Part 13

Suunnitelma oli sellainen, että samassa kuin odotettu pakokauhu alkaisi, ryntäisivät mökin asukkaat ovesta pihalle ja kiiruhtaisivat jokirantaan metsästäjien suurelle venheelle. Valkoiset peräytyisivät mahdollisimman nopeasti samaan suuntaan suojellen samalla perheen tahi oikeammin naisten pakoa, sillä Sutherland itse liittyisi tietysti taisteleviin. Päästyään venheeseen he sysäisivät sen menemään myötävirtaa ja uhmaisivat sataakin intiaania.

Tämä oli Kentonin suunnitelma lyhyesti kerrottuna, ja Brayton Ripley, kaikki metsästäjät ja Mul-keep-mo hyväksyivät sen. Siihen tarvittiin kylmäverisyyttä ja rohkeutta, taitoa ja kykyä empimättä käyttää hyväkseen jokaista sattumaa, mihin mikään joukko ei ollut niin sopiva kuin tuo, joka nyt oli koolla Simon Kentonin ympärillä, ja Simon Kenton oli kaikkien erämiesten ja uudisasukasten ihanne.

Oli kuitenkin toivottavaa, vaikkakaan ei aivan välttämätöntä, päästä jotenkin yhteyteen Sutherlandin kanssa. Jos suunnitelma voitaisiin ilmoittaa hänelle, niin hän voisi olla valmiina aukaisemaan ovensa ja syöksymään ulos viivyttelemättä. Silloin saattoivat sekunnitkin olla kalliita ja säästämällä siten aikaa voitiin tämä kysymys elämästä ja kuolemasta ratkaista onnellisesti.

Mutta kuinka voitiin saada sana piiritetyille?

"Siinäpä onkin todellakin kysymys", sanoi Brayton, sillä tehtävän vaikeus oli kaikille selvä.

"Eikö Mul-keep-mo voisi viedä viestiä?" kysyi Luff Johnson, eräs retkikunnan hartaimpia jäseniä.

"Tuskinpa", vastasi Ripley hymyillen; "hän viivähti aukeamalla viime yönä muutaman sekunnin ajan ja oli saada kuulan kalloonsa. Kukaan mökissä ei tiedä hänen olevan ystävän. Samassa kuin hän ilmestyy pyssyn kantamalle hänet ammutaan."

"Aion yrittää itse", huomautti Kenton hetken vaitiolon jälkeen.

"Sinäkö?" kysyi hämmästynyt Ripley. "Et sinä voi mennä. Heti kun näyttäydyt aukeamalla, ampuvat miamit ja shawneet sinut seulaksi."

"Voinpahan koettaa", sanoi Kenton ratkaisevaan tapaansa lopettaen keskustelun. "En ole niin hullu, että antautuisin semmoiseen vaaraan kuin sinä ajattelet, ja ehkä onnistun tehtävässäni oikein hyvin. Minä ja Silas olemme vanhoja ystäviä ja minun suunnitelmani onnistuu Kalkkarokäärmeen avulla oikein hyvin. Jos en onnistuisikaan, niin tehkäämme kuitenkin jokainen parhaamme."

Suunnitelma oli valmis ja oli hyödytöntä enää viivytellä. Oli sovittu, että Mul-keep-mo palaisi uudistaloa piirittävien intiaanien luokse ja aloittaisi sotaretken levittämällä huhun suuresta vihollisjoukosta. Sillä aikaa hiipisi Kenton miehineen niin lähelle aukeamaa kuin oli turvallista. Kaikki olivat eränkäynnin mestareita ja olivat varmoja siitä, ettei heitä huomattaisi liian aikaisin.

Mutta jos metsästäjät tekisivät jonkun erehdyksen tahi joku muu ikävä sattuma aiheuttaisi, että heidät huomattaisiin, niin silloin kohottaisi Kenton sotahuutonsa ja tehtäisiin hyökkäys, jonka suojassa Sutherlandin vaimo ja tytär koetettaisiin viedä venheeseen. Mutta oli äärimmäisen tärkeätä koettaa kaikin mokomin välttää sellaista erehdystä.

