Part 14

Vähän aikaa vallitsi syvä hiljaisuus ja sitten kuulosti siltä kuin koko joukko olisi raskaasti huokaissut. Vaikka nuo punaiset miehet olivatkin tuimia ja säälimättömiä, niin he surivat mahtavan päällikkönsä kuolemaa, päällikön, joka oli uljuudellaan ansainnut kauhistavan maineensa vihollistensa keskuudessa.

Miami-soturi seisoi alaspainunein päin pitäen vasenta kättä silmillään ikäänkuin hän olisi odottanut saarnaajaa lukemaan siunausta, mutta hänen silmänsä olivat hiukan raollaan. Hän katseli terävästi eteensä ja molemmille puolille tarkastellen huolellisesti, minkä vaikutuksen hänen tiedonantonsa heidän kuuluisan päällikkönsä kuolemasta oli heihin tehnyt.

Voidaan sanoa, että näky oli yleensä tyydyttävä, yhtä poikkeusta lukuunottamatta.

Huuhkaja oli pannut pyssynsä pois ja seisoi nyt hajasäärin käsivarret rinnalla ristissä kuin varustautuen odotetun syytöksen varalle. Hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta hän ei ollut niin tarmokkaan ja voimakkaan näköinen kuin Mul-keep-mo. Muistettaneen hänen kuuluvan samaan heimoon kuin Mul-keep-mo, jonka harras ja lämmin ystävä hän oli ollut vielä kaksikymmentäneljä tuntia sitten.

Huuhkaja seisoi liikkumatonna kuin pronssipatsas. Hän katseli kiinteästi Mul-keep-mota ja tutkisteli noiden kuparinväristen kasvojen ilmeitä kuin koettaen löytää selityksen johonkin arvoitukseen, joka ei antanut hänelle rauhaa.

Samalla hän oli Kalkkarokäärmeen tarkan tutkimuksen alainen. Seisoessaan pää kumarruksissa saattoi Mul-keep-mo nähdä, Huuhkajan mokkasiinit, säärystimet, mekon ja rinnalle ristityt käsivarret, mutta hän ei tohtinut kohottaa päätänsä ja katsoa heimoveljeänsä suoraan silmiin, vaan hän vilkaisi pari kertaa salavihkaa hänen kasvoihinsa. Siinä olikin tarpeeksi ja Mul-keep-mon levottomuus kiihtyi yhä. Hän oli epäillyt Huuhkajaa aina siitä lähtien kuin Huuhkaja oli ilmestynyt näkyviin metsästä hänen selkänsä takaa.

Ei pidä luulla, että Mul-keep-mo pelkäsi soturia. Mikään ei tosiaankaan olisi ollut hänestä niin mieluista kuin kohdata vastustajansa yksinään metsässä, jossa ratkaisu saattoi tapahtua ilman todistajia.

Mutta jos Huuhkaja oli todellakin ollut näkemässä aamupäivän tapauksia, joissa Kalkkarokäärmeellä oli niin tärkeä osa, niin hän oli nähnyt tarpeeksi tietääkseen, että Miami-soturi oli alusta alkaen toiminut valkonaamojen eduksi.

Itse Haw-hu-da oli viime yönä lausunut tämmöisen syytöksen, jonka Mul-keep-mo viekkaalla kepposella todisti perättömäksi. Jos syytös nyt uudistettaisiin ilman sitovia todistuksia, niin Kalkkarokäärme selviäisi kyllä jutusta, mutta jos syytös näytettäisiin toteen, niin loppu olisi onneton.

Intiaanit kostaisivat julmasti petturille.

XXIX.

OVELA KEPPONEN.

Miami-soturi oli siksi taitava näyttelijä, ettei hän pitkittänyt surukohtausta sopimattoman kauan. Oli aika jo lopettaa, sillä liioittelu vahingoittaisi hänen asiaansa.

Lyhyen, mutta kohtuullisen ajan kuluttua otti hän kätensä silmiltään ja katsoi ympärilleen. Hänestä oli omituisten asianhaarojen vaikutuksesta tullut neuvottelukokouksen johtaja tahi neuvonantaja.

