Part 12

Jollakin merkillisellä tavalla, jota on vaikea selittää (ehkä se oli Miami-soturi Mul-keep-mon ansiota), pääsi sellainen käsitys valtaan intiaanien keskuudessa, että metsässä aivan lähellä piileskeli joukko valkoisia miehiä. Mul-keep-mo oli puhdistautunut niin taitavasti Haw-hu-dan syytöksistä, että yllämainittu johtopäätös oli välttämätön. Murhapolttoyritys olisi voinut toistua, mutta tiedettiin sen toimeenpanijan joutuvan suureen vaaraan, joka ei uhannut häntä mökin asukasten puolelta, vaan heidän salaperäiset ystävänsä metsässä saattoivat hyvin tähdätyllä laukauksella jälleen surmata uskalikon. Koko intiaaniparvessa, joka oli kokoutunut tuon ilmeisesti häviöön tuomitun rakennuksen ympärille, ei ollut ketään, joka olisi ollut halukas toimeenpanemaan yritystä, joka olisi taannut talon nopean tuhoutumisen.

Ketä hyvänsä nuo ystävät olivatkaan, eivät he voineet ilmeisestikään toimia yhtä hyvin päivällä kuin yöllä. Päivällä he joutuisivat helposti intiaanien käsiin, joita harhaili siellä täällä ja kaikkialla.

Puolustajat olivat varuillaan. Vahdinpito oli tarkkaa, ja liikkuen yläkerrassa huoneesta toiseen ja ampuma-aukolta toiselle huomasivat puolustajat heti, jos jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli tekeillä. Sutherland lisäsi puita alakerran liedessä palavaan tuleen, sillä olo tuntui hauskemmalta huoneen ollessa valoisan ja lieden hehku valaisi yläkertaankin näkymättä silti ulos.

Hetken päästä antoi Alice pyssynsä äidilleen ja meni tikkaita myöten alakertaan. Oli hyvin kuvaavaa tuon nuoren neitosen kasvatukselle, että hän huomattuaan eilisiltaiset teevehkeet pöydällä korjasi ne heti pois ja alkoi puuhata aamiaista. Teekupit olivat vielä siinä järjestyksessä, johon ne olivat jääneet, kun ateria oli niin odottamattomalla tavalla keskeytynyt.

Nurkassa oleva vanha kello oli ainoa ajantieto tällä kertaa ja se näytti aamun olevan lähellä. Hän katsasteli alakerran ahtaita ikkuna-aukkoja peittävät raskaat luukut, jotka hänen isänsä oli sovittanut paikoilleen, hän tarkasti oven salvat ja alkoi sitten hiljaa hyräillen puuhata talousaskareissa. Vähän väliä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta ei kuullut muuta kuin vanhempiensa äänten muminan yläkerrasta, tuulen suhisevan vienosti silloin tällöin ja veden aloittelevan kiehumista kattilassa, joka riippui jo hahlossa liedellä.

Heikko rasahdus sai hänet luomaan silmäyksen ylös ja hän näki isän ja äidin tulevan alas.

"Päivä sarastaa", sanoi isä, "ja ehkä aamiainen maistuu jo. Arvelen, ettei hyökkäys uudistu moneen tuntiin."

"Intiaaneista on yöaika sopivin", sanoi hänen vaimonsa.

"Mutta kun heillä on kaikki edut puolellaan, niin he kerran vielä rohkenevat hyökätä päivälläkin", huomautti Alice totuuden mukaisesti.

"Ennenkuin käymme aterialle, on velvollisuutemme yhtä hyvin kuin mielitekommekin kiittää Jumalaa meille osoittamastaan armeliaisuudesta. Vaikka olemme vihollistemme saartamat, ei päästämme ole hiuskarvaakaan notkistettu."

