Part 3

Valojuova itäisellä taivaanrannalla oli vielä niin heikko, että se tuskin kykeni ilmaisemaan paikan, josta auringon kehä oli ilmestyvä, ja päivän valkenemiseen oli vielä pitkä aika. Siitä huolimatta oli Brayton Ripley jo jalkeilla. Hän peseytyi lähimmässä purossa ja juoden siemauksen tuota kylmää, kristallinkirkasta nestettä hän katseli hetkisen kuvaansa veden kalvossa ja sanoi sitten: "Jos Kentuckyssä tahi Ohiossa on joku toinen nuori mies, jolla on ankarampi nälkä kuin minulla, niin hän on valmis käymään ensimmäisen keksimänsä otuksen kimppuun. Siis, aamiaisen hankkiminen on oleva minun ensimmäinen tehtäväni tänä päivänä."

Puron luona, jossa nuori Ripley oli pessyt kasvonsa ja sammuttanut janonsa, hän oli huomannut eläinten jälkiä, joten siinä oli joidenkin eläinten tavallinen juomapaikka. Oli vielä hyvin varhainen, ja koska polkuja tuli paikalle molemmilta suunnilta, niin hänestä oli todennäköistä, että ennen pitkää näyttäytyisi joitakin eläimiä.

Sen sijaan, että hän olisi jatkanut matkaansa metsien läpi, hän niin ollen kätkeytyi polun sivulla kasvavaan tiheään pensaikkoon, jossa oli erinomainen piilopaikka, ja rupesi odottamaan jokaisen todellisen metsästäjän loppumattomalla kärsivällisyydellä, vaikka suoritettavana olisi ollut muitakin hyvin kiireellisiä asioita.

Onnekseen ei Braytonin tarvinnut odottaa kauan. Hän oli tuskin ehtinyt kätkeytyä, kun hän kuuli jonkun lähestyvän eläimen aiheuttamaa kahinaa. Se kuului puron toiselta puolen ja eläin oli siis tulossa häntä kohti. Hän viritti hanan äänettömästi ja odotti tuota jännittävää hetkeä.

Paria minuuttia myöhemmin hän näki komean kuusipeuran monihaaraiset sarvet, joka lähestyessään piti kaunista päätään korkealla ilmassa ja oli joka hetki valmis katoamaan metsään vaaran uhatessa. Vaikka alue oli rauhoitettu, niin metsän eläimet olivat kokeneet sen, etteivät metsien hurjimmatkaan petoeläimet olleet niin Vaarallisia kuin peloittavine aseineen kuljeskelevat miehet. Kun peura ei kuullut eikä nähnyt mitään levottomuutta herättävää, niin se tuli puron reunalle, taivutti alas päänsä ja alkoi juoda pitkin siemauksin.

Brayton oli päättänyt odottaa, kunnes peura hankkisi poislähtöä, jolloin hän aikoi ampua sitä juuri lavan etupuolen. Siihen osunut kuula tappaisi eläimen varmasti. Nuorukainen oli piilopaikassaan kyykyllään pyssy poskella ja aikoi juuri ottaa tarkan jyvän, kun peura hänen suureksi hämmästyksekseen ottaen hurjan hypyn loikkasi samalla puolelle, jossa hänkin oli.

Juostuaan noin kymmenen askelta kaatui peura kuoliaana maahan.

Brayton ei ollut koskettanutkaan liipasinta, mutta peuran kuoleman syystä ei ollut mitään epäilystä, sillä juuri sen hypätessä puron yli oli metsässä kajahtanut luodikon terävä pamaus ilmaisten, että vaikka nuorukainen olikin vikkelä, niin joku toinen oli ollut vieläkin vikkelämpi.

"Varmaankin joku intiaani", murahti nuorukainen, "ja jos aion saada itselleni aamiaisen, niin minun täytynee tapella siitä. Halloo!"

