Part 2

Seisoen törmän reunalla metsästäjä katseli hetken maassa makaavaa vihollistaan, joka oli veltto ja liikkumaton kuin tukki. Silmät olivat hiukan raollaan ja ilmeisesti kykenemättömät näkemään mitään.

"Kas niin!" murahti Kenton. "Luulenpa Kalkkarokäärmeen saaneen nyt niin tarpeeksensa, ettei hän enää milloinkaan häiritse uudisasukkaita."

Sitten hän tyynesti otti maasta puukkonsa ja pyssynsä välittämättä vihollisensa aseista, jotka hän olisi voinut hyvin viedä mukanaan, ja kääntyen ympäri tunkeutui metsään kohdatakseen ystävänsä lounaisella suunnalla.

"Se oli kova ottelu -- oikein merkillinen", sanoi Kenton kulkiessaan nopein askelin eteenpäin. "Kalkkarokäärme oli etevä soturi, ja minä en ole milloinkaan ollut niin ahtaalla. Hän tappeli uljaasti ja miehekkäästi, ja sentähden en tahtonut häntä enää vahingoittaa pyssylläni tahi veitselläni, kun hän ei enää kyennyt itseänsä puolustamaan. Hänen päänahastaan en huoli, sillä minä en suosi sellaisia pakanallisia tapoja."

Mutta Mul-keep-mo, Miami-soturi, ei ollutkaan kuollut. Joutuessaan lopulta alakynteen ja tuntien Kentonin yksinkertaisen ritarillisuuden turvautui tuo viekas punanahka luonteenomaiseen kepposeen. Hän näytti olevan menehtymäisillään ja pyörtyi viimein. Mutta se oli vain teeskentelyä. Jos Kenton olisi turvautunut puukkoon tahi pyssyyn, niin Kalkkarokäärmekin olisi vielä tapellut uljaasti.

Valkoinen mies seisoi törmän reunalla katsellen häntä, ja Kalkkarokäärme piti häntä koko ajan silmällä, sillä hän ei voinut olla turvallinen, ennenkuin valkoinen mies oli poistunut.

Miami-soturi näytteli osaansa niin täydellisesti, ettei hän tohtinut ollenkaan lieventää saamansa heiton hurjaa vauhtia, jonka seuraukset olivat hänelle hyvin turmiolliset.

Hänen vasemmassa reidessään tuntuva ankara ja pistävä kipu sai hänet melkein huudahtamaan, ja hän aavisti sen merkityksen. Mutta hän makasi liikkumattomana vielä jonkun minuutin, kunnes valkoinen mies varmaan oli ennättänyt niin kauas, ettei hänen paluutaan tarvitsisi pelätä. Sitten hän koettaisi päästä jalkeille.

Ensi yrityksellä hän huudahti tuskasta ja vaipui pyörtyneenä maahan. Hän makasi siten vain lyhyen hetken, ja tultuaan tajuihinsa hän yritti uudestaan, mutta varovaisemmin kuin ensi kerralla. Hänen aavistuksensa oli oikea: vasen jalka oli poikki juuri polven alapuolelta, eikä hän kyennyt lähtemään mihinkään.

Hänen tilansa oli todellakin tukala. Urhea soturi makasi maassa avutonna eikä ollut ketään, jota hän olisi voinut pyytää apuun äärimmäisessä hädässään. Jos Simon Kenton olisi tiennyt hänen säälittävän tilansa, niin hän olisi auttanut häntä parhaansa mukaan, siitä huolimatta, että Miami-soturin kostonhimo oli hyvin tunnettu.

Mutta valkoinen mies oli ehtinyt mennä liian kauaksi, että hänet olisi voinut huutaa takaisin. Vaikka hän olisi ollutkin vielä kyllin lähellä, niin Mul-keep-mo ei olisi pyytänyt häneltä apua, jonka hän itse oli niin usein kieltänyt kaatuneelta viholliseltaan. Ennen hän olisi kärsinyt pitkälliset kuolintuskat kuin olisi armoa rukoillut.

