Part 10

Vaikka Silas Sutherland olikin tehnyt turmiollisen erehdyksen rakentaessaan talonsa niin, että murhapolttaja saattoi rauhallisesti sytyttää tulen sen nurkan juureen, niin hän ei ollut unohtanut muita varovaisuuskeinoja, jotka nyt olivat hyvät olemassa. Harjan lähellä oli tuossa raskaista maloista tehdyssä katossa luukku, josta hän juuri mahtui ryömimään lävitse tarpeen vaatiessa. Siitä hän saattoi nähdä kokonaan kotiansa suojaavan katon.

"En anna tulen sytyttää kattoa", sanoi hän asettaen tuolin luukun alapuolelle. Noustuaan sen päälle saattoi hän helposti aukaista luukun päänsä yläpuolella. Kohottaen luukkua vain pari tuumaa kurkisti hän ulos ja näki nuolen noin jalan päässä kasvoistaan. Oli hetken työ iskeä se vierimään maahan jyrkkää kattoa myöten.

Mutta valppaat punaiset miehet huomasivat varjomaisen käden, joka näyttäytyi äkkiä ja katosi samassa, sillä luukku oli tuskin laskettu paikoilleen, kun pari kuulaa iski harjasta sälöjä ja lennätti kuoren ympäriinsä.

"Onnistuin pudottamaan sen", sanoi hän seisoen vielä tuolilla ja katsoen vaimoaan ja tytärtään, jotka näkyivät hämärästi alakerran liedessä palavan tulen kajastuksessa, "mutta ne eivät tyydy yhteen yritykseen."

"Kuulkaa!" sanoi Alice, "nyt tuli toinen."

Tuttu jysähdys, joka alkoi käydä tavalliseksi, ilmaisi toisen nuolen sattuneen kattoon. Vaimo meni katsomaan ampuma-aukosta.

"Tuolla tulee toisia, ja tuolla vielä yksi!" huudahti hän.

"Nousevatko ne samasta paikasta?" kysyi hänen miehensä.

"Kyllä."

"Ehkä voimme säikähdyttää niiden päästäjää", sanoi hän astuen vaimonsa viereen ja pisti pyssynsä lähimpään ampuma-aukkoon.

Tähdäten parhaansa mukaan paikkaa kohti, josta tulinuolet sinkosivat ilmaan, laukaisi uudisasukas. Hän ei voinut varmaan tietää, oliko kehenkään sattunut, sillä mitään huutoa ei kuulunut, mutta palavien rohtimien heitto taukosi joksikin aikaa alkaakseen jälleen paikasta, joka oli niin kaukana, että oli aivan turhaa koettaa osua sinne luodikolla.

Sillä aikaa oli muutamia ilman halki kiitäneitä nuolia tarttunut mökin kattoon, jossa ne paloivat törröttivät pystyssä kuin siilin harjakset. Nousten tuolille kohotti Sutherland luukkua juuri sen verran, että hän saattoi katsoa ulos näyttämättä itseään ympärillä oleville ampujille, jotka olivat varuillaan estääkseen häntä sammuttamasta noita heikkoja, lepattavia tulia.

Näky oli yllättävä. Eräs nuoli oli niin lähellä hänen kasvojaan, että hän tunsi liekin lämmittävän, niin heikko kuin se olikin; toinen oli katon harjalla, mutta niin kaukana, ettei siihen voinut kädellä ylettyä, ja kolmas piili räystään lähellä. Nämä kolme olivat iskeytyneet lujaan ja paloivat hyvin.

Sutherland ei koettanut irroittaa niitä heti, vaan päätti odottaa vähän aikaa nähdäkseen, oliko niistä katolle mitään vaaraa. Kuten olemme sanoneet, oli katto tehty paksuista maloista ja tiheä, mutta kylläkin helposti syttyvä, sillä se oli kuivanut koko kesän. Palavassa rohdintukossa on kuitenkin niin heikko tuli, että se juuri palaa ja tuskin kykenee sytyttämään paksua puuta. Uudisasukas alkoi toivoa, että tulinuolien tuottama vaara olisi pienempi kuin hän oli ensin otaksunut.

