanojen vaikutus oli yllättävä. Venhe, jossa oli neljä soturia, ilmestyi puiden varjosta ja tuli nopeasti Miamin kanoottia kohti. Hänkään ei liioin uskaltanut kiirehtiä pois, sillä se olisi herättänyt epäluuloa. Hänen leppymätön vihansa kaukaasialaista rotua kohtaan oli kaikkialla niin hyvin tunnettu, että hän nytkin suoriutuisi kaikista epäluuloista, vaikka hän todennäköisesti tarvitsisi siinä parhaan taitonsa.

Kanootin pohjalla kyyröttävä Brayton Ripley kuuli melojen loiskeesta kanootin lähestyvän, ja Miami-soturi näki parhaaksi varoittaa häntä liikahtamasta, etteivät tulijat huomaisi häntä.

Toisen kanootin lähestyessä ei Kalkkarokäärmekään ollut toimetonna. Hän loiskutteli leikitellen vettä melallaan kanootin kääntyillessä sinne, tänne, niinkuin kala, joka ei tiedä minnepäin lähteä. Joka tapauksessa hän liikutteli melaansa niin, että hänen kanoottinsa pysyi toisen edellä, kunnes oli päästy Kentuckyn puoleisella rannalla palavan leirinuotion alapuolelle.

Miami-soturi suuntasi matkan koko ajan varovasti Ohion puoleista rantaa kohti, sillä hän tahtoi pelastaa itsensä ja jalkainsa juuressa kyyröttävän ystävänsä toimittamalla tämän jotenkin maihin; toinen vielä suurempi kanootti näkyi nimittäin nyt olevan eteläiseltä rannalta heitä kohti tulossa. Sellaisessa seurassa olisi Mul-keep-monkin kaltaiselle taiturille hyvin vaikeaa pitää ystäväänsä vihollisiltansa kätkössä. Hän saattoi tosin kuljettaa hänet mukanaan vankina, jonka hän muka oli onnistunut saamaan, mutta silloin voisivat toiset raivoissaan vaatia, että vanki on siekailematta surmattava. Sanalla sanoen, tilanne alkoi todennäköisesti käydä hyvin sotkuiseksi.

Noiden kolmen kanootin kulkiessa myötävirtaa keskustelivat soutajat keskenään. Alkuasukkaat puhelivat omalla kielellään, joten tuo melkein tukehtunut nuorukainen peitteen alla ei voinut ymmärtää heidän sanojaan. Mul-keep-mota eivät kuulemansa uutiset ollenkaan hämmästyttäneet. Lähistössä majaili kymmenittäin sotapolulla olevia Miami- ja Shawnee-sotureita. Huhu matkalla olevasta lautasta aiheutti, että jokirannoilla liikuskeli joukko sotureita käydäkseen lautan kimppuun heti sen saavuttua; mutta enemmistö oli jo mennyt joen poikki ja lähtenyt metsässä olevaa aukeamaa kohti, Sutherlandin mökille, jonka he aikoivat hävittää asukkaineen.

Noin sadan miehen suuruinen joukko kokoutui toiselle suunnalle hyökätäkseen varustukselle, johon puolustajat olivat kiirehtineet uudisasukastakin pakenemaan. Voitaneen siis sanoa, että punainen kansa oli toden teolla kaivanut maasta sotakirveen kostaakseen tungettelijoille ja maansa anastajille.

Vaikkakin Miami-soturin kuulemat uutiset, mikäli ne koskivat uudisasukasta perheineen, olivat hyvin hälyttäviä, niin niistä kävi selville, ettei Sutherlandia ollut vielä voitettu eikä hänen majaansa poltettu. Miami-soturin kunniaksi on luettava, että hän keskustelussa onnistui käyttämään niin paljon murteellista englannin kieltään, että hänen peitteen alle piiloutunut ystävänsäkin ymmärsi ne uutiset. Siihen tarvittiin vain muutamia sanoja, jotka sovitettiin keskusteluun niin taitavasti, etteivät hänen omat kansalaisensa aavistaneet mitään epäiltävää.

