Intiaanin kiitollisuus: Seikkailuja kaukaisessa lännessä

Part 15

Chapter 152,982 wordsPublic domain

"Sinä ja Silas saattelette meitä sitten koko matkan, vai kuinka?" kysyi emäntä.

"Ei aivan; seuraamme niin pitkälle, että näemme teidän voivan turvallisesti jatkaa matkaanne yksinännekin. Käännymme sitten takaisin ja otamme osaa konserttiin."

"Iskemme niin, ettemme ole milloinkaan niin tapelleet", sanoi Sutherland, joka tunsi vaaran suuruuden. "Vaikka se onkin paras pelastuksen keino, niin onnistumismahdollisuudet ovat mielestäni sangen vähäiset. Kun intiaanit huomaavat hyökkääjien harvalukuisuuden, niin mitäs sitten?"

"Mitäkö sitten?" toisti Kenton ikäänkuin kysymyksestä hämmästyneenä. "He palaavat tietysti takaisin ja huomattuaan, ettei mökissä olekaan enää naisväkeä, elleivät he ole huomanneet sitä jo ennen paluutaan, lähtevät meitä takaa-ajamaan."

"Siis huomaattehan, Polly ja Alice, että kun olemme lähteneet täältä, niin takaisin emme voi tulla."

"Miksi haluaisimme kääntyä takaisin?" kysyi Alice.

"Mahdollisesti pelästytte matkalla ja ajattelette olevan turvallisempaa palata tänne seinien suojaan."

"Voin luvata sinulle", lisäsi äiti, "ettemme palaa takaisin, ellei se ole viimeinen keino henkemme pelastukseksi."

"Siinä ei ole kaikki, mitä teidän pitää muistaa", lisäsi Kenton, joka lopetettuaan ateriansa oli sysännyt istuimensa taaksepäin ja jutteli kuin olisi hän istunut oman kotilietensä ääressä. "Teidän täytyy muistaa, että lähdettyänne rientämään joelle ette voi juosta liian kiivaasti. Tiedän tämän tytön juoksevan kuin hirvi, sillä olen ollut näkemässä, mutta epäilen, ettei äiti ole yhtä nopeajalkainen."

"Kun hän oli Alicen iässä, niin hän oli aivan yhtä ketterä", sanoi isäntä katsoen vaimoonsa hellän ylpeästi.

"Mutta nyt hän on hiukan vanhempi, ellen erehdy. Mutta oli miten oli. Eihän tässä puheita tarvita. He juoksevat kuin kauriit, sillä he tietävät sen olevan ainoan pelastuksen keinon."

"Kun olemme päässeet jokirantaan, niin mitä sitten teemme?" kysyi Alice.

"Viisaasti kysytty. Teidän on löydettävä minun suuri venheeni mahdollisimman sukkelaan. Menkää siihen ja odottakaa meitä. Sillä hetkellä voimme olla kaukanakin takananne, mutta joka tapauksessa olemme teidän ja punanahkojen välissä."

Huomattakoon, ettei Kenton eikä kukaan hänen seuralaisistaan tiennyt peloittavan vihollisjoukon olevan läheisyydessä Ohio-joen toisella puolen. He eivät myöskään tienneet, että oli pyydetty apuväkeä.

"Sitten meillä ei näytä olevan muuta tekemistä kuin odottaa", huomautti mrs Sutherland.

"Eipä ole. Luultavasti teidän ei tarvitse odottaa kauan. Luonnollisesti voitte tähystellä ulos, mutta aika rientää ja on parasta olla valmis."

Valmistukset olivat niin vähäiset, ettei niihin kulunut kuin jokunen minuutti. Mitään kannettavaa ei voitu ottaa mukaan, sillä paon täytyi tapahtua nopeasti, ja sen menestys oli sen varassa, kuinka sukkelaan naiset pääsisivät venheelle.

