Part 11

Intiaani, joka juuri oli laukaissut pyssynsä, päästi kovan huudon ja syöksyi pakenijan jälkeen niin nopeasti kuin hän suinkin pääsi. Hänen kumppaninsa oli melkein hänen rinnallaan, ja intiaanien tavan mukaan nuo kaksi takaa-ajajaa juoksivat eri tahoille estääkseen nuorukaista poikkeamasta oikealle tahi vasemmalle.

Nopeita juoksijoita kun olivat, luulivat he varmasti saavuttavansa vangin, ennenkuin hän oli ehtinyt kauaksikaan.

Toiset kaksi intiaania olisivat mielellään yhtyneet jahtiin, ellei heillä olisi ollut toista vankia vahdittavanaan. Vaikka neekeri olikin heidän mielestään paljon vähäarvoisempi vanki kuin valkoinen mies, niin he eivät kuitenkaan tahtoneet saattaa häntä kiusaukseen yrittää lähteä käpälämäkeen. Mutta yksi soturi ladattuine pyssyineen olisi kylliksi vartioimaan Scipibta.

Niin ajatteli neekeriä lähinnä oleva intiaani; mutta kun hän aikoi lähteä ystäviensä jälkeen, käski hänen toverinsa hänen pysyä paikallaan, ja hän totteli.

Mul-keep-mo oli tuskin huutanut merkkihuudon, joka oli aiheuttanut sellaisen hämmingin, kun hän syöksähti pensaikosta säikähtyneen näköisenä.

"Mitä Kalkkarokäärme kuuli?" kysyi toinen soturi melkein yhtä peloissaan kuin hänkin.

"Eräs toinen valkoinen mies hiiviskelee metsässä, mutta hän oli jo ehtinyt mennä, etten voinut ampua häntä. Haw-hu-data täytyy varoittaa. Kiirehdi ilmoittamaan hänelle, että läheisyydessä on muitakin valkonaamoja."

"Mutta meidän vankimme on karannut", sanoi soturi.

Miami silmäsi ympärilleen ikäänkuin hän ei olisi ennen huomannutkaan valkoisen miehen poissaoloa, jota kohtaan hän oli juuri äsken käyttäytynyt niin uhkaavasti.

"Mene ilmoittamaan Haw-hu-dalle, mitä olen sanonut", ärjäisi hän kiukkuisesti. "Minnepäin valkonaama juoksi?" Molemmat intiaanit viittasivat kädellään. "Toinen jääköön tänne tätä vankia vahtimaan, toinen kiirehtiköön Haw-hu-dan luokse. Minä lähden auttamaan ottamaan kiinni valkonaamaa, joka karkasi neljältä soturilta, kun heidän silmänsä olivat kiinni."

Miami oli menemäisillään, kun hän kiivaasti kääntyi Scipioon päin, ja lähestyen häntä yhtä uhkaavasti kuin Brayton Ripleytä heristi hän puukkoaan ja sanoi:

"Kuule, mies, jonka kasvot ovat mustat kuin yö. Odota, kunnes jäljellä on vain yksi intiaani: iske hänet maahan -- sieppaa pyssy -- juokse, jos elää tahdot."

Sanottuaan nämä merkilliset sanat katosi Miami kuin tuulispää ja Scipio jäi istumaan käsi poskella.

"Nyt ovat asiat niin sekaisin, etten tiedä, onko minun nimeni Scipio vai kenraali Yrjö Washington. Ellen ymmärtänyt väärin, niin Kalkkarokäärme sanoi haluavansa minun lentävän tuon intiaanin niskaan heti kun olemme jääneet kahdenkesken. No hyvä on. Ellen minä väännä häneltä niskoja nurin, niin syy on siinä, että hänen kaulansa on tuoretta mäntyä sitkeämpi."