Räystään lähelle tarttunut nuoli paloi kaikista kirkkaimmin, mutta juuri kun uudisasukas katseli sitä, paloi se poikki ja yläosa putosi maahan. Tyngässä oli vähän aikaa tuli, mutta se sammui pian ja nuolesta oli jäljellä vain savuava pätkä, joka ei voinut tehdä mitään vahinkoa.

Samoin kävi häntä lähinnä olevan nuolen. Tuli kulutti sen poikki ja palava osa vierähti jyrkkää kattoa vasten maahan. Kolmas nuoli oli sammunut jo aikaisemmin.

Mutta löydettyään turvallisen paikan alkoivat intiaanit päästellä sytyttäjiä entistä kiihkeämmin. Näky oli vaikuttava, kun tulinuolet sinkosivat korkealle ilmaat rakettien tavoin ja tehden kauniin kaaren putosivat katolle niin raskaasti, että luuli niiden tunkevan sen lävitse alla olevien päiden päältä. Ne näyttivät lentoratansa korkeimpaan kohtaan päästyään pysähtyvän hetkeksi ja putosivat sitten maaliaan kohti yhä kasvavalla nopeudella, niin että ne usein sammuivat vinhan vauhdin takia.

Ensimmäinen kattoon sattunut sytyttäjä putosi sellaisella vauhdilla, että se kimposi takaisin monta tuumaa ja liukui sitten maahan ehtimättä korventaa kuivaa tammea.

Muutettuaan paikkaa eivät punanahat enää voineet tähdätä kyllin tarkkaan. Paristakymmenestä nuolesta oli vain kolme tahi neljä sattunut kattoon eikä niistäkään ollut mitään vaaraa. Tämä rohkaisi Sutherlandia.

Mutta hänen toivonsa oli liian aikainen. Sattuuhan usein, että näköjään aivan vähäpätöiset seikat muuttuvat tärkeimmiksi tekijöiksi. Eräs nuoli oli tarttunut kiinni aivan räystään alareunaan. Ilman halki kiitäessään oli nuolessa palava tappuratukko tuskin ehtinyt kunnollisesti syttyä ja näytti nyt sammuvan muutamien sekuntien kuluttua. Sutherland ei kiinnittänyt siihen juuri mitään huomiota, vaan tarkkasi toisia. Muutamat lensivät kauas syrjään, toiset putosivat aivan mökin viereen ja joitakin sattui kattoon tarttuen kiinni.

Mutta ei kestänyt kauan aikaa, ennenkuin uudisasukas huomasi räystäässä verikoiran lailla riippuvan nuolen, joka näytti aikaansaavan enemmän vahinkoa kuin kaikki muut nuolet yhteensä. Siihen oli ehkä pantu enemmän palavia rohtimia tahi se oli tehty tulenaremmasta puusta kuin muut. Oli sen laita nyt kuinka hyvänsä, vaara oli ilmeisesti uhkaava, sillä nuoli oli jo sytyttänyt katon, ja ellei tulta heti sammutettu, joutui talo tuhon omaksi.

Ojentaen käsivartensa aivan suoraksi ulottui Sutherland siihen luodikollaan, mutta yksistään siitä ei ollut mitään apua.

"Kasta veteen joku vaate ja sido se pyssyni suuhun", sanoi hän vaimolleen, joka heti päästi esiliinansa ja teki työtä käskettyä.

Nyt oli ratkaiseva hetki käsillä. Punanahat huomaisivat varmasti uudisasukkaan tarkoituksen ja koettaisivat kaikin mokomin tehdä hänen yrityksensä turhaksi.

"Silas, ole varovainen", sanoi hänen vaimonsa, joka seisoi tuolin vieressä katsellen miestään. Yhtä levotonna ja peloissaan seisoi Alicekin äitinsä takana.

"Etkö voi paiskata vettä sinne näyttämättä itseäsi?" kysyi hän, mutta isällä oli tarpeeksi tekemistä eikä joutanut vastaamaan hänen kysymykseensä.