Liedellä palava tuli ja sytytetty kynttilä valaisivat huoneen pehmeällä valollaan. Isä otti hyllyltä painavan puukantisen piplian ja luki sieltä luvun toisten hartaasti kuunnellessa. Sutherlandin syvä ääni ei kaikunut milloinkaan kauniimmin, kun hän näin luki raamattua perheelleen. Hän lopetti ja kaikki vaipuivat polvilleen Kaikkivaltiaan kasvojen eteen; sitten perheen isä rukoili sydämensä pohjasta häntä varjelemaan heitä ja vapahtamaan heitä vaarasta, sillä yksin Jumala saattoi sen tehdä.

Aika ja asianhaarat tekivät hartaudenharjoituksen tavallista juhlallisemmaksi, mutta kuten olen ennen jo sanonut, ei Silas Sutherland ollut sellainen, joka vain hädän hetkellä kääntyi rukoillen Jumalan puoleen. Jokapäiväisessä elämässäänkään hän ei milloinkaan unohtanut vastuunalaisuuttaan Jumalalle. Hänen luottamuksensa ei horjunut vaarassa, ei surussa eikä kuolemankaan hetkellä.

"Nyt, rakas vaimoni ja rakas tyttäreni", sanoi hän, kun he olivat istuneet pöydän ääreen, "uskon kohtalomme ratkaisun olevan lähellä."

"Kuinka ajattelet niin, isä?"

"En voi sitä selittää. Olen melkein varma siitä, että ennen auringonlaskua olemme joko pelastuneet tahi saaneet kutsun toiseen maailmaan, miten Herramme hyväksi näkee, kiitetty olkoon hänen nimensä."

Tämä ei ollut tekopyhää puhetta. Elämä oli Silas Sutherlandille yhtä kallis kuin jollekin toisellekin eikä kukaan isä voinut olla häntä hellempi, mutta hänen elämänsä korkein toivo oli koettaa nuhteettomasti palvella Jumalaa, joka hänetkin oli luonut. Tämän hän asetti kaikkien pyrkimyksiensä tueksi ja niistä jaloimmaksi.

"Voithan olla oikeassa, mutta voit yhtä hyvin olla väärässäkin", sanoi hänen vaimonsa. "Minä en hämmästy, vaikka olisimme pakotetut olemaan täällä useampiakin päiviä, ennenkuin ratkaisu tapahtuu, mikä se sitten lieneekin."

"Onpa onni, että meillä on niin runsaasti ruokatarpeita ja vettä", lisäsi Alice katsahtaen nurkassa olevaan vesisaaviin. Yläkerrassa oli samanlainen, kuten muistettaneen. "Sen puolesta voimme olla täällä vaikka pari viikkoa."

"Mikäli he eivät toista murhapolttoyritystä. Siinä on vaara, jota saamme varoa."

"Mihin luulet Scipion joutuneen?"

"Hän on varmasti joutunut intiaanien kynsiin."

"Luuletko heidän surmanneen hänet?" kysyi Alice hiljaa.

"En tiedä varmaan, mutta olen melkein varma, etteivät he ole vielä tehneet sitä. Intiaanit eivät pidä neekereistä, mutta Scipio on vahva ja hyväluontoinen mies ja luulen heillä olevan hänestä hyötyä. Sitten kun hänen palvelustaan ei enää tarvita, käy hänelle kuten kaikille sellaisille vangeille. Olen pahoillani miesraukan takia, mutta me emme voi auttaa häntä."

Voidaan huomata, että uudisasukas oli oikeassa Scipioon nähden, jota hän ei ollut unohtanut rukouksissaan armoistuimen edessä.

"Ja nyt", lisäsi perheen pää, kun ateria oli lopetettu ja hän oli katsahtanut ulos, "emme jaksa kauan lepäämättä ponnistella ja on siis parasta, että nukkuu, kun siihen on vielä tilaisuutta. Minusta tuntuu, että meitä ei häiritä moneen tuntiin, ja sentähden paneudun nukkumaan. Vahtikaa valppaasti sillä aikaa, ja jos huomaatte jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, niin teidän täytyy herättää minut. Jos ette näe mitään sellaista, niin antakaa minun nukkua pari tuntia. Sitten voitte te vuorostanne mennä levolle."