Kalkkarokäärme huomasi, että hän saattoi nousta istuvaan asentoon kiihoittamatta viiltävää tuskaa jalassaan, mutta enempää hän ei voinut, vaikka hän koetti useat kerrat. Hän olisi kyllä saattanut seisoa toisen jalkansa varassa, mutta kun hänellä ei ollut minkäänlaista apuneuvoa, niin hän ei voinut astua askeltakaan eteenpäin. Miami-soturista tuntui siltä, että hän voisi käyttää pyssyänsä kainalosauvana, jos hän vain voisi jotenkin saada sen käsiinsä. Ase oli aivan lähellä, ja vähällä vaivalla hän ryömi sinne. Ensin näytti koe onnistuvan. Hän asetti perän kainaloonsa ja astui pari askelta nojaten siihen kuin kainalosauvaan.

Mutta aseen pituus oli sopimaton, ja hänen täytyi nojata siihen niin raskaasti, että pyssynpiippu painui syvälle maahan. Hän koetti vetää sen ylös ja oli melkein kaatua jälleen pitkälleen. Miami-soturi paneutui mahdollisimman varovasti makuulle, ja hänen täytyi myöntää, että häneltä oli riistetty kaikki liikkumismahdollisuudet. Jos hänen täytyi jäädä siihen paikkaan avutonna makaamaan, niin se oli varma kuolema.

Amerikkalaiselle rodulle on luonteenomaista tyytyä nurkumatta ja kylmällä tyyneydellä kohtaloonsa. Noiden maalattujen kasvojen ilme oli aivan sama, kun hän samosi metsän läpi ennen taistelua Kentonin kanssa. Niissä ei näkynyt tuskan värettäkään.

Istuessaan siinä paljaalla maalla ja vaivaten päätään löytääkseen jonkun pelastuksen mahdollisuuden hän muisti, että hän joutuessaan tähän suureen onnettomuuteen oli matkalla kohtaamaan erään joukon sotureita, jotka hänen luulonsa mukaan eivät voineet olla kaukana. He eivät todennäköisesti tulisi sinne saakka, jossa hän oli, mutta hän toivoi heidän olevan hänen äänensä kuuluvissa. Hän huusi sentähden sarjan kimakoita ja kaikuvia huutoja uudistaen tempun aina muutaman minuutin kuluttua.

Tätä hän teki noin puoli tuntia, jolloin hän taukosi, tietäen olevan hyödytöntä jatkaa sitä, ennenkuin jonkun ajan kuluttua.

Odotellessaan hän kuuli kerran vielä risahduksen pensaikosta törmän päältä, ja hänen katseensa kääntyi heti sinnepäin, sillä sieltäpäin piti avun tuleman, jos sitä kerran oli tuleva.

Hänen ei tarvinnut olla kauan tietämätön. Pensaikoista ilmestyi eräs mies, joka tuskallisten huutojen houkuttelemana oli tullut paikalle. Kalkkarokäärme katsoi tyynesti ylöspäin, mutta voidaan epäillä, että hänen valtimonsa löi hiukan kiivaammin, kun hän odotettuaan näkevänsä jonkun oman heimolaisensa kohtasikin erään kaukaasialaiseen rotuun kuuluvan miehen katseen.

IV.

LAUPIAS SAMARIALAINEN.

Brayton Ripley, eräs tuskin yhdeksäätoista vuotta täyttänyt nuorukainen, oli kolmas henkilö, joka samana syksyiltana oli matkalla metsien halki.

Edellä kuvatut kaksi henkilöä olivat molemmat rotunsa kauniita edustajia, ja niin oli Ripleykin, joka oli lännen nuorempaa uudisasukaspolvea. Vaikka hän ei ollut vielä täydessä miehuuden iässä, niin hän oli pitkäkasvuinen ja jäntevä ja hänen terveytensä oli raudanvahva. Hänen mielityönsä oli kuljeskella pyssyineen metsissä, joissa oli viljalti arvokasta metsänriistaa.