Metsästäjä, joka oli sanalla sanoen ryöstänyt saaliin hänen kädestään, ilmestyi samassa hänen suureksi hämmästyksekseen ja juoksi keveästi polkua myöten peuran jälkeen. Intiaanin tahi hirvennahkaan puetun metsästäjän sijasta oli pensaikosta ilmestynyt nuori, noin seitsemäntoista vuoden ikäinen tyttö. Hän oli puettu kotitekoiseen pukuun ja oli ilman mitään päähinettä paksun tukan liehuessa vapaana hänen hartioillaan.

Hänellä ei ollut mukanaan ruutisarvea eikä kuulapussia, joten hänen ainoa laukauksensa oli tehnyt tehtävänsä. Hän oli ilmeisesti riistan haussa, ja jos Brayton Ripley olisi viipynyt hiukan kauemmin puron reunalla, niin tyttö olisi nähnyt hänet, ennenkuin ampui peuran.

Tuo nuori neitonen hyppäsi puron yli yhtä kevyesti kuin hirvi, vaikka siinä olisi täysikasvuisella miehelläkin ollut tekemistä. Hän juoksi niin nopeasti, että peura oli tuskin kaatunut, kun hän jo oli sen vieressä.

Silloin astui Brayton Ripley esiin piilopaikastaan ja sanoi melkein sotilaallisesti tervehtien:

"Hyvää huomenta Alice, olit minua nopeampi."

Nuori neitonen hypähti taaksepäin säikähtyneen näköisenä, mutta silmäiltyään nuorukaista nopein ja tutkivin katsein levisi iloinen hymy hänen kasvoilleen ja astuen askeleen eteenpäin hän ojensi kätensä.

"Mitä ihmettä! Brayton! Minä en voinut aavistaakaan, että olisit näillä mailla. Olen iloinen tavatessani sinut ja niin ovat myös isä ja äiti."

"Kotisi ei siis ole kaukana?"

"Ainoastaan lyhyen matkan päässä. Tulethan kanssani?"

"Luonnollisesti, mutta mitä teet ulkona näin varhain?"

Merkitsevästi hymyillen viittasi tyttö kaatuneeseen peuraan ikäänkuin vastaukseksi hänen kysymykseensä.

"Isä tuli eilen pitkältä matkalta, ja vaikka meillä ei ole mitään ruoan puutetta, niin minä lupasin hankkia hänelle jotakin oikein hyvää syötävää hänen askarrellessaan kotona. Olen kerran ampunut hirven samasta paikasta, niin että olin varma jonkun otuksen saannista aamiaiseksi. Luultavasti sinäkään et ole syönyt tänä aamuna?"

"En ole, minusta tuntuu kuin olisi mennyt kokonainen viikko siitä kun viimeksi söin."

"Kas niin, jos nyt autat minua kantamaan tämän peuran kotiin, niin sinun ei tarvitse kauan odottaa hyvää ateriaa."

Tämä asiain käänne sopi Alice Sutherlandille hyvin, ja hän auttoi nostamaan tuota lähes parinsadan naulan painoista peuraa Brayton Ripleyn hartioille. Sitten hän otti pyssynsä ja kulkien edellä näytti tietä kotiinsa, joka hänen sanojensa mukaan oli lähellä.

Hän hyppäsi puron yli yhtä kevyesti ja sirosti kuin äsken ja kääntyi ympäri odottamaan seuralaistaan.

"Noin voisin minäkin tehdä", sanoi Ripley ihaillen, "jos minulla ei olisi tätä taakkaa, mutta tässä ei ole syvä, ja minä Voin huoleti kahlata ylitse."

Näin sanoen hän astui puroon ja oli pian tytön luona, joka lähti eteenpäin. Kuljettuaan noin sata kyynärää he saapuivat metsään raivatulle viljelysmaalle, jonka keskellä oli vahva hirsistä rakennettu mökki, jollaiset olivat rajaseuduilla hyvin tavallisia yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella.

