Part 17

Scipion selitys tuntui uskomattomalta, mutta niiden joukossa, jotka uskoivat niin todellakin tapahtuneen, oli Kentonkin, eräs entisaikojen taitavimpia miehiä suuressa lännessä.

Ohion puoleiselta rannalta ei ammuttu toista laukausta. Ensimmäinen yritys harventaa valkoisten miesten lukumäärää oli maksettu niin ripeästi, että toisten sala-ampujien rohkeus lannistui heti. Muutamia vihollisia nähtiin hiiviskelevän turvallisen välimatkan päässä rannasta.

"Ajattelin juuri, että nythän apujoukon pitäisi alkaa saapua", huomautti Kenton hiukan myöhemmin katsoen Kentuckyn puolelle, josta ilmestyi näkyviin kolme suurta kanoottia sotureita täynnä.

Siinä tuli nyt apujoukko, joka, se täytyy tunnustaa, kiiruhti selittämättömän hitaasti toveriensa avuksi. Elleivät intiaanit olisi olleet shawneita ja miameja, niin olisi voinut luulla, että avun tarpeen pakottavuus oli syynä viivytykseen. Mutta kuten olen jo ennen sanonut, taistelivat mainittujen heimojen soturit urhoollisemmin kuin mitkään muut intiaanit karkoittaakseen mailtaan länsimaisen sivistyksen uranuurtajat.

Jokainen ajatteli itsekseen, aikoivatko toiselta rannalta tulevat intiaanit käydä hyökkäämään vai ei. Elleivät tulijat muuttaisi suuntaa, sivuuttaisivat he metsästäjien aluksen vähän matkaa takaapäin, mutta äkillinen käännös saattoi pyörtää heidät parissa minuutissa suuren venheen rinnalle.

Onhan käynyt selville, ettei neljäkymmentä hyvin aseistettua ja urhoollista intiaania milloinkaan epäröi hyökätä kymmenkunnan valkoisen miehen kimppuun. Varmastikaan he eivät olisi empineet, jos asema olisi ollut hiukan erilainen. Olen kertonut muutamia kohtia taistelusta metsässä, jossa yhtä suuri joukko intiaaneja pakotti metsästäjät peräytymään.

Mutta suurin syy, vaikkakaan ei ainoa, miksi "pitkäpuukkoiset", kuten intiaanit usein nimittävät valkoisia miehiä, halusivat päästä venheeseen, oli se, että he tunsivat olevansa siellä turvassa. Kuulat eivät voineet lävistää venheen laitoja, joten he olivat todellisessa uivassa linnoituksessa, jota muutamat miehet saattoivat puolustaa suurtakin ylivoimaa vastaan. Tämän lisäksi oli asian laita vielä niin, että tässä venheessä oli aivan erikoisen vahva ja urhoollinen miehistö. On tarpeetonta sanoa, että varottiin näyttämästä, kuinka pieni miesten lukumäärä todellakin oli.

"Luulenpa, ettei niillä ole meille mitään asiaa", huomautti Kenton katsellen muiden mukana noita kolmea vesirajaan saakka sotureilla lastattua kanoottia.

"En voi sanoa heitä tyhmiksi, kun he välttävät sellaista taistelua", sanoi Sutherland.

"Enkä minä voi sanoa pahoittelevani sitä", lisäsi Kenton, "mutta muutoin on asemamme niin hyvä, että olisin nauttinut yhteenotosta."

Intiaanikanootit lähtivät rannalta toinen toisensa perässä, kuten soturitkin hiipivät aarniometsien halki, mutta päästyään vähän matkaa rannasta kulkivat venheet vierekkäin. Jokaisessa venheessä oli kaksi miestä melomassa toisten istuessa hiljaa maalatuin kasvoin ja täysin aseistettuina katsoen poistuvaa suurvenhettä.