"Suremme nyt uljasta Haw-hu-data ja kaatuneita sotureitamme", sanoi Mul-keep-mo sointuvalla äänellään, joka värähteli hieman, "mutta meillähän ei ole mitään puutetta urhoollisista päälliköistä ja sotureista. Ken meistä on urhoollisempi kuin Wath-tre-hi, Huuhkaja, ja sopivampi päälliköksi kuin hän?"

Tämä oli mestariteko. Yhtä vähän kuin Yrjö Washington istuessaan Amerikan kongressissa oli osannut odottaa tulevansa nimitetyksi isänmaan ystävien armeijan päälliköksi, yhtä vähän aavisti Miami-soturi Huuhkaja, että häntä ehdotettaisiin piiritysjoukon johtajaksi.

Yllätys oli niin odottamaton, että tuo rautahermoinen soturi hätkähti huomattavasti. Hän tuijotti puhujaan niin hämmentyneen näköisenä, että useilla maalatuilla kasvoilla vilahti hymy. Mul-keep-mo jatkoi:

"Haw-hu-da oli shawnee, Huuhkaja on miami, mutta shawneet ja miamit ovat ystäviä. Pottawatomiet, wyandotit, delawaret ja he ovat veljiä ja he ovat valmiit uhraamaan henkensäkin karkoittaakseen valkonaamat metsästysmailtaan ja ajamaan tungettelijat aina suuren veden rannoille saakka.

"Veljet, meitä johti päällikkö, joka kuului shawneitten mahtavaan heimoon. Jos Haw-hu-da ei olisi kaatunut, niin hän olisi päällikkömme koko elinaikansa, mutta hän on mennyt autuaammille metsästysmaille ja meidän on valittava itsellemme toinen. Valitkaamme Huuhkaja. Kuullessaan hänen nimeään mainittavan kalpenevat ja vapisevat uudisasukkaat majoissaan."

Tämä oli Huuhkajasta puhuttuna kouraan tuntuvasti liioiteltua, sillä luultavasti vain noin viisi tahi kuusi valkoista miestä tunsi hänet, mutta tuommoinen suurenmoinen puhetapa on Amerikan intiaaneille ominainen eikä kukaan kuulijoista ajatellutkaan, ettei puhe olisi ollut täysin paikallaan.

Huuhkaja olisi todennäköisesti kieltäytynyt hänelle siten tarjotusta kunnia-asemasta, jos hänellä olisi ollut aikaa punnita asiaa. Mutta epäilläänkö imartelijoita? Mul-keep-mo olisi ollut itseoikeutettu ehdokas ja hänen viekas ja suloinen puheensa oli huumannut Huuhkajan.

Kaikki kuulijat hyväksyivät ehdotuksen valita miamin joukon johtajaksi. Miamit olivat olleet uskollisia liittolaisia ja he olivat kunnioittaneet Haw-hu-data kuin heimonsa jäsentä. Vaikka Mul-keep-mo olikin heimonsa keskuudessa niin huomattava henkilö, että hän oli melkein päällikön asemassa, niin ei hän eikä kukaan muukaan ollut omaksunut mitään erikoisasemaa tällä sotaretkellä. Kalkkarokäärme oli todellakin viime yönäkin Haw-hu-dan syyttäessä häntä kavalluksesta käyttäytynyt yhtä nöyrästi kuin vaatimattomin soturi konsanaan.

Sitäpaitsi oli Huuhkaja rotunsa komeimpia edustajia. Vaikka hän ei ollutkaan muita merkillisempi viisautensa tahi entisten urotöittänsä tähden, niin hänellä ei ollut kuitenkaan mitään syytä kavahtaa vertailua kenenkään kanssa, paitsi juuri Kalkkarokäärmeen.