Savupiipusta tupruileva savu ilmaisi asukasten olevan ylhäällä varhaisesta hetkestä huolimatta.

Siitä, mitä edellä on kerrottu, käynee selville, ettei Brayton ollut outo tuon vaatimattoman kodin asukkaille lännen erämaissa. Siinä asuivat Silas Sutherland ja hänen vaimonsa Polly, jotka olivat molemmat keski-ikäisiä, ainoan lapsensa Alicen keralla, joka on teille jo esitetty.

Tuli paloi liedellä ja vesikattila höyrysi sen yläpuolella, kuten oli tapa ennen muinoin; mustaa leipää oli pöydällä ja vadit paikoillaan, mutta miksi ei valmistettu mitään ruokaa? Siinä oli huomattava todistus vanhempien luottamuksesta tyttärensä taitavuuteen. Kuinka niin?

He tiesivät, että tuo kaunis metsästäjä ainoalla käytettävänään olevalla laukauksella oli pian hankkiva heille maukkaan aamiaisen.

Brayton Ripley toivotettiin mitä lämpimimmin tervetulleeksi. Meidän esi-isillemme noilla rajaseuduilla oli vieraanvaraisuus pyhimpiä asioita. Kaikki olivat naapureita, mutta asuttiin niin kaukana toisistaan, että vierailut olivat harvinaisia. Kun siis joku uudisasukas tahi joku hänen perheensä jäsen samosi pitkät matkat metsien halki lähimmän ystävänsä majaan, niin hän oli varma siitä, että hänet otettiin vastaan vilpittömästi iloiten, ja kuta kauemmin hän saattoi viipyä, sitä iloisempi hänen isäntänsä oli.

Otettuaan peuran Braytonin hartioilta käytteli mr Sutherland veistään niin taitavasti, että muutaman minuutin kuluttua leveitä ja ohuita viipaleita oli paistumassa sitä varten sytytetyllä tulella.

"Missä on Scip?" kysäsi Brayton istuuduttuaan, paikalleen pöydän ääreen ja mr Sutherlandin luettua ruokasiunauksen.

Scipio oli eräs iso ja tyhmä, mutta uskollinen neekeripalvelija, joka oli tullut perheen mukana, kun he olivat muuttaneet idästä tähän paikkaan.

"On melkein vaikea sanoa, missä hän nyt on", vastasi mr Sutherland; "hän lähti metsästämään eilen aamulla ja sanoi viipyvänsä muutamia päiviä. Scipio ei ole niitä taitavimpia metsämiehiä, ja jos hän ei tule kotiin ennenkuin on saanut jotain saalista, niin emme todennäköisesti näe häntä muutamiin päiviin."

"Ettekö pelkää päästää häntä kulkemaan sillä tavoin?" kysyi Brayton Ripley.

"Mitä pelkäämistä siinä olisi?"

"Huhu tietää intiaanien olevan sotapolulla."

"Ainahan niitä sellaisia huhuja liikkuu", huomautti uudisasukas välinpitämättömästi. "Kun me rakensimme tämän mökin ja asetuimme tänne asumaan, oli Scipio niin arka, ettei mikään olisi taivuttanut häntä menemään yksin metsään; nyt näyttää asian laita olevan päinvastainen. Siitä on hyvin kauan, kun meitä on häiritty, mutta kuitenkin on Scipio minusta välistä liiankin uskalias. Onko todellakin jotakin tekeillä, Brayton?"

Heidän syödessään aamiaista kertoi nuorukainen intiaanien aluilla liikkuneiden metsästäjien tuoneen uudisasutuksille sellaisia uutisia, että intiaaniheimot olivat hyvin levottomia ja valmistelivat hävitysretkeä rajaseudulle.

"Oletko itse nähnyt jotakin epäilyttävää?" kysyi mr Sutherland painolla.

Brayton epäröi hetkisen ja nyökäytti sitten päätään.

"Mitä näit?"