Ehdotus hyväksyttiin ja nukuttuaan kaksi tuntia tunsi uudisasukas taas jaksavansa vaikka seuraavaan päivään levähtämättä.

Hän oli paneutunut alakerrassa olevalle vuoteelleen ja vaipunut heti sikeään uneen, josta hän heräsi noin kahden tunnin kuluttua. Hänen perheensä ei ollut aikonut herättää häntä, ellei olisi pakko niin tehdä, mutta onhan yleisesti tunnettua, että jos levolle mennessämme toivomme heräävämme jollakin määrätyllä kellon lyönnillä, niin melkein varmaan avaamme silmämme joitakin minuutteja ennen ajateltua kellon määrää.

Mitään epäilyttävää ei ollut näkynyt. Pari kertaa oli kaksi intiaania näyttäytynyt vilahdukselta metsän reunassa, mutta he olivat heti kadonneet näkyvistä yrittämättä mitään. Kaikkialla näytti vallitsevan suloinen rauha. Äiti ja tytär menivät nyt levolle ja uudisasukas jäi ensi kerran yksin vahtimaan kotoansa. Hän kulki verkalleen huoneesta toiseen ladattu pyssy kädessään, hän katseli ulos ampuma-aukoista ja oli siinä vahvassa uskossa, josta hän oli puhunut, että heidän kohtalonsa ratkaistaisiin pian.

Hän huomasi, että kaikki yöllä kaatuneiden ruumiit oli viety pois, todennäköisesti sillä aikaa kuin perhe piti hartaushetkeään tahi oli aterialla. Hän iloitsi siitä, sillä näky oli ilkeä, vaikka hän olikin karaistunut rajan asukas. Oli sanomattomasti hauskempaa katsella ulos aukeamalle, kun kuolleiden ruumiit oli korjattu pois.

"Polly ja Alice raukat!" sanoi hän pysähtyessään hetkeksi heidän makuuhuoneensa ovelle ja katsahtaen sisään. "He saavat nukkua huomiseen saakka ennenkuin herätän heidät."

Kello oli noin yhden tienoissa päivällä, kun Sutherland, katsoessaan ulos eräästä ampuma-aukosta talonsa takapuolella, näki suureksi ihmeekseen erään valkoisen miehen seisovan metsän reunassa puunrungon suojassa. Vieras tarkasteli majaa niin innokkaan ja jännitetyn näköisenä, ettei ollut epäilystäkään hänen tarkoituksestaan. Hän tahtoi jollakin keinolla päästä uudistalon asukasten yhteyteen.

"Tuo ei ole Brayton Ripley", sanoi hämmästynyt uudisasukas. "Kuka se mahtanee olla? Ah, nyt tunnen hänet!" huudahti hän ja hänen äänensä värähti ilosta.

XXV.

APU.

Totellen ystävänsä Miami-soturin neuvoa lähti Brayton Ripley jokirantaan pannakseen kolmannen luodikon samaan piilopaikkaan kuin toisetkin, josta aseet voitiin hakea, milloin he vain niitä tarvitsivat.

"Jos Miami ja minä olisimme nyt uudistalon tuvassa mukanamme nämä pyssyt, niin Voisimme tehokkaasti auttaa ystäviämme. Mutta enhän tiedä, olisiko Kalkkarokäärme halukas esiintymään niin julkisesti rotunsa vihollisena, vaikka hän onkin ystäväni -- halloo!"

Braytonin valikoima piilopaikka oli tiheässä pensaikossa, johon joki näkyi selvästi. Mutta pariin minuuttiin ei hän katsonut sinnepäin, sillä hänellä oli vielä muuta tekemistä. Sitten hän kääntyi ja kuljettuaan muutamia askelelta rantaan päin huomasi hän rannalla kanootin, jonka shawnee- ja miami-soturit olivat varmaankin jättäneet siihen Kentuckyn puolelta tultuaan.