Hänen asunsa oli samanlainen kuin Kentonin. Kädessään hän kantoi pitkää, peloittavaa luodikkoa ja vyössä oli metsästyspuukko. Tilavissa taskuissaan hän säilytti piikiveä ja taulaa, joilla esi-isämme olivat tottuneet tulta tekemään, mikä työ oli hyvin vaivalloista ja kärsivällisyyttä koettelevaa.

Brayton Ripleyn koti oli eräällä usean penikulman päässä Ohion suunnalla olevalla uudisasutuksella, ja nyt hän oli ollut parin päivän metsästysretkellä aarniometsissä. Hänen tarkoituksensa ei ollut ainoastaan riistan pyynti, vaan hän halusi saada hiukan tietoja punaisten miesten aikeista ja suunnitelmista, sillä itsepintaiset huhut olivat tienneet kertoa vihamielisistä hankkeista herättäen levottomuutta monessa kylässä ja uudisasukkaan mökissä rajaseuduilla.

Kuljeskellen yksinään ja aikomattakaan kantaa riistaa mukanaan otti nuori Ripley vain parhaat palat kaatamastaan riistasta valmistaen nuotiotulella niistä itselleen aterian. Hän sytytti leirinuotionsa kauas metsään, ollen siellä turvassa intiaaneilta, joita hän todennäköisesti voisi kohdata milloin hyvänsä.

Äkkiä tuo nuori mies pysähtyi, ikäänkuin hän olisi kuullut jotakin eriskummallista. Hän tutki terävin katsein ympäristöä, mutta mitään ei näkynyt, joka olisi voinut selittää nuoren Ripleyn osoittaman mielenkiinnon. Hän oli kuullut ääntä, joka ilmaisi, että hänellä oli naapureita lähempänä kuin hän luulikaan. Pysähdyttyään hän huomasi, että läheltä hänestä vasemmalle kuului kaikuvia huutoja.

"Intiaani siellä huutaa", ajatteli Ripley ja lähti hiljaa hiipimään ääntä kohti; "mutta en voi mitenkään ymmärtää, mitä hän tarkoittaa. Tämä on aivan käsittämätöntä." Huhuileminen lakkasi samassa, mutta sen toistuminen ei ollut enää tarpeen opastaakseen nuorukaisen paikalle. Hetkistä myöhemmin hän taivutteli pensaikkoa syrjään yhtä varovaisesti kuin itse Kenton ja näki Miami-soturin istuvan liikkumatonna rantatörmän juurella, johon Kentonin vahva käsi oli hänet lennättänyt.

Vasta toisen kerran tutkivasti tarkastettuaan edessään olevaa olentoa ymmärsi Ripley täysin asian laidan.

Kalkkarokäärme istui yhtä jäykkänä kuin hän olisi ollut piirustajan mallina, pyssy oli maassa hänen vieressään, käsivarret ristissä rinnan päällä, ja hän katsoi tulijaa suoraan kasvoihin. Hänen tummien ja maalattujen kasvojensa ilme ei ollut vähintäkään pelokas, vaan yhtä uhmaileva kuin hänen taistellessaan Kentonin kanssa elämästä ja kuolemasta.

Hän odotti heti saavansa kuoliniskun, mutta sitä hän ei kavahtanut.

Nuori Brayton ei ollut kuitenkaan sitä lajia. Hän oli rajaseudulla syntynyt ja kasvanut ja hän oli punaisten miesten leppymättömästä vihasta täysin tietoinen, mutta hän ei tahtonut milloinkaan olla niin petollinen ja julma kuin he. Vaikka hän tiesi, että tuo hänen edessään oleva soturi oli hänen rotunsa vihollinen, joka ei säästäisi miestä, vaimoa eikä lapsia, olkootpa uhrit kuinka avuttomia hyvänsä, niin soturin onneton tilanne herätti hänessä kuitenkin sääliä.

