Part 5

Heidän pukunsa oli aivan samanlainen kuin Miami-soturin, Mul-keep-mon, joka rannalle noustessaan oli jättänyt huopapeitteensä kanoottiin. Näillä Shawnee-sotureilla ei myöskään ollut mukanaan huopapeitettä, jota intiaanit kylmemmällä ilmalla aina kantavat hartioillaan. Heidän pitkä, musta tukkansa valui hartioille saakka ja heidän karkeat, epäsäännölliset ja muutenkin vastenmieliset kasvonsa oli nyt tehty vielä inhoittavammiksi sivelemällä niihin kirjavia värejä mitä eriskummallisimpiin kuvioihin.

"Nämä ovat pääjoukon tiedustelijoita", kuiskasi uudisasukas vaimolleen ja tyttärelleen; "olkaa valmiit auttamaan minua oven sulkemisessa."

Perheen naisille ei tarvinnut sanoa, mikä heidän tehtävänsä oli. Tyttären rientäessä noutamaan pyssynsä tarttui vaimo tukevaan puusalpaan ja oli valmis laskemaan sen paikoilleen heti tarpeen vaatiessa. Hän seisoi oven takana; joten lähestyvät intiaanit eivät Voineet nähdä häntä. Alice asettui ladattu pyssy kädessään erään mökin etuseinässä olevan kapean tähystysaukon ääreen, josta hai saattoi nähdä noiden tummien soturien kaikki liikkeet. Viimemainitut näkivät siis mökin luo tultuaan vain uudisasukkaan yksinään.

Tutkiessaan vieraitaan piteli Sutherland luodikkoaan edessään poikittain sellaisessa asennossa, että hän saattoi ampua salamannopeasti.

Kuten sanottu, oli tuo sotamaalauksilla koristettu kolmikko hyvin ilkeän näköinen ja jokainen soturi oli täysissä aseissa. He kävelivät peräkkäin noin parinkymmenen kyynärän päähän mökistä; siinä he muuttivat marssijärjestyksen siirtymällä toistensa rinnalle, niinkuin sotilaat muodostavat jonosta ryhmän, ja etenivät siten kaikki kolme rinnakkain. Sutherland oli ollut niin kauan rajaseudulla, että hän heti joukon ilmestyessä metsästä kykeni sanomaan, kuka noista kolmesta oli joukon johtaja. Hän oli kumppaneitaan hiukan lyhyempi ja hänen hartiansa olivat huomattavasti kumarat, mikä muuten on hyvin harvinaista intiaanien keskuudessa. Hänen kasvojansa korviin saakka peittävät punaiset, mustat, keltaiset ja valkoiset renkaat ja kuviot, joita oli myös maalattu hänen hevosjouhien kaltaisiin, hartioille ulottuviin hiuksiinsa, tekivät hänet niin hirvittävän näköiseksi, että sitä on mahdoton kuvata.

Sutherland huomasi erittäinkin silmien ympärille maalatut valkoiset renkaat, suupielistä lähtevät yhdensuuntaiset keltaiset viirut ja siellä täällä helakanpunaisia, erikoista hahmottelutaitoa osoittavia piirroksia, joita ei tavata muilla intiaaneilla. Nämä seikat ja se että hän hieman nilkutti kävellessään, ilmaisivat uudisasukkaalle heti ensi näkemällä, kuka hän oli.

Hän oli tuo tunnettu Haw-hu-da (Valveillaan Nukkuja), eräs Shawnee-heimon julmimpia ja peloittavimpia päälliköitä, jonka suurin intohimo elämässä oli hänen leppymätön ja kuluttava vihansa valkoista rotua kohtaan. Siihen aikaan oli Pittsburgin länsipuolella tuskin yhtään uudisasutusta, jossa hänen nimensä mainitseminen ei olisi saanut asukkaita kauhusta värähtämään. Hän oli monta kertaa johtanut sotureitaan taistelussa yhtäläisellä sotataidolla kuin hänen kilpailijansa, tuo kuuluisa Tecumseh, ja hänen huima rohkeutensa oli useat kerrat saattanut hänet peloittaviin kaksinkamppailuihin valkoisten metsästäjien ja sanansaattajien kanssa, jotka alituisesti liikkuivat edestakaisin rajaseudun uudisasutusten välillä.