Sillä aikaa juoksi Brayton Ripley eteenpäin minkä jaloista pääsi. Olemme kertoneet, että hän oli oivallinen voimailija, jonka vertaista juoksijaa tuskin oli rajaseuduilla. Hänen vainoojansa olivat luultavasti hyvin hämmästyneet, kun he juostuaan noin parisataa kyynärää huomasivat, ettei välimatka ollut ollenkaan lyhentynyt, vaan että he päinvastoin olivat kadottaneet jäljetkin.

Tämä oli luonnollinen seuraus siitä, että he olivat juosseet eri tahoille. Sellaisessa kiivaassa kilpailussa vaikuttaa ratkaisevasti, kun jompikumpi pääsee hituistakaan voitolle.

Brayton koetti päästä vainoojainsa näkyvistä. Silloin hän voisi yhtäkkiä muuttaa suuntaa, mikä oli mahdotonta huomata niin pian, ettei hän olisi ehtinyt jotenkin hyötyä siitä.

Hän ponnisti kaikki voimansa, mutta hän ei päässyt kyllin kauas vainoojistaan voidakseen olla varma onnistumisesta. Hän katsahti silloin tällöin salavihkaa taaksensa ja näki joka kerta noiden kahden intiaanin vilahtavan näkyviin takaapäin. He olivat kyllä edempänä kuin äsken, mutta kuitenkin näkyvissä.

Varovaisinkin henkilö voi toisinaan laiminlyödä seikkoja, jotka tyhminkin älyäisi. Brayton teki sen erehdyksen, että hän juoksi suoraan Ohio-virtaa kohti, kun hänen olisi päinvastoin pitänyt pyörtää oikealle tahi vasemmalle. Silloin hän olisi juossut melkein joen suuntaan, joten hänen ei olisi enää tarvinnut tehdä äkkikäännöstä päästyään jokitörmälle.

Hän ei huomannut turmiollista erehdystään, ennenkuin joki melkein näkyi. Asema oli hyvin vaarallinen. Kääntyipä kumpaan suuntaan hyvänsä, niin ainakin toinen takaa-ajaja oikaisisi metsästä hänen tiellensä.

Ajattelemiseen ei ollut aikaa. Käsittäen vaaransa täydellisesti juoksi pakenija eteenpäin, kunnes hän näki veden pinnan välkehtivän puiden välistä, jolloin hän äkkiä pysähtyi, kääntyi ympäri ja laukaisi lähintä intiaania kohti, joka laukaisi samassa häntä kohti. Molemmat ampuivat sivu.

Kaikilla kolmella oli lataamattomat pyssyt. Brayton hyppäsi lähimmän puun taakse ja alkoi ladata asettaan. Hän oli aivan rauhallinen, mutta lienee tarpeetonta sanoa, ettei hän olisi voinut toimia juuri joutuisammin.

Intiaanit tekivät samoin. Kumpikin piileskeli niin paksun puun takana, että he olivat molemmat kokonaan piilossa, ja iskivät panosta pyssyynsä sellaisella kiireellä kuin olisi heidän henkensä ja elämänsä ollut sen varassa, kuka noista kolmesta ehtii ensiksi valmistua.

Tilanne oli omituinen ja kaikesta päättäen olivat punanahat varmasti voitolla, sillä heitä oli kaksi yhtä vastaan, ja he olivat miamien ja shawneitten taitavimpia metsämiehiä. Yhtä vastaan tiesi nuori Ripley kyllä pitävänsä puolensa, mutta näin ollen ei tulos ollut varma.

Hän aikoi jatkaa pakoaan, mutta kuten on selitetty ei se hyödyttäisi sen enempää. Nopeat takaa-ajajat pääsisivät vain niin lähelle, että he varmasti kaataisivat hänet luodikoillaan.

Eräs seikka saattoi Braytonin erittäin levottomaksi. Nuo kaksi soturia seisoivat ainakin sadan askeleen päässä toisistaan ja toinen tahi toinen olisi voinut ampua hänet kaikesta varovaisuudesta huolimatta, ellei puu, jonka takana hän seisoi, olisi ollut niin paksu.

