Intiaanin kiitollisuus: Seikkailuja kaukaisessa lännessä

Part 4

Chapter 42,965 wordsPublic domain

Kuten ensimmäiselläkin kerralla keksi intiaanin takana istuva nuorukainen heti huudahduksen syyn. Toisella rannalla palavan nuotion kohdalta lähti jotakin liikkeelle keskijokea kohti. Koska siellä ei ollut melkein mitään varjoa, niin se huomattiin heti, mutta kun ei voinut aivan tarkasti nähdä, niin ei valkoinen mies eikä Miamikaan voinut pariin minuuttiin sanoa, mikä se oli. Että se oli nuotiolle kokoutuneen soturijoukon vehkeitä ei kumpikaan epäillyt, ja ulkonäöltään se oli pikemmin kanootti kuin joku henkilö.

Brayton kurotti päänsä eteenpäin kanootin laidan yli ja katseli joen poikki nopeasti uivaa esinettä, joka tulisi maihin noin sadan kyynärän päässä heidän alapuolellaan, ellei suunta muuttuisi. Esineen tultua lähemmäksi huomasi tuo nuori uudisasukas sen olevan haaraisen puunoksan kaltaisen, josta lehdet olivat varisseet pois.

"Vai niin", naurahti Brayton ojentuen suoraksi, "näettekös mikä se on, Miami?"

"Kyllä, se on pelästynyt -- sillä kiire."

Iso peura oli hypännyt veteen ja ui voimakkain vedoin Ohion rantaa kohti. Noille kahdelle metsästäjälle olisi ollut maailman helpoin asia meloa sitä Vastaan ja lyödä se kuoliaaksi kaikista pakoyrityksistä huolimatta. Mutta sitä he eivät aikoneetkaan tehdä. He olivat vähän aikaa sitten syöneet illalliseksi kauriinpaistia ja saattoivat tarpeen vaatiessa paastotakin pari päivää. Peuran pyydystäminen houkutteli kylläkin vahvasti, mutta ajatellessaan, että se voisi saattaa heidät jatkuviin vaaroihin, he luopuivat tuumasta.

Peuran tultua selvemmin näkyviin ilmaisivat monihaaraiset sarvet eläimen olevan kooltaan ison, jonka näkeminen olisi ilahduttanut jokaisen vanhan eränkävijän sydäntä.

"Voisinpa helposti lävistää sen kuulallani!" ajatteli nuori Ripley ja hänen sormensa syyhyivät nostaa pyssy poskelle ja laukaista. Mutta hän tyytyi vain ihailemaan sen monihaaraisia sarvia ja kaunista päätä, kun eläin kuono ja otsa vedenpinnan tasalla ui eteenpäin.

Juuri kun peura oli katoamaisillaan varjoon, jossa sen jalkojen olisi jo pitänyt pohjata, kääntyi se pärskyen ja puhallellen ympäri ja alkoi kiivaasti uida vastavirtaa suoraan kanoottia kohti.

Ojentaen hiljaa kätensä tarttui Brayton pieneen oksaan ja pitäen kanoottiaan yhdessä kohden odottivat hän ja Miami peuran lähestymistä. Viimemainittu puski eteenpäin höyryvenheen lailla ja huomasi kanootin vasta noin kahdentoista jalan päästä. Se olisi ehkä tullut vieläkin lähemmäksi, ellei melaa pitelevä Kalkkarokäärme olisi äkkiä ojentanut kättänsä ensin sivulle ja sitten ylöspäin ikäänkuin joku hyppijäukko ja kumartunut eteenpäin kuin ottaakseen peuran syliinsä.

Peura oli jo ennestään peloissaan ja nyt se säikähtyi vieläkin enemmän. Uudestaan pärskähtäen se kääntyi kauhistuneena ympäri saattaen kiivailla liikkeillään veden pyörteilemään kuin laivanpotkurin iskuista ja alkoi uida Kentuckyn rantaa kohti kaikella epätoivon vimmalla, joka on järjettömille, pelästyneille luontokappaleille niin ominainen.