Hän kohotti luukkua juuri niin paljon, että hän saattoi pistää ulos pyssynsä, jonka suuhun oli sidottu vettä tippuva vaate, ja tukien luukkua toisella kädellään ojensi hän nopeasti sammutusvehkeensä tulta kohti. Miamit ja shawneet huomasivat heti hänen yrityksensä ja suuntasivat tulensa hänen ojennettua käsivarttaan ja hämärästi näkyviä kasvojaan kohti, joita luukusta tunkeva valo valaisi. Luukku peitti hänet näkyvistä melkein kokonaan, kuin kilpikonnan kuori.

Uudisasukas oli suuressa vaarassa -- hän kuuli luotien napsahtelevan kattoon ja vinkuvan korvissaan, mutta hän oli itsepintainen eikä hellittänyt. Luontaisella päättäväisyydellään hän suoritti tehtävänsä loppuun saakka. Tuli sammutettiin niin tarkkaan kuin olisi käytetty nykyaikaisia tulensammutuskojeita. Vedettyään kätensä sisään hyppäsi hän alas tuolilta pudottaen luukun paikoilleen.

"Oletko haavoittunut?" kysyi hänen vaimonsa kykenemättä hillitsemään liikutustaan.

"En saanut naarmuakaan."

"Se oli ihmeellinen Jumalan varjelus", huudahti vaimo lämpimästi.

"Sellaisia ihmeitä antaa Jumala tapahtua joka päivä, kiitetty olkoon hänen nimensä! Arvelin haavoittuvani vaikka ei kuolettavasti, mutta hän varjeli minua."

"Ja hän pelastaakin meidät, kunhan vain teemme velvollisuutemme", lisäsi Alice suuresti iloiten isänsä menestyksestä.

Luukku oli aivan katon harjalla, niin että uudisasukas saattoi nähdä hyvin katon toisellekin puolelle. Hän arveli, että tulinuoli, jonka hän oli niin suureen vaaraan antautumalla sammuttanut, oli ollut poikkeuksellisen vaarallinen, ja hän saattoi hyvällä syyllä uskoa sellaisen vaarallisen tehtävän uudistamisen olevan tarpeettoman, jollei tulisadetta kestäisi liian kauan.

Aina vähän päästä kohotti tuolilla seisova Sutherland luukkua sen verran, että hän saattoi kurkistaa ulos. Palavia nuolia oli katolla niin lukuisasti, että tuskin voi uskoakaan, mutta yksikään ei näyttänyt vaaralliselta. Koettaakseen kaikkia mahdollisia keinoja ampuivat intiaanit muutamia sytyttäjiä mökin seiniin; mutta se oli niin ilmeistä ajan ja vaivan tuhlausta, että se taukosi pian.

Nuolien ryöppy harveni ajoittaisin, mutta uudistui aina hetken päästä, kunnes piirittäjät parin tunnin kuluttua lienevät huomanneet, että täytyi keksiä muita keinoja.

Puoliyön jälkeen huomasivat Alice Sutherlandin tarkat silmät jotakin uutta olevan tekeillä metsän reunassa vastapäätä sitä paikkaa, josta tulinuolet olivat sinkoilleet ilmaan. Hän katseli eräästä ampuma-aukosta talon takasivulla ja kutsui vanhempansa paikalle ottamaan selvää, mitä punanahat puuhasivat.

Työssään häärivät punanahat olivat vielä metsän pimennossa, joten kukaan ei Voinut nähdä heidän liikkeitään kyllin selvästi voidakseen vastata tuon nuoren neitosen kysymykseen. Mutta kieltämättä oli jotakin tärkeätä tekeillä. Metsässä oli liikettä ja silloin tällöin nähtiin varjomaisten olentojen kiirehtivän edestakaisin.

Uudisasukas oli laukaisemaisillaan sinnepäin näyttääkseen punanahoille olevansa varuillaan ja koettaakseen samalla jos mahdollista vahingoittaakin heitä, kun kaksi olentoa ilmestyi samassa hitaasti näkyviin. Heidän jälessään tuli toisia, kunnes aukeamalla oli kymmenen intiaania.