Tuo keski-ikäinen Shawnee-soturi oli tavattoman vahva, toimelias ja taitava. Aarniometsien kätköissä hyökkäsi hän jäntevän metsästäjän kimppuun jättäen vastustajansa usein kuoliaana makaamaan taistelupaikalle. Uusi päänahka lisättiin taas tuohon kamalaan kimppuun, joka heilahteli tuulessa Shawnee-soturin wigwamin ulkopuolella. [Wigwam = intiaanikota.]

"Seis!" karjaisi Sutherland joukon tultua noin kahdentoista kyynärän päähän aikomatta laisinkaan pysähtyä. "Sanokaa mitä haluatte."

Kaksi soturia pysähtyi kuullessaan nuo jyrkät sanat, mutta julma Haw-hu-da iski käärmemäisen katseensa uudisasukkaaseen ja tuli eteenpäin vain hiukan hidastuttaen käyntiään.

"Seis!" jyrähti portailta, "tahi ammun sinut. Mitä tahdot, koska tulet käskemättä luokseni?"

Intiaanipäällikkö ei tohtinut olla noudattamatta tätä varoitusta, vaan peräytyi takaisin uudisasukkaan uhkaavan käytöksen ja leimuavan katseen pakottamana. Ollessaan noin kolmen askeleen päässä kumppaneistaan ja noin kymmenen askeleen päässä karkeatekoisen mökin melkein suljetusta ovesta hän pysähtyi.

"Kuinka voit, veljeni?" kysyi intiaani puhuen englannin kieltä paremmin kuin muut heikäläiset.

"Sano mitä tahdot", koveni Sutherland.

"Shawnee-soturit väsyneitä -- ovat metsästäneet kauan aikaa -- tahtovat tulla veljeni majaan lepäämään -- menevät sitten tiehensä."

"Onko Shawnee-soturista tullut akka, koska häntä peloittaa nukkua metsässä, kuten hänen isänsä ovat tehneet?"

Tämä letkaus näytti sattuvan noihin punaisiin miehiin, sillä intiaanille ei ole mikään syytös loukkaavampi kuin akaksi sanominen. Mikään ilkiteko ei hänestä ole niin katala kuin käyttäytyminen sillä tavalla, että se oikeuttaa toiset nimittämään häntä pilkkanimellä "akka".

"Shawnee-soturi ei ole akka -- tule antamaan kättä veljellesi."

"Haw-hu-dan käsi on punainen valkoisen miehen verestä. En tahdo antaa hänelle kättä."

Tämä vastarinta oli odottamaton. Päällikkö lienee tuntenut, että kuuluisuudella oli niin hyvät kuin huonotkin puolensa, koska se teki tällä kertaa mahdottomaksi näytellä veljen osaa sitä kohtaan, jonka hän aikoi tuhota. Vaikka hän olikin hämmästynyt, niin intiaanin tapaan hän ei ilmaissut sitä. Hän katseli kiinteästi uudisasukasta, joka oli rohjennut evätä hänen pyyntönsä.

Noiden kahden välinen keskustelu oli hyvin harkittu ja siihen kulunut aika hyvin lyhyt, mutta Silas Sutherlandin terävät silmät huomasivat kaikki epäilyttävät merkinannot. Vaikka hän katselikin hievahtamatta tuota Shawnee-päällikköä, niin molemmat toiset olivat myöskin näkyvissä, ja hän saattoi samalla seurata kaikkia heidän liikkeitään ja vieläpä nähdä heidän kasvojensa ilmeetkin niin hyvin kuin sotamaalaukselta kävi päinsä. Kumpikin soturi piti pyssyään oikeassa kädessään juuri lukon etupuolelta niin, että ase oli vaakasuorassa melkein tasapainossa. Hanan jännittäminen ja pyssyn nostaminen poskelle olisi käynyt hyvin äkkiä, mutta valppainkaan pyssymies ei olisi nyt voittanut uudisasukasta valppaudessa.