Kun metsästäjät olisivat päässeet niin lähelle aukeamaa, että olisi vaarallista mennä enää edemmäksi, lähtisi Kenton yksinään hiipimään eteenpäin voidakseen jos mahdollista päästä yhteyteen Sutherlandin kanssa. Oli sovittu merkistä, jolla Mul-keep-mo ilmoittaisi valkoisille, milloin oli sopivin hetki hyökätä. Todellakaan ei ollut luultavaa, että semmoiset miehet unohtaisivat, mitä heille oli mieliin teroitettu, ja noin puoli tuntia Kalkkarokäärmeen mentyä tunkeutui Kenton miehineen viivyttelemättä metsään. Varovainen hiipiminen aukeamaa kohti alkoi ja oltiin valmiit kaikkien sattumien varalta, mitä vain ajatella saattoi.

Niin tapahtui siis, että Kenton aikaisin iltapäivällä lähestyi hiljaa aukeaman itäistä reunaa yhdenkään intiaanin huomaamatta. Hänen yrityksensä olisi tuskin onnistunut toiseen aikaan päivästä, mutta kävi sattumalta niin, että useimmat soturit olivat kokoutuneet aukeaman toiselle puolen metsään nuotion ympärille, jossa heille keitettiin päivällistä. Siellä pidettiin myös jonkinlaista neuvottelua.

Kenton näki lukuisasti kaitaisia polkuja ja asettui viimein sellaiseen kohtaan metsän reunassa, josta hän näki mökin takaseinän aivan selvästi. Mökin asukkaat saattoivat myöskin nähdä hänet aivan hyvin, jos he vain sattuivat katsomaan sinnepäin.

"Kuinkahan kauan minä saan odottaa", ihmetteli Kenton, kun noin neljännestunti oli kulunut eikä näkynyt merkkiäkään, että hänet olisi nähty tahi tunnettu. "En haluaisi viittoilla kovin paljon, sillä punanahat voisivat huomata minut."

Kuten on kerrottu toisessa paikassa, tunsi Sutherland iloisesti hämmästyen Kentonin, joka seisoi metsän reunassa katsellen mökkiä tarkkaavaisesti.

"Niin totta kuin elän, se on Kenton", sanoi hän vavahtaen ilosta; "mutta mitä hänellä lienee tekeillä? Hän tietää luonnollisesti, että intiaaneja on täällä kaikkialla hänen ympärillään. En voi käsittää, kuinka he eivät ole jo nähneet häntä."

Metsästäjän liikkeistä kävi kuitenkin ilmi, että hän toimi mahdollisimman varovaisesti välttääkseen huomiota. Hän seisoi erään puun suojassa, joka oli niin paksu, ettei kukaan voinut takaapäin nähdä häntä. Korkeat pensaat suojasivat häntä jotakuinkin hyvin sivulle päin. Mutta koska mökin isäntä näki hänet, niin saattoivathan majan ympärillä vaanivat vihollisetkin yhtä hyvin huomata hänet.

"Juuri hän ampui laukauksen, kun hätä oli suurin", päätteli Sutherland. "Mutta tosiaankin luulen hänellä olevan minulle jotakin sanottavaa."

Sutherland vihelsi hiljaa ampuma-aukosta ja Kenton kuuli sen, koska hän nyökäytti hymyillen päätään. Vaara oli niin suuri, ettei uskallettu puhua. Molemmat miehet olivat kuitenkin tunteneet toisensa, ja nyt oli Kentonin vain saatava ystävänsä ymmärtämään, että hän tahtoi tulla sisälle hänen luoksensa. Metsästäjä teki sarjan merkkejä käsillään ja päälläänkin aivan kuin kuuromykät, jotka keskustelevat keskenään, mistä tottumaton ei käsitä rahtuakaan. Hän toisti merkit monta kertaa, mutta Sutherland ei käsittänyt hänen tarkoitustaan.