"Juuri mitä odotin", mutisi hän hetkistä myöhemmin, kun oikealla puolella oleva intiaani hyppäsi toisen puun taakse kyyristyen sinne, ennenkuin nuorukainen sai pyssynsä valmiiksi.

Vihollisten tarkoitus oli ilmeinen. He aikoivat pyrkiä yhä kauemmaksi sivulle, kunnes he ja pakenija olisivat jotakuinkin suorassa linjassa, jolloin jompikumpi saattaisi ampua hänet, miten hyvänsä hän koettaisikaan suojella itseään.

Kaikista pahinta oli, ettei Brayton keksinyt mitään tehoisaa keinoa tehdäkseen tyhjäksi tekeillä olevan sotajuonen, sillä jos se onnistuisi, niin hänenkin kohtalonsa olisi varma. Molemmat intiaanit hiipivät todellakin puulta toiselle tullen yhä lähemmäksi paikkaa, josta saattoi mainiosti ampua kuoliaaksi tuon vihatun valkoisen miehen. Oli yksi ainoa keino, jolla punanahkojen suunnitelman saattoi tehdä mitättömäksi, ja se oli, että toinen intiaani ammuttiin. Mutta se näytti aivan mahdottomalta, sillä he olivat niin varovaisia siirtyessään turvapaikasta toiseen, että heitä näki vain vilahdukselta.

Kaikki olemme luultavasti kuulleet kertomuksen valkoisesta miehestä, joka oli joutunut samanlaiseen tilanteeseen kuin Brayton Ripley. Hän pani lakkinsa näkyviin pyssynpiipun päähän ja sai sillä petoksella intiaanin laukaisemaan pyssynsä. Mutta sellainen ei voinut enää onnistua. Amerikkalainen intiaani oli jo siksi kokenut, ettei häntä petetty niin kouraantuntuvalla tavalla.

Brayton ei tuhlannut aikaa sellaisiin turhiin yrityksiin, vaan tähtäsi Vasemmalla puolella olevaa intiaania ja oli valmis heti laukaisemaan, kun vihollinen näyttäytyi. Nuorukaisella oli terävä silmä ja hän oli taitava ampuja. Jos hän onnistuisi surmaamaan toisen vihollisensa, niin hän tiesi toisen syöksyvän esille ja hyökkäävän hänen kimppuunsa ladattuine pyssyineen, ja omaansa hän ei ehtisi silloin enää ladata.

Tilanne olisi silloin hyvin vaarallinen ja siitä kunnialla suoriutuminen oli äärimmäisen epävarmaa, mutta Brayton toivoi parasta. Vanhan sotaurhon tyyneydellä piti hän pyssyä poskellaan ja odotti sopivaa tilaisuutta ampuakseen laukauksen, joka oli ratkaiseva niin hänen kuin hänen vastustajansakin kohtalon.

Sopiva tilaisuus tuli kolmen minuutin kuluttua. Vasemmalla puolella piileskelevä soturi oli käynyt menestyksestään rohkeaksi ja loikkasi tavallista pitempään päästäkseen erään suuren puun suojaan.

Jos hänen aikeensa onnistuisi, niin punanahkojen keskinäinen asema olisi silloin sellainen, että jompikumpi voisi ampua valkoista miestä. Jos viimemainittu hiipisi puun toiselle puolelle päästäkseen suojaan shawneen pyssyltä, niin hän joutuisi samassa toisen intiaanin armoille. Toinen tahi toinen ampuisi kuulan hänen lävitsensä.

Vasemmalla puolen oleva intiaani painoi alas päänsä ja hartiansa kuin pensaan suojassa hiipivä metsästäjä ja loikkasi kevein askelin puuta kohti, jonka suojaan Brayton tiesi hänen pyrkivän. Hän oli parin askeleen päässä maalistaan, kun hän hypäten korkealle kiljaisi korvia vihlovasti ja suistui, hengetönnä tantereeseen.