He kulkivat parittain kuin sotamiehet ja kantoivat välissään raskasta puunrunkoa, jonka tyvi ulottui noin kuusi jalkaa ensimmäisen parin eteen. Sitä kannettiin alle kiinnitetyistä poikkipuista, joiden kumpaankin päähän soturi oli käynyt kiinni. Puusta oli oksat karsittu ja kantajat olivat kietoneet päänsä ja rintansa suojaksi peitteitä jättäen eteen vain pienen aukon, josta he voivat nähdä, minne teidän piti kulkea.

Samalla hetkellä kuin joukko huomattiin, kävi heidän tarkoituksensakin ilmi. He aikoivat murskata oven tuolla raskaalla hirrellä.

Heidän menettelynsä oli hyvin merkillinen. Sensijaan, että he olisivat tulleet näkyviin siltä puolelta, jossa mökin väki oli, ilmestyivät he päinvastaiselta puolelta. Nyt heidän täytyi kantaa taakkansa mökin ympäri sen etupuolelle Voidakseen aloittaa hyökkäyksen. Syvän hiljaisuuden vallitessa ilmestyivät he jälleen näkyviin. Olisi luullut, että intiaanit olisivat jollakin tavalla koettaneet kääntää puolustajien huomion todelliselta hyökkäyspaikalta muualle, mutta mitään ei kuulunut.

Tässä nähtiin Amerikan intiaanin viekkaus. Soturit olivat jo tehneet eräänlaisen valehyökkäyksen ja tiesivät, että puolustajat ymmärtäisivät tarkoituksen, jos se uudistettaisiin. Puolustajat pitivät luultavasti silmällä paikkaa, josta tulinuolia oli ammuttu, ja sen tähden toivottiin tämän yrityksen, josta olen nyt kertonut, pysyvän salassa. Sitäpaitsi oli miamit ja shawneet panssaroitu samaan tapaan kuin soturi, joka sytytti tulen mökin nurkan juureen.

"Nyt täytyy jokaisen laukauksen osua maaliinsa", sanoi uudisasukas tyttärelleen. "Pelkään heidän yläruumiinsa olevan liian hyvästi peitossa, mutta heidän jalkansa ovat suojattomat -- halloo!"

Ennenkuin Alice oli ymmärtänyt saamansa neuvon, tähtäsi hän toista johtajaa keskelle rintaa ja laukaisi. Mies hellitti otteensa ja kaatui pitkälleen nousematta enää milloinkaan.

Isä ampui samassa, ja toinen johtaja nilkutti ulvoen metsän suojaan. Kuula oli tehnyt pahan haavan hänen reiteensä.

Vanhanaikaisen piilukkopyssyn lataamiseen menee kiusallisen pitkä aika eikä johtajien kaatuminen aiheuttanutkaan pakokauhua toisten keskuudessa, kuten oli odotettu. Isä ja tytär latasivat pyssynsä uudelleen mahdollisimman nopeasti, mutta kun heidän pyssynsä olivat käyttövalmiit, saapuivat jäljellä olevat intiaanitkin mökin eteen. Kääntyen ympäri he peräytyivät sopivan välimatkan päähän ja hyökkäsivät sitten ihailtavan kylmäverisesti ovea vastaan.

Hirren raskas tyvi jysähti ovea vasten sellaisella voimalla, että koko rakennus tärähti ja puolustajien sydämet hypähtivät aivan kurkkuun saakka.

"Sukkelaan!" huusi isä; "nyt ne ovat juuri parhaalla pyssynkantomatkalla, ja jos oveen sattuu vielä kaksi tahi kolme tuommoista iskua, niin se lentää saranoiltaan."