Mikään nelijalkainen ei voinut uida sen nopeammin ja tarmokkaammin. Sen pään molemmilla puolin näkyi vedenpinta särkyvän teräväkulmaisesti kuun valossa kimaltelevaksi vanavedeksi, ja vaikka Miami olikin taitava kanootin meloja, niin hän olisi saanut panna kaiken taitonsa liikkeelle saavuttaakseen tuon pakenevan eläimen.

Mul-keep-mo ja Brayton Ripley eivät olleet kumpikaan puhuneet sanaakaan, ainoastaan soturin tekemät liikkeet olivat tämän kaiken aiheuttaneet. Molemmat istuivat katsellen hurjasti pakenevaa peuraa, joka seniltaisten kokemustensa nojalla lienee ajatellut, että maailman järjestys oli aivan järkytetty.

Äkkiä Brayton huomasi kanootin tutisevan ikäänkuin joku olisi tarttunut kiinni sen emäpuuhun ja ravistanut sitä heikosti. Mutta hän oli ymmällään ainoastaan hetken, sillä tuo outo ilmiö johtui siitä, että Miami nauroi sydämellisesti peuralle tekemälleen kepposelle.

Brayton ei ollut milloinkaan nähnyt Mul-keep-mon nauravan, eikä luultavasti kukaan muukaan, sillä vain suojeleman pimeyden tähden päästi intiaani hilpeytensä sillä kertaa valloilleen. Tapaus oli kuitenkin niin harvinainen, ettei nuori Ripley malttanut olla sanomatta:

"Veljeni mieli on niin iloinen, että hän nauraa ihan valkoisen miehen tapaan."

Hilpeys hävisi niin äkkiä kuin olisi kanootti vaipunut silmänräpäyksessä joen pohjaan. Ellei Miami olisi istunut niin varjossa ja hänen kasvonsa olleet maalin peitossa, niin olisi voinut nähdä noiden kuparinvaristen piirteitten tummenevan häpeästä, että eräs valkonaama oli nähnyt hänen nauravan.

Mutta toveruksilla oli edessään vaikea paikka, ja vaikka Braytonia hänen kumppaninsa huvittikin suuresti, niin halu pilantekoon katosi nopeasti. He olivat vihollisen nuotion ja myöskin Sutherlandien kodin lähellä, jos niillä oli enää mitään kotia jäljellä. Parhaimmassa tapauksessa oli tuo eristetty perhe juuri auttavien ystävien tarpeessa, ja mikään ei voinut voittaa nuoren Ripleyn kiihkoa päästä Miamin keralla lisäämään aseineen talon puolustusvoimia.

Brayton hellitti oksan, joka piteli tuohi kanoottia paikallaan, mutta ennenkuin kanootti oli saavuttanut hitaasti juoksevan virran nopeuden, Miami ei ainoastaan pysähdyttänyt sitä, vaan alkoi meloa sitä takaisinpäin vastavirtaa. Tietäen sen hämmästyttävän hänen kumppaniaan hän käänsi päänsä sivulle ja kuiskasi olkansa ylitse:

"Peura säikähti kahdesti; mikä pelästytti sen ensi kerralla?"

Huomautuksen loppuosa, vaikkakin kysyvässä muodossa, oli vastaus Brayton Ripleyn mielessä pyörineeseen kysymykseen. Muistettaneen peuran äkkiä muuttaneen suuntaansa vähäistä ennen kuin Miami säikähdytti sitä. Tavallisuudessa se olisi maihinnousupaikkaa etsiessään ehkä uinut hiukan oikealle tahi vasemmalle, mutta nyt se lähti uimaan suoraan joen poikki. Takaisinpaluu tapahtui juuri silloin kun se oli pääsemäisillään rannalle, ja siitä päättäen se oli pelästynyt jotakin siellä.