Samalla hetkellä kuin Brayton Ripleyn pyssyn terävä paukaus kajahti metsässä, hyppäsi toinen intiaani puun takaa ja syöksyi riemuitsevasti kiljahtaen häntä kohti. Silloin huomasi valkoinen mies, että näyttämölle oli ilmestynyt kolmaskin soitin.

XXIII.

PELASTUS

Kolmas soturi, joka ilmestyi näyttämölle samassa kuin intiaani kaatui, oli Mul-keep-mo.

Ensin luuli Brayton Ripley häntä viholliseksi, mutta katsottuaan tarkemmin tunsi hän ystävänsä ja tiesi olevansa hyvässä turvassa. Hän siirtyi puun suojaan siten, että runko oli hänen ja riemuiten lähestyvän vihollisen välissä, joka varmasti uskoi ehtivänsä nuorukaisen kimppuun, ennenkuin tämä ehti ladata pyssynsä. Brayton rupesi lataamaan, ja katselija ei olisi uskonut hänen olleen vähääkään rauhattoman tahi kiireissään, vaikka lienee tarpeetonta sanoa, ettei Brayton tuhlannut sekuntiakaan.

Hyökkäävä intiaani oli juossut suunnilleen puoliväliin puuta kohti, jonka takana nuori mies piilotteli, kun hän teki juuri samanlaisen tempun kuin hänen toverinsakin äsken, mutta sillä erotuksella, että hän suistui maahan: kuin ukkosen lyömänä ja pyssykin kirposi hänen kädestään pitkän matkaa. Miami-soturi oli ampunut yhtä tarkasti kuin valkoinen mieskin.

Brayton kaatoi juuri ruutisarvestaan ruutia pyssynsä sytytysreikään, kun hänen tumma ystävänsä saapui paikalle.

"Miami", sanoi kiitollinen nuorukainen lopettaen latauksen ja ojensi kätensä, "se oli miehen työ -- henkeni pelastitte."

"Hugh! pelastit kerran Kalkkarokäärmeen hengen, kun hän oli kuolemaisillaan."

"Enhän kiellä, että kerran sattumalta tulin avuksenne. Luulen, että hyvin harvat kansalaiseni olisivat käyttäytyneet toisin, ja olette jo aikaisemmin monin verroin maksanut kiitollisuudenvelkanne."

"Asian laita ei ole niin", vastasi intiaani yllättävästi; "kun valkonaama on intiaanille ystävällinen, niin intiaani ei voi sitä milloinkaan korvata."

"No oli nyt miten oli; mutta kuinka jaksavat piiritetyt? Miten he voisivat suoriutua tästä pulmasta? Onko mitään pelastuksen keinoa?"

"Mene ottamaan punaisten miesten pyssyt", keskeytti Miami niin terävästi, että Brayton totteli sanomatta sanaakaan. Tultuaan maassa makaavien miesten luo otti hän molemmat pyssyt, mutta ei koskenut muihin varusteisiin.

"Toivon, että Silas Sutherlandilla olisi nämä molemmat", ajatteli hän palatessaan Miamin luokse. Mutta ennenkuin hän ehti toistaa kysymyksensä, johon hän niin kiihkeästi toivoi vastausta, huomasi hän, että Kalkkarokäärmeen huomio oli kääntynyt muualle. Intiaanin asento osoitti hänen seuraavan jotakin äärimmäisen tarkkaavaisesti. Hän seisoi paikallaan pää hiukan eteenpäin kurotettuna ja toinen käsi ylhäällä, kämmen Braytoniin päin.

Brayton pysähtyi ystävänsä eteen. Kalkkarokäärme katsahti häneen salamannopeasti ja sanoi:

"Juokse -- riennä -- kuin leimaus rantaan! Shawnee on heti täällä!"

Mitään kysymättä tahi sekuntiakaan viivyttelemättä lähti nuorukainen kolmea pyssyä kantaen juoksemaan joelle, joka oli lähellä, kuten muistettaneen.