Menestys oli kiihoittanut hyökkääjiä, jotka nyt peräytyivät hitaasti ja valmistautuivat vauhtia ottaen uuteen hyökkäykseen rakennuksen vahvaa ovea vastaan, jonka lujuutta nyt koeteltiin ankarasti. Peitteet, joihin he olivat kääriytyneet, heitettiin pois, sillä ne estivät heitä vapaasti liikkumasta. Mutta teko oli ollut liian aikainen, mikä huomattiin heti kun puolustajien pyssyt alkoivat paukkua.

Kolme soturia kaatui heti, ja toiset hätäytyivät niin, että tuo hyvin alkuunpantu yritys loppui aivan nolosti. Jäljelle jääneet hyökkääjät kiidättivät "muurinsärkijänsä" eteenpäin niin sokeasti, että hirren tyvi töytäsi seinään oven viereen. Hirsi putosi raskaasti maahan ja kantajat hajautuivat joka taholle niin kiireesti kuin kuolema olisi ollut heidän kintereillään.

Jos Sutherlandin ja Alicen pyssyt olisivat olleet silloin latingissa, niin kaksi pakenijaa olisi varmasti jäänyt tantereelle, sillä pakoon rientävät punanahat eivät koettaneetkaan suojella itseään peitteillä, jotka äsken olivat olleet heidän ympärillään. He laahasivat peitteitä perässään ja eräs kauhistunut Miami-soturi sotkeutui viittaansa niin, että hän teki täydellisen kuperkeikan, ennenkuin hän pääsi metsän reunaan.

Puolustajat olivat ampuneet yhtä aikaa kaksi laukausta, mutta he näkivät kolme vihollista kaatuvan. Alicesta ja hänen isästänsä tuntui aivan mahdottomalta, että kolmas vihollinen olisi myös saanut surmansa heidän laukauksistaan. Siitä he otaksuivat, että heidän salaperäinen ystävänsä, joka oli jo aikaisemmin samana iltana auttanut heitä, oli jälleen rohjennut ampua hyvin tähdätyn laukauksen heidän puolestansa.

Lienee tarpeetonta sanoa heidän olleen oikeassa.

XXI.

PAKO.

Istuessaan kaatuneella puunrungolla neekerin vieressä huomasi Brayton Ripley minuuttien olevan hyvin kallisarvoisia.

Muuttamatta ilmettäkään murahti hän jonkun pienen huomautuksen ja tutki muutamin silmäyksin ympäristöään. Neljä intiaania oli häntä vartioimassa ja ne olivat asettuneet siten, että karkausyritys olisi ollut mielipuolen teko. Kaikki seisoivat ja inttivät jostakin asiasta niin kiihkeästi, ettei käsirysy näyttänyt olevan kaukana. Kuinka kiihkeästi punanahat väittelivät, osoittaa parhaiten sekin, etteivät he kutsuneet ketään kumppaneitaan paikalle eivätkä kuljettaneet vankiaan pääjoukon luo.

Mutta mikään kysymys ei ollut niin tärkeä, että he olisivat unohtaneet arvokkaan vankinsa. Soturi, joka oli ottanut Braytonin pyssyn, oli laskenut sen puun juurelle parin askeleen päähän kiistelevästä ryhmästä. Hänellä oli nyt kädessään oma pyssynsä, ja luonnollisesti hän ei ruvennut kantamaan molempia aseita, mikä on, se täytyy sanoa, melkoinen taakka.

Tuo Ripleytä niin huolellisesti vahtinut intiaani seisoi nyt melkein vankinsa edessä pitäen pyssyään sellaisessa asennossa, että hän saattoi silmänräpäyksessä ampua laukauksen, ja siitä syystä hän jätti väittelyyn kuuluvan viittomisen tovereilleen.

Toiset intiaanit kohdistivat kaiken tarkkuutensa esillä olevaan kysymykseen, mutta heidän asentonsa oli sellainen, että he varmasti huomaisivat heti vangin liikkeet.

"Heidän puhettaan en ymmärrä", tuumi Brayton, "mutta uskallan panna pääni pantiksi, että he puhuvat minusta. Nyt on vain intos siitä, tapetaanko minut tässä vai viedäänkö minut Haw-hu-dan ja hänen susiensa kidutettavaksi."