Koska oli päivän selvää, että Mul-keep-mon seuraan liittäytyneiden kahden kanootin miehistöt pian nousisivat maihin kiiruhtaakseen uudisasukkaan mökille, niin Miami-soturin täytyi välttämättä ja aivan heti vapautua matkustajastaan.

Hän liikutteli melaansa jonkun aikaa niin hiljaa, että hänen kanoottinsa jäi jälkeen. Hän oli aivan lähellä Ohion puoleista rantaa, jossa ei ollut juuri mitään Varjoa. Nopeasti ja näköjään ilman mitään tarkoitusta sujahdutti hän kanoottinsa rantapensaikkoon, johon se näytti takertuvan niin lujasti, että hän vasta suurin ponnistuksin sai sen irroitetuksi.

Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä ja ennenkuin toiset kanootit ehtivät tulla apuun. He olivat tuskin kääntyneet sinnepäin, kun Miami-soturin kanootti ilmestyi jälleen kuutamoon. Ne, jotka olivat nähneet kanootin katoavan ja ilmestyvän jälleen näkyviin, eivät kuitenkaan huomanneet mitään erotusta, vaikka siinä ennen sen katoamista oli kaksi henkeä ja näkyviin tullessa vain yksi. Mul-keep-mo sanoi pari sellaista sanaa, että Brayton ymmärsi vihjauksen, ja tuon kevyen aluksen koskettaessa rantaan heitti hän peitteen päältänsä ja hyppäsi rannalle, "Odota Mul-keep-mota aukeaman luona", kuuluivat sanat, jotka intiaani lausui meloessaan takaisin kuutamoon. Nuori Ripley olisi tahtonut vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan, mutta se ei käynyt enää päinsä. Hän oli näytellyt osansa semmoisella taidolla, että Kalkkarokäärmeenkin kaltainen asiantuntija oli sitä ihaillut, ja hän oli varma intiaanin uskollisuudesta loppuun saakka.

"Kas niin, luulen että minun pitäisi olla hyvin onnellinen päästyäni heistä", mutisi Brayton iloiten, "mutta tähän olisin päässyt ilman kanoottiakin. Kalkkarokäärmekin olisi voinut totella minua ja me olisimme kulkeneet maitse yhdenkään punanahan tietämättä, mutta Miami-soturista oli tämä keino viisaampi. Ehkäpä se onkin, vaikka minä en sitä käsitä."

Yksi ajatus kuitenkin sai nuorukaisen sydämen kiitollisuudesta sykkimään. Silas Sutherland perheineen oli vielä turvassa. Se tosiasia, että he vähän aikaa sitten olivat olleet turvassa, todisti Braytonin mielestä heidän olevan vieläkin vahingoittumattomina. Hän ei kyllä unohtanut sitäkään, että usein tapahtuu tärkeitä asioita lyhyessäkin ajassa.

Usko siihen, että kaikki oli hyvin, vieritti raskaan taakan hänen hartioiltaan, ja hän asteli reippaasti mahdollisimman suoraan mökkiä kohti. Hän tunsi alueen jotakuinkin hyvin eikä pelännyt eksyvänsä, vaikka hän kovasti kaipasikin tuon neuvokkaan Miami-soturin seuraa.

"Hän ehkä ajattelee voivansa vaikuttaa enemmän pysymällä kansalaistensa parissa teeskennellen valkoihoisten katkeraa vihollista, mutta samalla se kunnon mies antautuu suureen vaaraan. Saadaanpa nähdä, kuinka kauan hän siinä onnistuu, ja kun hänen petoksensa huomataan, niin --" Brayton ravisti päätään niin merkitsevästi, että lauseen loppu oli tarpeeton. Hän tiesi, ettei Miami-soturi välittänyt Sutherlandin kohtalosta vähääkään, vaan että intiaani ainoastaan hänen tähtensä oli lähtenyt matkaan auttamaan heitä heidän hädässänsä.

"Minun tietääkseni siinä ei ole mitään eroa", päätteli hän. "Kalkkarokäärme tekee joka tapauksessa kaiken voitavansa, mutta olisi parempi, että hän olisi meidän kaikkien yhtä hyvä ystävä."

