Part 16

Taistelu oli hyvin epätasainen, ja jos apujoukko joen toiselta rannalta saapuisi, niin ylivoima olisi varmasti voittamaton. Jouduttuaan kahden niin vahvan vihollisjoukon väliin kaatuisivat metsästäjät viimeiseen mieheen. Muistettaneen, ettei Sutherland eikä Kenton ollut huomannut intiaanijoukkojen välillä vaihdettuja savumerkkejä, mutta metsässä piileskelevät ja taistelumerkkiä odottavat metsästäjät olivat nähneet sananlennätyksen. Joukossa oli useita, jotka metsästäjäkokemuksensa perusteella arvasivat merkkien tarkoituksen, vaikka he eivät voineet olla aivan varmoja asiasta. Eräs näkijä joutui taistelussa niin lähelle Kentonia, että hän saattoi kertoa hänelle asiasta.

Tämä oli ensimmäinen vihjaus uhkaavasta vaarasta ja Kenton tuli vakavasti levottomaksi. Hän käsitti heti uhkaavan vaaran. Metsästäjien ja intiaanien välinen taistelu oli kestänyt vain muutamia minuutteja, mutta se oli jo tarpeeksi suojannut naisten pakoa jokirantaan. Kaiken todennäköisyyden mukaan olivat he jo saapuneet venheelle, joten ei ollut mitään syytä jatkaa taistelua.

Heidän täytyi vain mahdollisimman kiireesti päästä joelle, sillä missään muualla ei heidän läsnäolonsa ollut niin tarpeellinen kuin siellä. Venhe oli kyllä vedetty aivan törmän alle, mutta kun se oli niin suuri ja kömpelö, niin joen poikki tulevat intiaanit huomaisivat sen varmasti. Saatuaan selville, ettei ketään valkoihoista ollut sitä puolustamassa, valtaisivat he aluksen ja ne kaksi naista, jotka olivat siitä suojaa hakeneet, joutuisivat heidän vangikseen. Brayton Ripley joutui taistelun loppupuolella erään Mahlon Corwin nimisen metsästäjän läheisyyteen. Hän oli nuorukaista vain paria vuotta vanhempi ja he olivat olleet jo kauan läheisiä ystäviä. He seisoivat noin kymmenen jalan päässä toisistaan, kumpikin ampuen suojapuunsa takaa. Siinä oli pari, joka ei tuhlannut aikaa huutoihin ja kiljuntaan, vaan he keskittivät kaiken huomionsa tehtäväänsä.

"Nyt meikäläiset alkavat peräytyä", sanoi Corwin, joka seurasi kiinteästi taistelun kulkua.

Samassa ystävykset syöksähtivät parikymmentä jalkaa takanapäin olevien puiden suojaan joutuen siten vieläkin lähemmäksi toisiaan. He seisoivat paikoillaan niin kauan, että he ehtivät ampua ja ladata kolme kertaa. Heidän oli jälleen peräydyttävä, sillä Kenton lähetti sanan, että kaikkien oli hitaasti painuttava jokea kohti.

Ripley lähti suojapaikastaan muutamaa sekuntia ennen kuin hänen ystävänsä ja hyppäsi toiseen. Corwin oli hänen kintereillään ja oli juuri pääsemäisillään erään puun taakse, kun hän huudahti ja kaatui.

"Mihin sattui?" kysyi Brayton juosten paikalle ja kumartuen hänen puoleensa.

"Pahasti kävi", kuului vastaus. "Luulen olevani mennyttä. Älä viivyttele, kiiruhda joelle!"

"En jätä sinua. Mihin se kävi?"

"Reiteen. En voi seisoa."

"Älähän sano. Autan sinut ylös. Joki ei ole kaukana ja olen varma, että voit kävellä sinne, kun autan sinua."

Pyssyjen pauketta kuului jo ainakin kymmenestä eri paikasta. Jotkut huusivat Braytonia kiiruhtamaan, mutta hän ei välittänyt siitä.