Taimpana seisova Shawnee-soturi, joka siihen saakka oli pidellyt pyssyänsä lukon etupuolelta kuten toisetkin, muutti nyt hiljaa ja salakähmää sormensa lukon taakse. Sitten hän hitaasti nosti hanan täyteen vireeseen.

Vaikka Sutherland katseli Haw-hu-dan kasvoja, niin hän näki tuon kömpelön, kellertävää piikiven palasta pitelevän hanan hiljalleen nousevan niin heikosti napsahtaen, ettei sitä voinut ollenkaan kuulla puheen aikana. Hana jäi ylös muistuttaen hyökkäävän käärmeen päätä, joka odottaa sopivaa hetkeä iskeäkseen.

Tuo roisto aikoi olla valmiina lyhyen keskustelun tuloksen varalta. Viritettyään luodikkonsa hanan saattoi hän silmänräpäyksessä nostaa sen poskelleen ja laukaista.

Haw-hu-da huomasi heti uudisasukkaan vastauksesta, ettei häntä sotureineen laskettaisi sisälle. Oli turhaa tuhlata sanoja, ja nostaen kätensä päänsä päälle hän sanoi raivosta kähisevällä äänellä:

"Shawneet ovat kaivaneet maasta sotatapparan -- valkonaama pian tapettu -- muita 'pitkäpuukkoisia' ei lähellä" --

Päällikkö ei nostanut kättään ainoastaan sanojensa vahvikkeeksi, vaan myöskin merkiksi takana olevalle soturille, joka oli niin lähellä, että päällikkö oli kuullut lukon napsahduksen. Hänen ei siis tarvinnut ollenkaan kääntyä saadakseen tietää, oliko intiaani valmis toimimaan nähdessään sovitun merkin.

Haw-hu-dan raivoisa äänensävy oli kuin käsky, ja vasta viimeisiä sanoja lausuessaan hän nosti kätensä ikäänkuin karkoittaakseen hyttysen maalatulta poskeltaan. Samassa heilahti luodikko ylöspäin ja soturi laukaisi suoraan tuon uudisasukkaan rintaa kohti, joka oli rohjennut julkeasti päin naamaa uhmata Shawnee-heimon mahtavaa päällikköä.

Se tapahtui hämmästyttävän nopeasti, mutta Silas Sutherland oli vieläkin nopeampi. Hanan salakähmäinen viritys oli varoittanut häntä, ja samalla hetkellä kuin intiaani nosti kätensä, paiskasi hän oven kiinni.

"Nyt, Polly, salpa paikoilleen", sanoi hän vaimolleen, kun pyssy pamahti ulkopuolella ja kuula tunkeutui syvälle tammiseen oveen. Hänen vaimonsa kädet olivat alkaneet puutua raskaan salvan pitelemisestä, mutta hän ei hellittänyt sitä. Hän laski toisen pään paikalleen oikeanpuoleiseen rautakoukkuun ja hänen miehensä tarttui kiinni toiseen päähän asettaen sen samalla tavalla vasemmanpuoleiseen koukkuun. Ovi oli siten mahdollisimman lujasti teljetty ja shawneitten täytyi jäädä sillä kertaa ulkopuolelle.

Odotettiin intiaanien ryntäävän ovea vastaan, mutta perheen suureksi hämmästykseksi ei sellaista yritettykään. Soturit kaiketi käsittivät sen olevan turhan yrityksen, sillä he kääntyivät viipymättä ympäri ja kulkien avoimen pellon poikki katosivat synkkenevään pimeyteen.