Nuo neljäkymmentä soturia olivat noin sadan kyynärän päässä ja kaikki melojia lukuunottamatta istuivat jäykkinä ja katsoivat terävään, tutkivaan tapaansa tuota uivaa linnoitusta. Kanootit olivat niin lähellä ja syksyinen ilma niin kirkas, että saattoi selvästi nähdä sotamaalauksen joka piirronkin noissa villin näköisissä kasvoissa.

Metsästäjät seisoivat ladatut luodikot käsissään tarkasti katsellen vihollisiaan ja valmiina toimimaan, jos yritettäisiin hyökätä venheen kimppuun. Pitkät airot liikkuivat vitkalleen, sanaakaan ei lausuttu ja molemmin puolin vallitsi syvä hiljaisuus. Kukaan ei liikahtanutkaan, paitsi ne, jotka rauhallisesti käyttelivät melojaan pitäen kanootteja liikkeellä Ohion puoleista rantaa kohti.

Juuri kun kanootit olivat suoraan metsästäjien venheen takana, nähtiin kanoottien kääntyvän hieman vasemmalle -- eli valkoisia kohti.

"Olkaa varuillanne", kuiskasi Kenton. "Näyttää siltä kuin he aikoisivat yrittää."

Intiaaneilla oli ehkä sellainen aikomus, mutta he muuttivat mieltänsä ja jatkoivat matkaansa Ohion rantaa kohti yhtä rauhallisesti ja vakavasti kuin ennenkin.

Valkoisten ja intiaanein keskinäistä asemaa tällä hetkellä voitaneen nimittää jonkinlaiseksi aseelliseksi puolueettomuudeksi. Kumpikin puoli olisi mielellään pyyhkäissyt toisen olemattomiin, mutta kummallakaan ei ollut halua aloittaa ottelua.

Intiaanit jatkoivat matkaansa joen poikki ja venhe solui tasaisesti myötävirtaa, kunnes välimatka oli lopulta niin pitkä, ettei yhteentörmäystä enää ollut pelättävissä.

Tavattuaan ystäviään, jotka olivat savumerkeillä kutsuneet heitä apuun, saivat vastatulleet varmaankin heti kuulla, että he olivat tulleet liian myöhään. Lukijaa ei tarvinne muistuttaa, kuinka olisi käynyt, jos nuo neljäkymmentä aseistettua soturia olisivat tulleet paikalle taistelun aikana.

Seisoessaan venheessään näkivät metsästäjät kanoottien liukuvan veden reunassa kasvavien puiden siimekseen ja intiaanien nousevan maihin, mutta he eivät voineet nähdä uudistaloa, vaikka he kyllä tiesivät, missä sen piti olla.

"Tuolla sen pitäisi olla", sanoi Sutherland ojentaen kätensä itäpohjoiseen, "juuri tuon matalan kukkulan takana."

"Sieltä näkyy savua", lisäsi Scipio.

"Mitä se merkitsee?" kysyi Brayton Ripley. "Leirinuotiokin oli sammunut, joten savu ei voi nousta siitä."

"Siellä saattaa olla nyt uusi ja suurempi nuotio", vastasi Sutherland merkitsevästi.

"Niin on", lisäsi Kenton. "Tuo nuotio on tehty Silasin mökin hirsistä."

Sitä ei tarvinnut epäilläkään. Intiaanit, huomattuaan tulleensa petetyiksi, kostivat raukkamaisesti polttamalla talon, jonka asukkaita he eivät olleet saaneet kynsiinsä. Siellä meni myös Silas Sutherlandin koko maallinen omaisuus, jonka kokoamiseksi hän oli työskennellyt raskaasti ja kauan.

"Minä kiitän Jumalaa", sanoi hän hartaasti, "ettei sitä poltettu viime yönä ollessani siellä vaimoni ja Alicen kanssa."

"Peloittavan lähellä oli kuitenkin", huomautti Kenton ravistaen päätään, "etkä lähtenyt sieltä ollenkaan liian aikaisin."