"Näin eilen Mul-keep-mo- eli Kalkkarokäärme-nimisen intiaanin, ja vähän myöhemmin tuon julman Shawnee-päällikön Haw-hu-dan sotureineen. He olivat kaikki sotamaalauksessaan."

"Nuo molemmat intiaanit ovat julmia ja hirveitä miehiä, joita saa pelätä."

"Mutta tapahtukoon mitä hyvänsä", lisäsi Brayton, "Kalkkarokäärme ei kykene mukaan vähään aikaan."

"Kuinka niin?"

Nuori Ripley kertoi, mitä eilispäivänä oli tapahtunut, jonka lukija jo tietää.

Kuten saattoi odottaakin, olivat Silas Sutherlandin perheen jäsenet hyvin ihmeissään ja hämmästyneet, sillä tapaus oli ainoa laatuaan rajaseudulla. Intiaanisoturille kävi harvoin niin onnettomasti, että hän taittoi jonkun jäsenensä, ja vielä harvemmin osoitettiin hänelle armeliaisuutta juuri siltä taholta, jota hän aikoi vahingoittaa.

"Joka tapauksessa", sanoi uudisasukas, "teit kristityn velvollisuuden, sillä sinä seurasit laupiaan samarialaisen esimerkkiä, josta pyhä sana meille kertoo ja joka kelpaa esikuvaksi kaikkina aikoina. Ole varma siitä, että mitä ihminen kylvää, niin sitä hän niittääkin."

Kukaan heistä ei aavistanut noiden sanojen käyvän niin pian toteen.

VII.

YSTÄVÄLLISIÄ VIHOLLISIA.

Eräänä lauhkeana syysyönä hiipi eräs kanootti, jossa oli kaksi henkeä, Ohio-jokea pitkin pohjoisen rannan suojassa. He pysyttelivät rannan synkimmissä varjoissa ja välttivät huolellisesti kaikkia avonaisia paikkoja, joita täysi kuu valaisi. He olivat työntäneet tuohivenheensä Vesille heti pimeän tultua ja olivat nyt laskeneet jokea alas noin pari tuntia tuohon varovaiseen tapaan, joka ilmaisi vaaran olevan lähellä.

Kanootin keulapuolessa istuva henkilö, joka käytteli melaa harvinaisella taitavuudella, oli vanha ystävämme Miami-intiaani, kansansa keskuudessa tunnettu nimellä Mul-keep-mo eli Kalkkarokäärme. Hänen vuosi sitten taittunut jalkansa oli täysin parantunut, ja ollen vielä parhaissa voimansa päivissä oli hän soturina ja metsämiehenä verraton. Hänen heimonsa oli liittoutunut shawneitten, wyandotien, pottawatomiein ja muiden heimojen kanssa hurjaan taisteluun sivistyksen uranuurtajia vastaan. Kalkkarokäärme oli uudisasukasten katkera vihollinen, hänelle tehtyä vääryyttä hän ei milloinkaan unohtanut, mutta muisti myös iäti hänelle osoitetun ystävällisyyden. Miellyttävä nuorukainen, joka oli hänen kumppaninsa tuossa kevyessä venheessä, oli vuotta aikaisemmin auttanut häntä, kun hän oli ollut melkein kuolemaisillaan saamansa vaikean Vamman takia. Miami oli jo maksanut velkansa, sillä tuo nuori mies oli kerran sen jälkeen joutunut intiaanien vangiksi, mutta on totta, että tunnemme erikoista mielenkiintoa niitä kohtaan, joita olemme voineet auttaa, ja tuo punainen soturi näkyi kiintyneen vielä enemmän ystäväänsä tehtyään hänelle todellisen vastapalveluksen.

Kanootin perässä istuva nuori mies joka oli valmis joka hetki käyttelemään melaansa yhtä taitavasti kuin Miami konsanaan, oli Brayton Ripley, teille tuttu edellisistä luvuista.