"Nyt", sanoi Kenton astuen ovelle, "ei meillä ole yläkerrassa mitään tekemistä. Meidän on vain vartioitava talon etupuolta ja minä voin sysätä tämän salvan juuri niin paljon sivulle, että voin kurkistaa ulos."

"Minä katson täältä", sanoi Sutherland työntäen ikkuna-aukon suojaluukkua jonkun tuuman sivulle.

"Ellen pahasti erehdy", sanoi Kenton katsottuaan ulos, "niin nyt on aika meidän lähteä täältä ja sukkelaan."

Hän oli oikeassa.

XXXI.

KOTOA LÄHTÖ.

Yhtä tyynesti ja kylmästi kuin hän oli alusta alkaen toiminut katseli Kalkkarokäärme noita neljää soturia, jotka touhusivat savumerkkien antamisessa joen etelärannalla oleville tovereille. Hän tiesi, että merkit saattaisivat paikalle viitisenkymmentä hurjaa soturia parin tunnin kuluttua, minkä ajan kuluessa uudistalon asukasten kohtalo oli ratkaistava.

Kentuckyn puoleiselta rannalta pöllähtelivät vastausmerkit ilmaan toinen toisensa jälkeen ja avunpyytäjät näkivät ne selvästi. Mutta Miami ei antanut vieläkään mitään määräyksiä.

Simon Kenton ja Silas Sutherland katsoivat jännittyneinä ulos. He näkivät vilahdukselta intiaaneja liikehtivän puiden suojassa, mutta eivät voineet nähdä heitä sen tarkempaan. Kenton sanoi useamman kerran, että häntä halutti koettaa ampua heitä, vaikka matka ei ollutkaan varma.

Savumerkkien anto, josta on kerrottu, oli jo lakannut, kun ystävämme katsahtivat ulos. Nuotion yläpuolella häilyvä savupilvi nähtiin kyllä, mutta se oli jo kadottanut merkityksellisen muotonsa ollen nyt aivan tavallisen nuotiosavun näköinen, joka ei herättänyt katselijan epäluuloa.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Sutherland siirtämättä katsettaan aukosta, josta hän katseli aukeamaa. "Tuopa näyttää kummalliselta."

Eräs intiaani ilmestyi metsästä, joka oli leirinuotion ja aukeaman välissä, ja tultuaan kokonaan näkyviin seisahtui kiinteästi tarkastamaan mökkiä. Hän oli yksinään ja hänen tekonsa oli niin yllättävä, että kannatti kyllä kysyä sen tarkoitusta.

"Kalkkarokäärmehän se on", huudahti Kenton -- "Alice ja Polly, tulkaa tänne. Jos haluatte nähdä ystävänne, niin nyt on hyvä tilaisuus."

Kenton astui sivulle ja salli tuon nuoren neitosen katsella aukosta soturia, jota kohtaan kaikki tunsivat syvää mielenkiintoa. Sutherland salli samoin vaimonsa kurkistaa ikkuna-aukosta.

Sellaisissa tilanteissa, joista olemme puhuneet, tuntuvat minuutitkin pitkiltä, mutta Mul-keep-mo seisoi ainakin pari minuuttia niin liikkumatonna kuin olisi hän ollut taiteilijan mallina.

Hänen asentonsa oli miellyttävä. Hän seisoi oikeaan jalkaansa nojaten, vasen jalka hiukan etuviistossa huolettomassa asennossa. Pitkää luodikkoaan hän piti poikittain edessään, oikea käsi puristi asetta lukon vaiheilta ja vasen käsi piteli kiinni suupuolelta. Mokkasiineineen, säärystimineen, metsästysmekkoineen, vöineen, pitkine hiuksineen, joihin oli kiinnitetty väritettyjä kotkansulkia, ja maalattuine kasvoineen hän oli komeimpia Amerikan intiaaneja mitä milloinkaan on nähty.