Mikä aiheutti tämän äkillisen käännöksen? Tahi toistaaksemme Miamin sanat: Mikä pelästytti sen ensi kerralla?

Valppaus ja varovaisuus eivät ole ainoastaan amerikkalaisen intiaanin perinnäisvaistoja, vaan ne ovat myös hänen kaikista kehittyneimmät ominaisuutensa. Tuhannet pikkuseikat, joilla ei ole sivistyneelle ihmiselle mitään merkitystä, ilmaisevat hänelle paljon. Se tosiasia, että peura, joka uituaan Ohio-joen yli aikoi juuri nousta rannalle pudistamaan turkistaan kaikki miljoonat vesipisarat, kääntyi niin äkkiä takaisin, varoitti Miamia yhtä paljon kuin jos hän olisi kuullut vihollisen pyssyn pamahtavan ja kuulan viheltävän.

Brayton oli avannut suunsa pannakseen vastalauseen takaisinpäin-menoa vastaan, mutta ajatellessaan kumppaninsa taitoa ja oveluutta hän vaikeni.

Kalkkarokäärme huopasi kanootin noin kaksi- tahi kolmekymmentä kyynärää taaksepäin. Hän ei muuttanut asentoaan niin, että hän olisi istunut sinnepäin, johon hän suuntasi kanootin, vaan käänsi päänsä sivulle, jolloin hän näki kaikki, mitä tarvitsikin. Hän oli sivuuttanut tuon lyhyen rantakaistaleen muutamia minuutteja aikaisemmin ja hänen muistinsa oli niin tarkka, kuten kaikilla hänen rotuunsa kuuluvilla, että rannan piirteet olivat yksityiskohtineen jääneet ihmeellisen tarkoin hänen mieleensä. Jos häntä olisi haluttanut, niin hän olisi voinut seurata äskeistä väyläänsä vaikka kuinka pitkältä erehtymättömällä tarkkuudella silmät sidottuinakin.

Miami Vetäisi melallaan kerran äänettömästi, mutta voimakkaasti, jolloin kanootin perä töytäsi rantaan niin rajusti, että Brayton liikahti törmäyksen vaikutuksesta muutamia tuumia taaksepäin. Rannan puiden alhaalle ulottuvat oksat kätkivät heidät niin täydellisesti, että heidän täytyi taivuttaa niitä sivulle astuessaan varovaisesti rannalle. Kalkkarokäärme kiskaisi sitten kanootin niin ylös, ettei virta voinut viedä sitä mukanaan.

"Ole tässä -- odota -- Mul-keep-mo tulee pian takaisin", sanoi Miami ottaen luodikkonsa kanootista ja jättäen huopapeitteensä jäljelle. Sitten hän muuta sanomatta lähti poispäin ja katosi puiden väliin äänettömästi ja nopeasti kuin aave.

"Kalkkarokäärmeellä on omat keinonsa ajaa asioita", mutisi nuori Ripley, "ja vaikka minä välistä olen eri mieltä monessa kohdassa, niin hän on epäilemättä minua viisaampi. Joka tapauksessa en voi nyt tehdä muuta kuin odottaa."

Yksin jäätyään nuorukainen luonnollisesti riensi ajatuksissaan yksinäiselle uudistalolle metsään.

"Matka sinne ei ole pitkä", mietti hän, "ja jos Miami ajattelee jokea myöten matkaamisen olevan liian vaarallista, niin emme viivy kauan mennessämme sinne maitse metsien halki. Ja jos hänen mielestään matka Ohio-jokea myöten on edullisempi, niin se ei estä minua menemästä maitse."