"Ellen erehdy, niin hän on Miami-soturi", sanoi Ripley tuntiessaan intiaanin heimomerkit, "ja hänen tilansa näyttää olevan hyvin huono."

"Mikä on hätänä, ukkoseni?"

Kalkkarokäärmeen sormet tarttuivat lujasti vyössä olevan metsästyspuukon kahvaan, ja hän oli valmis tappelemaan viimeiseen hengenvetoon ja myymään henkensä kalliisti, olkoon ylivoima kuinka suuri hyvänsä. Hän oli kohottamaisillaan veitsen iskeäkseen tuota kaunista nuorukaista, mutta hänen sukkela järkensä käsitti samassa, että valkoihoinen, hänen perivihollisensa, oli nyt ystävä.

Hän hellitti otteensa ja painaen kädellään jalkaansa hän sanoi murteellisella englannin kielellä:

"Käynyt huonosti -- Mul-keep-mo kipeä."

"Oletko sinä se Kalkkarokäärme-niminen soturi?" kysyi nuorukainen peräytyen askeleen ja katsoi tutkivasti noita maalattuja kasvoja.

"Minä Kalkkarokäärme", vastasi soturi ja hänen kasvoilleen tuli ylpeä ilme. Hänen nimellään oli kamala maine rajaseudun asukasten keskuudessa, ja hän tunsi tyydytystä, että nuorukainen osoitti pelkoa tuntiessaan hänet.

"Enpä totisesti odottanut näkeväni teitä tuommoisessa tilassa", sanoi Ripley astuen vielä kerran eteenpäin ja kumartuen maassa istuvan miehen puoleen. "Vahvimmallekin käy joskus onnettomasti, ja tapaturma sattuu kenelle hyvänsä."

Jonkun minuutin ajan tuo laupias samarialainen tutki onnettoman Mul-keep-mon vammaa ammattimiehen tarkkuudella. Pian hän huomasi, että vasen jalka oli poikki polven alapuolelta, joten tuo peloittava soturi oli kykenemätön puolustautumaan lapsenkin hyökkäystä vastaan.

"Mitäs nyt teemme?" kysyi Ripley noustuaan ja katseli intiaanin ylöspäin kääntyneitä kasvoja. "En ole välskäri enkä voi sitoa jalkaanne. Lähimpään taloon on pitkä matka ja luulen, ettei olonne siellä olisi teille terveellinen, vaikka jalkannekin on poikki. Teitä vihataan ja teille voisi käydä siellä onnettomasti."

Tämän lyhyen keskustelun aikana Brayton katseli ympärilleen ja pääsi selville Miami-soturin koko vastoinkäymisestä. Maassa olevat jäljet ilmaisivat hänen olleen vähän aikaa sitten ankarassa taistelussa jonkun vihollisen kanssa, joka oli voittanut hänet niin perinpohjin, ettei hän varmasti milloinkaan ennen ollut sellaista kokenut.

"Hän on suuri soturi", sanoi Kalkkarokäärme nähdessään nuorukaisen kysyvän katseen, "hän, valkoinen mies -- se Kenton."

"Ah!" huudahti Brayton Ripley kykenemättä hillitsemään ylpeydentunnetta, joka valtasi hänet kuullessaan tuon kuuluisan nimen. "Sitten ymmärrän hyvin koko tapahtuman, vaikka en oikein voi käsittää, kuinka hän jätti teidät henkiin."

"Suuri soturi luuli -- Kalkkarokäärme kuollut."