"Veljet", sanoi Kalkkarokäärme ja katseli hetken vaieten ympärilleen kuin keskittääkseen sanoihinsa mahdollisimman suuren vaikutusvallan. "Huuhkaja olkoon johtajamme, hän olkoon myös miamien päällikkö. Kotiin tultuamme kerron Huuhkajan urotöistä ja sielläkin hänet valitaan päälliköksi. Jos he tahtovat tiedustella kertomukseni todenperäisyyttä, niin lähetän heidät veljieni shawneitten luo. Teenkö niin?"

Viekas Mul-keep-mo oli varma nähdessään kaikkien läsnäolevien nyökäyttelevän päätään ja kuullessaan joka taholta hyväksyvää mutinaa, että hän oli osunut oikeaan.

"Veljet", sanoi hän, "Huuhkaja on sotaretkemme johtaja."

Hovimiehen suloudella tervehti Mul-keep-mo sirolla kädenliikkeellä hymyillen Wath-tre-hi'a ja astui sivulle ikäänkuin luovuttaakseen päällikön paikan seuraajalle. Huuhkaja tunsi hetken tulleen, jolloin hänen täytyi hyvän tavan mukaan lausua heikko vastalause. Liikkumatta paikaltaan kääntyi hän miehiin päin ja sanoi hiukan hämillään:

"Veljet, Kalkkarokäärmeen puhe on liikuttanut sydäntäni. Huuhkaja ei ole hänelle osoittamaanne kunniaa ansainnut. Kalkkarokäärme sopisi paremmin päälliköksenne --"

"Ei veljeni, ei; se ei käy päinsä", keskeytti Kalkkarokäärme ravistaen päätään. "Shawneet ja miamit ovat sanoneet: Huuhkaja on päällikkömme."

Hyväksyvät huudot tukivat näitä sanoja ja Huuhkaja ei voinut salata mielihyväänsä. Hän oli pelännyt päällikön arvon siirtyvän kuin siirtyvänkin kaikesta huolimatta tuolle ovelalle Mul-keep-molle, mutta nyt oli vaara ohitse. Voidaan sanoa valtiopäiväkielen tapaan, että ehdotus oli ollut uudelleen käsiteltävänä, ratkaisu oli ollut myöntävä eikä päätöstä voitu enää purkaa.

Jos Kalkkarokäärme olisi tehnyt itsestään sotaretken päällikön, niin Huuhkajasta olisi tullut hänen verivihollisensa, minkä Kalkkarokäärme tiesi hyvin.

"Veljet", lisäsi uusi päällikkö, "Huuhkaja on nyt johtajanne, koska olette niin tahtoneet; hän tahtoo uhrata henkensä kansansa edestä ja hän rakastaa shawneita kuin olisi hän heidän heimoaan. Olemme sotureita, tappelemme paremmin kuin jaarittelemme. Mitä meidän on tehtävä? Voiko sitä kukaan muu meille paremmin neuvoa kuin viisas Mul-keep-mo?"

Huomio kääntyi vielä kerran Kalkkarokäärmeeseen. Sanottakoon, että sitä tuo ovela miami oli odottanutkin, ja asiain kulku tyydytti häntä täydellisesti.

Tilanne oli arkaluontoinen, mutta Kalkkarokäärme osoittautui olevan mestarillinen asianajaja. Häneltä oli kysytty neuvoa, mutta hän oli liian viisas heikontaakseen vaikutusvaltaansa ilmaisemalla todellisia tarkoitusperiään. Sanomatta sanaakaan hän käänsi kasvonsa uudistaloa kohti, jonka kattoa hiukan näkyi puiden välistä. Hänen silmissään leimusi synkkä viha, joka kuvastui hänen kasvoillaankin maalauksesta huolimatta; hän viittasi kädellään aukeamaa kohti ja hänen äänensävynsä oli tavallista vaikuttavampi, sillä se oli kuin kaukaisen ukkosen jyminää. Sanat lausuttiin matalalla äänellä ja harvakseen.

"Tuo talo on hävitettävä. Shawneitten ja miamien on saatava kynsiinsä talon kaikki asukkaat, jotka sitten poltetaan kuoliaaksi! Mitä veljeni siitä sanovat?"