Ystävänsä sanojen ja avun rohkaisemana Corwin teki hurjan yrityksen ja nousi seisoalleen kasvoiltaan Valkeana kuin palttina; tuskasta voihkien hänen täytyi raskaasti nojata kumppaniinsa.

"Hyvinhän se kävi", lohdutteli Brayton hilpeästi. "Kova kovaa vastaan; sinun ei tarvitse pitkältä kävellä."

Mies parka ontui tuskallisesti eteenpäin, mutta hän kärsi lujasti ja tuon urhoollisen nuorukaisen avulla hän kykeni hitaasti kävelemään.

Kun toverit näkivät nuo kaksi nuorukaista sellaisessa vaarassa, niin heille kävivät pojat sääliksi ja tehden hyökkäyksen he ajoivat vihollisen hiukan takaisin.

"Laittautukaa nyt hetkeäkään viivyttelemättä venheeseen", sanoi Kenton, "sillä nyt on meidän pakko lähteä."

Metsästäjäjoukon johtaja oli tehnyt ilahduttavan huomion. Vihollisten lukumäärä oli pienempi kuin taistelun alkaessa, ja vaikka vihollinen piti yllä ripeätä tulta, niin se ei taistellut yhtä voimallisesti kuin ennen. Tuo taitava Kenton keksi tähänkin oikean selityksen, Vaikka käänne oli toisille aivan selittämätön.

Tietämättä, että uudistalon asukkaat olivat jo paenneet, ja epäillen näiden käyttävän asiain käännettä hyväkseen oli suuri joukko intiaaneja palannut takaisin estämään kaikki pakoyritykset.

Tämä oli onnenpotkaus, siliä ennenkuin intiaanit olivat huomanneet erehdyksensä ja palanneet, olivat metsästäjätkin ehtineet jokirantaan.

"Tyrkkää venhe vesille ja ole valmis työntämään ulos rannasta!" huusi Kentin Braytonille, joka voimiensa takaa autteli ja kiirehti haavoittunutta ystäväänsä. "Me voimme hypätä ja siten säästää aikaa."

Äkkiä tunsi Brayton ystävänsä käyvän hervottomaksi hänen käsissään. Ensin hän luuli hänen menehtyneen tuskasta, mutta sitten hän näki, että hän oli vain mennyt tainnoksiin. Brayton nosti hänet sukkelaan hartioilleen kuin lapsen ja kantaen molempia pyssyjä toisessa kädessään riensi hän jokea kohti.

Hänen ei tarvinnut kävellä pitkältä, ennenkuin hän näki veden välkehtivän puiden välistä. Corwin tuntui virkoavan ja hän kiiruhti käyntiään onnistuen tulemaan jokirantaan juuri samassa paikassa, josta he olivat lähteneet hiipimään uudistaloa kohti jättäen venheen piiloon törmän alle.

Venhe oli samassa paikassa.

XXXIII.

USKOLLINEN MUL-KEEP-MO.

Voidaan pitää harvinaisena tapauksena, että intiaanisoturi kiivaassa taistelussa varoo huolellisesti, ettei yksikään hänen ampumansa laukaus sattuisi kehenkään, erittäinkin kun tällaisen teon tekijä oli Miami-soturi Mul-keep-mo.

Taistelun pyörteissä ja vaiheissa oli epäilemättä monta kohtaa, jolloin hänen oli vaikea hillitä haluaan surmata joku tuon vihatun rodun jäsen, jota vastaan hän oli sotinut useita vuosia.

Mutta meidän kummallisen inhimillisen luonteemme taipumuksista ei ole mikään sen vilpittömämpi kuin halu noudattaa sitä jumalallista lakia, joka käskee palkitsemaan hyvän hyvällä ja todistaa, että yksi hyvä työ houkuttelee tekemään toisenkin. Kalkkarokäärmeen kiitollisuus oli taivuttanut hänet uskaltamaan niin paljon sen ainoan valkoisen miehen puolesta, jota hän rakasti, että hän oli Valmis osoittamaan saman ystävänpalveluksen koko joukollekin.