"En tajua, mitä hän mahtanee tarkoittaa", sanoi hän hetken päästä. "Minäpä käsken Alicen tänne. Hän voi ehkä auttaa minua. Enhän saata luulla Kentonin tulleen hulluksikaan, vaikka kyllä tämä nyt siltä näyttää."

Isä meni vaimonsa ja tyttärensä makuuhuoneeseen ja mainitsi hiljaa tyttärensä nimen. Alice aukaisi heti silmänsä, nousi ylös ja hiipi huoneesta niin hiljaa, ettei äiti herännyt ollenkaan.

Toisessa huoneessa kertoi isä tytölle, mitä hän oli nähnyt, ja Alice alkoi kirkkailla silmillään katsella ampuma-aukosta, josta isä oli seurannut Kentonin merkkikieltä.

Kenton oli vielä samassa paikassa, viittoen niin kiivaasti, että hänen kaulanikamansa näyttivät olevan vaarassa mennä sijoiltaan. Vähän väliä hän nosti kämmenensä korvalliselle ja liikutteli ääntäkään päästämättä huuliaan niin huolellisesti, että Alice ymmärsi heti tämän "äänettömän puheen".

"Hän tahtoo tulla sisään", sanoi Alice.

"Oletko varma siitä? Mutta niinhän onkin asian laita, nyt minäkin ymmärrän hänen tarkoituksensa. Menen alas aukaisemaan oven ja kun huudan, niin käske hänen tulla."

Kentonin ehdotuksessa ei ollut mitään vaaraa uudisasukkaalle, sillä hän saattoi helposti avata ja sulkea oven. Mutta Simon Kenton oli suuressa vaarassa.

"Kaikki reilassa", sanoi isä alhaalta matalalla äänellä.

Pannen suunsa ampuma-aukkoon sanoi Alice niin kovasti, että metsästäjä kuuli sen hyvin:

"Kaikki hyvin, mr Kenton; isä odottaa ovella."

Metsästäjä ilmestyi metsästä yhdellä hyppäyksellä ja juoksi niin nopeasti kuin hän suinkin voi nurkan ympäri raollaan olevalle ovelle. Hän odotti useamman vihollisen ampuvan häntä ja ehkä lähtevän ajamaan häntä takaakin, mutta laukaustakaan ei pamahtanut eikä hiiskahdustakaan kuulunut. Vihollisesta ei näkynyt jälkeäkään.

Piirittäjät odottivat mökin asukasten koettavan päästä mökistä karkuun, mutta he eivät aavistaneet kenenkään pyrkivän sisälle.

XXVII.

SCIPION PAKO.

Kertomuksessani on eräs vaatimaton henkilö, jota kohtaan muutamat lukijat ehkä tuntevat mielenkiintoa, ja kerron siis lyhyesti, mitä hän on toimittanut sitten kun viimeksi tapasimme hänet.

Muistettaneen, että neekeripalvelija Scipio jäi kahden intiaanin vartioitavaksi, kun Brayton Ripley lähti karkuun. Miami-soturi Mul-keep-mo oli antanut hänelle ohjeita, mikäli mies todellakin tahtoi paeta vankeudestaan, ja Scipio oli valmis antautumaan samaan vaaraan kuin toisetkin.

"Kalkkarokäärme sanoi minulle, että kun vain yksi intiaani on jätetty minua vartioimaan, niin iske hänet maahan ja pakene. Tahdon koettaa, jos vain kaikki käy yhtä mukavasti, mutta niitä hyväkkäitä on luonani vielä kaksi."

Istuutuen entiselle paikalleen puunrungolle, josta hän oli noussut Ripleyn paon aiheuttamassa hämmingissä, tarkkasi Scipio punaisia Vartijoitaan salavihkaa.