Seisoen siten kuunteli Miami joen eteläiseltä rannalta saapuneen sanansaattajan kertomusta. Hän kuuli intiaanin kertovan paristakymmenestä valkoisesta metsästäjästä, jotka hän oli nähnyt lähellä metsässä ja jotka pian hyökkäisivät heidän kimppuunsa.

Tämä oli Miamille kohtalon sallimus, sillä muutoin hänen olisi ollut melkein mahdotonta pelästyttää soturiveljiään pakosalle.

Äkkiä leimahti Kalkkarokäärmeen kasvoilla tiikerimaisen julma ilme ja näytti siltä kuin hänen rinnassaan riehuvaa vihan tulta ei olisi enää mikään voinut hillitä.

"Tuhon päivä on tullut ja tuo pesä hävitetään maan tasalle!" huusi hän ukkosen tapaisella äänellä. "Ei jätetä kiveä kiven päälle eikä yksikään valkonaama saa elää! Kaikkien on kuoltava! Valkonaamat karkoitetaan suuren suolaisen meren rannoille!"

Ja ikäänkuin vihansa hurmiossa heilahdutti hän pyssynsä poskelle ja laukaisi rakennusta kohti aivankuin haavojen ja tuskien raivostuttama mies, joka puukollaan mielettömästi viiltelee puita tahi maata.

Laukaistessaan päästi hän vielä hurjan ulvonnan, joka tuntui myös olevan hänen hillittömän raivonsa ilmaus.

"Merkki on annettu!" huudahti Kenton äänellä, joka kuulosti kiihkeältä. "Pojat odottivat vain hänen luodikkonsa pamausta ja hänen sotahuutoansa. Kuulkaa! Nyt musiikki alkaa!"

Sanat oli tuskin lausuttu, kun alkoi kuulua luodikkojen terävää pauketta, jota valkoisten miesten helposti tunnettavat sotahuudot säestivät.

"Oletteko valmiit?" kysyi Kenton katsoen molempia naisia.

"Valmiit olemme, odotamme vain käskyä", vastasi Alice hilliten voimallisesti kiihkoaan.

"Aiot ottaa pyssysi mukaasi, näen minä; hyvä on, mutta käytä sitä vasta äärimmäisessä hädässä."

Kääntyen Sutherlandiin päin, joka oli levottomuudessaan työntänyt ikkunaluukun kokonaan syrjään, sanoi Kenton:

"Aukaise ovi, Silas."

Uudisasukas hätkähti kuullessaan käskyn. Hän katsahti ympärilleen kuin hiukan hämmentyneenä; sitten hän asetti pyssynsä ikkunan viereen seinää vasten ja nosti raskaan salvan paikoiltaan. Kun tämä oli tehty, tarvitsi vain painaa linkku auki ja astua ulos.

Metsässä oli ampuminen käynyt entistä kiivaammaksi ja siihen sekautuivat myös taistelevien huudot. Kenton seisoi nyt ovella, joka oli juuri sen verran auki, että hän saattoi nähdä kaikki mitä talon edessä tapahtui.

Silloin tällöin hän näki puiden välistä vilahdukselta ystäviään, jotka olivat hyökänneet leiriin ja ajoivat intiaaneja edellään. Samassa he katosivat näkyvistä jokea kohti peräytyvien punanahkojen kintereillä.

"Tuotahan minä pelkäsin", sanoi Kenton. "Ne pakanat pyrkivät joelle, jonka yli ne todennäköisesti aikovat mennä alempaa. Nyt menkää, naiset; tien jokirantaan tunnette, mutta juoskaa tavallista enemmän vasemmalle pysyäksenne loitolla intiaaneista."

Silas Sutherland syleili nopeasti vaimoaan ja tytärtään ja suuteli kumpaistakin kuiskaten: "Jumala teitä varjelkoon!" Sitten aukaisi Kenton oven ja naiset astuivat ulos.