Nuo peloittavat sanat sytyttivät intoa. Kuulijakunta puhkesi hurjaan ulvontaan ja Huuhkaja huusi kaikista kovimmin kohottaen kätensä ylös.

"Mutta, veljeni", lisäsi puhuja vihamielisen ilmeen lientyessä hänen kasvoillaan, "meidän pitää olla viisaita."

Hän alkoi nyt vakuuttaa kuulijoilleen, että heidän monta kertaa osoittamansa uhkarohkeus oli nyt vaihdettava varovaisuuteen. Uhkarohkeudella voitaisiin uudistalon asukkaat kylläkin pakottaa antautumaan, mutta siihen saakka oli jo niin monta urhoollista soturia kaatunut, ettei hän enää halunnut menettää enempää.

Uusi asemansa luonnollisesti innosti Huuhkajaa, ja hän kävi innolla toimeen. Seuraavassa säännöttömässä neuvottelussa suositteli hän muurinsärkijän käyttämistä viimeöiseen tapaan. Yritys oli kyllä vaarallinen, mutta jos miehissä oli vähänkään sitkeyttä ja urheutta, niin ovi saataisiin pian murretuksi ja puolustajat vangiksi.

Huuhkajan ehdotuksessa oli jotakin houkuttelevaa, ja kun hän vapaaehtoisesti tarjoutui yrityksen johtajaksi, niin enemmän kuin puolet läsnäolijoista tahtoivat innostuneesti seurata häntä.

Mutta Kalkkarokäärme teki vastaväitteitä. Hän ei voinut suostua siihen, että koko retkikunnan päällikkö kävisi melkein varmaan kuolemaan. Jos johtajaa kerran tarvittiin, niin oliko siihen sopivampaa henkilöä kuin hän itse, Kalkkarokäärme? Mutta eikö keksittäisi parempaa suunnitelmaa? Hänen veljensä unohtivat metsässä olevan valkonaamoja, jotka todennäköisesti millä hetkellä hyvänsä saattaisivat sekautua taisteluun.

Kuullessaan nämä sanat katsahti Huuhkaja puhujaan paljon merkitsevästi ja liikutti huuliaan kuin jotakin sanoakseen, mutta Kalkkarokäärme jatkoi puhettaan vielä jonkun aikaa ja hänen Vaiettuaan oli Huuhkajakin muuttanut mieltään ja seisoi vaiti. Oli ollut hiuskarvan varassa, että räjähdys välttyi. Huuhkaja oli kiitollisuuden velassa miehelle, joka oli hänestä tehnyt päällikön, ja hän vaikeni.

Kalkkarokäärme uskotteli nyt ihmeellisellä taidollaan kuulijoilleen, että pienen puolustajajoukon kukistamiseen tarvittiin apuväkeä.

Ehdotus oli odottamaton, ja jos joku toinen olisi sen esittänyt, niin häntä olisi soimattu pelkuriksi ja ehdotus olisi paikalla hylätty. Huuhkajakin, joka muutoin usein vetosi Kalkkarokäärmeen taitavuuteen, olisi vastustanut häntä, mutta puhuja esitti mestarillisesti, kuinka vaarallinen yritys oli. Miehistä, jotka kävisivät kiinni aukeamalla olevaan raskaaseen tukkiin ja ryntäisivät sitä kantaen mökkiä kohti, ammuttaisiin useimmat kuoliaaksi.

Kukaan ei epäillytkään, etteivät puolustajat olisi olleet varuillaan. He käsittäisivät intiaanien tarkoituksen heti kun nämä lähestyisivät maassa olevaa hirttä, ja aloittaisivat ampumisen. Välimatka oli niin lyhyt, että kaksi tahi kolme hyökkääjää kaatuisi varmasti, ennenkuin he olisivat ehtineet koskeakaan hyökkäysvälineeseen. Puolustajat ehtisivät hyvin ladata uudelleen, ennenkuin ovi oli saatu murretuksi, ja pari kolme soturia sortuisi vielä.