Maailman helpoin asia on tehdä hyviä päätöksiä; ja vaikein niiden pitäminen. Brayton Ripley oli päättänyt taistella henkensä puolesta viimeiseen saakka, mutta aseeton mies on hyvin voimaton, kun ladatun pyssyn suu on silmäin edessä.

"Pian he sitovat käteni selän taakse ja kutsuvat tänne kymmenkunta intiaania katsomaan, kuinka minut kidutetaan kuoliaaksi. Silloinkaan", lisäsi hän katkerasti, "ei asemani ole juuri nykyistä parempi."

Samassa kuului askeleita ja vangit ja vartijat katsahtivat sinnepäin.

"Tänne tulee oikein kuuluisa intiaani", sanoi neekeri, "mutta hän ei miellytä minua."

"Kuinka niin?"

"Koska hän pitää minua tolvanana. Se on se Kalkkarokäärmeeksi nimitetty lurjus, joka riiteli viime yönä erään päällikön kanssa."

Brayton olisi mielellään tahtonut kuulla riidan yksityiskohtia myöten, mutta hän tiesi, ettei neekeri ollut ymmärtänyt mitään.

Tulija oli Mul-keep-mo, joka ilmestyi leiripaikalle aivan päinvastaiselta suunnalta kuin uudistalo oli. Hän näytti kuljeskelevan omia aikojaan ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään erikoista tehtävää.

Hän kohtasi vilahdukselta nuoren Ripleyn katseen, joka oli niin nopea, ettei kukaan muu huomannut sitä; mutta tuo silmien sähköinen välähdys oli kuin täydellinen sähkösanoma, jonka lähettäjä ja vastaanottaja ymmärsivät täydellisesti.

Ilmeisesti ei näistä intiaaneista kukaan epäillyt Kalkkarokäärmettä, sillä hänen lähestyessään tervehtivät kaikki häntä niin kunnioittavasti, ettei amerikkalainen intiaani milloinkaan kohtele sillä tavoin epäilyksenalaista henkilöä.

Mul-keep-mo lausui vain muutamia lauseita, kääntyi sitten ympäri ja astui puunrungolla istuvien vankien eteen. Hän oli niin raivoissaan, että Scipion hampaat kalisivat. "Se aikoo kirvestää meidät molemmat. Oi, massa Ripley, pyytäkää häntä odottamaan niin kauan, että ehdin selittää hänelle olevani täällä vain kokkina ja ettei aikani ole vielä tullut ja etten tahdo palkkaakaan."

"Vaiti!" ärjäisi Brayton julmasti, mikä oli vain teeskentelyä, lienee tarpeetonta sanoa.

"Veljeni on suuri akka", sanoi Kalkkarokäärme, "kun punainen mies sai hänet vangiksi."

"Siitä ei ole epäilystäkään, Mul-keep-mo, ja olen nyt elämäni pahimmassa pulassa, josta en tiedä miten selviytyä."

"Nuo haluavat polttaa sinut."

"Minkälainen on päätös?"

"He antavat minun lausua tuomion."

"Ja tuomio kuuluu?"

Kalkkarokäärme seisoi aivan vangin edessä ja näytti kiehuvan raivosta. Hän katseli kiinteästi Braytonin ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja näki viimeisen kysymyksen jälkeen nuorukaisen pähkinänruskeissa silmissä tutunomaisen välähdyksen ja suupielissä heikon nykäyksen.

Tuntunee ehkä uskomattomalta, että Brayton Ripley huomasi samat ilmeet noissa maalilla peitetyissä, vihaa huokuvissa kasvoissa. Ihmisluonto on luotu vastakohdista; ja samalla hetkellä kuin molemmat älysivät valkoisen miehen peloittavan vaaran, olivat niin hän kuin tuo raivoisa Miami-soturikin purskahtaa hillittömään nauruun. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli kiusaus ohi.

"Sano, oletko täällä, kunnes Haw-hu-da tulee katsomaan valkonaaman kuolemaa?"

"Kuka on mennyt hakemaan hänet tänne?"