"Ah, olisivatpa rakkaani luonani nyt", huokaisi uudisasukas voimatta hetkeksikään unohtaa poissaolevia, "kuinka kiitollinen ja onnellinen olisinkaan!"

"Älähän hätäile", sanoi Kenton. "Luulen, ettet ole paljoakaan vanhempi, kun taas näet molemmat."

Sutherland katsoi kysyvästi metsästäjään ja näki, että puhuja oli tosissaan. Hän tiesi todellakin, että Kenton oli viimeinen mies leikittelemään toisen tunteilla.

"En voi ymmärtää, mihin sinä perustat toivosi", sanoi Sutherland, "vaikka tiedänkin aivan hyvin sinun kaltaisella vanhalla ja tottuneella soturilla täytyy aina olla joku varma syy."

"En aio salata sinulta mitään", vastasi Kenton, "ja minä arvelen näin: Olen varma siitä, että naiset ovat kyllin reippaat huolehtimaan itsestään, kunnes voimme auttaa heitä."

"Niin luulisin minäkin, mutta kuitenkin epäilen."

"Luonnollisesti en minäkään voi olla varma asiastani, mutta kaikesta päättäen tiesivät naiset kaikki, mitä heidän kaiken varalta pitikin tietää, vai kuinka? Heitä neuvottiin menemään suoraan tähän vanhaan lotjaan, eikä heidän tarvinnut tehdä mitään muuta -- siinä kaikki. Koska he eivät ole täällä, niin heille on sattunut joku este. Tyttäresi, Silas, on sukupuolensa sukkelimpia. Brayton tässä myöntää sen kyllä", lisäsi hän kääntyen äkkiä nuorukaisen puoleen, joka punastuen änkytti jotakin käsittämätöntä vastaukseksi.

"Myönnetään kyllä, mutta et voi kieltää, että heitä uhkaa joka tapauksessa suuri vaara intiaanien puolelta."

"Koska miehistäni on kaksi kaatunut ja neljä tahi viisi haavoittunut taistelussa intiaaneja vastaan, niin enhän tahdo kiistellä asiasta."

"Mitä ajattelet heidän tehneen?"

"Otaksun heidän harkinneen, että näytti kovin vaaralliselta lähestyä venhettä, joten he päättivät kulkea alaspäin metsän suojassa, kunnes he olivat päässeet kyllin kauas taistelupaikalta."

"Mutta mitä he aikovat meihin nähden?"

"Eikö heille sanottu, että tarkoituksemme oli heti venheeseen palattuamme lähteä myötävirtaa? Mikä estää heitä seuraamasta meitä ja päästyään kyllin kauas ilmaisemasta meille olinpaikkaansa? Luullakseni kuljemme niin hitaasti, että he voivat vaikeudetta pysytellä rinnallamme."

Kentonin käytös ja puhe saivat toivon viriämään uudisasukkaan sydämessä, vaikka hänen tuskansa ei helpottanutkaan. Hän seisoi suruissaan ja vaieten venheen perässä, hänen terävä katseensa harhaili pitkin Ohion puoleista rantaa ja välistä hän silmäili joka taholle.

"Jos Polly ja Alice ovat vapaina", tuumi hän itsekseen, "niin heidän pitäisi ilman erikoisia vaikeuksia voida ilmaista itsensä meille. He tuntevat metsän teineen hyvin ja tietävät kyllä, miten voivat herättää huomiomme."

Brayton Ripleyn ajatukset olivat melkein samanlaiset hänen istuessaan hytin katolla pyssy polvillaan. Hänen kasvoillaan kuvastui syvä suru, kun hän tutkivasti tarkasteli rantaa, jonka kätköissä hän tiesi naisten piileskelevän.

Hän kuunteli toisten puhetta, mutta hän ei ottanut osaa keskusteluun. Hän halusi olla yksin surullisine aatoksineen ja saadakseen rauhassa miettiä, kuinka eksyneiden pelastus voisi sukkelimmin ja parhaiten käydä päinsä.