"Voisin ottaa toista sääristä ja lyödä hänellä tuota toista", suunnitteli hän. "Silloin hän kaatuisi, ja kun hän nousisi jälleen, niin löisin hänet uudestaan tantereeseen, ja jatkaisin sitä peliä niin kauan, kunnes molemmat olisivat halukkaat päästämään minut mielihyvällä menemään."

Mietittyään asiaa hiukan enemmän huomasi Scipio pian, että tämän suunnitelman toimeenpanossa oli paljon vaikeuksia.

"Pelkäänpä, ettei se onnistu", päätteli hän. "Mistähän minä saisin tukevan kepin, jolla voitelisin noita molempia ja pakottaisin heidät myöntymään tuumaani? Sekään ei käy päinsä, koska tässä lähellä ei näy kasvavan tarkoitukseen sopivia puita."

Näiden mietteiden hitaasti vaeltaessa neekerin aivoissa joutuivat vahdit riitaan jostakin asiasta, ja sanottuaan jotakin myrkyllistä kääntyi toinen intiaani ympäri ja poistui. Hän lähti epäilemättä viemään pääjoukkoon sanaa valkoisen miehen paosta ja kaikesta mitä oli tapahtunut.

Siten Scipio jäi vain yhden vahdin huomaan. Muutos oli tapahtunut niin äkkiä, että hänen henkensä aivan salpautui.

"No nyt, Scipio", mutisi hän rohkaisten mieltään edessä olevan tärkeän yrityksen varalle. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, mutta hän nousi rauhallisesti ja asteli tyynesti intiaanin luo nuotiolle kuin tulta kohentaakseen.

Intiaani ei voinut ilmeisesti aavistaakaan vankinsa mustia tuumia, sillä hän tuskin huomasikaan neekeriä, vaan tuijotti vain sinnepäin, jonne Ripley takaa-ajajineen oli kadonnut.

Scipio tarttui takaapäin intiaaniin niin sukkelaan, ettei olisi voinut uskoakaan tuon paksun neekerin voivan toimia niin ketterästi. Scipio kahlehti vihollisensa kädet syleilyynsä ja nostaen hänet ylös maasta kuin lapsen lähti juoksemaan Ohio-virralle päin.

Hän ei voinut juosta kovinkaan nopeasti, kun hänellä oli kannettavanaan sellainen taakka, mutta kuitenkin hän riensi eteenpäin melkein yhtä kiivaasti kuin olisi hän juossut yksinään. Hän oli luultavasti kaksi kertaa vahvempi vihollistaan, joka kiemurteli hänen sylissään kuin ankerias päästäkseen vapaaksi. Scipio piteli häntä edessään kuin kilpeä tahi hänen tarkoituksensa oli ehkä käyttää intiaania muurinsärkijänä; mutta pian hän huomasi, ettei hän voinut kiinnittää tarpeeksi suurta huomiota jalkoihinsa ja mihin hänen piti astua. Siten hän ei nähnyt ajoissa maassa olevaa paksua oksaa, johon hän kompastui, ja molemmat kaatuivat maahan niin raskaasti, että kummankin rinnasta puristui ilmoille äänekäs voihkaus.

Intiaani riuhtoi raivoisasti, mutta Scipio ei hellittänyt otettaan noustessaan seisoalleen. Toivoen asian laidan paranevan otti hän saaliinsa kainaloonsa, jossa vankia oli yhtä tukala kantaa kuin isoa vesimeloonia. Mutta kaikesta huolimatta ei intiaani voinut Vapautua neekerin rautaisesta otteesta.

Siihen saakka oli intiaani tapellut ja riuhtonut äänetönnä pitäen pyssyä kädessään ja yrittämättäkään turvautua puukkoon tahi sotatapparaan, mutta nyt hänelle alkoi selvitä, että tuo suurikokoinen neekeri oli vaarallinen mies. Hän avasi suunsa huutaakseen apua, mutta hän ei ehtinyt saada ääntänsä kuuluville.