Joku huomautti, että laukaukset käärimällä peitteitä hyökkääjien ympärille eivät pystyisi heihin ollenkaan, mutta Kalkkarokäärme hylkäsi neuvon kelpaamattomana. Jotta sellaisella turvalaitteella olisi jotakin merkitystä, olisi soturi kiedottava huopiin kiireestä kantapäähän. Siten suojattuna ei soturi voisi nähdä mitään eikä astua askeltakaan.

Pimeässä saattoi tuo keino käydä hyvin päinsä, koska puolustajat silloin eivät voineet tähdätä oikein tarkkaan, mutta kirkkaassa auringonpaisteessa saattoi jokainen aukko, oli se kuinka pieni hyvänsä, käydä turmiolliseksi. Jokainen kuula saattoi sattua arkaan kohtaan.

Nyt oli siis ratkaistava, tahtoivatko hyökkääjät vangita vihollisensa menettämällä puolikymmentä soturia vai oliko heistä parempi käyttää muita keinoja, jotka eivät käyneet niin kalliiksi.

Kalkkarokäärme esitti asian niin kylmästi ja ankarasti, että hän voitti lopulta kaikki puolelleen, myöskin Huuhkajan.

Oli päätetty kutsua apua, ennenkuin ryhdyttiin mihinkään hyökkäystoimenpiteisiin. Samalla sovittiin, että lopullinen, ratkaiseva hyökkäys tehtäisiin tulevana yönä, mikä oli rodun sodankäyntitavan mukaista.

"Kuu peittää kasvonsa ensi yönä", sanoi Miami, joka oli ihmeteltävän taitava ilmanennustaja kuten kaikki hänen heimolaisensa ja rotunsa jäsenet. "Taivaalla on pilviä, jotka kulkeutuvat kuun eteen, niin että 'pitkäpuukkoiset' eivät voi nähdä yhtä hyvin kuin viime yönä. Soturit onnistuvat varmasti eikä heidän ystäviensä tarvitse surra enempää."

Oli onni, että kaikki merkit ennustivat ilman muutosta. Jokainen soturi saattoi nähdä sen yhtä selvästi kuin Kalkkarokäärmekin. Tämä seikka oli ratkaisevampi kuin mitkään Miamin puheet, vaikka hän olikin taitava ja ovela taivuttamaan toiset mielensä mukaan.

Sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta mistä piti apujoukon tulla?

Se oli ikävä kyllä verraten lähellä. Silas Sutherlandin Kentuckyn puolella näkemässä intiaanijoukossa oli noin sata miestä, joten puolet lukumäärästä oli vielä siellä.

Nämä olivat jääneet sinne siitä yksinkertaisesta syystä, että Haw-hu-da ei ollut luullut tarvitsevansa heitä. Hän oli viidenkymmenen miehen keralla mennyt virran poikki ja uskonut, että talon tuhoaminen ja asukasten vangitseminen oli pieni asia. Haw-hu-da oli siinä yrityksessä menettänyt henkensä, useita hänen sotureitaan oli kaatunut ja mökki uhmaili vieläkin piirittäjiä.

Kentuckyn puolella jonkun matkan päässä joesta oleilevan joukon tarkoitus oli pysyä paikoillaan, kunnes ryöstöjoukko oli palannut Ohion puolelta, jolloin he lähtisivät hävittämään rajaseudun uudisasutuksia.

Tämä shawneitten ja miamien varajoukko oli Kentonin ja hänen ystäviensä onneksi leiriytynyt niin kauas joesta, että heidän suurta venhettään ei huomattu ollenkaan. Intiaanit olivat luultavasti luopuneet odottamasta sen saapumista, sillä muuten he olisivat huomanneet sen.