"Vai semmoiseen kepposeenko te huomasitte turvautua, te ovela veijari", sanoi Ripley hymyillen, ja intiaaninkin raudankoville kasvoille häivähti hieno hymy, mikä tapahtuu aniharvoin. "Mutta nyt ei ole aikaa muistella sitä. Minä tuntisin sääliä teitä kohtaan, vaikka olisitte se myrkyllinen matelija, jonka mukaan teitä nimitetään. Mutta minä en ymmärrä, mitä nyt olisi paras tehdä, vaikka minut ammuttaisiin tähän paikkaan! Ehdottakaa jotakin, Miami."

Näitä sanoja seuraava näky oli hyvin miellyttävä ja merkillinen. Kalkkarokäärmeen käsityskyky oli tavallista terävämpi, ja hän ymmärsi täydelleen, mitä hänen ystävänsä tarkoitti, joka oli valmis tekemään kaiken voitavansa hänen hyväkseen. Nuorukainen seisoi edessään istuvan intiaanin puoleen kumartuneena, joka koetti esittää mielipiteitään asiasta parhaimpansa mukaan.

Mul-keep-mo selitti uskovansa, ettei hänen väkensä voinut olla kaukana, ja hän luuli erään joukon leiriytyneen pienelle purolle suoraan etelää kohti.

Tämä ei tuntunut Braytonista uskottavalta, koska intiaanin huutoihin ei ollut vastattu. Viimemainittu selitti kuitenkin, etteivät hänen veljensä luultavasti vielä silloin olleet saapuneet sovitulle paikalle, kun hän huusi heitä, ja niin he eivät olleet kuulleetkaan hänen hätähuutojansa. Mutta ennen yötä he varmasti saapuisivat sinne, ja koska hänen ystäväinsä leiripaikka todennäköisesti oli liian kaukana, että hänen huutonsa voisivat kuulua, niin hänen täytyisi jotenkin päästä lähemmäksi voidakseen kutsua ystäviään apuun.

"Sitten on asia selvä", sanoi Ripley reippaaseen tapaansa. "Lyhentäkäämme välimatka viivyttelemättä, ja koska ette voi kävellä, niin minä kannan teitä."

Mul-keep-mo näytti hiukan vastahakoisesti myöntyvän tähän ja koetti vielä kerran nousta omin neuvoin, mutta viiltävä tuska hänen jalassaan pakotti hänet luopumaan yrityksestä. Tuska oli niin suuri, ettei hänenkään laisensa julma soturi voinut kestää sitä. Hän sulki silmänsä ja puristaen ohuita huuliansa ponnisti kaikki voimansa pysyäkseen tajuissaan.

"Arvelen teidän myöntävän minun olevan oikeassa", huomautti Ripley, kun Miami oli hiukan vironnut. "Antakaa nyt minun auttaa teitä ja kaikki käy hyvin."

Nuorukainen kyyristyi selin Miami-soturiin ja tarttuen kiinni hänen käsiinsä veti ne olkapäittensä yli. Soturin kannattaessa itseään käsillään otti Ripley hänen jalkansa kainaloonsa juuri polvien taipeesta tukien häntä siten.

Olen varma siitä, ettei lukija tarvitse tarkempaa kuvausta, kun käy selville, että Brayton Ripley kantoi soturia samalla tavalla kuin pojat vieläkin leikkiessään kantavat veljiään ja leikkitovereitaan.

Noustessaan nuorukainen otti intiaanin luodikon toiseen käteensä ja omansa toiseen. Soturi tahtoi auttaa häntä pyssyjen kantamisessa, mutta Brayton ei sallinut sitä, vaikka oli melkoisen vaikeaa kantaa molempia aseita ja tukea Miamin jalkoja, joista toista oli käsiteltävä mitä suurimmalla varovaisuudella siinä olevan vamman takia.

V.

RIPLEY JA SHAWNEET.

Brayton Ripley kantoi kärsivää soturia selässään ja asteli eteenpäin niin reippaasti kuin hän olisi kantanut pientä lasta täysikasvuisen miehen sijasta, jonka paino oli suurempi kuin hänen omansa.