Brayton Ripley oli kulkenut noin puolet matkasta uudisasutukselle, kun hän teki erään kiusallisen huomion. Joku henkilö tahi eläin seurasi häntä. Hän pysähtyi useat kerrat ja katsoi taaksensa, mutta ei voinut pimeässä nähdä mitään. Hän toivoi sen olevan jonkun villieläimen, ja vähän aikaa hän uskoikin asian laidan olevan niin.

Mutta ennenkuin hän pääsi aukeamalle, kävi hänen pelkonsa toteen. Häntä itsepintaisesti seuraava olento ei ollutkaan nelijalkainen, vaan kaksijalkainen.

XIII.

MÖKIN LÄHELLÄ.

Tuskin voi kuvitella kiusallisempaa tilannetta kuin se, että kulkiessaan tiettömässä aarniometsässä huomaa jonkun ihmisen tahi eläimen seuraavan jälkiään; ja tieto, että seuraaja on petollinen vihollinen, kiihoittaa päällekarkauksen pelon äärimmilleen.

Ainoastaan tottunut ja harjaantunut erämies saattoi keksiä tuommoisen hiipivän "varjonsa", kuten salapoliisit sanovat, joka pantterin tavalla hiipii uhrinsa kimppuun, ja tuo valpas nuorukainenkin keksi vasta lähellä uudisasukkaan majaa asian oikean laidan.

"On parasta selvittää tämä asia heti", mutisi hän astuen lähimmän puun taakse ja viritti pyssynsä hanan vahtien tarkkaavaisesti punanahan näyttäytymistä.

Nuori Ripley ei ollut tähän saakka nähnyt vilahdukseltakaan vihollistaan. Hänen herkät korvansa olivat kuulleet epäilyttäviä risahduksia, joista hän päätteli jonkun seurailevan häntä. Puista oli varissut paljon kirjavia lehtiä, mutta siitä huolimatta oli pimeys niiden alla läpitunkematon. Siellä täällä tunkeutui monivärisen lehvistön lävitse kuun kalpea säde, joka hälvensi pimeyttä juuri sen verran, että Brayton Ripleyn valppaat silmät saattoivat nähdä intiaanisoturin, joka hiipi häntä kohti.

"Olet mennyttä miestä", ajatteli hän kohottaessaan pyssyn poskelleen ja tähdäten niin tarkkaan kuin pimeässä suinkin kävi päinsä.

Välimatka oli lyhyt, mutta ennenkuin Brayton oli varma tähtäyksestään, ettei hän ampuisi sivu, huomasi hän intiaanin kadonneen pyssyn piipun edestä. Punanahka oli luultavasti aavistanut jotakin vaaraa ja oli hävinnyt pimeään nopeasti kuin aave.

Hiljaisuuden rikkoi äkkiä heikko sihinä, joka oli aivan samanlainen kuin Miami-soturin antama merkki, jolla hän ilmoitti läheisyydessä olonsa Braytonin odotellessa hänen paluutaan kanootille.

"Taivasten tekijä! Olin vähällä ampua Mul-keep-mon!" huohotti Brayton laskien hanan ja vastaten ystävälleen, joka hiljaa naurahdellen ilmestyi hänen viereensä.

Kamala epäluulo valtasi samassa nuoren uudisasukkaan ja hän tarttui puukkoonsa kavahtaen askeleen takaisin voidakseen tehdä lujempaa vastarintaa. Hän luuli punanahan luontaisen julmuuden ja verenhimon tukahduttaneen kaikki ystävyyden tunteet henkilöä kohtaan, jota hän oli nyt seurannut ikäänkuin olisi ollut tarkoitus tappaa hänet.

Mahdollisesti asian laita olikin niin; mutta tuon tummaihoisen Miami-soturin hyvä suojelushenki karkoitti kiusaajan ja Mul-keep-mo oli sama kiitollinen intiaani, kun hän melkein kohteliaasti lausui:

"Veljeni on hyvin varuillaan; Kalkkarokäärme hiipii hiljaa; veljeni kuulee lehtien kahinan -- nostaa pyssyn ampuakseen."