Amerikkalainen intiaani on maailman laiskin ihminen. Tappelu ja metsästys on hänen mielityötään, mutta naiset pakotetaan tekemään kaikki raskaammat työt. Kotosalla ollessaan hän viettää päivänsä maassa lojuen ja nukkuen. Hän voi vetelehtiä nälkäisenä päivän tahi parikin vain siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on liian laiska noustakseen makuulta ja lähteäkseen metsästämään. Kun hän nälän pakottamana pyydystää jonkun riistan, niin hän ahmii kuin jättiläiskäärme ajaen vatsaansa vaikeasti sulavaa ravintoa sellaisen annoksen, että se tuottaisi kuoleman kenelle muulle hyvänsä. Villissäkin tilassa elävälle ihmiselle pitäisi sellaisen kohtuuttoman äkillisen syömisen olla turmiollista.

On ehkä todettu, että tämä täydellinen laiskuus ei aina ole turmellut punaista miestä. Toisinaan hän on toimelias ja valpas ja etenkin sotapolulla ollessaan on hän sukkela ja ketterä kuin pantteri. Vaikka Ohio-joen eteläpuolella oleileva intiaanijoukko ei ajatellutkaan lähteä pohjoisrannalla sotivan osaston avuksi ennenkuin heitä pyydettiin, niin ei tarvinnut epäilläkään, oliko vastaus myöntävä vai ei.

Olisi ollut helppoa lähettää sananviejä toiselle puolelle esittämään tilannetta, mutta olihan helpompi ja sukkelampikin keino. Intiaaneilla on oma sananlennättimensä.

Kun päätös oli tehty, alkoi joukko sotureita koota lehtiä puista. Niitä ei otettu latvoista, joissa lehdet olivat kuivia kuin taula, vaan alhaalta läheltä maata, missä ne olivat saaneet kosteutta. Ne paloivat hitaasti ja vankasti savuttaen, mikä oli tarkoituskin.

Nuotiota hoidettiin huolellisesti, kunnes saatiin kasa hehkuvia hiiliä, joiden päälle mätettiin lehtiä, kunnes musta savupatsas nousi syksyn tyyneen ilmaan kuin jostakin tehtaan piipusta.

Neljä intiaania tarttui huopapeitteeseen kukin kulmastaan ja pitelivät sitä nuotion yläpuolella kuin estääkseen savua nousemasta. Kun tuli näytti sammuvan ja tukahtuvan, nostettiin peitto heilahduttaen sivulle, jolloin musta savukiehkura yhtenäisen patsaan asemesta pöllähti taivaalle ja hitaasti häipyi kuulakkaan ilmaan latvojen yläpuolelle.

Temppu uudistettiin, kunnes kymmenkunta savukiehkuraa, jotka olivat kuin suunnattomia palloja, oli säännöllisin väliajoin kohonnut ilmaan metsän yläpuolelle ajelehtimaan. Toiset painuivat oikealle, toiset vasemmalle ja eräs pallero pysyi paikallaan kuin ankkuroitu ilmapallo.

Tällä tavoin lennätettiin sana tuolle noin penikulman päässä etelässä päin majailevalle joukolle. Eikä kauan viipynytkään ennenkuin vastaus tuli. Kolme samanlaista savukiehkuraa pöllähti metsästä "kauhun ja veren maan" puolelta, ja useampaa ei näkynytkään. Siinä olikin kylliksi, sillä piiritysjoukko tiesi nyt, että heidän pyytämänsä apujoukko saapuisi.

Nyt oli tilanne mitä arveluttavin. Jos Sutherland perheineen ei pääsisi pakoon ennen apujoukon saapumista, niin sitten oli myöhäistä enää yrittääkään.

Tällöin ilmestyi odottamatta eräs eteläisen joukon sanansaattaja leiripaikalle. Hänet oli lähetetty ennen lennättimen käyttöä kuulemaan, kuinka piirittäjät tulivat toimeen, ja hän oli hiipiessään metsän läpi huomannut savumerkit.

Mutta tulija toi hälyttäviä uutisia. Juostessaan huoletonna vaaraa ajattelemattakaan ammuttiin häntä kohti laukaus aukeaman lähellä ja hän pääsi hädin tuskin hengissä pakoon. Silmäiltyään ympärilleen ei hän nähnyt vain pari kolme, vaan ainakin parikymmentä valkoista miestä hiipivän eteenpäin puiden suojassa ja lähestyvän nopeasti leiripaikkaa!