"Pelkäänpä, että Mul-keep-mon sekautuminen asioihini saattaa hänet selkkauksiin oman väkensä kanssa", mietiskeli sankarimme, joka ei ollut ollenkaan hyvillään, että hänen tummasta ystävästään oli joka tapauksessa tullut kansansa luopio, vaikka tämä luopumus olikin tapahtunut juuri nuorukaisen välityksellä.

Nuori Ripley oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Miami lopetettuaan lataushommansa saattoi kohdistaa kaiken tarkkuutensa pensaikosta kuulemaansa lehtien kahinaan. Ääni kuului vasemmalta käsin ja katsoen sinnepäin näki hän Haw-hu-dan lähestyvän, tuon hirmuisen Haw-hu-dan, joka oli shawneitten sotapäällikkö, molempien partiojoukkojen johtaja ja eräs valkoisen rodun katkerimpia vihollisia mitä milloinkaan on elänyt.

Intiaanisoturin julma hymy ennusti taistelun olevan tulossa ja Kalkkarokäärme varustautui sen varalle.

"Kuinka veljeni Kalkkarokäärme on yksinään", kysyi Shawnee pysähtyen Miamin eteen noin kymmenen jalan päähän. Vasemmassa kädessä oli hänellä luodikko ja oikea käsi nojasi vyöhön pistetyn metsästyspuukon kahvaan. Mustat silmät iskivät tulta, ja vaikka hän oli rauhallisen näköinen, saattoi kuitenkin huomata, että hän vaivoin kykeni hillitsemään kuohuvaa vihaansa.

"Kalkkarokäärme on samasta syystä yksinään metsässä kuin Valveilla Nukkujakin -- sillä se miellyttää häntä."

Vastaus oli kieltämättä hieman nenäkäs, vaikka ei suinkaan uhmaileva, mutta se ärsytti kuitenkin päällikköä ja muistutti häntä tehtävästään. Miami ei pelännyt Shawneeta ollenkaan tämän kamalasta kuuluisuudesta huolimatta, ja kun he kerran olivat joutuneet kahdenkesken, niin hän päätti lopettaa teeskentelyn. Toisten läsnäollessa oli teeskentely ollut välttämätön ja asianhaarain vaatima, mutta nyt se ei ollut enää tarpeellista, sillä Suuri Henki oli vain näkemässä, mitä heidän välillään tapahtui.

"Kaksi soturiani makaa maassa", sanoi Haw-hu-da. "Kuinka he ovat kuolleet?"

Hän heilahdutti kättään puhuessaan, niin ettei voinut epäilläkään, ketä hän tarkoitti. Mul-keep-molla ei ollut juuri halua sanoa, että hän oli surmannut toisen heimolaisensa, mutta samalla hän oli kuitenkin kahdenvaiheella, hyödyttikö mitään kieltää asian oikeaa laitaa.

"He ajoivat takaa valkonaamaa", sanoi Miami katsahtaen noita hengettömiä ruumiita, "mutta hän oli heitä nopeampi ja hänen silmänsä olivat tarkemmat ja hän tappoi molemmat."

"Kalkkarokäärmeen kieli on kaksihaarainen ja hän puhuu sen mukaan!" vastasi Shawnee ja hänen rintansa nousi ja laski pidätetystä vihasta -- "hän valehtelee! Juuri hän ampui toisen soturin."

"Shawneen kieli rakastaa totuutta ja hän puhuu oikein", vastasi Kalkkarokäärme kylmästi päättäen saattaa asian ratkaisuun. "Valkonaama on Mul-keep-mon ystävä ja hän ampui toisen soturin; sitten syöksyi esiin toinen soturi iskeäkseen häntä sotatapparallaan; silloin Kalkkarokäärme laukaisi pelastaakseen ystävänsä hengen."