Mul-keep-mo neuvoi oikean suunnan hyväntekijälleen, joka kiirehti eteenpäin sellaista kyytiä, ettei hän ollut koko päivänä kulkenut niin nopeasti.

"On hyvin merkillistä", ajatteli nuorukainen, "että koetan auttaa soturia, joka on tappanut niin paljon kansalaisiani, tekemällä sen heti sen jälkeen kuin hän on taistellut Kentonin kanssa elämästä ja kuolemasta! Jos ei olisi sattunut niin, että Kalkkarokäärmeen jalka oli poikki, niin olisimme nyt tapelleet pyssyin ja puukoin. Ah, kuinka paljon parempi olisi, että olisimme keskenämme ystäviä eikä vihollisia! Mutta niin eivät asiat luultavasti milloinkaan muutu."

Ripley oli kantanut kummallista taakkaansa noin kolmannenosan penikulmaa, kun Miami pyysi häntä pysähtymään. Soturi kysyi häneltä murteelliseen tapaansa, eikö hän tahtonut levähtää.

"Ei mitään hätää", vastasi toinen sydämellisesti. "Kun tunnen väsymystä, niin en kieltäydy levähtämästä, mutta nyt jaksan vielä kulkea jonkun penikulman."

Brayton oli lähtemäisillään, kun Mul-keep-mo pyysi häntä odottamaan, kunnes hän oli uudistanut merkkihuutonsa.

Avuton Miami-soturi oli tuskin päässyt maahan, kun hän päästi kaikuvan huudon kirkkaalla äänellään, joka kajahteli metsässä, Braytonin kuunnellessa vastausta yhtä hartaasti kuin hänkin.

Vastaus tuli heti ja oli niin yhtäläinen, että olisi voinut erehtyä ja luulla sitä kaiuksi, jonka Miamin huuto oli herättänyt.

"Ah!" huudahti Ripley, "nyt he kuulivat huutonne, ja he eivät ole täältä kaukanakaan."

Kuulunut vastaus ilmaisi, että sen lähettäjä oli läheisyydessä, vaikkakaan ei aivan siinä paikassa, jossa hänen olisi pitänyt olla Miami-soturin ja hänen ystävänsä arvelun mukaan.

Koska Mul-keep-mon huuto ei voinut hänen veljilleen ilmaista hänen onnetonta tilaansa, josta he eivät varmasti saisi vihiäkään, niin oli luultavaa, etteivät he tulisi häntä kohtaamaan.

Sentähden kulki Ripley suoraan eteenpäin ja tuli pian erääseen avoimeen paikkaan metsässä, jossa oli koolla yhdeksän tahi kymmenen Shawnee-intiaania. Mukana oli myös heidän pelätyin päällikkönsä, tuo julma Haw-hu-da, ja miehet istuivat nuotion ympärillä paistaen jotakin metsänriistaa, jonka eräs heistä oli kaatanut.

Vaikka amerikkalainen intiaani hyvin harvoin ilmaisee mitään mielenkiintoa, niin kaikki istuivat nyt hämmästyneen näköisinä nähdessään tuon merkillisen näyn, joka äkkiä ilmestyi metsästä.

Eräs rohkea nuorukainen, joka kuului tuohon vihatuimpaan rotuun, tuli heidän luoksensa kantaen selässään heidän kuuluisinta soturiaan. Saavuttuaan piirin keskelle hän kyykistyi hitaasti ja auttoi taakkansa maahan niin varovaisesti kuin hän olisi käsitellyt avutonta lasta. Vaikka selityksiä ei tarvittu, niin Mul-keep-mo kertoi omalla kielellään avuttoman tilansa. Hänen ystävänsä kokoutuivat ympärille, ja päällikkö kumartui hänen puoleensa tehden muutamia kysymyksiä, joihin Mul-keep-mo, ripeästi vastaili. Brayton seisoi heidän keskellään, ja jos asiat olisivat olleet toisin, niin hän ei olisi elänyt monta minuuttia, mutta nyt lienee tarpeetonta sanoa, ettei kättäkään kohotettu häntä vastaan.