"Tuo tietää taistelua", sanoi isä, "ja meidän on koetettava parastamme. Ystävämme ovat kaukana ja yksin Jumala voi meitä auttaa."

Puhuessaan hän asetti luodikkonsa loukkoon. Kapean tähystysaukon ääressä seisova Alice katsoi pyssy koholla noiden kolmen soturin jälkeen niin kauan, kunnes he häipyivät näkyvistä, jolloin hän myöskin kääntyi ja asetti luodikkonsa isänsä aseen viereen.

"Olisin osunut tuohon teidän kanssanne keskustelevaan intiaaniin yhtä helposti kuin tämän tuvan seinään kymmenen askeleen päästä", sanoi tyttö kauniiden kasvojensa punastuessa; "ja kuullessani teidän sanovan, että hän oli tuo pelätty Haw-hu-da, niin minua halutti kovin ampua hänet siihen paikkaan."

"Ehkä olisi ollut viisainta tehdä niin -- joka tapauksessa ei kukaan olisi surrut hänen kuolemaansa; mutta kuitenkin olen hyvilläni, että hillitsit itsesi."

"Niin olen minäkin", vastasi Alice. "En milloinkaan ammu ketään, vaikkapa se olisi vihollisenikin, ellei ole pakko tehdä niin pelastaakseni ystävääni tahi itseäni."

"Niin juuri pitääkin kristityn ja minun rakkaan tyttäreni puhua. Pelkäänpä ajan olevan lähellä, jolloin saat laukoa pyssyäsi niin tiheään kuin suinkin kerkeät ladata ja tähdätä. Mutta nyt meillä on muuta tekemistä."

Noita kapeita tähystysaukkoja, joista olemme puhuneet, oli kaksi alemman kerroksen jokaisessa neljässä seinässä. Alemmassa kerroksessa oli vain yksi iso huone, josta päästiin tikapuita myöten toiseen kerrokseen, joka oli jaettu kolmeen osastoon. Aavistaen nyt uhkaavan vaaran oli uudisasukas laittanut raskaat tammiset luukut, jotka saattoi aivan äänettömästi sysätä sisäpuolelta aukkojen eteen. Minkään luodikon kuulat eivät voineet lävistää niitä ja asukkaat olivat turvassa niin kauan kuin luukut olivat paikoillaan.

Kun luukut suljettiin, niin huone olisi jäänyt pimeäksi, ellei liedellä olisi räiskynyt kirkas valkea. Sen lisäksi sytytettiin vielä kynttilä, joka pantiin oven eteen asetetulle pöydälle. Vaikka ei ollut ollenkaan tarpeellista kattaa pöytää siihen, niin kuitenkin kaikitenkin tuntui jokaisesta turvallisemmalta kokoutua illallisen ääreen paikassa, jota vihollinen todennäköisesti ei voisi aavistaakaan.

Uudisasukkaan selkä melkein kosketti raskasta ovea, joka oli suljettu ja pantu salpaan semmoisella kiireellä; hänen tyttärensä istui hänen oikealla puolellaan ja hänen vaimonsa häntä vastapäätä. Lausuttuaan ruokasiunauksensa ja rukoiltuaan Jumalan varjelusta tässä vaarallisessa tilanteessa aloittivat nuo kolme vaatimattoman ateriansa. Vaikka viimeiset levottomuutta herättävät uutiset ja tapahtumat olivat turmelleet jokaisen ruokahalun, niin kaikki söivät kuitenkin sellaisella hartaudella, ettei sitä olisi voinut odottaa asiain ollessa sillä kannalla.

"Olen huolissani Scipion tähden", sanoi Alice lopetettuaan syömisen. "Hän lähti hakemaan lehmää ja hänen olisi pitänyt ehtiä takaisin kauan sitten."

"Ehkäpä hän oli tulossa kotiin, mutta oli nähtyään Haw-hu-dan ystävineen siksi viisas, ettei näyttäytynyt."