Simon Kenton oli hienolla käytöksellään voittanut hänen suopeutensa puolelleen, ja se oli myös auttanut häntä selviämään nuotion ääressä pidetyn neuvottelun salakareista ja sitä seuraavan taistelun tuoksinassa. Hän latasi ja ampui, ja Sutherlandin näkemästä päättäen ei hän notkistanut valkoisilta miehiltä hiuskarvaakaan.

Vaikkakin tuntunee oudolta, oli Kalkkarokäärme tuon kiihkeän taistelun aikana huomaavinaan, että Huuhkaja piti häntä silmällä. Jatkuva ja kiinteä valvonta oli kylläkin mahdotonta, mutta Kalkkarokäärme oli nähnyt tarpeeksi ollakseen varma asiastaan.

"Hän näki taistelun minun ja Haw-hu-dan välillä", päätteli Mul-keep-mo. "Ellen minä olisi tehnyt hänestä päällikköä ja johtajaa, niin hän olisi kertonut veljille, miten Haw-hu-da kuoli. Kunhan taistelu on päättynyt, niin hän tekee sen. Huuhkajan täytyy kuolla."

Luonteenomaisella julmuudella ja kylmäverisyydellä päätti Miami ampua joukon johtajan kuoliaaksi heti sopivan tilaisuuden sattuessa, jolloin se saattoi käydä päinsä kenenkään huomaamatta.

Hän jännitti hanan taistelun aikana kolme kertaa ampuakseen kuulan Huuhkajan pään läpi, mutta aina sattui jokin este. Heidän keskinäinen asentonsa oli sopimaton. Valkoiset olivat asemissaan tuolla ja intiaanit täällä, ja vaikka laukausta takaapäin ei ehkä huomattaisikaan, niin Miami-soturi oli kyllin viisas ollakseen antautumatta uuteen vaaraan, kun hänellä oli todennäköisesti tarpeeksi selvittelemistä entisissäkin.

Useamman kuin yhden kerran hän oli huolissaan valkoisten miesten tähden, joita ahdistettiin ankarasti. Intiaanit peräytyivät jokea kohti, ja hän teki kaikkensa aikaansaadakseen pakokauhun; mutta olemmehan nähneet, ettei kauan viipynyt, ennenkuin intiaanit kokoutuivat yhteen ja pakottivat valkoiset miehet vuorostaan peräytymään.

Mul-keep-mo näki Huuhkajan ampuvan nuorta Corwinia, joka kaatui maahan, mutta ei kuollut. Hetkistä myöhemmin näytti valkoisille käyvän huonosti, mutta ratkaisevalla hetkellä huusi Kalkkarokäärme, että uudistalon asukkaat pakenivat, kun ei ketään ollut jäänyt heitä vartioimaan.

Varoitus oli paikallaan ja ei vain Kalkkarokäärme, vaan Huuhkajakin ja kymmenkunta soturia lähtivät heti juoksemaan kiivaasti aukeamalle päin.

Välimatka oli niin lyhyt, että hetken kuluttua oltiin perillä. Jos perhe oli vielä mökissä, niin he olivat epäilemättä kuulleet melskeen ja ampumisen ja aavistivat tietysti, mitä kaikki merkitsi. Mutta asukkaat olivat todennäköisesti paenneet, ja vaikka tuo innokas Huuhkajakin oli melkein varma asiasta, niin hän kuitenkin epäröi astua näkyviin aukeamalle. Hän oli sotureineen juuri saanut maistaa, kuinka valkoiset miehet osasivat tapella, ja aikaisemmin hän oli nähnyt, miten Sutherlandin väki pyssyjä käytteli.

"Veljet, älkää olko liian rohkeita", varoitteli Kalkkarokäärme peläten, että käytäisiin heti hyökkäämään. "Pitkäpuukkojen pyssyt ampuvat kauas ja tarkkaan."