Pysähtyen äkkiä kohotti Scipio vankinsa päänsä yläpuolelle ja löi hänet maahan niin raivoisasti, että olisi luullut viimeisenkin elonkipinän sammuneen hänessä. Intiaani ei kuitenkaan kuollut, sillä hänen rotunsa on liian sitkeähenkistä välittääkseen semmoisista iskuista, mutta jonkun aikaa hän makasi liikkumatonna kuin kuollut.

"Siinä sait", huudahti neekeri tarkastellen uhriaan jonkinlaisella ylpeydellä. "Kenties olet nyt vähän aikaa hiljaa. Koska pelkään, että voit jotenkin vahingoittaa itseäsi tuolla pyssyllä, niin vien sen mukanani. Eihän sitä tiedä, vaikka se nukkuessasi laukeaisi itsestään. Sitten voit vielä kääntyä unissasi ja haavoittua sotatapparaasi tahi puukkoosi. Lienee selvintä, että otan nekin mukaani."

Riistettyään soturilta kaikki aseet huomasi Scipio samassa, ettei hän ollut itsekään turvassa. Hän oli lähellä intiaanien pääjoukkoa, joka todennäköisesti oli juuri tulossa nuotiolle, jonka luota hän juuri oli lähtenyt. Hän tiesi hyvin, ettei hänen kokkitaitonsa merkitsisi enää mitään, vaan intiaanit kostaisivat hänelle säälimättömästi, jos hän joutuisi vielä heidän kynsiinsä.

"Jos ne nyt heti pääsevät jäljilleni, niin varmastihan ne minut löytävätkin", mutisi hän kauhun tuntein ja katseli ympärilleen kaikille ilmansuunnille. "Minun täytyy kulkea joen rantaa myöten vedessä ja kätkeä siten jälkeni."

Hän lähti juoksemaan sinnepäin, missä hän otaksui Ohio-joen olevan. Hän riensi eteenpäin niin nopeasti kuin hän suinkin pääsi, mutta kuten on nähty, oli hänen vauhtinsa hyvin kohtalainen. Shawneitten ja miamien huonoin juoksija olisi saanut hänet helposti kiinni.

Scipio tunsi seudun niin hyvin, ettei hän voinut joutua eksyksiin, mutta hän juoksi liian kauas vasemmalle ollen siten pakotettu kulkemaan kaksi kertaa niin pitkän matkan kuin jos hän olisi mennyt suorinta tietä joelle.

Vihdoinkin hän saapui kuitenkin tuon kauniin joen rannalle, ja katsottuaan taaksensa hän huokaisi helpotuksesta, kun hän ei huomannut yhtään vihollista.

"Luulenpa olevani perillä", sanoi hän, "ja jos olen yhtä viisas kuin tavallisesti, niin kyllä minä nyt selviän tästä."

Hän pelkäsi jonkun teräväsilmäisen alkuasukkaan pääsevän hänen jäljilleen. Ne olivat häntä parempia juoksijoita eikä hän voinut olla rauhallinen, ennenkuin hän oli ainoalla käytettävänä olevalla tehokkaalla menettelyllä kätkenyt jälkensä.

"Kahlaan vedessä huikean matkan, ja jos vainoojani seuraavat jälkiäni vedenrajaan saakka, niin he luulevat minun uineen toiselle rannalle. He huomaavat silloin olevan toivotonta ajaa minua takaa, kyllästyvät koko hommaan ja lähtevät kotiin."

Scipio toimeenpani suunnitelmansa siekailematta. Vesi oli matala rannan lähellä ja kahlattuaan niin syvälle, että vesi ulottui juuri polviin, huomasi Scipio, että hän saattoi kulkea eteenpäin pensaiden ja oksien alla, jotka reunustivat rantoja kätkien hänet toisella rannalla vaanivan vihollisen katseilta.

Miehellämme oli sinä päivänä tavattoman hyvä onni, sillä kahlatessaan varovasti eteenpäin näki hän intiaanikanootin, joka oli tarttunut rannan pensaisiin.