XXX.

PAKOSUUNNITELMIA.

Intiaanit olivat vähitellen kaikki kokoutuneet nuotion ympärille Miami-soturi Mul-keep-mon luo syvällä mielenkiinnolla kuulemaan neuvottelua, ja siten on selitettävissä, että Kenton oli kenenkään huomaamatta päässyt pujahtamaan itäpuolelta aukeaman poikki uudistalon ovelle, jonka Silas Sutherland aukaisi hänelle. (Muussa tapauksessa se olisi ollut mahdotonta.) Nyt oli todellakin niin, ettei yksikään punanahka ollut nähnyt häntä. Hän olisi Voinut huoletonna kävellä ovelle, ojentaa nimikorttinsa ja odottaa turvallisesti, kunnes suvaittiin laskea sisään.

Voidaan kuvitella, kuinka sydämellisesti metsästäjä toivotettiin tervetulleeksi. Alice tuli kiireesti alas ja miesten sydämellisesti tervehtiessä toisiaan heräsi talon emäntäkin, joka hämmästyneenä yhtyi ryhmään.

"Kun viimeksi kävin luonanne", sanoi Kenton tervehdittyään jokaista erikseen, "niin elämä oli hiukan toisenlaista. Painoin itse salvan auki, mutta nyt oli linkku otettu pois. Kuinka voitte, Silas, Alice ja Polly?"

"Emme voi sanoin kuvata iloamme", vastasi uudisasukas, jonka mielestä kaikki oli kuin unennäköä. "Voin tuskin uskoa silmiäni huomatessani sinut metsän reunassa."

"Näytti siltä kuin olisit vasta kotvasen kuluttua tuntenut minut ja luulin saavani astua majaasi kuulien viheltäessä."

"Mutta kuinka sinua kohti ei ammuttu laukaustakaan?"

"Punanahat ovat kokoutuneet neuvottelunuotiolle aukeaman toiselle puolelle; tuolta voit nähdäkin tulen vilkkuvan."

"Ehkä olisi parempi, että menen ylhäältä katsomaan?" sanoi Sutherlandin varovainen vaimo astuen askeleen tikkaita kohti.

Mutta Kenton viittasi hänet takaisin.

"Olkaa vain rauhassa; siellä ei ole mitään tekemistä vähään aikaan, mutta sitten seuraa sellaista, mitä ette voi aavistaakaan."

Vieras istui lähimmälle tuolille. Toiset tekivät samoin, katsoen häneen hehkuvin kasvoin ja kuunnellen innokkaasti hänen jokaista sanaansa. Kenenkään mieleen ei olisi voinut juolahtaa, että tuo ryhmä oli vihollisten saartama.

"Juuri äsken erosin nuorukaisesta", sanoi Kenton silmäten merkitsevästi Aliceen, "jota kohtaan luulen sinulla olevan hiukan mielenkiintoa. Ainakin hän on kovin huolissaan tähtesi."

"Kuinka, mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö teeskennellen välinpitämättömyyttä, joka sopi huonosti hänen punehtuviin kasvoihinsa.

"Kas, kas; mitäkö tarkoitan", naurahti Kenton ojentaen pitkän kätensä ja taputtaen tyttöä leikillisesti poskelle. "Brayton oli surra itsensä kuoliaaksi tähtesi, mutta nyt hän on jälleen mitä parhaimmalla tuulella."

Kenton kertoi kaikki, mitä hän oli kuullut saavuttuaan maihin, ja selitti sitten suunnitelman, joka oli tehty Sutherlandin ja hänen perheensä pelastukseksi.

Uudisasukas hämmästyi kuullessaan veljensä olevan niin lähellä, ja hänen hämmästyksensä kasvoi vielä, kun hänelle kerrottiin, että niin monta rohkeaa ystävää odotti vain merkkiä antautuakseen hengenvaaraan ihmisten puolesta, jotka olivat heille enimmäkseen outoja.