"Vuosi sitten", ajatteli hän, "olin viimeksi Silas Sutherlandin luona. Siitä lähtien olen pitänyt paikkaa, johon hän kaksi vuotta sitten rakensi mökkinsä, kaikista kauneimpana Kentuckyssä ja Ohiossa", lisäsi tuo nuori metsästäjä valtimon lyödessä hiukan kiivaammin.

Jonkun hetken olivat Brayton Ripleyn mietteet näin suloisia. Hän vaipui mielellään noihin petollisiin unelmiin, jotka voivat hurmata jokaisen, ja vaikka Miami meloi kanoottia noin mahdollisimman varovaisesti, niin hänen toveriaan ei huolettanut mikään, sillä punanahalla ei ollut vertaistaan eränkäynnin taidossa ja heidän vaaraan saattaminen olisi ollut anteeksiantamaton virhe. Miami souti eteenpäin pistellen melaansa vuorotellen kanootin kummallekin puolelle ja Brayton unelmoi.

Mutta hänen suloinen haaveilunsa ei kestänyt kauan, sillä ajatellessaan syytä, jonka tähden he olivat matkalla Ohio-virralla, hän tunsi syvää tuskaa.

"Joen kummallakin puolen asuvat heimot ovat jälleen kaivaneet esiin sotatapparansa. Pittsburgista aina lännen kaukaisimmalle uudisasutukselle he aikovat samota ja voi niitä, jotka eivät ajoissa ehdi johonkin vahvaan turvapaikkaan! Moni uudisasukas perheineen joutuu tuhon omaksi, ennenkuin uskotaan vaaran vakavuus. Liekit hulmuavat ja sotatapparat heiluvat. Raivoavien sotureiden uhriksi joutuneiden ihmisparkojen valitus kaikuu rajaseudulla, joka on pitkiksi ajoiksi muuttuva hävityksen maaksi."

Istuen käsivarret ristissä katseli Brayton hetken edessään olevaa olentoa samalla oudolla mielenkiinnolla kuin useat kerrat ennenkin. Miamin vahva tukka valui valtoimenaan hänen hartioilleen, kuten vieläkin on lännen intiaanien tapa, vaikka toiset pitävät tukkaansa leikattunakin jättäen vain pienen töyhdön päälaelle. Hänellä oli tuimat ja julmat kasvojen piirteet -- roomalainen nenän muoto, ulkonevat poskiluut, taaksepäin viisto alaleuka ja pienet silmät, jotka olivat yhtä kirkkaat kuin käärmeellä, jonka mukaan häntä nimitettiin.

Amerikkalaisen intiaanin lihakset ovat tavallisesti hyvin vähäpätöiset, mutta Miami oli harvinaisen Vahva, ja hän oli liikkeissäänkin vikkelä kuin puuma tahi kuin matelija, jonka mukaan häntä nimitettiin, käyttääksemme äskeistä vertausta.

Huopapeite, jolla hän tavallisesti suojeli hartioitaan, kun ilma oli kylmä, oli nyt kanootin pohjalla hänen ja hänen toverinsa luodikkojen alla. Hänen ruumiinsa yläosaa verhosi ohut hirvennahkainen jakku, jonka hihat suojelivat käsivarsia juuri kyynärpään alapuolelle. Miehustalla hänellä oli vyö, johon hän oli pistänyt metsästyspuukkonsa ja sotatapparansa. Hänen metsästysmekkonsa liepeet ja hänen säärystimensä olivat ripsutetut, mutta yleensä hänen pukunsa väri oli vihreänruskea, mikä väri on kaikista sopivin, kun tahtoo huomiota herättämättä liikkua metsissä.