"Mainiota!" huudahti hän pysähtyen ja katsellen kanoottia; "näyttää siltä kuin yhtään intiaania ei olisi lähimaillakaan."

Päästyään varmuuteen, että joitakin punanahkoja oli tullut sillä toiselta rannalta, tarkasteli Scipio sitä suuremmalla varovaisuudella.

Pitkälapainen mela oli kanootin pohjalla, joten mitään ei puuttunut, jos tahtoi käyttää alusta hyväkseen.

Neekeri oli ollut kyllin kauan tuolla aarniometsien sydämessä oppiakseen melomaan kanoottia, mikä ei ensi yrityksellä luonnistu taitavallekaan soutajalle. Irroitettuaan kanootin rannan pensaikosta nousi hän siihen ja työnsi sen edemmäksi rannalta alkaen meloa varovasti eteenpäin. Edellisenä yönä olivat Miami-soturi ja Brayton Ripley matkanneet samalla kanootilla samaan tapaan rantojen suojassa.

"Koska minulla nyt on venhe", ajatteli Scipio, "niin mikä estää minua melomasta vaikka kolmen, neljänsadan penikulman päähän? Luulenpa intiaanien silloin kyllästyvän takaa-ajoon ja huomaavan, ettei se maksa Vaivaa." Scipio ei laskenut pitkältä myötävirtaa sentähden että hän joutui siten kauemmaksi erämaahan ja etäälle varustuksesta, joka hänen mielestään oli lähin turvapaikka. Tämä seikka ratkaisi hänen päätöksensä ja hän käänsi kanoottinsa vastaviitaan. Ollessaan näissä puuhissa huomasi hän rannalla aluksen, josta Simon Kenton miehineen oli juuri äsken poistunut.

"Ihme ja kumma!" murahti neekeri alkaen vähitellen uskoa maailman todellakin olevan hiukan nurinkurisen. "Mistä tuo venhe mahtaa olla kotoisin? Näyttää olevan täällä rakennettu. Ihmettelenpä, ovatko intiaanit tehneet tuon petkuttaakseen meitä valkoisia."

Scipio katseli venhettä vähän aikaa tutkivasti ja epäluuloisesti uskaltamatta lähestyä. Ketään ei näkynyt ja hänen epäluulonsa pikemmin kasvoivat kuin vähenivät. Vasta melkoisen ajan kuluttua hän uskalsi huutaa: "halloo!"

Hän huusi useamman kerran saamatta vastausta ja rohkaistuen tästä hän meloi kanoottinsa venheen viereen. Alukseen oli helppo päästä ja hän huomasi pian sen olevan aivan tyhjän.

"Sinua en enää tarvitse", sanoi hän katsellen kanoottiaan. "Saat mennä." Ja hän päästi kanootin ajelehtimaan virran mukana.

Scipio oli tullut Ohio-jokea alas samanlaisessa kömpelössä aluksessa ja hän tunsi hyvin sen rakenteen ja sisustuksen. Hän oli kyllin viisas tekemään sen johtopäätöksen, että jossakin lähistöllä oli joukko valkoisia miehiä. Oli selvää, ettei venheessä ollut tapeltu, sillä mitään sellaisia jälkiä ei näkynyt.

"Koska nyt olen päässyt tähän, missä olen, niin aion levähtää."

Ja ryömittyään venheen katoksen alle paneutui Scipio pitkälleen ja nukkui pian sikeästi.

XXVIII.

MUL-KEEP-MO VAARASSA.

Miami-soturi Mul-keep-mo poistui hiukan huonoin aavistuksin Kentonin ja hänen ystäväinsä luota yhtyäkseen uudistaloa piirittävään intiaanijoukkoon.

Hän tiesi pelaavansa hyvin vaarallista peliä toimimalla niin tehokkaasti valkoisten puolesta, joiden leppymätön vihollinen hän teeskenteli olevansa omiensa luona ollessaan. Hänellä täytyi olla satumaisen hyvä onni voidakseen näytellä osaansa edelleen asian todellisen laidan tulematta ilmi.