Kanootti oli vedetty hiukan maalle eikä sitä ollut yritettykään piilottaa, koska kenenkään mieleen ei voinut johtua, että se olisi ollut tarpeellista. Nuorukainen oli tuskin ennättänyt huomata kanootin, kun hän sanomattomasti hämmästyneenä näki joella lautan tapaisen venheen, jota kumpaankin päähän kiinnitetyillä suurilla meloilla voimakkaasti melottiin rantaa kohti.

Nuorukainen ihmetteli, että nuo kömpelöt airot saattoivat liikkua melkein narisematta ja synnyttämättä juuri mitään loisketta, josta hänen muussa tapauksessa olisi jo aikaisemmin pitänyt huomata vieraan tulon. Hän näki neljä miestä -- jokaista airoa hoiti yksi -- melovan lauttaa taitavasti ja niin voimakkaasti rantaa kohti, että se varmasti tulisi maihin hämmästyneen katselijan läheisyydessä.

Lautta olikin vain lautan tapainen suuri tasapohjainen alus tahi lotja, ja siinä oli muitakin matkustajia kuin nuo neljä miestä. Laidan ylitse näkyi päitä ja hartioita, joten tuossa kömpelössä aluksessa oli tavallista lukuisampi miehistö.

Oli itsestään selvää, että tulijat olivat ystäviä, sillä oli aivan mahdotonta ajatella muuta. Näky oli kuitenkin niin odottamaton, ettei Brayton Ripley pariin minuuttiin päässyt asiasta oikein selville, ja hän kutsui tumman liittolaisensa luoksensa.

Mul-keep-mon tultua oli alus jo niin lähellä, että nuorukainen taivutti pensaat sivulle ja huusi:

"Halloo siellä!"

Miehet taukosivat heti melomasta ja kaikki venheessä olijat kääntyivät katsomaan henkilöitä, jotka olivat huutaneet heille. Sellainen tervehdys merkitsi siihen aikaan tavallisesti, että vaara oli tarjona, sillä Simon Girty ja muut hänen tapaisensa konnat olivat hyvin tottuneita houkuttelemaan virralla matkaajia rannalle saattaakseen heidät läheisyydessä väijyvien intiaanien kynsiin.

"Keitä olette?" kysyi aluksen perässä seisova pitkä mies katsoen kiinteästi valkoista miestä ja intiaania, jotka häämöittivät pensaiden takaa.

"Olen Brayton Ripley. Mutta -- Simon Kentonhan se on!"

"Niinhän minua on nimitetty ja juuri sinua olen halunnut tavata", huudahti toinen naurahtaen. "Mutta, Ripley, kuka on tuo punanahka vieressäsi?"

"Ystävä. Häntä ei tarvitse pelätä."

"Mutta kuka hän on?" koveni tuo kuuluisa metsämies katsoen tarkkaavaisesti intiaania pyssy valmiina, jos Miami-soturin käytös kävisi uhkaavaksi. "Tiedäthän ajan olevan vaarallisen, ja liian varovainen ei voi olla. Onko lähelläsi muitakin punanahkoja?"

"Ei, hän on ainoa. Hän on miami nimeltään Mul-keep-mo eli Kalkkarokäärme --"

"Tunnen miehen", keskeytti Kenton ravistaen päätään ikäänkuin tiedonanto ei olisi oikein miellyttänyt häntä. "Taistelimme kerran elämästä ja kuolemasta alhaalla Hocking-joella ja enpä ole eläessäni ollut niin lujilla. Olin tuntevinani hänet nytkin sotamaalauksesta huolimatta. No niin, hän on uljas soturi, ja jos hän on todellakin ystäväsi, niin voit vilpittömästi onnitella itseäsi."

"Mutta mikä tuo sinut tänne, Kenton?" kysyi Brayton.