Ripley asetti Mul-keep-mon luodikon lähintä puuta vasten ja seisoi jonkun askeleen päässä tietäen, ettei hänellä ollut enää mitään tekemistä tahi sanomista. Hänen oma tekonsa ja soturin sanat selittivät tapahtuman paremmin kuin hän olisi voinut kertoa.

Shawneitten päällikkö (joka nilkutti hieman ja oli muita hiukan lyhyempi) osasi jonkinlaista alkuperäistä välskäritaitoa, ja hän näytti pikaisesti tutkittuaan loukkaantuneen jalan olevan selvillä, mitä oli tehtävä.

Kumartuen Mul-keep-mon puoleen, joka miehuullisesti kesti tuskat, hän käsitteli jalkaa muutamia minuutteja ja murahti sitten jotakin merkiksi, että hän oli tehnyt kaiken voitavansa soturille, jonka kuitenkin piti olla vielä hyvin varovainen ja maata muutamia viikkoja, ennenkuin hänen vakava vammansa oli täysin parantunut.

"No hyvä, minuahan ei sitten enää tarvita", huomautti Ripley ymmärtäen, että soturi oli saanut hoitoa. "Tahdon sanoa teille hyvästi, Mul-keep-mo."

Hän tarttui Kalkkarokäärmeen käteen. Mul-keep-mo katsoi häntä kasvoillaan outo ilme.

"Ei mennä -- pian pimeä -- jäädä tänne -- täällä ruokaa."

"En tahdo mitään syötävää, josta kiitän teitä kaikkia, ja todellinen soturi ei pelkää yötä." Hän puristi kättä lämpimästi, saaden yhtä sydämellisen puristuksen takaisin; sitten hän hovimiehen suloudella heilautti kättään hyvästiksi shawneille, jotka vaieten katselivat häntä, ja lähti kulkemaan kadoten pian hämärtyvään metsään.

"Hyvä on", mutisi nuori mies päästyään leirin kuulumattomiin. "Enpä tiedä, mitähän tästäkin lopuksi voi koitua, mutta minä uskon, ettei Mul-keep-mo unohda palvelusta, jonka minun, oli suotu tehdä hänelle. Toiset meikäläiset sanovat epäilemättä, että minun olisi pitänyt toimia juuri samalla tavalla kuin hän olisi tehnyt, jos osat olisivat olleet päinvastaiset, tahi toisin sanoen hänelle ei olisi pitänyt osoittaa vähintäkään sääliä, mutta sitä minä en voinut tehdä."

"Olisi liikaa", jatkoi nuori Ripley antaen ajatuksensa kulkea aloitettuun suuntaan, "toivoa Kalkkarokäärmeen tapaisen julman soturin lopettavan sotimisensa uudisasukkaita Vastaan vain sentähden, että eräs heistä on tehnyt hänelle laupeuden työn. Hän oli säälin tarpeessa, koska eräs toinen valkoinen mies oli saattanut hänet semmoiseen tilaan, ja niinmuodoin hänellä oli yhtä suuret syyt vihollisuuteen kuin ystävyyteenkin. Mutta uskon, ettei hän milloinkaan unohda minua; ja", lisäsi Brayton merkitsevästi viheltäen, "kuka tietää, jollei hän pistä puukkoa tuppeensa ja laske sotatapparaansa, kun joku ystäväni sattuu olemaan hänen suopeutensa tarpeessa."

"Haw-hu-da'han ja noihin toisiin nähden on asian laita kuten ennenkin. He eivät epäröi ampua minua ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, vaikka he hillitsivät itsensä juuri silloin, kun olin kantanut avuttoman Kalkkarokäärmeen heidän leiriinsä."