Miami ajatteli erästä aamupäivän tapahtumien kohtaa, joka oli todellakin merkillinen ja joka oli hänen levottomuutensa pääsyy. Vain kaksi intiaania oli ajanut takaa Brayton Ripleytä. Kuinka oli sitten selitettävissä, että Haw-hu-da, Shawnee-päällikkö, ilmestyi näyttämölle juuri ratkaisevimmalla hetkellä? Mul-keep-mo ei voinut sitä ymmärtää.

Hän uskoi Haw-hu-dan epäilleen hänen uskollisuuttaan ja vilpittömyyttään ja sentähden oli Haw-hu-da hänen aavistamattaan vakoillut hänen toimintaansa. Varmuuden hankkiminen tästä seikasta ei ollut kuitenkaan tarpeellista, koska päällikön mielipidettä asiassa ei voitu enää kuulla.

Lähistössä piileskelevät intiaanit olivat kaikesta päättäen saaneet heti tiedon Braytonin paosta. Siitä oli nyt kulunut useita tunteja eikä voinut uskoa, ettei karkulaista olisi koetettu ottaa kiinni.

Juuri tämä todennäköisyys sai Miamin pelkäämään, että joku takaa-ajaja oli huomannut hänen petoksensa ja paljastanut liiton, jonka hän oli solminut valkoihoisten kanssa. Mutta hän oli ollut vaaroissa ennenkin ja kulki nyt eteenpäin puiden välissä vähääkään arastelematta. Hänen mustat silmänsä välähtelivät oikealle ja vasemmalle ja hänen korvansa erottivat heikoimmankin risahduksen. Voidaksemme ymmärtää seuraavat tapaukset täytyy tietää, että Sutherlandin talon etupuoli oli länttä kohti ja eteläinen pääty siis Ohio-virralle päin. Koillisella suunnalla vähän matkan päässä paloi nuotio, jonka luota Brayton Ripley ja Scipio pakenivat. Kuten muistettaneen, oli nuotion luona vain joitakin intiaaneja; jos asian laita olisi ollut toisin, niin ei noilla kahdella vangilla olisi ollut paon toivoakaan. Melkein yhtä pitkän matkan päässä luoteisella suunnalla paloi oikea leirinuotio, jonka läheisyydessä suurin osa piirittäjäjoukkoa vietti enimmän aikansa. Sieltä oli tulinuolet heitetty ja useimmat luodikon laukaukset ammuttu.

Erottuaan Kentonista ja hänen kumppaneistaan suuntasi Miami-soturi kulkunsa viimemainitulle paikalle Päivällinen oli syöty Kalkkarokäärmeen tullessa nuotion lähelle, jonka savun hän oli nähnyt ennenkuin hän huomasi tulen. Hän ei ollut vielä nähnyt ketään nuotiolla, kun hän kuuli risahduksen takaapäin ja kääntyi salamannopeasti ympäri.

Hän oli kuullut lehtien kahinaa ja näki Wath-tre-hin, Huuhkajan, lähestyvän. Intiaani käveli huolettomasti, mutta oli tulossa Ohio-joen suunnalta. Tuo viekas Miami epäili heti, että häntä oli vakoiltu, mutta nyt oli liian myöhäistä vaatia häntä edesvastuuseen tahi koettaa tehdä hänet vaarattomaksi.

Mul-keep-mo oli tuskin astunut tulen ääreen, jonka luona oli vain kolme soturia, kun punaisia sotureita alkoi ilmestyä metsästä ikäänkuin kaikki olisivat odottaneet hänen saapumistaan. Tämä näytti jo uhkaavalta, mutta Miamin kasvoissa ei värähdyskään ilmaissut, että hän ajatteli niin. Neljännestunnin kuluttua oli ainakin kolmekymmentä miestä koolla Mul-keep-mon ympärillä. Toiset puhelivat hänen kanssaan ja toiset keskustelivat keskenään. Huuhkaja ja pari muuta intiaania vaikenivat synkästi.