"Tiedäthän Silas Sutherlandin uudistalon olevan tässä aivan lähellä?"

"Kyllä, sinnehän on täältä vain neljännes."

"Hänen veljensä on mukanani -- selitän kaikki aivan heti", sanoi metsästäjä ruveten auttamaan soutajia melomaan alusta rannalle.

Tämä tasapohjainen venhe oli niitä kömpelöitä aluksia, joilla uudisasukkaat 18:nnen vuosisadan lopulla ja seuraavan vuosisadan alkupuolella laskivat Pittsburgista ja muistakin paikoista Ohio-jokea alas. Ne olivat tehdyt vain myötävirtaa kulkua varten eikä niiden kauneutta voinut juuri kehua. Uudisasukkaat, jotka perheineen ja tavaroineen lähtivät matkalle Ohio-virtaa alas, tiesivät kyllä, kuinka suuri vaara heitä uhkasi joen molemmilla puolin asuvien villien intiaaniheimojen taholta.

Siitä syystä olivatkin venheen laidat kuulan läpäisemättömät ja koko alus oli mahdollisimman lujasti rakennettu. Kummassakin päässä oli kaksi pitkää airoa kuten lautoissa, jotka keväisin laskevat Delaware-, Susquehanna- ja muita jokia alas. Niiden avulla saa aluksen kulkemaan missä asennossa hyvänsä myötävirtaa.

Koska tuommoinen raskas ja kömpelö lautan tapainen venhe saattoi vain tehdä yhden matkan myötävirtaa niin omistaja purki sen perille päästyään ja käytti aineet vaatimatonta majaansa rakentaessaan.

Alus tarttui pohjaan rannan lähellä ja Brayton sitoi hänelle heitetyn nuoran erään jalavan runkoon, joten alus pysyi varmasti paikallaan. Kahdeksan tuimannäköistä uudisasukasta hyppäsi toinen toisensa jälkeen rannalle ja jokainen puristi vuoronsa mukaan nuoren Ripleyn ja Miami-soturin kättä.

Simon Kenton oli joukon johtaja, sillä hänen taitavuutensa ja rohkeutensa tunnettiin kaikkialla ja hän tunsi hyvin nämä lännen seudut.

"Tämä mies", sanoi hän laskien kätensä erään toverinsa olkapäälle, "on Hugh, Silas Sutherlandin veli. Näetkös, asian laita on näin: Hugh perheineen ja pari muuta perhettä lähtivät Pittsbnrgista joitakin viikkoja sitten asettuakseen asumaan tänne Silasin läheisyyteen. Saavuttuaan varustuksen luo, jonka tiedät olevan noin viisikymmentä penikulmaa täältä ylöspäin, kävivät he luonamme vierailulla.

"Nyt sattui niin hyvin, että M'Arthur, eräs toverini, (Suuren Lännen kuuluisimpia metsästäjiä) oli juuri saapunut kotiin tuoden sanan, että intiaanit olivat kaivaneet maasta sotatapparansa ja tuho uhkasi kaikkia alhaallakin asuvia. Asiat olivat todellakin niin hullusti ja Hugh seuralaisineen päätti siirtää muuttonsa, kunnes olot rauhoittuivat.

"Koko matkue tuli maihin kaikkine varusteineen ja he päättivät jäädä varustukseen, kunnes rauha oli palautunut, mikä ei todennäköisesti tapahdu vielä tovin aikaan.

"Varustuksessa tunnemme kaikki Silas Sutherlandin, ja voin sanoa sinulle, että olimme kovin huolissamme hänen tähtensä. Hän oli käynyt siellä muutamia päiviä aikaisemmin ja vaikka olin poissa silloin, olivat toiset koettaneet taivuttaa häntä tuomaan sinne vaimonsa ja tyttärensä, joka on suloisimpia lapsia mitä milloinkaan olen nähnyt mutta hän oli hyvin vastahakoinen jättämään kotiansa autioksi ja päätti, kuten uskon, odottaa, kunnes hän saisi tarkemman selon asioista.