"Scipio parka ei ole niin sukkelapäinen", sanoi äiti, "ja minä olen melkein varma, että hänelle on tapahtunut jotakin."

"Hänen tilansa ei voi olla vakavampi kuin meidänkään -- olkaa hiljaa!" lisäsi uudisasukas kuiskaten ja nosti varoittaen kätensä.

Aterian päätyttyä nojasi Sutherland ovea vastaan, ja silloin hän tunsi, että joku työnsi ulkopuolelta ovea sisäänpäin. Vaikka ponnistus oli niin hiljainen, arvasi hän jonkun tahi useampien sotureiden puskevan ovea vastaan ikäänkuin koetellakseen sen kestävyyttä.

"Intiaanit ovat palanneet", sanoi hän matalalla äänellä.

Sitten hän nousi ja astui hiljaa kapean tähystysaukon ääreen, ja vedettyään luukkua hiukan sivulle hän katsahti ulos. Hän oli oikeassa. Joukko tummia, varjontapaisia olentoja oli koolla majan edessä tutkien salavihkaa ovea, joka oli suljettu heidän nenänsä edessä.

XI.

SCIPION SEIKKAILUT.

Scipiolle, uudisasukkaan neekeripalvelijalle, oli yö hyvin vaiherikas.

Hän ei jaksanut hillitä kiukkuaan, kun lehmä ei tullut kotiin säännölliseen aikaan. Hänellä ei ollut edes sen verran aikaa, että hän olisi ottanut toisen pyssyn majasta mukaansa, vaan hän lähti kiireesti metsään tuodakseen karkurin kotiin ja kiirehtien ystäviään poistumaan majasta Viivyttelemättä.

"Semmoistahan se aina on", sanoi hän muistaessaan, kuinka mr Sutherland ei ollut välittänyt lähimmässä varustuksessa asuvain ystäväinsä varoituksista. "Milloin Scipio vain antaa hyviä neuvojansa, niin kaikki luulevat olevan viisainta tehdä päinvastoin. Olisipa minulla ollut aikaa oikein tuumia asiaa, niin olisin yllyttänyt heitä pysymään rauhassa paikoillaan, ja totta vieköön he olisivatkin heti koonneet kamppeensa ja painuneet sen tulimmaista kyytiä metsiin. Mihinkähän se lehmän halvattukin on taas joutunut?" huudahti hän pysähtyen ja katseli ympärilleen pimenevässä metsässä.

Päästyään noin parinsadan kyynärän päähän talosta tuli lehmä aina samaa tietä kotiin. Siten näkyi aukeaman laidassa selvä metsään johtava polku. Sitä mukaa kuin mentiin pitemmälle oli lehmä yhä useammin poikennut pois polulta, joka kävi yhä epäselvemmäksi, kunnes se katosi kokonaan.

Scipio oli seurannut polkua mahdollisimman kauas ja pysähtyen kysyi hän itsekseen kärsimättömästi, mistä hän nyt etsisi eksynyttä eläintä. Synkkenevä hämärä ja epäselvä polku tekivät säännöllisen etsimisen mahdottomaksi. Hän oli varma siitä, että hän löytäisi lehmän polulta tahi sen läheisyydestä. Kun niin ei käynytkään, niin hän kiukustui yhä enemmän.

"Se harmin kappale", mutisi hän vetäen taskustaan ison linkkuveitsensä. "Kunhan minä löydän sen elukan, niin minä opetan sen tekemään toiste tällä tavoin."

Polun läheltä hän taittoi veitsellään kaksitoista jalkaa pitkän ja tyvipuolesta parin tuuman vahvuisen hickoryvesan ja hitaasti eteenpäin käydessään siloitti sen päästä toiseen, kunnes hänellä oli erinomainen ajovitsa.

"Kas siinä!" murahti hän lipsauttaen veitsensä linkkuun ja solahduttaen sen taskuunsa; "kunhan minä nyt tapaan sen kantturan, niin minä voitelen sen niin perinpohjin, ettei se enää milloinkaan tohdi menetellä näin halpamaisesti. -- Ohoh!"