Ei voi sanoa intiaanien olleen iloisia. Muutamia heidän parhaita sotureitaan oli kaatunut ja heidän hengettömät ruumiinsa makasivat maassa nuotion lähellä, josta ne pian vietäisiin kukin kotiinsa ja haudattaisiin juhlallisesti.

Hyökkäyksestä oli kulunut yö ja melkein kokonainen päivä ja mökki oli vahingoittumaton ja sen puolustajat olivat ylväämpiä kuin konsanaan. Kaikki yritykset olivat menneet myttyyn ja piirittäjät miettivät, miten mökin voisi parhaiten valloittaa ja sen puolustajat surmata.

Piiritystä ei ajateltukaan lopettaa. Sen jatkamista vaadittiin niin äänekkäästi, ettei se voinut jäädä huomioon ottamatta. Muutamat ehdottivat, että teeskenneltäisiin poislähtöä ja kätkeydyttäisiin syvemmälle metsään. Sieltä pidettäisiin majaa silmällä joitakin päiviä, kunnes uudisasukas rohkenisi lähteä ulos, jolloin hän luonnollisesti joutuisi heidän kynsiinsä.

Mutta enemmistö vastusti tätä suunnitelmaa, koska se oli niin kovin hidas. Kun intiaaneja oli niin paljon ja vihollisia vain joku, niin varmasti täytyisi löytyä sukkelampi keino voittaa vastustajat.

"Metsässä on paljon valkonaamoja", sanoi Mul-keep-mo, kun tuo säännötön keskustelu näytti keskittyvän häneen.

Tämä sanoma käänsi kaiken huomion sen tuojaan, koska eräs tapahtuma mökin piirityksessä saattoi ajattelemaan samaa.

"Kertooko Kalkkarokäärme meillekin, mitä hänen silmänsä näkivät metsässä?"

Kysyjä oli Huuhkaja, joka seisoi Mul-keep-mon edessä ja katsoi häntä kylmästi silmiin.

"Kalkkarokäärme on kertova, mitä hänen silmänsä ovat nähneet. Metsässä on tuolta yläjoen vahvasta linnoituksesta saapuneita valkonaamoja, jotka susien lailla hiipivät metsien halki odottaen tilaisuutta Voida surmata soturimme."

"Montako he ovat ampuneet?" kysyi Huuhkaja.

"Kaksi soturiamme ajoi takaa vartijoiltaan karannutta valkonaamaa. Hän latasi pyssynsä niin sukkelaan, että hän ampui molemmat kuoliaaksi lähellä suuren joen rantaa."

Kalkkarokäärme pysähtyi hetkeksi nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen ilmoituksensa teki. Hän näki kuulijoiden kasvojen ilmeestä, etteivät he tienneet asiasta mitään. Huuhkajan katseessa oli kuitenkin jotakin, mistä saattoi päätellä hänen tietävän hiukan enemmän kuin muut.

"Sitten Haw-hu-da, shawneitten suuri sotapäällikkö, ja Kalkkarokäärme lähtivät valkonaaman jälkeen, joka juoksi kuin hirvi. He olisivat saaneet hänet kiinni ja tuoneet hänet takaisin tänne, jotta soturit olisivat voineet sitoa hänet paaluun ja sytyttää tulen ympärille, mutta toiset valkonaamat tulivat ja --"

Miamin ääni värähti ja sortui ja hän painoi päänsä alas kuin suruansa tukahduttaakseen. Oliko milloinkaan nähty hävyttömämpää tekopyhyyttä?

Liike oli vaikuttavampi kuin mitkään sanat. Jokainen soturi tulkitsi sen oikein ja heidän maalatuilla kasvoillaan kuvastui kauhu. Heidän kuuluisa johtajansa, Haw-hu-da, oli kuollut. Vihatut valkonaamat olivat tappaneet hänet.