Kynällä ei voida kuvata Shawnee-päällikön vihaa ja raivoa kuullessaan tuon vilpittömän tunnustuksen. Hän ei ollut siihen saakka aivan varmaan voinut uskoa, että joku hänen väestään olisi tehnyt sellaista anteeksiantamatonta rikosta. Jos hän olisi ollut niin lähellä, että hän olisi nähnyt tuon katalan työn, niin hän olisi myös sekautunut asiaan ja tehnyt sen varmasti lännessä raivoavien hirmumyrskyjen kiivaudella.

Mutta kuten lukija muistanee, vihasi Haw-hu-da jo ennestään sanomattoman katkerasti miami Mul-keep-mota. Vaikka viimemainittu olikin viekkaudella selviytynyt tuosta murhapolttajan ampumisjutusta, ei Haw-hu-da ollut hetkeäkään uskonut, ettei Kalkkarokäärme ollut sittenkin oikea syyllinen. Hän päätteli, että Miami oli ehtinyt joka tapauksessa ladata aseensa ennenkuin hänet vangittiin, kuten voi sanoa, mutta kukaan ei milloinkaan huomannut Mul-keep-mon tilaisuudessa tekemää ovelaa ja yksinkertaista temppua.

"Sinä Miami-koira", sähähti Shawnee hampaidensa välistä; "sinä valkosydäminen intiaani; sinä todellinen kalkkarokäärme, jonka iskua ei kukaan edeltäkäsin aavista! Sinun täytyy kuolla!"

Tuo raivostunut päällikkö heitti pyssynsä edemmäksi ja sieppasi metsästyspuukkonsa siten tehostaen uhkaustaan. Miami teki yhtä nopeasti aivan samat liikkeet, ja nuo kaksi intiaania varustautuivat taisteluun kuin kaksi suokukkoa.

Kumpikin soturi piti oikeassa kädessään pitkäteräistä, terävää metsästyspuukkoaan, ja katsellen toisiaan leimuavin silmin alkoivat he hitaasti kiertää toisiansa ympyrässä, jonka halkaisija oli ehkä kaksitoista jalkaa. Heidän silmänsä säihkyivät vihaa eivätkä he siirtäneet katsettaan silmänräpäykseksikään muualle. Kumpikin etsi sopivaa paikkaa, johon voisi iskeä puukkonsa ja lopettaa taistelun salamannopealla iskulla.

On mahdotonta sanoa, kuinka tämä hirvittävä kamppailu olisi päättynyt, jollei kolmas henkilö olisi jouduttanut ratkaisua. Rohkeampia ja taitavampia sotureita ei ollut kuin nämä kaksi, ja kumpikin himosi iskeä toisen hengiltä. Shawnee oli raivoissaan kuin Bengalin tiikeri ja Miami tiesi, että ellei hän onnistu surmaamaan vastustajaansa, niin hänen olemassaolonsa käy mahdottomaksi. Vaikka hän voisikin jonkun aikaa välttää päällikön kostoa, niin viimemainittu kykenisi ärsyttämään kaikki heimot niin häntä vastaan, että hän saisi kaikkialla liikkua Kainin merkki otsallaan.

Kolme kertaa kiersivät nuo tuimat soturit toistensa ympäri hitain, kissamaisin liikkein jokaisen hermon ollessa äärimmilleen jännitetty. Molemmat pitivät asettaan oikeassa kädessään tuijottaen toisiaan silmästä silmään.

Äkkiä teki Shawnee kaksi tekohyökkäystä, mutta hän huomasi toisen olevan varuillaan eikä iskenytkään. Hypätessään paljasti hän itseään hiukan ja Miami syöksähti eteenpäin kohotetuin veitsin kuin pantteri, mutta siiloin sattui sellainen tapaus, jota Miamille ei ollut milloinkaan tapahtunut lukemattomissa tappeluissaan. Hänen jalkansa nyrjähti ja hän Vaipui ankarista ponnistuksistaan huolimatta toiselle polvelleen.