Huuhkaja kääntyi katsomaan Miami-soturia ja tuijotti häneen kuin olisi hän ollut karkaamaisillaan Mul-keep-mon kurkkuun. Mutta sitten hän lienee ajatellut, että varoituksessa saattoi mahdollisesti olla perääkin, sillä hän käski miestensä odottaa.

Mul-keep-mon tarkoitus oli aiheuttaa kaikenlaisia viivytyksiä nyt, kun Kentonia ja hänen metsästäjiään ahdistava joukko oli harvennut niin, että valkoiset kykenivät kyllä pitämään puolensa sitä vastaan.

Pääsivätkö valkoiset myös pakoon joen toiselta rannalta tulevan apujoukon tieltä, oli kysymys, johon hän ei voinut vastata, eikä hän niinmuodoin sitä ajatellutkaan.

Huuhkaja lähti nyt sotureineen varovasti kiertämään aukeamaa pysytellen metsän suojassa voidakseen nähdä mökin joka puolelta. Kun ei mitään näkynyt, joka olisi antanut selvyyttä tilanteeseen, astuivat muutamat hetkeksi näkyviin toivoen, että mökin puolustajat heitä ampumalla ilmaisisivat itsensä. Ei kuulunut risahdustakaan. Soturit laukaisivat pyssynsä taloa kohti, mutta luonnollisesti tuloksetta.

Huuhkaja teki äkkiä tärkeän huomion. Hänen nähtiin menevän mökin luo ja viittaavan oveen. Jokainen huomasi silloin oven olevan pari kolme tuumaa raollaan. Valkoiset eivät olleet paetessaan sulkeneet sitä.

Päällikkö astui ovelle viivyttelemättä ja Mul-keep-mo tuli sotureineen hänen kintereillään. Painaen kädellään raskasta ovea työnsi päällikkö sen helposti auki ja kaikki kävivät sisälle. Huuhkaja juoksi nurkassa olevia portaita myöten yläkertaan ja syöksyi huoneiden lävitse. Puolessa minuutissa hän huomasi talon olevan tyhjän.

Kun tämä tosiasia valkeni Huuhkajalle, nousi ukkospilvi hänen otsalleen. Koskematta mihinkään käski hän sotureitaan seuraamaan häntä pihamaalle mökin eteen.

"Soturit", sanoi hän matalalla äänellä, mutta leimuavin katsein, "koira on tunkeutunut joukkoomme! Kuulkaa Huuhkajan sanoja, hänen kielensä ei viekastele.

"Soturit, kuulkaa sanojani ja minä kerron teille konnantöistä, jotka saattavat verenne kiehumaan. Kun eräs soturimme oli ryöminyt sytyttämään tulta tuon nurkan juureen, jossa näette hirsien korventuneen, niin hänet ammuttiin. Mutta valkoiset miehet eivät häntä surmanneet, vaan keskuudessamme oleva petturi.

"Soturit, kun kaksi soturiamme ajoi takaa pakenevaa valkonaamaa, niin he olisivat saaneet hänet kiinni ja riistäneet häneltä päänahan, ellei petturi olisi takaapäin ampunut urhoollisia Veljiämme kuoliaaksi.

"Soturit, tuo suuri päällikkömme Haw-hu-da näki tämän konnantyön; hän löi petturikoiran allensa ja olisi nylkenyt häneltä päänahan, mutta lähellä odotteleva valkonaama kuuli petturin rukoilevan äänen ja ampui Haw-hu-dan kuoliaaksi.

"Soturit, sama koira huusi äsken metsässä parveilevan lukemattomia pitkäpuukkoisia saadakseen meidät karkaamaan pakoon, jotta rakennuksessa asuvat valkonaamat voisivat mennä rauhassa tiehensä. He ovat päässeet käsistämme, koska petturi auttoi heitä. Hän ampui myös taistelussa omia soturiveljiään.