Ilma oli lauhkea, ja kuten olemme sanoneet, ei kummallakaan ollut mitään kannettavan tapaista. Olihan kotona useita heille kallisarvoisia ja rakkaita esineitä, jotka he olisivat ilolla vieneet mukanaan, mutta Kenton oli taipumaton eikä antanut heidän ottaa mitään taakkaa.

He olivat pukeutuneet miellyttäviin kotikutoisiin pukuihinsa, jaloissaan heillä oli vahvat kengät ja päässä kotona valmistetut myssyt, minkä kaltaisia päähineitä nykyäänkin välistä nähdään niillä seuduilla. Äidillä oli käsivarrellaan villapeite, mutta mitään muuta hänellä ei ollut mukanaan paitsi välttämättömiä vaatteita.

Alicella ei ollut peitettäkään, pyssy hänen kädessään painoi kylliksi. Hän aikoi ottaa mukaansa myös ruutisarven ja kuulapussin, mutta Kenton ja hänen isänsä ravistivat kieltävästi päätään.

"Jos sinun täytyy käyttää pyssyä, niin kerkeät ampua ainoastaan yhden laukauksen, olitpa kuinka vikkelä hyvänsä", huudahti metsästäjä. "Jos sinulla on ampumatarpeita mukanasi, niin luulet olevasi vahvempi kuin oletkaan. Minä taas tahdon saada sinut ymmärtämään, että ainoa pelastuksen mahdollisuus on juosta henkensä edestä jokirantaan minun suurelle venheelleni."

Pakeneville oli neuvottu tie, jota heidän piti kulkea, niin tarkkaan, etteivät he voineet mennä harhaan, ellei mitään odottamatonta tapahtuisi. Jos yksi tahi useampia intiaaneja olisi tunkeutunut heidän ja venheen välille, niin siinä tapauksessa heidän täytyisi poiketa määrätystä suunnasta.

Tämä ei ollut kuitenkaan uskottavaa, sillä vaikka punanahkojen peräytymistie ja naisten pakotie olivat jotakuinkin yhdensuuntaiset, niin ne olivat siksi etäällä toisistaan, ettei yhteensattuminen ollut luultavaa. Muistettaneen, että tämä tapahtui varhain syksyllä, jolloin lehdet alkoivat kellastua ja jo putoillakin maahan, mutta jolloin metsä oli kyllin tiheä kätkemään suuremmankin miesjoukon.

Täytyy vielä mainita, että äiti ja tytär tunsivat molemmat ympäristön hyvin, ja voimme varmuudella sanoa heidän kulkeneen matkan uudistalolta joelle satoja kertoja. Nain oli asiain laita, kun Silas Sutherland perheineen hiipien lähti talostaan, jossa he olivat olleet melkein kaksikymmentäneljä tuntia miamien ja shawneitten piirittäminä. Kenton ja uudisasukas pysyttelivät naisten läheisyydessä, sillä oli vielä liian aikaista erota toisistaan.

Vaikka intiaanit olivatkin paenneet, pelkäsivät molemmat miehet, että joku vihollinen huomaisi naiset ja heidät. Intiaanit olivat hajautuneet kaikkialle ja ystävämme ajattelivat, että punanahkoja oli koolla aukeaman toisessa päässä. Eihän mikään ollut sen todennäköisempää kuin että joku punanahka ampuisi heitäkin.

Tämä pelko oli onneksi aiheeton. Kaikki läheisyydessä oleskelevat miamit ja shawneet olivat olleet koolla samassa paikassa, kun valkoiset miehet hyökkäsivät ja aloittivat ampumisen. Samoin kuin Simon Kenton oli hiukan aikaisemmin pujahtanut mökkiin vihollisten huomaamatta, niin seurue pääsi nytkin aukeaman poikki kenenkään näkemättä.

"Hiukan enemmän vasemmalle", kuiskasi metsästäjä heidän päästyään metsän suojaan. "Luulen, ettei punanahkoja tule tiellemme. Nyt on juostava minkä jaloista pääsette."