Niin, mikään syy ei näyttänyt estävän sen suunnitelman toteuttamista, mutta kuitenkin oli eräs asianhaara niin painava, että kärsimätön nuorukainen näki parhaaksi pysyä paikallaan. Kalkkarokäärme Ioukkautuisi syvästi, jos hänen toivomuksiaan niin halveksittaisiin. Hän oli käskenyt Braytonin odottaa hänen paluutaan, ja jos hän takaisin tullessaan huomaisi nuoren miehen menneen tiehensä, niin hän vihastuisi ja lopettaisi enemmän avunantonsa. Nuorukaista kohtaan tuntemansa kiitollisuus esti Miamia kääntämästä aseitaan häntä vastaan, mutta muussa tapauksessa hän olisi mielellään yhtynyt läheisyydessä majaileviin punanahkoihin ja auttanut heitä uudistalon ja sen asukasten tuhoamisessa.

"Hänen apunsa on liian arvokas hylättäväksi", päätti Brayton asioita harkittuaan. "Vaikka tämä viivytys voi olla kaikkien metsämajan asukasten kuolemaksi, niin minun täytyy tyytyä, sillä muuta keinoa ei ole."

Mul-keep-mon heimo oli liittoutuneista heimoista sotaisin ja punaiset miehet antoivat kahdeksannentoista vuosisadan lopussa ja yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella Ohiolle ja Kentuckylle tuon kaamean nimen: Synkkä ja verinen maa. Kalkkarokäärmettä pidettiin kansansa keskuudessa suuressa arvossa, ja hänellä oli valkoisen miehen säälimättömän ja valppaan vihollisen vakiintunut maine. Kun asian laita oli siten, niin voi ymmärtää, kuinka paljon hän saattoi vaikuttaa tuon uhatun perheen hyväksi, kun hän jätti sotapolun ja käytti kaiken taitonsa perheen pelastamiseen punanahkojen kynsistä. Sen hän oli päättänyt tehdä nyt ja siihen hänet taivutti Brayton Ripleytä kohtaan tuntemansa kiitollisuus hyvästä työstä, jonka nuorukainen oli hänelle kerran tehnyt. Sentähden tuo nuori mies oli viisas, kun hän ei tehnyt mitään, joka olisi loukannut hänen tumman ystävänsä mieltä.

"Ah, hän palaa pikemmin kuin odotinkaan", ajatteli vahtiva nuorukainen kuullessaan keveän askeleen läheltään lehvistöstä.

Miamin lähdöstä ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, ja jos hän olisi suorittanut tiedustelunsa niin perinpohjin kuin tavallisesti, niin olisi siihen pitänyt kulua ainakin kaksi kertaa niin pitkä aika.

Nuori Ripley oli siksi tottunut erämies, ettei hän nytkään erehtynyt. Vaikka hän uskoikin lähestyvän henkilön olevan ystävänsä, niin hän ei ilmaissut itseään ennenkuin oli varma asiastaan.

Ja hyvä olikin, että hän pysyi hiljaa, sillä parin minuutin kuluttua hän oli selvillä asemasta. Tuota eteenpäin hiipivää intiaania hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.

IX

UUDISTALO.

Tuo useat kerrat mainitsemamme uudistalo oli niitä vaatimattomia, karkeatekoisia hirsimökkejä, joita karaistuneet uudisasukkaat, sivistyksen uranuurtajat, rakensivat itselleen suojaksi lännen aarniometsissä.

Se oli rakennettu Silas Sutherlandin voimakkaan käden ja terävän kirveen kaatamista hirsistä. Hän oli alueen rohkean uudisasukkaan perikuva. Kotia rakentaessaan hänellä oli ollut apunaan värillinen palvelijansa, eräs suunnattoman vahva, iso, härän näköinen neekeri nimeltään Scipio, joka rakasti kaikkia perheen jäseniä verikoiran uskollisuudella.