"Soturit, Mul-keep-mo, Kalkkarokäärme, on tämä petturikoira ja Wath-tre-hi, Huuhkaja, tahtoo häntä rangaista."

Huuhkaja muistutti junaveturia vastaan hyökkäävää härkää, joka ei kiihkossaan osaa olla ollenkaan varovainen. Mul-keep-mo tiesi mitä tuleman piti ja oli varuillaan. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan odotti hirvittävän tyynesti syyttäjänsä hyökkäystä toisten katsellessa ympärillä. Parin minuutin kuluttua oli ottelu päättynyt. Huuhkaja oli taistellut viimeisen taistelunsa.

Mutta Kalkkarokäärmeenkin viimeinen hetki oli lyönyt. Raivostuneet soturit ahdistivat häntä joka taholta, ja vaikka hän puolustautuikin verrattomalla urhoollisuudella, niin hän tiesi kuitenkin loppunsa olevan käsissä. Voidaan sanoa hänen uhranneen henkensä valkoisen rodun puolesta, rodun, jota hän oli sydämensä pohjasta vihannut ja jota vastaan hän oli kauan ja uljaasti taistellut.

XXXIV.

PETTYMYS.

Brayton Ripley tunsi, että haavoittunut Corwin, jota hän kantoi jokirantaan, alkoi tulla tajuihinsa heidän saapuessaan venheelle. Kun oli pirskoitettu vettä hänen kasvoilleen, virkosi hän heti.

"Nyt olemme täällä!" sanoi Brayton hilpeästi. "Annapas nyt minun nostaa sinua hieman, niin muutamassa minuutissa on kaikki hyvin."

"Enkö voi mitenkään auttaa sinua?"

"Voit kyllä. Kun olet aivan liikkumatonna, niin minun on parempi sinua käsitellä", vastasi tuo vahva nuorukainen nostaen haavoittuneen ystävänsä syliinsä ja kahlasi venheen luo, jonka laita oli niin matala, että hän nosti taakkansa helposti sen yli. Corwin kiitti lämpimin sanoin henkensä pelastajaa.

Olen ehkä kertonut, että venheen toinen puoli oli peitetty katoksella, jota saattoi nimittää vaikka majaksikin. Siellä oli venheen miehistöllä nukkumatilat ja sieltä he saattoivat hakea suojaa pahalla ilmalla.

irroittaen köyden, jolla tuo kömpelö alus oli kiinnitetty rantaan, oli Brayton Ripley hyppäämäisillään venheeseen, kun hän samassa huomasi aivan lähellä intiaanikanootin. "Tuota voidaan vielä tarvitakin", ajatteli hän pukatessaan kanootin vesille ja sitoen sen kiinni juuri irroittamaansa köyteen. Hypättyään sitten venheeseen tarttui hän pitkään, vartavasten laitettuun sauvoimeen, jolla hän alkoi työntää alusta ulospäin. Koska venhe ei ollut pohjassa kiinni, niin se totteli sauvointa heti ja irtautui rannasta.

Hän ei kuitenkaan antanut venheen liukua monta jalkaa, sillä metsästäjät alkoivat saapua. Ensiksi ilmestyi metsästä eräs toveri, jonka käsivarsi roikkui hervotonna sivulla. Hänellä ei ollut pyssyäkään, sillä sen hän oli pudottanut pakoon lähtiessään. Ojentaen kätensä auttoi Brayton hänet venheeseen. Hänen haavansa ei ollut paha ja hän tarjoutui auttamaan Vointinsa mukaan sauvomisessa, mutta nuorukainen ei sallinut sitä.

Koska venhe oli vain pari kyynärää rannasta ja solui hitaasti virran mukana, päätti nuorukainen antaa venheen kulkea siten, kunnes kaikki olivat saapuneet.

Metsästäjät tulivatkin pian; Kenton ja molemmat Sutherlandin veljekset saapuivat viimeisinä. Kun kaikki olivat viivyttelemättä nousseet venheeseen, tehtiin muutamia surullisia ja vakavia huomioita. Kaksi metsästäjää oli kaatunut taistelussa metsässä ja kaksi oli haavoittunut, vaikka heidän paranemisestaan olikin toiveita.