Toivon ja helpotuksen tunne valtasi äidin ja tyttären mielen, kun he kiirehdittyään talosta, jossa he olivat olleet, niin kauan vankina, pääsivät metsään puiden suojaan. Kasvullisuuden tarjoama suoja oli kuin varjeleva peite, johon sallimus heidät kietoi.

Alice juoksi edellä ja kiiti puiden välissä kuin nuori hirvi. Aina vähän väliä hän hiljensi askeleitaan ja odotti äitiään. Tytär juoksi kiihkoissaan niin nopeasti, ettei äiti aina jaksanut seurata häntä, vaikka hänkään ei juossut hitaasti.

Lähellä heidän takanaan tulivat Kenton ja Sutherland, jotka keskittivät huomionsa enemmän taakse- kuin eteenpäin, sillä viimemainitulta suunnalta oli vaaranuhka todennäköisesti pienempi.

"Arvelen olevamme kyllin etäällä", sanoi Kenton, kun oli juostu neljännes matkasta joelle. "Meidän täytyy palata poikia auttamaan."

Uudisasukas huudahti hiljaa, ja vaimo ja tytär pysähtyivät ja katsoivat taaksensa. Miehet huiskuttivat kättään hyvästiksi, naiset nyökkäsivät ymmärtävänsä tarkoituksen ja vastattuaan tervehdykseen he katosivat metsään.

XXXII.

TAISTELU.

Simon Kenton ja hänen kumppaninsa halusivat kiihkeästi päästä auttamaan ystäviään, jotka niin miehekkäästi taistelivat auttaakseen uudistalon asukkaita pakosalle. Huudoista ja laukauksista päättäen ei pakokauhu ollut niin yleinen kuin oli toivottu. Intiaanit painuivat epäilemättä pakoon, mutta heidän pakonsa ei ollut järjetöntä. Saatuaan selville valkoisten todellisen lukumäärän, mikä saattoi piankin tapahtua, kokoutuisivat miamit ja shawneet kyllä jälleen, ja silloin oli metsästäjien vuoro peräytyä, niin urhoollisia kuin he olivatkin.

Saamme nähdä, kuinka ratkaisevasti kahdenkin valkoisen miehen avuksitulo saattoi vaikuttaa taistelun kulkuun, erittäinkin kun tulijat olivat sellaisia tottuneita erämiehiä kuin Kenton ja Sutherland.

"Luulet siis, että meidän on tarpeetonta saatella heitä edemmäksi?" huomautti viimemainittu kysyvään äänensävyyn, josta ilmeni hänen eroavan pahoin aavistuksin vaimostaan ja tyttärestään.

"Ei se hyödyttäisi mitään", vastasi hänen toverinsa. "He tuntevat metsän yhtä hyvin kuin me -- ja luultavasti paremmin kuin minä. Sitäpaitsi he ovat venheessäni parhaimmassa turvassa. Laukauksista ja rähinästä päättäen eivät asiat luista pojilta oikein hyvin. Rientäkäämme!"

Simon Kenton oli ollut monessa sellaisessa taistelussa ja melu, josta hän mainitsi, ilmaisi hänelle taistelun kulun yhtä selvästi kuin olisi hän ollut itse mukana. Intiaanit olivat peräytyneet melkein puoliväliin joelle päin ja näyttivät nyt pysähtyneen vastarintaa tekemään. Taistelu kävi kiihkeämmäksi. Jos punanahat nyt taistelisivat niin urhoollisesti kuin he useimmiten tekivät, niin valkoisten olisi pakko peräytyä.

Toinen ikävä kohta oli se, että intiaanit olivat metsästäjien ja joen välissä, joten he siis melkein sulkivat valkoisten pakotien. Joka tapauksessa näyttivät asiat saaneen pahan käänteen, kuten Kenton huomauttikin.