Tuon kuuluisan intiaanien vastustajan kertomuksen yllättävin kohta oli luultavasti se, missä kerrottiin Miami-soturi Mul-keep-mosta. Perhe tunsi hänet kyllä, mutta kellään ei ollut vähintäkään aavistusta hänen ystävyydestään. Alice kalpeni kuullessaan, kuinka hän oli ampua hänet kuoliaaksi viime yönä.

"Olipa onni, että olen niin kehno ampuja!" sanoi hän huokaisten helpotuksesta toisten nauraessa.

"Huono ampuja et ole", huomautti isä, "mutta sinä satuit laukaisemaan hiukan liian myöhään, sillä muutoin olisi nyt maailmassa yhtä miamia vähemmän, joka kuuluu olevan ystävämme."

"Uskotteko, että voimme luottaa Mul-keep-mohon?" kysyi mrs Sutherland tuntien itsensä hermostuneeksi, mikä oli luonnollistakin.

"Sitä ei tarvitse epäilläkään", vastasi Kenton rehtiin tapaansa. "Vuosi sitten taistelin elämästä ja kuolemasta Kalkkarokäärmeen kanssa, kuten häntä nimitetään, enkä eläessäni ole ollut niin lujilla. Tiedän, minkälainen mies hän on. Kantamalla hänet silloin hoitoa saamaan saavutti nuori Ripley hänen ikuisen ystävyytensä."

"Hänen osoittamansa mielenkiinto meitä kohtaan onkin sitten oikeastaan Braytonin ansio?" huomautti uudisasukas.

"Osuit oikeaan. Ohoh", huudahti vieras katsahtaen ympärilleen niin äkkiä, että toiset hätkähtivät, "olinpa unohtaa jotakin!"

"Mitä sitten?" kysyi säikähtynyt Alice.

"Olin unohtaa, etten ole syönyt suupalaakaan koko päivänä, ja ellen erehdy, niin tuo kello näyttää iltapäivän olevan käsissä."

Nuhdeltuaan metsästäjää, että hän oli niin säikähdyttänyt heitä, rupesivat äiti ja tytär valmistamaan päivällistä. Uudistalossa ei ollut vielä syöty päivällistä, joten kaikki kävivät aterialle ja söivät äänettöminä.

Perheen jäsenet lausuivat vuorotellen ruokasiunauksen ja tällä kertaa oli Alicen vuoro lukea sopiva kiitosvärssy. Kenton painoi päänsä alas ja sanoi luvun loputtua hartaasti: "Amen." Tämä kuuluisa metsästäjä (jota tunnustan rajattomasti ihailevani) oli ollut jo vuosia harras uskovainen; ja kuten olen sanonut, eli vielä vähän aikaa sitten miehiä, jotka muistivat, kuinka hän lauloi ihmeteltävän kauniisti kokouksissa, joita suuressa lännessä pidettiin leiritulien luona viime vuosisadan alkupuolella.

Mrs Sutherland nousi vaimoväen tapaan pöydästä ennen aterian loppua ja kiiruhti yläkertaan katsomaan ampumarei'istä joka taholle ympäristöön.

"No mitä näit?" kysyi Kenton, kun hän tuli alas hymyillen ja asettui paikalleen pöydän ääreen.

"En mitään mainittavampaa."

"Tiesinhän sen", murahti Kenton käyden toisen aikamoisen paistinviilun kimppuun. "Kalkkarokäärme on näetkös paraikaa intiaanien luona aiheuttaakseen puheillaan ja neuvoillaan mahdollisimman suurta häiriötä ja pakokauhua heidän keskuudessaan. Kun hän antaa merkin, niin pojat hyökkäävät ja alkavat ampua. Silloin on meidän lähdettävä ja riennettävä suoraan joelle. Olen sanonut tämän jo pari kolmekin kertaa, mutta eihän siitä ole kenellekään vahinkoa, että kerron sen vieläkin kerran, jottei kukaan sitä unohtaisi."