Brayton Ripleyn asu oli melkein samanlainen. Jos eroavaisuuksia oli, niin ne olivat hyvin vähäpätöisiä. Hänen tukkansa oli lyhyempi ja hänellä oli päässään pukinnahkainen lakki, joka oli samanlainen kuin nykyaikaiset hylkeennahkapäähineet. Hänen kasvojensa ilme oli avonainen ja miellyttävä, ja vaikka hän oli iältään nuori, niin Kalkkarokäärme oli monta kertaa sanonut hänen kuultensa, ettei yksikään miami eikä shawnee kyennyt häntä voittamaan ampumisessa, juoksussa ja eränkäyntitaidossa tahi missään urheilun laadussa, jonka taitoa vaaditaan voimakkaalta ja taitavalta soturilta.

Miami istui selin ystäväänsä, joka hämärästi erotti hänen ruumiinsa yläosan ääriviivat, hänen päänsä ja hänen käsivartensa, kun hän heilahdutti melaansa kanootin kummallekin puolelle. Vaikka Brayton istui aivan liikkumatonna ja herkisti kuuloaan äärimmilleen, niin oli melkein mahdotonta kuulla vähintäkään loiskintaa tuon pienen kanootin kiitäessä eteenpäin joen sileällä pinnalla intiaanin taitavasti meloessa.

Heidän välistä hipaistessa rantaa kosketti joku lehti jommankumman hartioita hiljaisesti kahisten, ja veteen pistävä oksa tahi vääntynyt puunjuuri raapaisi juuri kuuluvasti kanootin kylkeä. Näitä risahduksia lukuunottamatta voidaan sanoa, että tuon intiaanikanootin kulku jokea alaspäin sujui aivan äänettömästi.

"Olin pitkän matkan päässä täältä ylöspäin", jatkoi nuorukainen mietteitään, jotka nyt kääntyivät vakavammalle tolalle, "kun kuulin, että melkein kaikki heimot Ohion ja Kentuckyn puolessa olivat jälleen lähteneet sotapolulle. Muistin heti Sutherlandit. Mr Sutherlandia oli kiirehditty tulemaan perheineen johonkin uudisasutusvarustukseen ja olemaan siellä niin kauan, kunnes olot tasautuisivat, mutta kuten monet muut ei hänkään uskonut minkään todellisen vaaran uhkaavan. Ehkä hän oli ajoissa huomannut erehdyksensä."

Sanottuaan viimeisen lauseen liikahti Brayton paikallaan ikäänkuin ilmaistakseen, että hän enemmän toivoi kuin uskoi asian laidan olevan niin. Hän pelkäsi koko ajan, etteivät hänen ystävänsä olleet kuulleet heitä uhkaavasta vaarasta ajoissa ehtiäkseen paeta johonkin turvapaikkaan.

"Istuessani leirinuotiollani ihmetellen, ehtisinkö ajoissa Sutherlandin luokse, niin kukas muu kuin Kalkkarokäärme saapui tulelleni. Juteltuani hänelle pelkoni sanoi hän siihen olevan kyllin syytä. Liittoutuneet heimot olivat kaivaneet maasta sotatapparansa. Tecumseh on eräs heidän johtajiaan ja hän iskee salamannopeasti. He alkavat unohtaa Mad Anthonyltä vuonna 1794 saamansa selkäsaunan, ja rauhaa ei tule, ennenkuin kenraali Harrison tahi joku toinen uudistaa läksytyksen."

"Mitä enemmän minä keskustelin Mul-keep-mon kanssa, sitä varmemmaksi tulin, että Sutherlandin ja hänen perheensä asema oli mahdollisimman toivoton", jatkoi nuori mies surullisesti huokaisten. "Sinne on lähimmästä varustuksesta linnuntietä noin viisikymmentä penikulmaa, ja mökki on lähellä Ohio-jokea ja niin korkealla paikalla, että intiaanit löytävät sen heti, vaikka he eivät ennakolta tietäisikään sen olemassaoloa. Se on niin kaukana muista ihmisasunnoista, etteivät sen asukkaat mitenkään saa tietoa punaisten miesten noususta, ennenkuin pako on liian myöhäinen. Oi, suokoon Jumala, että he ovat saaneet tiedon ajoissa!"