"Puhukoon Kenton mitä hän haluaa", ajatteli nuorukainen kuultuaan metsästäjän viimeisen huomautuksen, "ehkä hän on oikeassa -- mitä minä en kuitenkaan usko, ennenkuin naiset ovat turvassa luonamme. Heitä pelastaaksemme taistelimme äsken ankaran taistelun ja nyt purjehdimme tiehemme heidät hyläten."

Joku kosketti häntä olkapäähän. Silmätessään sivulleen näki hän Scipion vieressään. Toiset miehet olivat kyllin etäällä, etteivät he voineet kuulla keskustelua, kun puhuttiin matalalla äänellä.

"Mitä kuuluu, Scipio?" kysyi Brayton iloisesti unohtaen hetkeksi synkät mietteensä.

"Olen pahoillani tähtenne."

"Kiitos vain, mutta mitäpä siitä."

"Mutta minä en voi olla ajattelematta sitä", jatkoi neekeri täysin tosissaan. "Kun näin alhaalla roikkuvista suupielistänne teidän olevan pahoillanne, niin päätin unohtaa entiset ja tulin nyt ilmoittamaan, ettei minulla ole hampaankolossa teille mitään kaunaa."

"Mitä sinä puhut?" kysyi hämmästynyt Ripley.

"Niin, kun me eilen istuessamme puunrungolla tuolla metsässä haastelimme hartaasti asioista, sanoitte te minulle vähän ennen kilpajuoksuanne intiaanin kanssa jotakin, mistä minä en oikein pitänyt. Mutta nähdessäni teidän olevan niin kovin pahoillanne sentähden, päätin tulla ilmoittamaan, että olen antanut anteeksi koppavan käytöksenne."

Synkistä mietteistään huolimatta purskahti Brayton Ripley sydämelliseen nauruun. Tämä äkillinen hilpeyden puuska oli juuri vastavaikutus, jota tarvittiin surun ja tuskan helpottamiseksi. Käyhän usein raskaan murheen ja jännityksen hetkellä niin, että joku pieni ja vähäpätöinen seikka aikaansaa mielenmuutoksen.

Scipio katsoi nuorta miestä hämmästyneenä ja surullisen näköisenä, ja huomattuaan erehdyksensä meni hän juhlallisin askelin venheen perään metsästäjien nauraessa, jotka olivat myös nähneet tapahtuman.

Ilta oli jo niin myöhäinen, että aurinko oli laskenut puiden latvojen taakse. Ja vaikka se olisi ollutkin vielä metsän yläpuolella, ei sitä olisi kuitenkaan näkynyt, sillä taivas oli mennyt pilveen Kalkkarokäärmeen ennustuksen mukaan. Pilviverho peitti taivaankannen kauttaaltaan, joten oli melkein varmaa, ettei yöllä tulisi kuutamoa, tahi kuu näyttäytyisi vain silloin tällöin.

Brayton ymmärsi Kentonin puheesta, että hän aikoi laskea venheen rannalle heti pimeän tultua. Tuo kuuluisa metsästäjä oli siksi kokenut, ettei hän antautunut sellaiseen vaaraan, ellei se ollut välttämätöntä.

Ilta oli tuskin pimennyt, kun venheen perässä oleva paksuun köyteen sidottu suuri kivi heitettiin laidan yli. Venhe kulki vielä muutamia kyynäriä haraten kiveä perässään mutaisessa pohjassa, ennenkuin pysähtyi.

"Nyt, pojat", sanoi Kenton, "menkäämme katsomaan, mitä voimme tehdä naisten hyväksi."

XXXVI.

ALICE JA HÄNEN ÄITINSÄ.

Alice Sutherland ja hänen äitinsä osoittivat olevansa Simon Kentonin luottamuksen arvoisia. Hänkään ei olisi osannut menetellä taitavammin kuin nuo metsän läpi Ohio-virtaa kohti kiiruhtavat naiset.