Tapa, jolla Brayton Ripley katseli alituisesti taaksensa, oli hyvin kuvaava hänen luottamukselleen intiaanien kiitollisuuteen. Hän pysähtyi usein kuuntelemaan, ajettiinko häntä takaa, ja muutti useamman kerran kulkunsa suuntaa. Pimeän tulo oli hänelle melkoinen helpotus, sillä jos shawneet seuraisivat häntä, niin hänellä oli koko yö aikaa eksyttää heidät jäljiltään.

Brayton Ripleyn Ohion alueiden läpi tekemän pitkän matkan päätarkoitus oli hankkia tietoja Ohio-joen molemmilla puolilla olevien lukuisien intiaaniheimojen aikeista. Huhu tiesi, että he olivat kaivaneet maasta sotatapparan ja että he olivat lähdössä levittämään uudisasutuksille hävitystä ja kuolemaa, kuten oli niin usein ennenkin tapahtunut. Simon Kenton, Duncan, M'Arthur, Wells, M'Cleland ja monet muut kuuluisat metsästäjät olivat matkoilla erämaissa, vieraillen toisistaan etäällä olevilla uudisasutuksilla ja salojen yksinäisissä hirsimajoissa, joihin he veivät ja joista he saivat tietoja valppaasta vihollisestaan.

Vaikka Brayton Ripley oli käynyt vierailulla shawneitten leirissä ainoastaan soturille osoittamansa armeliaisuuden vaatimana, niin hän oli pitänyt silmänsä ja korvansa auki ja oli saanut arvokkaita tietoja.

Siellä näkemänsä soturit, joiden johtaja oli Haw-hu-da, olivat sotamaalauksessaan, ja koska sopu eri heimojen välillä oli niin hyvä, niin voitiin pelätä, että nuo punaiset miehet olivat sotaretkellä yhteistä vihollistaan vastaan. Ripley oli kulkenut hyvin mutkitellen, mutta pääsuunta oli Ohio-jokea kohti. Hänellä oli sillä suunnalla eräs tehtävä, ja hän pyrki eteenpäin niin tarmokkaasti ja itsepintaisesti, ettei voi sanoa sen olleen jokaisen uudisasukkaan tapa, joka oli ollut tiedusteluretkellä.

Yö oli jotakuinkin pilvinen ja kuutamo niin heikko että puiden alla vallitseva pimeys olisi ollut tavalliselle henkilölle läpitunkematon, mutta Ripley ei epäröinyt vähääkään, vaan kulki eteenpäin aamupuolelle yötä.

Silloin hän päätteli kulkeneensa kyllin kauas ollakseen turvassa shawneilta, ja koska hän oli kulkenut useita tunteja kunnollisesti levähtämättä, niin hän alkoi väsyä ja tarvitsi lepoa.

Että hän oli ollut syömättä puolilta päivin ei merkinnyt mitään. Oikealle metsämiehelle se seikka ei saanut aiheuttaa vielä mitään kärsimyksiä, ja jos niin olisi käynyt, niin häntä olisi hävettänyt.

Pysähtyessään oli nuori Ripley kaukana metsässä erään ukkosen murskaaman tammen lähellä. Se oli katkennut noin kahdentoista jalan korkeudelta ja latvan laajalle ulottuvat oksat peittivät melkoisen alan maata. Niiden suojassa rungon alla oli tiheä ja houkutteleva piilopaikka jokaiselle suojaa etsivälle.

Ripley pujottelihe epäröimättä oksien väliin ja oli pian valmistanut itselleen lehvistä mukavan makuusijan. Sitten hän asettui levolle pyssy vieressään ja nukkui kymmenen minuutin kuluttua niin sikeästi kuin olisi nukkunut omassa vuoteessaan kotona puolentoistasadan penikulman päässä.

VI.

ILOINEN KOHTAUS.