"No niin, juuri hänen lähdettyään tuli tieto, että punanahat valmistelivat hyökkäystä hänen mökillensä, ja ellei Silas saisi apua, olisi hän perheineen mennyttä. Varustus ei voinut oikein luovuttaa yhtään miestä, sillä tiesimme shawneitten ja muiden intiaanijoukkojen pian hyökkäävän sen kimppuun. Asiamme olivat kyllä sillä kannalla, etteihän sieltä olisi yhtäkään päänahkaa viety, ja koska Hughilla oli mukanaan pari miestä, päätimme muodostaa retkikunnan ja lähteä katsomaan, voimmeko vielä auttaa Sutherlandia."

"Todellakin hyviä uutisia", sanoi Brayton iloissaan, "sillä kiireellisempää avun tarvetta ei ole milloinkaan ollut. Kalkkarokäärme kertoo tässä, että noin viisikymmentä shawnee- ja miami-intiaania piiritti mökkiä viime yönä."

"Oli viisikymmentä; nyt ei viisikymmentä", oikaisi Miami.

"Silas ja hänen vaimonsa ja tyttärensä ovat tapelleet uljaasti", selitti Ripley, "ja he ovat ampuneet monta intiaania kuoliaaksi, joten piirittäjiä ei ole nyt niin paljon kuin eilen."

"Sepä hauskaa", sanoi Kenton. "Aukeama näkyy tuonne joelle ja me näimme selvästi, että Silasin mökki on vielä paikoillaan. Kun hän on niin urhoollisesti pitänyt puoliaan tähän saakka, niin ehkäpä hän kestää vielä jonkun aikaa, niin että voimme hiukan neuvotella. Mutta kerrohan nyt tarkkaan kaikki, mitä täällä on tapahtunut metelin alettua."

Brayton kertoi mahdollisimman lyhyesti tiedossaan olevat seikat, jotka lukija jo tuntee. Jokirannalla seisova joukko kuunteli tarkkaavaisesti hänen kertomustaan. Kenton teki silloin tällöin jonkun kysymyksen ja hetken päästä olivat kaikki selvillä piiritetyn perheen tilanteesta. Kertomuksen vaikutus oli sellainen, että kaikkien huomio kiintyi Kalkkarokäärmeeseen. Ennenkuin nuorukainen oli ehtinyt lopettaakaan, olivat melkein kaikki kuulijat kääntyneet katsomaan Miami-soturia, joka seisoi pyssyynsä nojaten ja tarkastellen metsästäjien kömpelöä venhettä, ikäänkuin maailmassa ei olisi ollutkaan muuta mielenkiintoista. Hänen kasvoillaan ei ilmekään värähtänyt ja hän seisoi liikkumatonna kuin kuvapatsas, mutta tuon julman soturin sydämessä riehui epäilemättä ankara tunteiden myrsky.

Hän oli ampunut erään heimolaisensa pelastaen siten mökin palamasta ja ystävänsä hän oli pelastanut surmaamalla hänen kimppuunsa hyökkäävän intiaanin. Hän oli taistellut elämästä ja kuolemasta tuon julman Shawnee-päällikön kanssa, joka menetti henkensä ottelussa, vaikka viimeisen iskun antoikin valkoisen rodun mies. Hän oli varmasti tehnyt korvaamattomia palveluksia valkoihoisille.

Miami oli kaiken tämän takia mitä omituisimmassa asemassa. Hänen ansionsa olivat suuret ja hän oli toiminut päättäväisesti ja yksinomaan tuon uhatun perheen hyväksi. Hänen rakkautensa Brayton Ripleyhin oli johtanut ja johti vieläkin hänen toimintaansa. Ellei hän olisi tuntenut kiitollisuutta nuorta miestä kohtaan, niin hän olisi rientänyt ensimmäisten mukana hävittämään uudistaloa ja surmaamaan sen asukkaita.