Metsästäjä lähti juoksemaan pyssy kädessään Sutherlandin seuratessa kintereillä. Molemmat pyrkivät paikkaa kohti, josta kiivain ammunta kuului, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin he saapuivat taistelupaikalle.

Sutherland ampui ensimmäisen laukauksen. Hän näki erään intiaanin seisovan pyssy poskellaan vähän matkan päässä oikealle käsin ja tähtäävän erästä metsästäjää, joka ei ollut mennyt puiden suojaan, vaan seisoi aivan näkyvissä.

Pysähtyen äkkiä kohotti Sutherland pyssynsä ja laukaisi. Hän tähtäsi intiaania rintaan ja kuula osui paikalleen.

"Hyvin ammuttu!" huusi Kenton sydämelliseen tapaansa. "Lataa pyssysi ja ammu niin nopeasti kuin suinkin voit ja vieläkin nopeammasti, jos vain käy laatuun!"

Valkoisia ja intiaaneja näkyi aina vilahdukselta. Kaikki koettivat piiloutua puiden suojaan ladatessaan ja ampuessaan mahdollisimman nopeasti. Useat taistelevat ulvoivat ja kirkuivat. Toiset valkoiset miehet kajahduttivat ilmoille sotahuutoja, joita oli hyvin vaikea erottaa intiaanien ulvonnasta, mutta toiset olivat vaiti ladaten pyssyjään julman päättäväisesti ja ampuivat nopeasti tehden tuhoisaa jälkeä.

Kenton ja Sutherland eivät olisi voineet saapua sopivampaan aikaan. He ryntäsivät leimauksena paikalle ja heidän hurraahuudollaan oli suurempi vaikutus kuin voitiin otaksuakaan.

"Antakaa niille päin kuonoja, pojat!" hihkaisi Kenton juosten eteenpäin kuin mielityöhönsä kiiruhtava poikanen.

"Ole varuillasi, Kenton!" karjaisi Sutherland huomatessaan erään jäntevän soturin hyppäävän suuren puun takaa ja hyökkäävän takaapäin metsästäjää kohti. Sutherland ei ollut vielä ehtinyt ladata pyssyään, sillä silloin hän olisi voinut tehdä intiaanin heti Vaarattomaksi, mutta Kenton ei näkynyt menettävän tyyneyttään tässäkään äkkirynnäkössä. Hänen tottunut kuulonsa oli erottanut lehtien hiljaisen kahahduksen ja kääntyen ympäri seisoi hän vastatuksin intiaanin kanssa, joka aikoi juuri käydä hänen kimppuunsa.

Heittäen pyssynsä syrjään sieppasi Kenton puukkonsa ja odottamatta vastustajansa hyökkäystä syöksyi intiaania kohti.

Yhteentörmäys oli peloittava ja molempien puukot halkoivat ilmaa välähdellen nopeissa kierteissä. Heidän iskunsa olivat niin nopeat, että katselija olisi tuskin voinut seurata niitä, ja kaksintaistelu näytti tuskin päässeen alkuun, kun se jo oli ohi.

Intiaani horjui taaksepäin hurjasti huutaen ja heittäen kätensä ylös kaatui hän raskaasti maahan eikä lihaskaan värähtänyt enää hänen ruumiissaan. Veitsi kirposi kauas hänen hervottomasta kädestään.

"Koettakaa päästä niiden taakse, pojat!" huusi Kenton näyttäen esimerkkiä. "Meidän täytyy päästä niiden ja joen väliin!"

Käskyä toteltiin ripeästi ja yritys onnistui heti.

Uudisasukkaan ja metsästäjän saapumisen aiheuttamasta hämmingistä johtui, että intiaanit peräytyivät jälleen, ja valkoiset, jotka huomasivat heti edullisen asemansa, ahdistivat heitä kovasti. Punanahat taistelivat vielä itsepintaisesti eikä mikään ollut sen selvempää kuin että valkoisten oli pian peräydyttävä venheelleen.