Koettaen hillitä liikutustaan nojasi Brayton varovasti eteenpäin ja kuiskasi:

"Miami, matkaa on vielä runsaasti penikulman verran, ennenkuin voimme lähteä joelta. Kun emme ole nähneet ketään teikäläisiä, niin miksi emme voi kulkea kauempana rannasta ja nopeammin? Tiedättehän jokaisen tunnin ja melkeinpä jokaisen minuutinkin olevan nyt kallisarvoisen."

Ehkä Kalkkarokäärmekin ajatteli jotakin siihen suuntaan, sillä vastaamatta nuoren ystävänsä kysymykseen hän käänsi kanootin hiukan vasemmalle, lisäten sen nopeutta huomattavasti.

"Kerrottuani hänelle olevani matkalla auttamaan Sutherlandia parhaani mukaan", muisteli Brayton, "ravisti Mul-keep-mo päätään ikäänkuin merkiksi, että se oli myöhäistä. Vaadin häntä kertomaan kaikki, mitä hän tiesi, mutta hän ei tahtonut. Hän ei kärsi valkonaamoja. Hän on sotamaalauksessaan kansansa kaltainen ja ennen hän iskisi kirveensä suurella nautinnolla Sutherlandin kalloon kuin suojelisi häntä soturiveljiensä raivolta. Mutta", lisäsi nuori Ripley, "hän ei ole kiittämätön eikä hän unohda milloinkaan hänelle osoittamaani ystävällisyyttä. Aivan yksinäänkin hän olisi mennyt auttamaan Sutherlandia, jos hän olisi tiennyt siten tekevänsä minun mielikseni. Onpa onni, että hän on liittolaiseni, sillä parempaa toveria en voi toivoa."

Miami oli ohjannut kanootin niin kauas vasemmalle, että se oli aivan rannan mutkittelevan varjon ulkopuolella. Siellä ei mikään estänyt kanootin kulkua, jonka vauhdin hän nyt lisäsi melkein kahdenkertaiseksi ja samalla hän ohjasi sitä niin, että hän pienimmänkin vaaran ilmestyessä kykeni kiidättämään sen yhdellä vetäisyllä takaisin pimeän turviin.

Heidän tilanteensa vaarallisuus kasvoi tietysti siten ja Brayton keskeytti haaveilunsa ja kohdisti huomionsa lähimpään ympäristöön. Vaikka Miami olikin valpas, niin hänkin saattoi erehtyä, ja nuoremmat silmät saattoivat keksiä jotakin, joka vanhemmalta jäi huomaamatta. Nuorukaisen luottamus intiaanin valppauteen oli kuitenkin kymmenen kertaa lujempi kuin hänen omaansa.

Sillä aikaa kiipesi kuun loistava kehrä yhä korkeammalle ja mutkittelevan pohjoisen rannan varjot lyhenivät joka hetki. Oikealle ja vasemmalle ulottuivat äärettömät metsät, joita ei ole enää, vaan niiden sijaan on ilmestynyt suuria kaupunkeja, kyliä ja kauppaloita. Muutamia pilviä leijaili taivaalla hitaasti purjehtien tuota yön loistavaa valtiasta kohti, mutta kesti vielä jonkun aikaa, ennenkuin ne kykenivät heikontamaan sen valoa. Ohio-virta kiemurteli kuun hopeoimana tuon hedelmällisen seudun läpi ja sen pinta tuskin värähtikään tyynessä yössä. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut, ja ellei varma tieto uhkaavasta vaarasta olisi painanut molempien matkaajien mieltä, niin ihanampaa retkeä ei olisi voinut kuvitellakaan.

"Ihminen itse turmelee tämän paratiisin", sanoi Ripley, "hän on aina varuillaan voidakseen tappaa veljensä ja heikompansa. Mutta Miami on nähnyt jotakin epäilyttävää!"

VIII.

TUSKAA.