Suoraan edessäpäin hän näki jonkun eläimen hämärät ääriviivat.

"Tuossahan se nyt on!" kuiskasi hän; "ja ellen erehdy, min se on minuun takaperin eikä siis voi huomata minua, ennenkuin isken sen kimppuun. Saanenkohan sinut hyppyyseen?"

Naurua hykertäen itsekseen hiipi tuo ilostunut mies kyyristyneenä eteenpäin ikäänkuin vihollisen leiriä lähestyvä intiaani. Hän asteli äänettömästi ja kävi sitä varovaisemmaksi, mitä lähemmäksi hän tuli vihansa esinettä.

Hänen tarkoituksensa oli päästä lähelle ja sitten nostaa vitsansa mahdollisimman korkealle ja antaa sen pudota lehmän selkään niin lujasti, että se riitti täydellisesti rankaisemaan lehmän osoittaman huolimattomuuden.

Se oli jokseenkin arkaluontoinen tehtävä ja Scipiolla oli pahoja aavistuksia hiipiessään varpaisillaan eteenpäin, mutta käyden kumarassa ja astuen äärimmäisen varovasti pääsi hän pian niin lähelle, että eläin ei voinut mitenkään välttää odottavaa rangaistusta, vaikka se olisi hypännyt seisoalleenkin.

Tarttuen molemmin käsin hickory-vitsan tyvipuoleen kohotti hän äkkiä sen korkealle ja iski sitten eläintä niin, että ilma vihelsi.

"Kas tästä minä sinulle annan, tuhannen kanttura, ettäs tiedät tulla kotiin ihmisten aikaan. Luulenpa, ettei sinua enää haluta yrittää tätä temppua."

Otaksuttu lehmä nousi takajaloilleen hurjasti mölisten ja iski etukäpälällään neekeriä kohti. Oli hiuskarvan varassa, ettei isku sattunut -- jos toisin olisi käynyt, niin neekeri ei olisi enää noussut -- vaistomainen hypähdys takaisin pelasti tällä kertaa Scipion, joka erehdyksensä huomattuaan kääntyi heti ympäri ja syöksyi pakoon niin nopeasti kuin jaloista pääsi oksista, puista ja mistään esteistä välittämättä.

"Tuli on irti! murhaajia! karhuja! intiaaneja! ryöväreitä!" läähätti hän, "se ei ollutkaan lehmä, se oli karhu!" Asian laita oli todellakin niin. Luontokappale, jonka luokse hän oli niin varovaisesti hiipinyt ja jonka karvaista selkää hän oli iskenyt hickory-vitsallaan, oli kuin olikin suuri musta karhu, joka seisoi torkahdellen paikallaan aavistamatta ollenkaan häiritsijän lähestymistä.

Olosuhteet olivat Scipiolle suotuisat. Ensinnäkin voidaan olettaa, ettei lyönti, vaikkakin voimakas, aiheuttanut mesikämmenelle juuri mitään kipua paksun turkin tähden. Toiseksi oli jo syksy käsissä, jolloin eläin oli lihava herkuteltuaan terhoilla ja pähkinöillä ja hidas ja laiska alkamaan tappelua, jota se silloin mieluummin karttoi.

Olisipa oltu helmikuussa, kun nälkä välistä ajaa otson talvipesästään, tahi myöhemmin keväällä, kun se on laiha, nälkäinen ja kiukkuinen, niin erehdyksen tekijälle olisi käynyt huonosti. Noustuaan takajaloilleen ja koetettuaan lyödä rauhansa häiritsijää laskeutui karhu jälleen nelinkontan eikä yrittänytkään takaa-ajoa.