Tapausten sarja oli tehnyt hänestä valkoihoisten liittolaisen, ja Kenton tiesi antaa arvoa Miami-soturin omituiselle asemalle. Nuori Ripley tunsi perhettä kohtaan suurta mielenkiintoa ja oli saanut Miami-soturin avuksensa. Nyt, kun toisia ystäviä oli saapunut toivoen voivansa vapauttaa piiritetyt, ei Miami kieltäisi apuaan, vaan toimisi edelleenkin yhtä tarmokkaasti Braytonin ja uudistalon asukasten puolesta.

XXVI.

ROHKEA KENTON.

Kuten olen sanonut, oli Simon Kenton monessa suhteessa tuota kuuluisaa Daniel Boonea etevämpi. Hänen käytöksensä Miami-soturia kohtaan, joka oli joutunut niin harvinaiseen asemaan, kuten lukijalle on jo kerrottu, osoitti, kuinka hyvin hän tunsi intiaanin luonteen.

Naurahtaen hiljaiseen ja sydämelliseen tapaansa astui hän tuon jäykän näköisen intiaanin luo ja laski kätensä hänen olkapäällensä.

"Mul-keep-mo, vuosi sitten taistelin kanssasi ja ankarammassa ottelussa en ole milloinkaan ollut. Tiedät minun olleen aikoinani monessakin hurjassa leikissä. Olen juossut kujaa intiaanien luona, ja ellei Simon Girty olisi tullut paikalle, niin minut olisi varmasti poltettu kidutuspaalussa; se kai oli ainoa kerta kun Girty on auttanut valkoista miestä. Mutta kuten sanoin, kukaan valkoinen tahi punainen mies ei ole milloinkaan pannut minua niin lujille kuin sinä."

Miami-soturin silmät välähtivät, kun tuo urhoollinen uudisasukas mainitsi tapauksen, jonka lukija kyliä muistanee.

Mainitessaan kohtauksen tahtoi Kenton osoittaa, kuinka hän ihaili Miamin uljuutta. Hän puhui taitavasti ja tavalla, joka hiveli intiaanin itserakkautta ja Iisasi molempien entisten vastustajien toisiansa kohtaan tuntemaa kunnioitusta.

"Ellen olisi lähtenyt sukkelaan tieheni", sanoi Kenton hymyillen, "päästyäni sinusta erilleni, niin pelkäänpä pahoin, että se olisi ollut viimeinen otteluni."

"Mul-keep-mo on heimonsa suurin soturi", sanoi Stanwood, eräs metsästäjä, joka huomasi, mihin heidän johtajansa tahtoi pyrkiä.

"Olen kuullut hänestä paljon puhuttavan ja häntä mainitaan aina yhtä voimakkaaksi ja ketteräksi kuin puumaa, metsien peloittavaa kissaeläintä", lisäsi Westmore, eräs toinen metsästäjä. Corvin ja Burrage sanoivat myöskin jonkun samanlaisen kohteliaisuuden, joten Kalkkarokäärme uskoi kaikesta päättäen joutuneensa seuraan, jossa ymmärrettiin antaa hänelle arvoa.

"Siitä ei ole epäilystäkään", jatkoi Kenton nyökäyttäen päätänsä merkitsevästi. "Kuultuani nuorelta Ripleyltä, että hän oli löytänyt Kalkkarokäärmeen ja hoivannut hänen hervotonta jalkaansa, vapisin ajatellessani, kuinka minun olisi käynyt, jos minun jalkani olisi silloin mennyt poikki. -- Tämä nuorukainen teki sinua kohtaan hyvän työn, Miami."

Punaisen miehen kasvot hehkuivat niin, että se näkyi maalauksesta huolimatta, ja hän katsoi punastuvaa nuorukaista sanoen:

"Mul-keep-mo rakastaa veljeään -- Mul-keep-mo antaa henkensä hänen puolestaan."