Useimmat olivat saaneet pienempiä, vaikkakaan ei huomattavampia vammoja ja intiaanien kuulat olivat repineet useita reikiä monen vaatteisiin, erittäinkin Kentonin ja Silas Sutherlandin.

"Missä minun Vaimoni ja lapseni ovat?" kysyi Sutherland katsoen säikähtyneenä ympärilleen.

"Hytissä luultavasti", vastasi Brayton tuntien jonkinlaista ujoutta ajatellessaan saavansa pian kohdata Alicen, mutta samalla hän kävi levottomaksi, kun he eivät olleet vielä näyttäytyneet.

Uudisasukas astui eteenpäin ja aukaisi pimeän hytin karkeatekoisen oven. Hän huusi omaisiaan nimeltä, ja kun vastausta ei kuulunut, astui hän sisään.

"Eikö täällä ole ketään? Halloo! Kuka siellä?"

"Kuka siellä?" vastasi hyvin tuttu ääni.

"Sinäkö siellä, Scipio?" kysyi uudisasukas, kun neekeri kompuroi päivän valoon silmiään hieroen, haukotellen ja pyrkien venheen avonaiseen osastoon, jossa miehet katselivat häntä ihmeissään sauvoessaan venhettä keskijoelle. "Minähän täällä, mutta enpä ole nähnyt kummempaa", vastasi hän hämmästyneenä nähdessään niin paljon metsästäjiä ympärillään.

"Missä ovat vaimoni ja Alice?" kysyi Sutherland ollen jo siksi huolissaan, ettei hän voinut kiinnittää mitään huomiota tilanteen hullunkurisuuteen, joka sai pari kolme katselijaa hymyilemään.

"Miten turkasen lailla minä sen tietäisin? Kun heidät viimeksi näin, jäivät he tupaan istumaan ja odottamaan, että ajaisin lehmän kotiin, mitä en voi enää milloinkaan tehdä, koska lehmää ei ole enää olemassakaan."

"Mitähän tämä oikein merkitsee?" kysyi Sutherland kääntyen Kentoniin päin, joka oli melkein yhtä levoton.

"Ehkä he eivät löytäneetkään venhettä", sanoi Brayton niellen kurkkuun nousseen karvaan palan.

"Mehän neuvoimme heille kaikki niin juurtajaksain, etteivät he ole voineet mennä harhaan."

"Heille on sattunut joku este", sanoi Kenton.

"Mutta mitä heille olisi voinut tapahtua?" ihmetteli Sutherland niin suruissaan, että hän tuskin kykeni ajattelemaan tyynesti asiaa.

"Muuta ei ole voinut sattua kuin että -- intiaanit ovat yllättäneet heidät", vastasi Kenton.

"Herran tähden! Sauvokaamme takaisin! Heidät on pelastettava!"

Ja isä tarttui tuskissaan perämelaan, mutta Kenton ehkäisi hänet.

"Ei kannata, Silas. Jos tietäisimme, mistäpäin heitä voisi hakea, niin olisi toista."

"Mutta sanoithan heidän olevan intiaanien kynsissä."

"Ei, niin en sanonut. Sanoin, että intiaanit ovat estäneet heidät saapumasta venheelle, mutta he voivat silti olla vahingoittumattomina ja vapaina, He ehkä näkivät intiaaneja niin lähellä venhettä, että he ajattelivat olevan vaarallista yrittää päästä rannalle, ja menivät niinmuodoin toisaalle."