Tämä oli onnellinen käänne naisille, jotka, voidaan sanoa, olivat tämän tulisen taistelun alku ja juuri. He pääsivät hyvissä ajoin jokirantaan ja miehet tulivat siten lähemmäksi venettä, jolloin heidän paluutiensä oli sopivan hetken tullessa selvä.

Sutherland oli myös saanut pyssynsä latinkiin ja riensi eteenpäin valmiina ampumaan kuulansa sinne, missä sitä parhaiten tarvittiin. Hän näki erään Stanwood-nimisen metsästäjän, jonka avuksi hän oli ensimmäisen laukauksensa ampunut, vieläkin tuhmanrohkeasti antautuvan vihollisen kuulille alttiiksi. Stanwood kulki toisten edellä ja sen sijaan että hän olisi toveriensa lailla pysytellyt puiden suojassa, oli hän täysin näkyvissä ja latasi ja ampui yhtä kylmäverisesti kuin olisi hän ollut paraatissa.

Kaadettuaan ruutia sytytysreikään astui hän muutamia askeleita eteenpäin ja nähtyään jonkun tumman vihollishahmon hän laukaisi. Sitten hän pysähtyi lataamaan ja temppu uudistui aivan samalla tavalla.

Kaikki olivat varmoja, että hän vielä saisi surmansa jonkun intiaanin luodista, ja ennen pitkää hän saikin rangaistuksen uhkarohkeudestaan. Intiaanit eivät peräytyneet enää, vaan pysähtyivät ja valkoiset tekivät samoin. Stanwood saatuaan juuri pyssynsä latinkiin juoksi kuitenkin vielä muutamia askeleita eteenpäin. Samassa paukahti useita luodikoita yht'aikaa ja hänen nähtiin horjuvan ja kaatuvan.

Hän ei ollut kuollut, mutta pahasti haavoittunut. Hän koetti nousta, mutta vaipui jälleen maahan ja jäi liikkumatonna makaamaan. Huomattuaan hänen toivottoman tilansa hyppäsi eräs shawnee lähimmän puun takaa ja juoksi hänen luoksensa yhtä uhkarohkeasti kuin äsken valkoinen mies itse, heiluttaen metsästyspuukkoaan ja riemusta ulvoen.

Mutta hän ei saapunut haavoittuneen valkoisen metsästäjän luokse milloinkaan. Sutherlandin pyssy pamahti samassa ja uudisasukas oli toisen kerran pelastanut tuon kunnon metsästäjän.

Metsästäjiä ahdistettiin nyt niin, että he alkoivat vähitellen peräytyä, ja haavoittuneen Stanwoodin asema kävi aivan toivottomaksi. Mikään ei näyttänyt enää voivan häntä pelastaa.

Nähdessään, kuinka hänelle tulisi käymään, nosti hän päätään ja huudahti ystävilleen:

"Pojat, ampukaa minut, ennenkuin punikit tulevat! Sukkelaan!"

Pyyntöä tottelematta juoksi Kenton nopeasti hänen luoksensa ja kumartuen maahan auttoi haavoittuneen selkäänsä. Sitten tuo rohkea mies kääntyen ystäviinsä päin käveli heidän luoksensa haavoittuneen pitäessä hänen kaulastaan kiinni ja Kentonin kannattaessa hänen raajojaan, kuten pojat kantavat toisiaan leikkiessään ja kuten Brayton Ripley oli kantanut haavoittunutta Miamia vuosi sitten.

"Hurraa!" kiljaisi tuo uhkarohkea Stanwood, joka pyssynsä pudotettuaan piteli itseään kiinni toisella kädellään ja heilutti toisella hattuaan. "Painakaa päälle, pojat! Silmä silmästä! Kyllä me voi --"

Kenton joutui luonnollisesti taakkoineen intiaanien maalitauluksi. Kenton, jota ihmeellinen onni seurasi koko hänen elämänsä ajan, pääsi nytkin ehyenä pälkähästä, mutta Stanwoodiin sattui kuula ja hän kuoli kuin salaman iskusta.