"Tiesin sen -- tiesin sen", sanoi Kenton taputtaen häntä sydämellisesti olkapäälle. "Näetkös, Miami, sanon sinulle erään salaisuuden, jota minä en kuitenkaan voi pitää salaisuutena. Brayton Ripley tuossa on iältään ja näöltään vielä nuorukainen, kuten kaikki voimme todistaa; hän ajattelee ja rakastaa Sutherlandin tytärtä yhtä paljoni kuin sinä rakastat tätä nuorukaista, ja jos tahdot tehdä hänelle hyvän työn, niin auta meitä pelastamaan tuo uudistalon suloinen tyttö."

"Minä tiedän sen", sanoi Miami iskien silmää niin hilpeästi hymyillen, että koko joukko nauroi vilpittömästi, ja nuorukainen kääntyi poispäin tulipunaisena kasvoiltaan.

"Ja luonnollisesti tahdot auttaa meitä?" jatkoi Kenton.

"Tahdon."

"Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, niin lyömme! veljen kättä, Miami."

Kentonin kädenpuristukseen vastattiin lämpimästi.

"Tiesin sen", sanoi Kenton. "Asemasi on sellainen, että voit aikaansaada paljon enemmän kuin meistä kukaan. Emme tahdo taivuttaa sinua hyökkäämään kanssamme punanahkojen kimppuun. Vaikka intiaanin ystävystyminen miellyttääkin, niin minun täytyy myöntää ihmetteleväni, että intiaani taistelee omaa rotuansa vastaan. Luulen, että voit parhaiten hyödyttää meitä, kun menet takaisin shawneitten ja miamien joukkoon ja koetat kaikin tavoin peloittaa heitä."

Huomattuaan, ettei hänen tarkoitustaan ollut täysin ymmärretty, selitti Kenton suunnitelmansa, joka oli kylläkin nerokas. Mul-keep-mo palaisi takaisin aukeaman läheisyydessä oleilevan piiritysjoukon luokse ja esiintyisi edelleenkin valkonaamojen katkerana vihollisena. Samalla hän levittäisi huhun, että suuri joukko valkoisia miehiä piileskeli läheisyydessä. Hän oli nähnyt jälkiä ja merkkejä, joista ei voinut erehtyä, ja hyökkäys saattoi todennäköisesti tapahtua milloin hyvänsä. Huhu aiheuttaisi hämminkiä, joka kehittyisi pian pakokauhuksi. Jos sitten hyökkäys tehtäisiin sopivalla hetkellä ja oikein, niin intiaanit säikähtyisivät joksikin aikaa valkoisten ja intiaanien lukumäärän suuresta erotuksesta huolimatta.

Nyt pitää muistaa, että vaikka kaksitoista metsänkäyntiin tottunutta valkoista miestä juuri jaksaa pitää kurissa kaksi kertaa suuremman intiaanijoukon, niin yhdeksän uudisasukasta ei sentään kyennyt ajamaan pakoon viisi kertaa lukuisampaa shawnee- ja miami-joukkoa, kun täytyi taistella metsässä, jossa intiaanit ovat kotonaan. Mainitut heimot olivat yhtä rohkeat ja urhoolliset kuin myöhemmin etelän apachi-heimot. Tiedämmehän kaikki, kuinka vaikeaa heidän kurissa pitämisensä oli.

Sentähden täytyi uudistaloa piirittävät intiaanit valmistaa sopivalla tavalla tuon kauhean hyökkäyksen varalta, ja tämä annettiin Miamin erikoiseksi tehtäväksi. Hänellä oli siinä auttajia, mitä lukija mahdollisesti ei voi aavistaakaan, mutta mikä kyllä käy aikanaan selville.

Oletettiin intiaanien pakenevan ensin, mutta vähän ajan kuluttua he huomaisivat kepposen ja ryntäisivät takaisin. Siinä välissä täytyi Sutherlandit saada pelastetuksi, tahi muuten oli yritys mennyt hukkaan.