Scipio syöksyi samaa kyytiä ainakin sadan kyynärän päähän eikä olisi silloinkaan pysähtynyt, ellei hän olisi juossut erästä tammea Vastaan niin hurjasti, että hän kellahti iskusta nurin. Päästyään jaloilleen hän oli jatkamaisillaan huimaa pakoaan, kun hän huomasikin, ettei kukaan ajanut häntä takaa.

"Olen pahoillani tuon puun tähden", sanoi hän, "sillä tiedän, että päälläni antamani iskut ovat parantumattomia. Luulenpa, ettei karhu Voinut nähdä minua, kun olen niin musta."

Hän seisoi jonkun minuutin hievahtamatta. Ei ollut mitään pelkoa: karhua ei näkynyt eikä kuulunut.

Scipio ihmetteli nyt, menisikö hän kotiin vai jatkaisiko etsimistään. Hän halusi luopua jahdista, josta hän oli siihen saakka saanut vain iskuja ja kauhistusta vaivansa palkkioksi, mutta ollen äärimmäisen itsepäinen päätti hän suorittaa tehtävänsä kaiken uhallakin, vaikka hänen työskentelynsä ei voinut mitenkään sujua järjestelmällisesti.

"Vaikka se vanha lehmä olisi kulkenut neljänsadan tuhannen penikulman päähän, niin minä menen perässä. Meneehän siihen aikaa ja voi käydä niinkin, etten löydäkään sitä, jolloin saan jälleen alkaa alusta."

Hänen onnekseen löytyi eksynyt eläin kymmenen minuutin kuluttua. Kiireesti paetessaan oli Scipio joutunut kauemmaksi metsään ja loitolle uudisasutukselle johtavasta polusta. Hän lähti etsimään polkua ja kuljettuaan noin parikymmentä askelta oli hän vähältä kompastua maassa makaavaan lehmään.

"Nyt et kujeilekaan kanssani!" huudahti hän hypäten taaksepäin; "ehkä oletkin vain toinen karhu lehmän hahmossa, joka houkuttelee minua lyömään sinua selkään saadaksesi näyttää sitten minulle oikein, kuka käski!" Puiden alla oli niin pimeä kirkkaasta kuutamosta huolimatta, ettei Scipio olisi huomannut lehmää, ellei hän olisi melkein kompastunut siihen. Vetäen esiin piikiven ja taulan, jotka hänellä olivat aina mukana, kyykistyi hän maahan, kokosi muutamia kuivia lehtiä ja alkoi alkuperäisillä vehkeillään kärsivällisesti sytytellä tulta, joka pian leimusikin kirkkaasti. Hän lisäsi nuotioon kuivia lehtiä ja oksia, kunnes liekit valaisivat melkoisen alan.

Edessä oleva näky pani neekerin hätkähtämään. Siinä oli lehmä kuolleena, intiaanin sotatapparan isku oli sattunut sen päähän. Se oli hillittömän julma teko, sen ajan ihmisille luonteenomainen.

Scipio seisoi muutamia minuutteja vaieten katsellen surullista näkyä. Hän oli hidasjärkinen, mutta hänkin ymmärsi lehmän tappamisella olevan syvemmän merkityksen. Hänen yksinpuhelunsa oli kuvaava:

"Olen iloinen, ettei karhu ollut lehmä, sillä minun olisi nyt paha olla lyötyäni sitä sen jälkeen kuin intiaanit olivat tappaneet sen. Mutta missä ovat intiaanit?"

Hänen kysymykseensä ei olisi voinut tulla sukkelampaa eikä hämmästyttävämpää vastausta kuin seurasi. Scipio kuuli heikkoa kahinaa ja kääntyessään katsomaan näki hän kaksi intiaanisoturia seisovan vieressään. Ne olivat varmaankin olleet läheisyydessä ja olivat tulleet paikalle tulen houkuttelemina.

"Mitä kuuluu? mitä kuuluu?" sanoi toinen maalauksilla koristettu punainen mies vielä huonommalla englannin kielellä kuin Haw-hu-da.