Sutherlandin asettuessa asumaan Ohion erämaahan näytti siellä vallitsevan täydellinen rauha, mutta häntä ei asioiden pintapuolinen tyyneys pettänyt. Nuorena miehenä hän oli ollut mukana Mad Anthonyn sotaretkellä, kun tämä ratsumiehineen löylytti liittoutuneita intiaaniheimoja ja monet toivoivat silloin, etteivät intiaanit milloinkaan enää uskaltaisi hätyyttää uudisasukkaita eikä rikkoa Greenvillen sopimusta.

Mutta sen nojalla, mitä hän tunsi amerikkalaista rotua, rakensi Silas Sutherland majansa niin, että sieltä tarpeen vaatiessa voi hakea muutakin kuin sateen suojaa. Seinähirret olivat jykevät ja nurkkain salvokset tiiviit ja lujat; ikkuna-aukot olivat ahtaat, ja samalla kuin ne päästivät sisään valoa ne olivat myös ampumareikiä, joista intiaani ei mahtunut tunkeutumaan sisään. Toisen kerroksen seinät olivat täynnä ampumareikiä ja katto oli niin jyrkkä ja sileä, ettei notkeinkaan Shawnee- tahi Wyandot-soturi voinut saada siellä jalansijaa. Yksinkertainen ovi oli tehty niin jykevistä hirrenpuolikkaista ja oli yöllä niin lujasti kiinni, että voi sanoa sen olleen yhtä tukevan kuin tammiset seinätkin. Pimeän tullessa pantiin ovi salpaan, ja vaikka uudisasukas oli vieraanvarainen, niin kukaan tuntematon ei päässyt enää sen jälkeen sisälle. Tuo metsän uudistalo oli jonkun kyyröttävän kummitushirviön kaltainen, joka halveksi sen rosoiseen nahkaan sattuvia hurjimpiakin iskuja.

Vaikka tuo voimakas rakentaja oli tehnyt kaiken voitavansa lujittaakseen linnoitustaan, niin siinä oli puutteellisuuksia, jotka kävivät turmiollisiksi, jos suurempi joukko pitemmän aikaa ahdistaisi sitä. Sen ympärillä ei ollut paaluaitausta, niin että amerikkalaisen intiaanin kaltainen vihollinen saattoi yön pimeydessä hiipiä aivan seinän viereen ja kaikessa rauhassa sytyttää rakennuksen palamaan. Sen katto oli hyvin jyrkkä ja monet sateet ja lumet olivat lioittaneet sen kauttaaltaan märäksi, mutta kesäinen aurinko ja lämpöiset tuulet olivat kuivanneet sen, niin että se nyt oli hyvin tulenarka. Tästä selityksestä käynee selville, että mökkiä parhaassa tapauksessa saattoi käyttää vain tilapäisenä turvapaikkana, ja sitä nyt uhkaava vaara oli vakavinta laatua.

Itse viljelykset oli raivattu hedelmälliseen suohon, joka oli perinpohjaisesti muokattu. Vilja, maissi, perunat ja keittiökasvit kasvoivat rehevästi uudisasukkaan ja hänen vahvaraajaisen palvelijansa Scipion ahkerien käsien hoitelemina, mutta tähän myöhäiseen vuodenaikaan ei voinut huomata juuri merkkiäkään viljelyksistä. Uudisasukas ja hänen tyttärensä olivat taitavia ampujia, ]a pyydystämällä ympäröivien metsien runsasta riistaa he hankkivat majassa maanviljelystuotteiden ohella tarvittavan muonan.

Äidin ja tyttären taitavien käsien kutoessa kaikki tarvittavat vaatevarat olisi uudisasukkaan ja hänen perheensä asema ollut kaikkien toiveiden mukainen, jollei ainainen vaara intiaanien taholta olisi uhannut heitä.

Silas Sutherland kuului vaimoineen skotlantilaiseen presbyteriaaniseen uskonlahkoon, jonka keskuudessa siihenkin aikaan kuten nytkin tavattiin niin suurta järjen terävyyttä, toimeliaisuutta ja yritteliäisyyttä. Heidän siveyskäsitteensä olivat järkkymättömät ja he seurasivat uskollisesti tuota suuren apostolin ihannetta: "Ole työssäsi ripeä, hengessäsi palava ja palvele Herraa."