Heitettyään jäähyväiset isälle ja heidän ystävälleen lähti Alice pyssy kädessään juoksemaan edellä äidin seuratessa kintereillä. Silloin tällöin pysähtyi tytär kysymään neuvoa äidiltään, mutta viimemainittu kiirehti häntä vain eteenpäin ja käski hänen luottaa omaan harkintaansa.

Vaikka jäljellä oleva matka olikin lyhyt, eivät naiset voineet mennä suoraan paikalle, jossa venhe oli, vaan heidän täytyi kaartaa vasemmalle välttääkseen intiaaneja. Sentähden kävi niin, etteivät he nähdessään virran kimaltelevan edessään löytäneetkään metsästäjien suurta venhettä.

Astuen rannalle taivutti Alice pensaat syrjään ja katsoi tutkivasti joka taholle.

"Ei näy", kuiskasi hän.

"Sen täytyy olla jossakin lähellä", vastasi äiti yhtä hiljaa.

"Epäilemättä, mutta emme voi tietää, onko meidän haettava sitä ylhäältä vai alhaalta päin."

"Minä haen toiselta suunnalta ja sinä toiselta."

Mutta Alice ravisti päätään.

"Ei; kävi miten kävi, me pysymme yhdessä."

"Eihän meidän tarvitsisi mennä pitkältä, ennenkuin jompikumpi varmasti näkisi venheen ja voisi ilmoittaa löydöstään toiselle."

Mutta tytär oli järkähtämätön; hänen mielestään he eivät voineet erota toisistaan.

"Löydön ilmoittaminen toiselle voisi juuri ilmaista meidät."

"Niinpä kyllä; tee kuten parhaaksi näet."

Tyttö seisoi hetken kahdenvaiheella. Pyssyjen pauke ja taistelevien huudot kuuluivat peloittavan läheltä, eikä voinut ollenkaan tietää, millä hetkellä paikalle saattoi ilmestyä intiaaneja.

"En ole aivan varma, mutta luulen meidän olevan venheen yläpuolella. Tule jäljessäni, emme voi pysähtyä tähän."

Nuori neitonen erehtyi valitettavasti. He olivat silloin noin sata kyynärää venheen alapuolella. Jos he olisivat kääntyneet päinvastaiselle suunnalle, niin he olisivat sukkelaan löytäneet venheen ja edellinen luku olisi ollut kertomuksemme viimeinen.

Noin kymmenen tahi viidentoista minuutin kuluttua alkoi tuo urhea opas epäillä erehtyneensä. Hän kulki vielä eteenpäin toivoen olevansa lopultakin oikeassa, kunnes hän vihdoin pysähtyi.

"Olemme menneet harhaan", sanoi hän huokaisten hiljaa, "ja olemme tuhlanneet kallista aikaa."

"Venhe on jo ehkä lähtenyt tiehensä."

"Se ei ole todennäköistä. Palatkaamme jälkiämme myöten joutuin takaisin."

Hänen neuvonsa mukaan he kääntyivät ympäri, joten äiti joutui nyt kulkemaan edellä. Kumpikaan ei ajatellut kannattavan muuttaa järjestystä, sillä he kulkivat vain pitkin jokirantaa kuten äskenkin ja jokainen minuutti oli tärkeä.

He olivat täten kiiruhtaneet vähän matkaa, kun äiti, joka kulki noin kymmenen jalkaa tyttärensä edellä, pysähtyi niin äkkiä ja hätkähtäen, että Alice tiesi heti hänen huomanneen jotakin uhkaavaa.

Alice ei uskaltanut puhua eikä liikahtaakaan. Äiti käänsi säikähtyneet kasvonsa häneen päin ja viittasi häntä varovasti lähestymään. Jos vaara uhkasi, niin olisi äidin pitänyt oikeastaan heti peräytyä, ja Alice viittoi vuorostaan häntä tekemään niin, mutta äiti käski itsepäisesti tytärtä tulemaan lähemmäksi ja Alice totteli pahoin aavistuksin.