Selityksessä oli jotakin lohduttavaa ja se helpotti hieman isän ja perheen ystävien tuskaa, vaikka se ei voinutkaan sitä kokonaan hälventää. Keskustelun tauottua harhailivat Brayton Ripleyn katseet pitkin rantoja nähdäkseen vilahdukseltakaan eksyneitä. Julma kohtalo näytti väijyvän heitä joka askeleella. Rohkealla sotajuonella, joka oli toimeenpantu suurimmalla urhoollisuudella, oli pakotie avattu Alicelle ja hänen vanhemmilleen, ja nyt, kun kaikkien sydämet olivat toivosta kiihkeästi sykkineet, oli jokin sattuma saattanut pelastettavat vain vaarasta toiseen.

Miesjoukon sauvoessa venhettä keskijoelle meneteltiin surevan nuorukaisen mielestä hyvin sydämettömästi, kun naiset jätettiin oman onnensa nojaan rannalle intiaanien läheisyyteen.

Mutta mitä voitiin tehdä? Olihan selvää, että jos eksyneet olisivat kuuluvissa, niin he saisivat pian tietää ystävien olevan tulossa apuun, jolloin he kiiruhtaisivat auttajainsa luokse, jos se kävisi päinsä. Jos he eivät voisi ilmaista olinpaikkaansa, olisivat metsästäjät ja ystävät, olivatpa he kuinka innokkaita hyvänsä, suuressa pulassa, kun ei ollut tietoa, mihin matka oli suunnattava, jotta voitaisiin saattaa heille apua.

Kentonin onnistui saada Sutherland uskomaan, että vaikka olikin syytä olla levoton eksyneiden tähden, niin saattoi myös yhtä hyvällä syyllä toivoa heidän voivan hyvin.

"Olimmehan, näetkös, koonneet kaikki punanahat ympärillemme, joten naiset eivät ole saattaneet sattumaltakaan kohdata niitä."

"Kuka sitten säikähdytti heidät pakosalle, kun kerran kaikki intiaanit olivat ympärillämme?"

"Eiväthän luonnollisestikaan kaikki voineet olla meidän luonamme, vaikka siltä näytti", sanoi Kenton, jonka oli hyvin vaikea vastata tuohon kysymykseen. "Pari punanahkaa saattoi harhailla metsässä joutuen sattumalta naisten tielle. Tiedäthän sinä, että tytöllä oli pyssy, jota hän kyllä osaa käyttää."

"Hän otti luodikkonsa mukaansa, mutta hän saattaa ampua vain yhden laukauksen, ja vaikka hän voisi ampua sata, niin mitä hän, tyttö raukka, kykenisi tekemään kahdelle intiaanille harvassa metsässä?"

"Mutta jos hyökkääjiä oli vain yksi, niin hänen hengestään en maksaisi paljoakaan."

"Jos nyt jätämme heidät", jatkoi isä, "niin he ovat mennyttä. Tiedämme heidän olevan jossakin rannalla ja me purjehdimme vain tiehemme."

"Älä ole sentähden pahoillasi, Silas. Emme mene kauaksi. Ohio virtaa niin hitaasti, ettemme ennätä kulkea montakaan penikulmaa ennen yötä. Iltapäivä on jo kulunut pitkälle ja on paljon parempi meille kaikille, että siirrymme pois tästä paikasta."

Sureva isä koetti ajatella ja uskoa, että tuo harjaantunut metsämies saattoi olla oikeassa, mutta joka tapauksessa hänestä tuntui kuin hänen rakkaimpansa olisi tahallaan hylätty, kun poistuttiin rannalta, jossa heidän tiedettiin olevan.

Brayton Ripleystä tuntui vieläkin vaikeammalta ymmärtää Kentonin menettelyä, mutta hän oli vaiti. Ainoastaan kaksi miestä liikutteli noita pitkiä airoja, sillä venhe oli hyvän matkaa rannasta soluen niin hitaasti virran mukana, että se näytti ehtivän vain pari penikulmaa ennen pimeän tuloa.

Hän tarkasteli rantaa toivoen näkevänsä jonkun merkin poissaolevista, mutta hänen kaipaavat katseensa eivät keksineet mitään.