Kun Silas Sutherland perusti kotinsa erämaahan kahta vuotta ennen tässä kertomiani tapahtumia, oli hänen tyttärensä Alice kuudentoistavuotias. Hänet kasvatettiin niin huolellisesti kuin asianhaarat suinkin myönsivät, ja vanhempaansa johdolla hän oppi lukemaan ja tekemään kaikenlaisia hyödyllisiä töitä. Hän oli vapaa kaikista sivistyksen velvoittamista kahleista ja oli luonteeltaan toimelias ja ahkera. Hän oli näöltään ja vartaloltaan luontaisen miellyttävä ja ilahdutti kaikkia, jotka nauttivat vieraanvaraisuutta hänen isänsä majassa.

Noin viikkoa ennen Braytonin ja hänen ystävänsä Miamin matkaa Ohio-jokea myöten lähti Sutherland tavanmukaiselle vierailulleen lähimmän uudisasukkaan taloon, joka oli noin viidenkymmenen penikulman päässä. Siellä hän uudisti ampumatarvevarastonsa ja hankki mukaansa yhtä ja toista, joita me pidämme välttämättömimpinä tarveaineina, mutta joita silloin pidettiin ylellisyystavaroina ja vain muutamien onnellisten saatavina. Siinä oli kohtuullinen annos teetä ja sokeria ja vähän yksinkertaisia mausteita, joita hänen perheensä säästäen käytteli. Mutta naapurissaan kuuli uudisasukas uutisia, jotka eivät antaneet hänelle rauhaa hänen ollessaan paluumatkalla matalaan majaansa heikosti näkyvää polkua myöten. Vaino rajaseuduilla oli jälleen alkanut; punaiset miehet olivat tarttuneet sotatapparaansa ja paikasta toiseen liikkuvat metsästäjät tiesivät kertoa hirvittäviä tapahtumia. Sutherlandia oli kiirehditty viivyttelemättä tuomaan perheensä tuolta autiosta erämaasta turvaan johonkin varustettuun paikkaan ja viipymään siellä, kunnes myrsky oli asettunut.

Asia oli todellakin vakava. Jos vaara todella uhkasi, niin hän ei aikonut epäröidä saattaa perhettänsä viivyttelemättä turvaan, mutta hän oli kuullut samanlaisia huhuja ennenkin ja tiesi monen uudisasukkaan majan tulleen poltetuksi ja asukasten joutuneen sotatapparain uhreiksi, vaikka hän itse ja hänen rakkaansa olivat aina säästyneet.

Hän kysyi, eikö sama sallimus, joka oli häntä ennenkin varjellut, voinut nytkin pelastaa häntä. Oli kovaa poistua kotoansa juuri silloin, kun toiveet olivat ihanimmat, ja hän oli kuullut useiden perheiden olevan matkalla lautoilla Ohio-jokea alas asettuakseen asumaan lähelle häntä. Pitäisikö hänen mennä matkaansa ja hylätä kotinsa, jonka harhailevat intiaanit todennäköisesti polttaisivat poroksi, ja vuosien työ olisi siten mennyt hukkaan?

Vihdoin hän viisaan perheenisän lailla päätti kysyä perheensä mieltä asiassa ja harkita heidän mielipidettään. Hänen hämmästyksekseen sekä vaimo että tytär neuvoivat häntä jäämään kotiin ja odottamaan varmempia tietoja. He eivät voineet tarkoin määritellä, kuinka tietoja saataisiin, mutta he uskoivat joidenkin ystävällisten metsästäjien saapuvan varoittamaan heitä, jos vaara kävisi todellakin uhkaavaksi.