Hän astui kevyesti ja äänettömästi kuin kauris äitinsä luo, joka vastaukseksi hänen kysyvään katseeseensa osoitti kädellään eteenpäin.

Alice oli juuri vähää ennen kuullut läheltään hiljaista puhetta, ja omituinen kurkkuääni, jolla sanat lausuttiin, oli hyvin tuttu. Puhujat olivat intiaaneja, heidän pelätyitä vihollisiaan, joiden kynsistä he juuri olivat paenneet.

Äänistä päättäen oli puhujia kaksi, ja noin kahdenkymmenen askeleen päässä lähellä veden rajaa seisoikin kaksi Shawnee-soturia. He olivat selin naisiin ja keskustelivat matalalla äänellä. Molemmat olivat täysin aseistetut, luodikot, sotatapparat ja puukot mukanaan ja kuuluivat epäilemättä joukkoon, joka oli niin sitkeästi tapellut Kentonia ja hänen metsästäjiään vastaan.

Taistelun melu oli häipynyt niin mitättömäksi, ettei se enää häirinnyt noita lähellä olevia sotureita.

Äidin ja tyttären tilanne oli hyvin uhkaava, vaikka he jollakin keinoin onnistuisivatkin välttämään huomatuiksi tulemisen.

He eivät voineet tehdä muuta kuin poistua paikalta viivyttelemättä. Miten venheelle pääsisi, sen täytyi selvitä sitten vasta, kun tästä vaarasta oli pelastuttu. Kun Alicen ja äidin katseet kohtasivat toisensa, painoi tytär etusormensa huulilleen ehdottoman vaitiolon merkiksi. Sitten alkoivat molemmat varovasti ja henkeään pidättäen äänettömin askelin peräytyä ikäänkuin he olisivat olleet tiikerin läheisyydessä, joka vaanien odotti vain sopivaa hetkeä hyökätäkseen heidän kimppuunsa.

Alicesta tuntui kuin olisi hänen sydämensä ollut hiljaa koko ajan kun he peräytyivät paikalta. Oli aivan selittämätöntä, kuinka intiaanit pysyivät niin kauan heihin selin. Heidän huomionsa oli luultavasti kiintynyt johonkin seikkaan, josta he keskustelivat innokkaasti puhuen ja viittoen. Pensaiden suojaan päästyään hengähti Alice syvään. Kumpikaan ei uskaltanut kuitenkaan sanoa sanaakaan, ennenkuin he olivat päässeet noin parinkymmenen askeleen päähän.

Alice, jonka eränkäyntitaitoa Kenton oli ihaillut, oli miettinyt, suunnitelmansa valmiiksi peräytyessään tuon hirvittävän vaaran läheisyydestä. Hän ymmärsi asioiden kulusta, että heidän oli pian päästävä venheeseen tahi sitten jätettävä koko puuha. Venhe oli epäilemättä ylhäälläpäin, ja hän päätteli, että heidän oli parasta pyrkiä sinnepäin, ei rantaa pitkin, vaan kiertäen kaukaa metsän kautta päästäkseen noiden kahden soturin näkyvistä.

Tässä oli suuri vaara tarjona. Heidät pakotettiin ikäänkuin kujanjuoksuun, sillä vasemmalla käsin olivat taisteluun osaa ottaneet shawneet ja miamit ja oikealla nuo molemmat soturit. Ja heidän oli kaikin mahdollisin keinoin koetettava välttää molempia.

Alice poikkesi siis rannalta, ja kun he jälleen pysähtyivät, olivat he noin viidenkymmenen kyynärän päässä joesta.

"Nyt menemme vielä vähän matkaa", kuiskasi hän, "kunnes olemme päässeet noiden intiaanien taakse, jolloin käännymme takaisin joelle."

"Silloin meidän pitäisi päästä venheen lähelle."

"Sitä en epäilekään. Lähtekäämme!"