Samassa syöksähti Shawnee salamannopeasti ja riemuitsevasti kiljahtaen hänen kimppuunsa ja painoi hänen hartiansa maahan. Mul-keep-mo iski ylöspäin puukollaan, mutta ei osunut, sillä hän ei voinut nähdä, miten hänen oli suunnattava iskunsa. Shawnee löi voimakkaalla sivuiskulla puukon hänen kädestään ja painoi hänet aseetonna ja avutonna maahan.

Miami oli maassa pitkällään ja hänen verivihollisensa oli hajasäärin hänen päällänsä.

"Kalkkarokäärmeen viimeinen hetki on tullut!" sähisi Shawnee ja hänen kasvonsa hehkuivat hillitöntä raivoa. "Hänen ei suotu laulaa edes kuolinlauluaan."

"Mitä Haw-hu-da viivyttelee?" kysyi Miami tuijottaen häntä silmiin. "Onko hän akka, koska häneltä heltiää luonto, kun Miami-soturi on joutunut hänen armoillensa?"

Mul-keep-mo oli ollut soturina kolmattakymmentä vuotta ja tiesi, kuinka soturin on kuoltava. Hän oli liian ylpeä rukoillakseen armoa, vaikkapa hän olisi tiennyt, että hänen pyyntöönsä olisi myönnyttykin. Vaikka hänet olisi poltettu kidutuspaalussa, niin hän olisi uhmannut pyöveleitään, kuten hän nyt uhmasi Shawnee-päällikköä. Hän teki kaikki mitä hän suinkin saattoi keksiä pilkatakseen ja ärsyttääkseen voittajaansa ja jos mahdollista kiihoittaakseen häntä vielä suurempaan raivoon.

Shawnee ei ollut niin armelias, että hän olisi heti lyönyt uhrinsa kuoliaaksi. Kuten tiikeri leikittelee saaliillaan, niin hänenkin täytyi koettaa lisätä avuttoman uhrinsa kuolontuskaa.

"Kalkkarokäärme nimittää itseään soturiksi, mutta hän onkin vain poikanen, jonka nuorinkin shawnee heittää milloin hyvänsä nurin. Hän ei osaa tapella; hänen sydämensä on liian valkoinen."

"Haw-hu-dan sydänhän vapisee kuin jonkun ämmän. Mieltään rohkaistakseen täytyy hänen keksiä tuommoisia juttuja. Hän ei tohdi iskeä, koska hän tietää, ettei Miami-soturi pelkää häntä."

"Haw-hu-da ei pelkää sataakaan Kalkkarokäärmeen kaltaista Miami-soturia, sillä hänen tarvitsee vain polkaista jalkaansa tappaakseen heidät!"

Kulkiessaan Ohio-virran rantaa kohti alkoi Brayton Ripley aavistaa pahaa ja hänen pelkonsa lisäytyi joka askeleella. Päästyään törmän alle kätki hän molemmat voittosaalispyssyt varmaan talteen, josta hän saattoi löytää ne milloin hyvänsä. Sitten hän latasi oman pyssynsä.

"Miami teki kunnon työn auttaessaan minua ja pelkäänpä hänen joutuneen sen takia suureen vaaraan. Ilman häntä ei matkastani tänne olisi mitään hyötyä enkä minä voi sietää ajatusta jättää häntä yksinään."

"Mutta mitä olisi nyt paras tehdä?" murahti hän kärsimättömästi. "Täällä ei ole ketään, jota voisin pyytää apuun, enkä yhdelläkään iskulla voi auttaa ystäviäni tuolla. En tiedä, voinko auttaa heitä muualla kuin aukeaman läheisyydessä, jossa jouduin sellaiseen suureen vaaraan, mutta joka tapauksessa: siellä on paikkani ja sinne menen." Kaikista esteistä huolimatta ei hän tahtonut enää olla vain joutilas katselija, vaan hän tahtoi toimia.

Huulet yhteenpuristettuina nousi hän varovasti törmän päälle ja lähti kulkemaan samaan paikkaan, jossa hän oli eronnut Miami-ystävästään.