Hänen kantajansa, joka oli niin paljon uskaltanut hänen tähtensä, tunsi kyllä mitä tapahtui, mutta hän kantoi tuon elottoman ruumiin toveriensa luokse ja laski sen siellä hellävaroin maahan erään puun taakse.

"Niin", sanoi metsästäjä katsellen surumielisesti kuollutta, "Jim on taistonsa taistellut."

Kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota alkoi Kenton tähystellä puun takaa, milloin sopisi näpähdyttää jälleen joku punanahka, jotka kävivät Valkoisten kimppuun ankarammin kuin milloinkaan ennen.

Sutherland latasi toista kertaa pyssyään, kun joku mainitsi hänen nimeään. Kääntyen ääntä kohti huomasi hän vähän matkan päässä veljensä, joka piilotteli puiden takana intiaanien tapaan. He tervehtivät toisiaan, mutta eivät yrittäneetkään lähestyä, sillä tilanne ei sallinut sitä. He olivat niin lujilla, että ainoastaan pikainen tervehdys tuntemisen merkiksi oli mahdollinen.

Silas Sutherland oli varuillaan kuten kaikki muutkin ja pian hän huomasikin erään intiaanin, jonka hän uskoi varmasti saavansa ammutuksi. Uudisasukas oli asettunut ystävistään hiukan oikealle, joten ainoastaan hän saattoi ampua intiaanin. Kohottaen pyssynsä tähtäsi hän huolellisesti vihollistaan ja hänen sormensa oli jo liipaisimella, kun hän äkkiä luopui aikeestaan, laski pyssynsä ja huudahti:

"Nyt oli Kalkkarokäärmeen käydä hullummin kuin viime yönä, kun Alice ampui häntä."

Hän oli tuntenut Miami-soturin juuri viime hetkellä, niin että hän kerkesi pidättää laukauksen, joka olisi varmasti ollut turmiollinen.

Ampuiko Mul-keep-mo tarkoituksella tappaa valkoisia miehiä vai eikö, sen tietää varmasti vain hän itse. Hänen omituinen suhteensa valkoisiin miehiin on jo selitetty. Tapauksien vyöry oli ehkä nostattanut eloon hänen vanhan hurjan luontonsa ja koettaessaan varjella Brayton Ripleytä ja mahdollisesti Sutherlandia ja Kentoniakin, saattoi hän tehdä mitä hyvänsä toisia kohtaan.

Hetkistä myöhemmin näki Sutherland kuitenkin jotakin sellaista, mikä sai hänet varmaan vakaumukseen siitä, että Miami-soturi suoritti osansa verrattomalla tyyneydellä ja uskollisuudella. Hän näki intiaanin laukaisevan erästä metsästäjää kohti, joka oli kiihkossaan liian varomaton. Välimatka oli niin lyhyt, että huonoinkin pyssymies olisi osunut maaliinsa.

Mutta valkoinen mies ei vahingoittunut.

"Kas vain, hän ampui tahallaan ohi", päätteli Sutherland lausuen samassa hengenvedossa lyhyen rukouksen Kalkkarokäärmeen puolesta. Vaikka metsästäjät tiesivätkin hänen olevan ystävän, niin saattoivat he kuitenkin erehdyksessä ampua hänet, sillä hän oli aivan toisten soturien kaltainen. Oliko sanottu, että he aina muistivat huolellisesti tarkastella pyssynsuun eteen sattuvan intiaanin kasvonpiirteitä?

Kalkkarokäärme oli tuskin ampunut tehottoman laukauksensa, kun toinen metsästäjä -- Luff Johnson nimeltään -- kaatui kahden kuulan lävistämänä kuolleena maahan. Kaatuneita oli jo kaksi, ja kun muistetaan joukon harvalukuisuus, niin tappio oli tuntuva.