"Sinun täytyy mennä edellä; jos punanahat yrittävät hätyyttää meitä, niin sinullahan on ladattu pyssy."

"Yhtä minä en pelkää", sanoi tyttö uhkaavasti, "mutta kun olen laukaukseni ampunut, niin mitä sitten tehdään?"

"Erehdyimme jättäessämme ruutisarvesi ja kuulapussisi kotiin."

"Niistä ei olisi tällä kertaa mitään hyötyä", vastasi Alice totuuden mukaisesti lähtien äitinsä neuvosta kulkemaan edellä. Hän liikkui äärimmäisen varovasti ja hänen askeleensa olivat aivan äänettömät.

Jos Shawnee-soturit, joita he koettivat kiertää, olisivat pysyneet paikoillaan, niin naisten suunnitelma olisi onnistunut. Yritys oli kyllin rohkea ansaitakseen onnellisen päätöksen. Mutta juuri kun heidän sydämensä alkoivat toivosta sykähdellä ja he uskalsivat jälleen hengittää, kuului heidän läheltään verta hyytävällä käheällä rintaäänellä lausuttu: "Hugh!" He kääntyivät katsomaan ja -- samat intiaanit, joita he juuri tahtoivat välttää, seisoivat virnistellen heidän vieressään.

XXXVII.

VANKINA.

Heidän huuliltaan ei kuulunut huudahdustakaan, sillä kauhu kahlehti heidän kielensä ja he tuijottivat liikkumattomina noihin kahteen Shawnee-soturiin, joita he olivat pelolla ja huolella koettaneet välttää. Pelastuksen mahdollisuutta ei ollut ja he seisoivat äänettöminä odottaen, mitä heidän vangitsijansa suvaitsisivat tehdä.

Viimemainitut olivat lähteneet liikkeelle jokirannasta aikoen yhtyä tovereihinsa, jotka ahdistivat metsästäjiä metsässä, ja siten he olivat jälleen sattuneet naisten tielle.

"Emme mahda mitään", sai tytär vihdoin kuiskatuksi, "ja älkäämme tehkö vastarintaa."

"Olisipa meillä molemmilla pyssyt, niin en ikinä ajattelisi antautua vangiksi", vastasi äiti, joka myös näki, ettei voinut tehdä yhtään muuta kuin tyytyä kohtaloonsa mahdollisimman arvokkaasti.

Nuo molemmat sotamaalauksin koristetut intiaanit olivat nähtävästi kovin iloissaan hyvästä onnestaan, sillä heidän kasvonsa olivat vääntyneet leveään irvistykseen.

Toinen ei osannut sanaakaan englannin kieltä ja toisen taito supistui muutamiin murteellisesti lausuttuihin puheenparsiin.

"Mitä kuuluu?" kysyi hän tarjoten kättään Alicelle, joka peräytyi ylväästi ja kieltäytyi kunniasta.

Kiellosta vähääkään hämmästymättä ojensi intiaani kätensä tarttuakseen tytön luodikkoon. Alice oli kylläkin haluton luovuttamaan asetta, mutta oli turhaa vastustaa, sillä intiaani olisi kuitenkin vääntänyt sen hänen kädestään.

"Tulkaa", sanoi hän lähtien liikkeelle ja viitaten äitiä ja tytärtä seuraamaan. He tottelivat, koska oli hyödytöntä kieltäytyä. Toinen intiaani kulki jäljessä estääkseen vangittuja pakenemasta, ja niin mentiin peräkkäin metsäpolkua pitkin. Aurinko läheni jo metsänreunaa ja naisten mielestä oli kaikki kuin hirveätä unta.

Alice ei menettänyt malttiaan, vaikka hän olikin hyvin onneton. Hän oli noudattanut mahdollisimman tarkasti isänsä ja Kentonin neuvoja sillä seurauksella, että koko suunnitelma oli epäonnistunut. Hän ei voinut syyttää itseään mistään, mutta hänen ponnistustensa huono tulos suretti häntä kuitenkin katkerasti.