Hän otaksui asian laidan olevan näin: Harhailevat intiaanit, joista Kenton oli puhunut, olivat joko ottaneet naiset vangikseen tahi naisten oli ollut pakko intiaanit nähdessään poiketa suunnastaan ja tekemällä pitkän kierroksen välttää kohtaaminen uskaltaen palata joelle vasta pitkän matkan päässä.

Edellä olevasta käy kylläkin selville, etteivät mrs Sutherland ja Alice olleet yhtä saamattomia kuin nykyajan naiset, jotka joskus ovat sattumalta eksyneet metsään. He olivat eläneet vuosia rajaseudulla ja osasivat kaikin mahdollisin keinoin huolehtia itsestään vaarojenkin uhatessa.

Metsässä he tulivat toimeen, mutta he olivat kykenemättömät pelastautumaan julmimmasta kohtalosta, mikä saattoi kohdata sellaiseen tilanteeseen joutuneita, missä he olivat.

XXXV.

UHKAAVA TILANNE.

Kun Brayton Ripley ja Sutherland kiinteästi tarkastelivat Ohion puoleista rantaa, katselivat toiset metsästäjät yhtä tarkkaavaisesti päinvastaiseen suuntaan.

Kaikki tiesivät, että apua oli kutsuttu toiselta puolen jokea ja että oli jo aika apujoukon tulla näkyviin. Täytyy muistaa -- vaikka lukija lienee saanut toisenlaisen käsityksen -- että taistelu metsässä kesti vain vähän aikaa. Kalkkarokäärmeen merkkilaukauksesta venheen lähtöön rannasta oli tuskin kulunut puolta tuntia.

Pyssyjen pauke oli luultavasti kiirehtinyt Kentuckyn puolella olevia punanahkoja ja oltiin jotakuinkin hämmästyneitä, kun auttajia ei vieläkään näkynyt. Yhtä omituiselta näytti, että pohjoisrannan soturit lopettivat ampumisen juuri silloin, kun sen olisi luullut tekevän pahinta jälkeä.

Valkoiset olivat kavunneet venheeseen ja työntäneet sen virtaan kuulematta laukaustakaan, vaikka kaikki venheessä olijat odottivat oikeaa kuulasadetta.

"Luulen punanahkojen menneen edellisten jäljessä aukeamalle", sanoi Kenton, "ajatellen tietenkin, että naiset ovat vielä mökissä. Niin on asian laita, sillä muutoin olisimme saaneet kuulia niskaamme."

"Niin kai --"

"Alas!" karjaisi metsästäjä samassa, sillä hän näki rannan pensaiden heiluvan hyvin tutulla tavalla.

Ainoa, joka ei heti totellut, oli Scipio, sillä hän oli liian hidasjärkinen ymmärtääkseen käskyn ajoissa. Toisten kumartuessa selveni asia hänellekin ja hän painoi päänsä alas vain paria sekuntia myöhemmin kuin muut. Samassa paukahti pyssy rannalla, josta he olivat juuri lähteneet.

Kentonin pyssy pamahti melkein yhtä aikaa. Hän oli ampunut laidan suojasta tavanomaisella tarkkuudellaan.

"Annoin punanahalle viimeisen tuomion", lausahti metsästäjä kylmästi ja ryhtyi lataamaan pyssyään toisten nostaessa varovasti päätään ja tutkiessa rantaa, uhkaisiko vaara vielä, tahi tarkaten tilaisuutta ampua jonkun vihollisen.

"Olipa onnen kauppa, että pääsimme ehyin nahoin", sanoi Brayton. "Kuula pyyhkäisi hyvin läheltä."

"Niin minäkin luulen", sanoi Scipio, "koska se pahus sattui minuun."

"Sinuunko? Mihin?"

"Päähän", sanoi musta mies arvokkaasti ottaen ylpeällä käden liikkeellä lakin päästään ja näyttäen otsakulmassaan olevaa pientä, enemmän naarmun tapaista haavaa. "Kuula kirposi otsastani ylöspäin eikä kyennyt niin ollen vahingoittamaan enää toisia."