Tervehdystä seurasi irvistys ja mies ojensi kätensä, johon tuo säikähtynyt neekeri totta puhuen tarttui hyvin varovasti.

Oli ilmeistä, että soturit kuuluivat suureen joukkoon, jonka Silas Sutherland oli samana iltapäivänä huomannut Ohio-joen Kentuckyn puoleisella rannalla. Jokin joukkue oli tullut joen poikki eikä voinut epäilläkään, mitä heillä oli mielessä aukeamalla olevaan mökkiin ja sen asukkaisiin nähden. Nämä molemmat soturit olivat yhtä täydellisesti aseistetut kuin ne kolme, jotka olivat pyytämässä yösijaa uudisasukkaan majasta, mutta joilta se evättiin.

"Mi-mi-minä toivon teidän jaksavan mainiosti", sanoi luhistunut Scipio vapisevalla äänellä. "Miten on väkenne ja ystäväinne laita?"

"Mene, mene", sanoi soturi, joka oli tarttunut hänen käteensä, viitaten suuntaan, joka oli melkein päinvastainen kuin se, jolla Sutherlandin mökki oli.

"Hyvä on", vastasi Scipio totellen, "en tiennyt oikein mitä tehdä, mutta te olitte niin ystävällisiä ja tulitte minua neuvomaan."

Hän poistui puiden väliin vangitsijoidensa seuratessa lähellä, ja vaikka hän useamman kerran ajatteli lähteä pakoon, niin hän ei uskaltanut. Vähän aikaa kuljettuaan saapuivat vanki ja vartijat nuotiolle, jonka ympärillä loikoi noin kaksitoista Miami-soturia.

XII.

RIPLEY VAARASSA.

Muistettaneen että Brayton Ripley odotellessaan liittolaisensa Miami-soturin paluuta metsän synkässä varjossa Ohio-joen rannalla kuuli erään intiaanin hiipivän häntä kohti. Ensin hän luuli tulijaa ystäväksensä Miami-soturiksi, mutta huomasi samassa erehtyneensä, sillä hiipivä intiaani olikin vihollinen.

Nuori mies oli silloin juuri erään suuren kastanjapuun lähellä noin askeleen päässä siitä. Hän peräytyi äänettömästi askeleen, niin että hän nojasi pitkin pituuttaan puuta vasten.

Hän seisoi puun pimeässä varjossa, sillä kuu valaisi päinvastaiselta suunnalta ja lehvistö oli niin tiheä, ettei valo voinut tunkea sen lävitse, joten puiden alla oli aivan pimeää. Tulija -- eräs shawnee-soturi -- oli melkein yhtä näkymätön. Oli juuri niin valoisaa, että saattoi hämärästi erottaa hänen hahmonsa.

Hänen päänsä näkyi selvemmin kuin hänen muu ruumiinsa, ja hiuslaitteesta tunsi Brayton hänet shawneeksi. Hänen hiuksensa oli laitettu eri lailla kuin hänen tovereidensa, sillä ne oli leikattu heimon vanhan tavan mukaan lyhyiksi jättämällä päälaelle töyhdön, jota nimitettiin päänahka- eli skalppitöyhdöksi. Se oli sitomalla laitettu niin kankeaksi että se kohosi päälaelta muutamia tuumia korkealle haarautuen sitten suurena tupsuna joka puolelle. Tukkalaitteeseen oli pujoteltu värjättyjä kotkan sulkia, jotka päivänvalossa tekivät intiaanin hyvin merkillisen näköiseksi.

Koska Kalkkarokäärme oli lähtenyt tutkimaan syytä siihen, että säikähtynyt peura oli kääntynyt uimaan vastavirtaa, niin samaa voidaan otaksua myös intiaaneista, jotka olivat aiheuttaneet peuran kummallisen menettelyn. Joku heistä oli lähtenyt ottamaan selkoa, mitä peura toisella kerralla pelästyi, kun se lähti uimaan takaisin joen poikki.