Hän huomasi vangitsijainsa suuntaavan kulkunsa länteen päin sensijaan että he olisivat rientäneet takaisin pääjoukkoon yhtyäkseen. He kulkivat melkein yhdensuuntaisesti joen kanssa, noin sadan kyynärän päässä siitä.

Vangit olivat tähän hyvin tyytyväiset, vaikka he eivät voineet käsittää, mihin punanahat heitä veivät. Alicen johtopäätös oli mahdollisesti oikea. Hän arveli vangitsijoiden olevan pääjoukosta erillään harhailevia intiaaneja, jotka aikoivat ehkä kuljettaa heidät erääseen monen penikulman päässä pohjoisessa päin olevaan intiaanikylään. Soturit aikoivat nähtävästi kiertää pääjoukon, jota he tahtoivat välttää.

Tämä oli vangeille monessa suhteessa parempi, mutta äiti ja tytär eivät näyttäneet sanottavasti iloisemmilta. He eivät voineet mitenkään auttaa itseään, sillä heille olivat nuo kaksi intiaania yhtä vahva vartiosto kuin jos niitä olisi ollut kymmenen.

Kun he olivat kulkeneet noin tunnin ajan, alkoivat maat käydä mäkisiksi. Intiaanit eivät sanoneet sanaakaan koko ajalla, vaikka Alice uskalsi silloin tällöin virkkaa jonkun sanan äitiänsä rohkaistakseen. Kulkue jatkoi matkaansa, kunnes puiden siimeksessä alkoi hämärtää.

Oltiin erään kukkulan laella, josta vangit saattoivat nähdä Ohio-joen tyynen kalvon kimaltelevan ilta-auringon säteissä. Ohio matkasi tyynesti "Vetten isän" helmaan. He näkivät muutakin. Sanoin kuvaamattomalla liikutuksella huomasivat he metsästäjien venheen lukuisine miehistöineen ajelehtivan hitaasti myötävirtaa. Välimatka oli niin lyhyt, että Alice saattoi tuntea isänsä, Simon Kentonin ja erään kolmannen, jonka näkeminen sai hänen sydämensä sykkimään tavallista kiivaammin.

Mitä hän olisi antanutkaan, jos hän olisi voinut jollakin merkinannolla ilmaista heille olinpaikkansa, jotta he olisivat voineet tulla heitä pelastamaan! Tyttö kulki kiivaasti miettien, uskaltaisiko hän tehdä jotakin sellaista, kun samassa edellä kulkeva intiaani kääntyi ympäri katsoen häntä niin julmasti, että hän kavahti heti takaisin äitinsä luokse. Intiaanit kääntyivät syvemmälle metsään, josta vangit eivät voineet enää nähdä ystäviään.

"Minun olisi sittenkin pitänyt yrittää jotakin", kuiskasi Alice äidilleen hiukan myöhemmin. "Isä ja Kenton katselivat varmasti rannalle voidakseen jostakin päättää, mihin olimme joutuneet."

"Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Nuo olisivat iskeneet meidät heti kuoliaaksi huomatessaan Vaaran uhkaavan."

"Niin luulen minäkin. En voi käsittää, miten ystävämme voisivat vapauttaa meidät."

"Miksi he ovat hylänneet meidät?"

"Heidän on täytynyt lähteä liikkeelle, mutta olen varma, etteivät he mene kauas koettamatta auttaa meitä. Kun intiaanit näkivät venheen lähtevän myötävirtaa, niin he arvelevat, ettei sen miehistöä enää tarvitse pelätä. Ystävämme saattavat siten paremmin yrittää puolestamme. Ah, tietäisivätpä he, että olemme vain kahden intiaanin vartioitavina, niin kuinka sukkelaan he rientaisivätkään avuksemme!"

"Aivan varmaan; mutta sitähän he eivät tiedä, rakas lapsi, ja siis ei ole mitään toivoa."