"Olet oikeassa, Miami", sanoi Brayton, "olit sillä hetkellä lähempänä kuolemaasi kuin milloinkaan ennen, sillä jos olisit tullut hituistakaan lähemmäksi, olisit menettänyt henkesi. Mul-keep-mo, mitä tarkoitit seuraamalla minua tällä lailla?"

"Halutti nähdä, onko veljelläni terävät silmät ja herkät korvat. Hän kulki, missä paljon Miami- ja Shawnee-sotureita; täytyi katsoa tarkkaan -- kuulla kaikki."

"Kuinka mielestäsi käyttäydyin?"

"Veljellä on terävä silmä, herkkä korva -- melkein kuin miamilla."

"Jos tarkoitat, että olen melkein yhtä tarkka kuin sinä, niin pidän kohteliaisuuden suuriarvoisena, mutta jos ajattelit jotakin toista miamia, niin olenpa halukas kilvoittelemaan hänen kanssansa."

Amerikkalainen rotu ei juuri ilmaise tunteitaan, mutta Mul-keep-mo laski kätensä hellästi kuin isä tuon uljaan nuorukaisen olkapäälle.

"Veljeni uljas ja urhoollinen soturi; ei Shawnee- ei Miami-, ei Wyandot- eikä Pottawatomie-soturi voita häntä."

Julmaluontoinen Miami ei ollut milloinkaan lausunut hienompaa kohteliaisuutta. Hän oli koettanut usean omaan rotuunsa kuuluvan soturin taitavuutta ja oli mitellyt voimiaan ja viekkauttaan monen kaukaasialaisen rodun edustajan kanssa, joten hänen kunnioituksensa nuorukaista kohtaan ei ollut liioiteltu. Nuorukainen tarttui kiitollisuudella ystävänsä käteen, ja vähään aikaan ei kumpikaan puhunut sanaakaan.

Sitten Miami-soturi kertoi nousseensa maihin toisissa kanooteissa olleitten intiaanien mukana paljon lähempänä paikkaa, jossa Brayton oli hypännyt rannalle, kuin hän oli odottanutkaan. Maihin nousseiden intiaanien täytyi kulkea aivan yhdensuuntaisesti kuin Brayton ja niin läheltä, että Mul-keep-mo oli käynyt levottomaksi ainoan valkonaamaisen ystävänsä puolesta.

Koska punanahat olivat varmoja, ettei uudisasukkaan perhe voinut päästä pakoon, ja koska he eivät aavistaneet yhdenkään avuntuojan olevan matkalla mökkiä kohti, niin he hylkäsivät tavanomaisen varovaisuutensa liikkuessaan ja kulkivat huolettomasti metsän halki.

Siten saattoi Kalkkarokäärme vähitellen jättäytyä jälkeen ja lähteä seuraamaan Brayton Ripleytä. Nuorukaisen löytämiseen meni vain hetkinen ja nuorukaisen levottomuuden aiheutti se, että hänen tumma ystävänsä pani hänet koetukselle.

Tähän selvittelyyn meni juuri niin paljon aikaa kuin minulta sen kertomiseen, ja sen kestäessä kulkivat ystävykset aukeamaa kohti. Tapansa mukaan kulki Miami-soturi edellä ja hänen kumppaninsa oli iloinen saadessaan 'turvautua punaisen miehen valppauteen, Vaikka hänkin oli harjaantunut metsämies.

He olivat lähellä mökkiä, jonka luona oli suuria vihollisjoukkoja, ja sentähden oli Brayton liikkeissään äärimmäisen varovainen, Kalkkarokäärmeen liikkuessa ystävänsä takia yhtä äänettömästi.

Molemmat huomasivat yhtä aikaa puiden välistä pilkoittavan valkean ja lähtivät sanaakaan kuiskaamatta sinnepäin. Kun molemmat olivat niin taitavia metsämiehiä, oli neuvottelu tarpeeton.