Paria sekuntia myöhemmin oli Brayton Ripley selvillä, mistä syystä Miami oli tullut levottomaksi. Joki teki sillä kohdalla mutkan ja intiaani oli varovaisuuden vuoksi kääntänyt kanootin oikealle päästäkseen rannan suojelevaan varjoon, sillä kirkkaassa kuutamossa liikkuminen olisi voinut saattaa heidät vaaraan.

Mutta ennenkuin kanootti oli kokonaan ehtinyt kadota varjoon, kuului Kalkkarokäärme hillitysti huudahtavan: "Hugh!" josta hänen kumppaninsa tiesi, että hän oli nähnyt jotakin. Hän oli vielä selin Braytoniin, joka kanootin hitaasti liukuessa myötävirtaa huomasi heikon tulen kajastuksen vasemmalla rannalla olevan metsän yläpuolella vähän matkaa joesta.

Rautatehtaiden sulatusuuneista säteilee taivaalle joskus hyvin kaunis rusko, ja kaukaa katsoen oli tuo puiden latvoilla näkyvä kajastus hyvin samankaltainen, mutta niin heikko, että vain tottunut silmä saattoi keksiä sen. Valoheijastuksen aiheutti metsässä palava nuotio -- se on ainoa selitys.

"Siellä saattaa olla joukko teikäläisiä sotureita?" huomautti Brayton kysyvään äänensävyyn.

"Kyllä; siellä intiaaneja -- heillä nuotio", vastasi Miami murteellisella englannin kielellään.

"Shawneita, wyandoteja, miameja vai ketä?"

Intiaani ravisti päätään. Niin kauan kuin joukkoa ei näkynyt, ei voinut myöskään tietää, ketä he olivat. Yksi asia oli ainakin aivan varma -- siellä majaili sotapolulla oleva intiaanijoukko.

Ripley ja Kalkkarokäärme katselivat hienoa kajastusta puiden latvoilla ja Miami meloi niin hiljaa ja äänettömästi, että kanootti näytti kulkevan aivan itsestään hitaan virran viemänä, Jos hän olisi tahtonut, niin kanootti olisi voinut kiitää eteenpäin pääskysen nopeudella, mutta nyt täytyi hiipiä hitaasti ja varovaisesti. Ystävykset olivat niin lähellä toisiaan, että he keskustelivat vain kuiskaamalla syvän hiljaisuuden vallitessa ympärillä.

"Viivytteleminen ei mielestäni hyödytä mitään", sanoi Brayton. "Tiedämmehän siellä olevan punanahkoja, jotka ovat pyydystämässä valkonaamojen päänahkoja. Mitä odotamme, Miami?"

"Hugh! ehkä intiaaneja tälläkin rannalla", vastasi Mul-keep-mo; "akoilla aina kiire! -- sotureilla ei milloinkaan."

"Olen nähnyt soturinkin jonkun kerran kiirehtivän", sanoi nuori Ripley, joka ei oikein pitänyt kumppaninsa nuhteesta. "Kun Mad Anthony miehineen kohtasi intiaanit Fallen Timbersin luona, niin kylläpä tuli kiire."

"Tosiaankin kiire, ja kiire tuli silloinkin, kun eversti Crawford, kenraali Harmar ja St Clair tulivat, sillä valkoiset sotilaat juoksivat niin kiivaasti, ettei heitä saanut mitenkään kiinni voidakseen riistää päänahan, jollei rientänyt."

Nuorta uudisasukasta nauratti tuo ovela vastaus.

Vaikkakin hän oli hyvin kärsimätön ja tuskainen, niin hän ymmärsi nurkumisen olevan hyödytöntä. Miami johti yritystä ja pitäisi oman päänsä joka paikassa.

Brayton oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun jälleen kuului hillitty: "Hugh", ja intiaani taukosi melomasta.

Kanootti oli nyt kokonaan varjossa, joten sitä ei voitu nähdä eteläiseltä rannalta.