"Luultavasti hän on poistunut, ja jos menen aukeamalle takaisin, voin joutua jälleen ikävyyksiin. Halloo!"

Nuorukaisen henki salpautui, kun hän näki edessään olevan näyn. Mul-keep-mo makasi selällään maassa ja hänen leppymättömin vihollisensa oli hänen päällänsä veitsi valmiina iskemään. Selityksiä ei kaivattu. Tilanne oli selvä. Hän kuuli noiden kahden pilkkasanat eikä hän tarvinnut tulkkia kääntämään sanoja.

"Näyttää siltä kuin voisin heti korvata Miamin äskeisen hyvän työn", ajatteli sankarimme aivan oikein, ja hän toimi aina ripeästi, kun velvollisuuden täyttäminen oli kysymyksessä.

Mul-keep-mo nousi maasta hymyillen ja ojensi kätensä nuorelle ystävälleen.

"Veljeni pelasti minut. Mul-keep-mo hyvin kiitollinen."

"Eipä kannata puhua. Tein vain saman kuin te äsken soturin hyökätessä minua kohti, kun vielä latasin pyssyäni."

"Lataa nyt jälleen", neuvoi Miami ja nuorukainen totteli viivyttelemättä.

"Ota talteen tuokin pyssy", lisäsi Miami osoittaen asetta vähän matkan päässä. "Missä muut pyssyt?"

"Kätkin ne jokirantaan."

"Pane tämä samaan paikkaan."

"Sen teen. Jos asiat kehittyvät näin, niin minulla on pian kokonainen asevarasto, oikea arsenaali."

Miami ei ymmärtänyt täydellisesti tuon puolileikillisen lauseen merkitystä, vaan sanoi:

"Odotan tässä, kunnes veli tulee takaisin?- älä viivy kauan."

"En varmastikaan."

Brayton lähti pitkin, nopein askelin kätköpaikalle, johon hän oli piilottanut nuo kaksi pyssyä. Mul-keep-mo otti maasta rauhallisesti pyssynsä ja puukkonsa, joka oli kirvonnut hänen kädestään pitkän matkaa, kun hänen jalkansa luiskahti, jolloin hänelle oli vähällä käydä huonosti. Aseistettuaan itsensä entiseen tapaansa katseli hän Haw-hu-dan hengetöntä ruumista niin julmasti, että hän oli enemmän jonkun villipedon kuin ihmisen näköinen. Samassa hän sieppasi veitsensä riistääkseen kaatuneen vihollisensa päästä höyryävän voitonmerkin; mutta ennenkuin hän ehti panna päätöksensä toimeen, kuuli hän Brayton Ripleyn hyvin tunnetun merkin kutsuvan häntä.

Miami riensi rannalle kuin pyssyn laukaus ja näki saavuttuaan ystävänsä luokse, että Brayton oli tehnyt merkillisen huomion.

XXIV.

PIIRITETTYJEN LUONA.

Palaamme kertomuksessamme muutamia tunteja taaksepäin. Muistettaneen, etteivät nuo yhdistyneet partiojoukot onnistuneet yrityksessään murskata uudistalon ovea. Miamin ampuma laukaus vaikutti osaltaan synnyttäen pakokauhua, josta on kerrottu, ja yleisessä hämmingissä kiintyi huomio poikkeuksetta rakennuksen puolustajiin.

Oli vielä eräs vaikuttava keino pakottaa pieni puolustajajoukko alistumaan ja näytti omituiselta, ettei sitä koetettu. Joku soturi olisi voinut suojata itsensä niin hyvin huopapeitteillä, etteivät mitkään laukaukset olisi häneen pystyneet. Hän olisi ryöminyt mökin seinän viereen ja sytyttänyt tulen semmoiseen paikkaan, etteivät mökin asukkaat olisi voineet sitä sammuttaa. Onhan vielä tuoreessa muistissa tapaus, joka osoittaa, että keino kyllä saattoi onnistua.