Kahdeksan intiaania oli nuotion ympärillä, joka oli sytytetty näköjään ilman mitään erikoista tarkoitusta, sillä sen läheisyydessä ei ollut puroa eikä mitään vesipaikkaa. Myöskin oli vaikea käsittää, että tuommoinen leiriytyminen oli tarpeellista juuri silloin, kun oli ryhdytty ankariin puuhiin uudistalon ja sen asukasten hävittämiseksi. Viisi soturia istui kaatuneella puunrungolla polttaen pitkävartisia piippujaan ja kolme loikoili maassa myöskin poltellen. Kaikki seurasivat ilmeisellä mielenkiinnolla erään vangin askartelua, joka sillä hetkellä paistoi lihaa nuotiossa. Joukkoon kuului useampia intiaaneja, mutta he olivat poistuneet muualle jättäen toiset huolehtimaan illallisen valmistuksesta.

Joukon kokkina toimiva henkilö oli neekeripalvelija Scipio, joka huomattuaan, ettei häntä heti aiottu kiduttaa, oli hiukan tyyntynyt ja tahtoi nyt kaikin mokomin näyttää, miten hyödyllinen hän oli Shawnee- ja Miami-joukolle. Häntä käskettiin valmistamaan lehmän lihoista ruokaa ja saatuaan eräältä soturilta puukon käteensä kävi hän empimättä toimeen paistaen nyt lihaa semmoisella taidolla, että nälkää kiihoittava tuoksu lemahti molempien lähellä seisovien katselijoiden nenään.

Brayton Ripley hämmästyi tuntiessaan neekerin ja katsoi ympärilleen odottaen näkevänsä muutkin uudisasukkaan perheen jäsenet. Hän ei nähnyt muita: Scipio oli toistaiseksi ainoa läheisyydessä majailevan joukon ottama vanki.

"Miami", kuiskasi Brayton ystävälleen, "kun neekeri on saanut ruoan valmiiksi, niin soturit surmaavat hänet; emmekö voisi mitenkään pelastaa häntä?"

"Hugh!" murahti Kalkkarokäärme halveksivasti; "Mul-keep-mo auttaa valkonaamaa -- ei pidä mustasta miehestä; menettäköön päänahkansa!"

Vaikka kuulostaakin oudolta, niin asian laita on todeltakin niin, ettei amerikkalainen rotu voi sietää afrikkalaista, ja neekerit joutuivat usein intiaanien julmuuden uhriksi. Miami-soturi oli omalla tavallaan ilmaissut tunteensa onnetonta Scipiota kohtaan, jonka kärsimyksiä ja kuolemaa palavassa paalussa hän olisi mielihyvällä katsellut liikahduttamatta sormeansakaan hänen avukseen.

Brayton Ripley oli kyllin viisas ollakseen jatkamatta keskustelua ja sitäpaitsi hän tiesi, että olisi ollut varomatonta auttaa neekeriä, kun Sutherlandin perhe oli sellaisessa kamalassa vaarassa.

Nuotiolla olevan joukon vahtimisesta ei ollut sen enempää hyötyä, joten Mul-keep-mo ja Brayton lähtivät liikkeelle kulkien vasemmalle käsin noin sata kyynärää, jolloin he olivat niin lähellä aukeamaa, että he pysähtyivät neuvottelemaan.

Ratkaisu oli ilmeisesti lähellä, mutta sen käyminen onnelliseen suuntaan näytti mahdottomalta. Tuossa pienessä karkeatekoisessa mökissä pitivät mies, vaimo ja tytär puoliaan viidettäkymmentä verenhimoista intiaania vastaan, jotka ympäröivät mökin joka puolelta ja aikoivat hävittää sen. Ellei mitään aivan tavatonta sattuisi, niin oliko vähintäkään toivoa heidän pelastumisestaan?

Ja miten saattaisivat metsässä piileskelevät ystävykset, Miami-soturi ja valkonaama, antaa heille vähintäkään apua?

Viimeistä kysymystä olivat sekä Mul-keep-mo että hänen kumppaninsa usein pohtineet kuultuaan, että uudisasukas perheineen piti vielä puoliaan vihollista vastaan.

Kysymykseen ei voinut kumpikaan vastata sen kummempaa kuin että oli odotettava siihen saakka, kunnes päästiin paikalle, jolloin oli toimittava olosuhteiden mukaan.