Scipio oli, kuten sopi odottaakin, sitä mieltä, että piti lähteä matkaan heti paikalla. Alusta alkaen hän oli oikeastaan ajatellut niin, mutta hänen mielipidettänsä ei kukaan kysynyt, ja ikävä kyllä uudisasukas suostui jäämään perheineen majalle vielä pariksi kolmeksi päiväksi.

Kuten voi olettaakin, oli isäntä sillä aikaa hyvin vähän kotosalla. Hän kuljeskeli metsissä ja jokirannoilla luodikko kädessään tähystellen valppaasti nähdäkseen joitakin merkkejä, jotka kokeneelle metsämiehelle ilmaisevat suuren intiaanijoukon läsnäolon tahi lähestymisen. Hänen poissaolonsa aikana täytti Scipio emäntänsä käskystä alhaalla ja ylilattialla olevat saavit vedellä. Äiti ja tytär valmistivat ahkerasti ruokaa varastoon kaiken varalta, jos tuo kaikkien pelkäämä vihollinen ilmestyisi.

"Tätä minä nimitän pelkäksi typeryydeksi", murisi tuo vahvaraajainen Scipio päästettyään lehmän laitumelle (lehmä oli uudisasukkaan ainoa kotieläin) metsään, jossa se sai kuljeskella mielensä mukaan. "Heidän olisi pitänyt totella minua ja lähteä täältä mahdollisimman sukkelaan, oikeammin heidän ei olisi pitänyt tänne tullakaan. Jos naiset eivät jaksaisi kävellä, niin minä kantaisin heidät selässäni. Sitten vasta, kun intiaanit saapuvat nylkemän heidän päänahkojaan ja paistavat heidät kuoliaaksi kidutuspaalussa, he varmaankin muistavat minun sanani ja huomaavat, etten ollutkaan niin tyhmä kuin he."

Samana iltana ei lehmä tullutkaan tapansa mukaan kotiin ennen auringonlaskua. Scipio odotteli puoli tuntia tavallista myöhäisempään ja lähti sitten etsimään eläintä muristen:

"Jotakin on hullusti -- tunnen sen luissani. Joku ei ole päästänyt lehmää kotiin, sillä muutoin se ei menettelisi näin tyhmästi."

Neekerin otaksuma oli kerrankin oikea, ja hän tuli sen kokemaan hyvin järkyttävällä tavalla.

Aurinko oli juuri pujahtamaisillaan piiloon taivaanrannan taakse, kun uudisasukas ilmestyi metsästä aukealle ja astui ripeästi huoneeseen, jossa häntä levottomuudella odotettiin, kuten lienee tarpeetontakin huomauttaa.

Äiti ja tytär näkivät hänen kasvojensa ilmeestä hänen tuovan huonoja uutisia.

"On käynyt niin onnettomasti", sanoi hän asettaen luodikkonsa loukkoon ja istuutuen eräälle karkeatekoiselle tuolille, jonka hän itse oli Valmistanut, "että olemme odottaneet liian kauan."

"Mitä tarkoitat?" kysyi vaimo siirtäen tuolinsa lähemmäksi ja katsoi huolestuneena miehensä vakavia kasvoja. "Kuinka voi olla liian myöhäistä, kun ei kukaan ole meitä vielä häirinnyt?"

"Minun olisi pitänyt totella naapurissa saamaani neuvoa ja lähteä kanssanne itää kohti muutamia päiviä sitten. -- Missä on Scipio?" kysyi hän katselleen ympärilleen ihmetellen, kun neekeriä ei näkynyt.

"Lehmä ei tullut kotiin tavalliseen aikaan ja hän lähti hakemaan sitä."

"Silloin se oli hänen viimeinen lehmänhakuretkensä, ja lehmää emme myöskään enää näe", huudahti uudisasukas pudistaen päätään niin pahaa ennustavasti, että kuulijoiden sydän melkein taukosi lyömästä.