Vihdoinkin he olivat siellä ja niin lähellä aukeamaa, että neliskulmainen rakennus näkyi selvästi. Brayton tunsi valtimonsa lyövän kiivaammin, kun hän katseli tummaa rakennusta, josta ei näkynyt valon sädettäkään. Mitä hän olisi antanutkaan, jos hän olisi voinut suistaa vaaraa sen ympäriltä! Mitkään vaikeudet eivät olisi olleet kyllin suuria pidättämään häntä yrittämästä, jos olisi ollut pienintäkään toivoa menestyksestä.

Eräs ääni hänen vieressään herätti nuorukaisen unelmistaan. Hän käänsi salamannopeasti päätään ja huomasi oudon intiaanin seisovan hänen ja Kalkkarokäärmeen välissä. Viimemainittu oli pysähtynyt aukeaman laitaan ja Brayton oli viisaasti kylläkin jäänyt pari askelta hänestä jälkeen puiden pimentoon, josta terävänkin silmän oli vaikea häntä huomata. Tuo tuntematon intiaani, joka oli ilmestynyt niin äänettömästi, ettei nuorukainen ollut kuullut mitään, oli kuitenkin huomannut hänet; sillä puhellessaan Miami-soturin kanssa katseli hän ympärilleen siihen tapaan kuin hän olisi nähnyt metsästäjän tumman hahmon metsän pimennosta.

Brayton Ripley oli pysynyt kylmäverisenä monessa jännittävässä seikkailussa eikä hän nytkään hätäytynyt. Intiaani oli kyllä huomannut hänet, mutta ei tiennyt vielä, kuka hän oli, ja se seikka lohdutti Braytonia. Häntä luultiin epäilemättä intiaaniksi, joita silloin liikkui kaikkialla aukeaman ympärillä, mutta erehdys voitiin todennäköisesti huomata joka hetki.

Pako olisi heti paljastanut asian todellisen laidan, niin että Brayton peräytyi kauemmaksi metsään hitaasti ja äänettömästi ollenkaan hätäilemättä, kunnes hän ei enää voinut nähdä Miamia eikä hänen kanssaan keskustelevaa intiaania. Heti kun nuorukainen oli varma, ettei häntä voitu nähdä, kiirehti hän käyntiään pysähtymättä ennenkuin oli kiertänyt aukeaman toiselle puolelle melkein vastapäätä keskustelevia punaisia miehiä.

Sillä puolen oli myös hyvin rauhatonta, sillä metsästä kuului alinomaa puhetta ja askeleita, jotka antoivat eloisan kuvan intiaanien lukumäärästä niillä seuduin (kuten sanottiin, eivät intiaanit liikkuneet vähääkään varovaisesti). Niitä näytti liikkuvan kaikkialla, ja Brayton olisi huomattu ennenkuin hän olisi päässyt Sutherlandin kodin näkyvillekään, ellei metsän pimento olisi suojannut häntä. Hänen ei tarvinnut kauan ajatella asiaa, kun hän huomasi, että kohtalo oli näissä jännittävissä tapauksissa suonut hänelle vain katselijan sietämättömän osan.

XIV.

MIAMI JA SHAWNEE.

On helppoa huomata, kuinka monin verroin etevämpi Miami-soturi oli valkonaama veljeään yrityksessä, johon he olivat ryhtyneet auttaakseen vihollisen saartamaa perhettä.

Ollen itse intiaani ja valkoihoisia kohtaan osoittamastaan vihamielisyydestä kuuluisan heimon jäsen oli hän myös hankkinut valkonaamojen leppymättömän ja mitä julmimman vihollisen maineen. Vaikka hän oli useamman kerran auttanut nuorukaista, joka oli kerran tehnyt hänelle hyvän palveluksen, niin häntä ei ollut milloinkaan. surettanut, mikäli hän itse muisti, uskollisuutensa oman heimonsa tapoja kohtaan.

Jos tulisi tunnetuksi, että hän oli pelastanut Brayton Ripleyn, niin hän saattoi selittää sen olleen vain vastapalveluksen. Nuorukainen oli ollut hänelle ystävällinen ja auttanut häntä ja oli tuon vihatun rodun ainoa jäsen, jota vastaan hän ei nostanut sotatapparaansa.