Isä nousi ylös ja alkoi kertoa heidän kysymiään kuulumisia.

"Olen ollut varuillani koko päivän", sanoi hän, "ja tänään iltapäivällä näin nuotiosavun Kentuckyn puoleiselta rannalta. Savupatsaan suuruudesta päättelin nuotion olevan suuren, ja minä etsin kanoottini piilopaikasta törmän alta, jossa sitä aina pidän, ja ohjaten läheltä rantaa minä laskin niin kauaksi myötävirtaa, että olin varmasti intiaaneilta turvassa, ja siellä minä meloin joen poikki ja hiivin metsän halki ottamaan selvää nuotiosta. Näin siellä liiankin paljon. Koolla näytti olevan satakunta Shawnee- ja Miami-soturia, ja he kaikki olivat sotamaalauksessaan."

"Mutta, isä", sanoi Alice, "ehkä he olivat matkalla jonnekin muualle; kuinka tiedät heidän aikovan tulla meitä häiritsemään?"

"Kysyin samaa itseltäni, mutta vastausta ei minun tarvinnut kauan odottaa. Tiedättehän intiaanien puhuvan yhtä paljon käden liikkeillä kuin sanoillakin. He viittailivat joelle päin, ja joukko sotureita meni aivan veden rajaan eikä voinut erehtyä heidän aikeistaan, kun he osoittivat toisilleen uuninpiipustamme nousevaa savua, jonka saatoin selvästi erottaa taivaanrantaa vasten."

"Ainoa pelkoni oli, että ehtisin liian myöhään teitä varoittamaan, ja luulenpa meloneeni takaisin joen yli liian läheltä heidän nuotiotaan, jolloin he näkivät minut. Olen pahoillani sanoessani teille, että punanahkajoukko epäilemättä aikoo hyökätä kotimme kimppuun ja murhata meidät. Sitä ei tarvitse enää epäilläkään."

"Miksi viivyttelemme sitten näin?" kysyi vaimo hypäten tuolilta. "Paetkaamme heti, vielä on aikaa."

"Ja yön pimeys auttaa meitä", lisäsi Alice nousten; "lähtekäämme heti. Mutta kuinka Scipion käy?" kysyi hän.

Mutta ennenkuin kukaan ehti vastata kysymykseen, katsahti hän ulos ikkuna-aukosta ja kavahti takaisin.

"Myöhäistä! myöhäistä!" läähätti hän; "intiaanit ovat jo täällä!"

X.

SAARROKSISSA.

Uudisasukas Silas Sutherland oli viettänyt monta tuntia hermostuneessa jännityksessä, joten hän päästyään kotiin istui hetken aivan Iiikkumatonna tuolillaan tuntien suurta helpotusta ollessaan omaistensa luona. Nyt hän aikoi ilman pienintäkään viivyttelyä viedä rakkaansa suorinta tietä lähimpään varustukseen. Kun hänen tyttärensä huudahti, että intiaanit olivat jo pihalla tulossa, niin koko hänen tarmonsa heräsi ja hän oli valmis toimimaan. Hypäten ylös hän sieppasi vaistomaisesti pyssynsä ja syöksyi ovelle.

Puolen minuutin ajan isä, äiti ja tytär seisoivat yhdessä ryhmässä katsellen edessään olevaa outoa näkyä, joka kykeni tekemään rauhallisimmankin levottomaksi. Kolme Shawnee-soturia täysissä aseissa mukanaan luodikot, sotatapparat ja metsästyspuukot tuli peräkkäin suoraan tuvan ovea kohti. Tavallisissa oloissa ei heidän ilmestymisensä olisi aiheuttanut mitään levottomuutta, mutta nyt tiedettiin heidän tulevan kymmentä kertaa suuremman joukon lähettäminä, ja heidän hirveä sotamaalauksensa ilmaisi, ettei ollut epäilystäkään heidän vihamielisistä aikeistaan uudisasukasta kohtaan.