"Kun lausun jotakin oikein kovalla äänellä -- intiaanien kielellä -- niin sieppaa pyssy ja juokse tiehesi niin nopeasti kuin suinkin jaksat."

"Tahdon tehdä niinkuin Mul-keep-mo sanoo", vastasi Brayton; "mutta tiedättehän, etten pääse pariakymmentä askelta, ennenkuin minut ammutaan."

"Valikoimisen varaa ei ole. Joko teet kuten sanoin -- tahi kuolet."

"Noudatan neuvoanne, tahi ainakin koetan, Miami." Siepaten veitsen vyöstään astui Kalkkarokäärme askeleen eteenpäin, ikäänkuin hän olisi aikonut iskeä sen vangin rintaan.

"Tee kuten sanoin -- juokse nopeasti", sähähti hän hampaittensa välistä.

"Lupaan sen", vastasi Brayton pannen kätensä ristiin ja katsoi Kalkkarokäärmettä kuin armoa rukoillen.

Eräs läsnäolija oli tästä kaikesta niin hämmästynyt, että hän siveli otsaansa mutisten:

"Joko olen tulemaisillani hulluksi ja silmäni ja korvani valhettefevat hirvittävästi, tahi sitten on tämä esitys suurinta huijausta mitä milloinkaan on nähty ja kuultu."

Koska yksikään intiaani ei ymmärtänyt keskustelusta sanaakaan, pitivät valppaat vartijat ilveilyä täytenä totena, ja koska neekeri ei lausunut tavuakaan, lienee hän ollut varma aivojensa petollisuudesta.

Mul-keep-mo kääntyi poispäin kuin peläten, ettei hän kykenisi hillitsemään raivoaan, ja astui toisten häntä pelokkaasti katselevien intiaanien luokse. Heille hän sepitti suurenmoisen jutun, kuinka vanki oli niin liikuttavasti rukoillut henkensä edestä (kuten he olivat omin silmin nähneet), että hän oli päättänyt antaa raukan olla, kunnes Haw-hu-da ja toiset soturit olivat tulleet saapuville.

Hän lupasi hakea heidät pian ja poistui.

"Nyt, Scipio", kuiskasi Brayton. "Olet ystäväni ja haluan, että autat minua."

"Jos vain kykenen. Mistä on kysymys, massa Ripley?"

"Aion hetken päästä yrittää päästä karkuun. Haluan, että pysyt hiljaa paikallasi etkä liiku tahi muuten ilmaise hämmästystä, kunnes olen mennyt."

"Luulenpa voivani tehdä tuon, kun olen nyt jo kuullut ja nähnyt kaikenlaista."

"Jonakin päivänä sopivan tilaisuuden sattuessa selitän Mul-keep-mon käytöksen, joka ei sitten enää tunnu niin oudolta kuin nyt."

Brayton istui hyvässä asennossa eteenpäin nojaten kyynärpäät polvilla katsellen huolettomasti ympärilleen. Sanomattakin on kuitenkin selvää, että hänen huomionsa oli kiintynyt Miamiin, joka poistui arvokkain askelin ja oli pian kadonnut näkyvistä.

Braytönin täytyi ponnistaa kaikki tahdonlujuutensa näyttääkseen välinpitämättömältä. Hän onnistui täydellisesti, ja nojaten vielä enemmän eteenpäin oli hän sellaisessa asennossa kuin pikajuoksija, joka odottaa lähtömerkkiä.

Nuo neljä intiaania jatkoivat väittelyään, mutta hillitymmin kuin äsken. Miamin lausumassa päätöksessä ei ollut riitelemisen varaa ja tämä uudistunut väittely oli vain äskeisen myrskyn maininkia, joka pian loppui itsestään.

Brayton ei uskaltanut kääntää päätänsäkään katsoakseen vartijoitaan. He olivat jotakuinkin hänen näköpiirissään, joten hän yleensä näki heidät, mutta ei voinut nähdä sen tarkempaan heidän jokaista liikettään.

Äkkiä kuului vavahteleva huuto metsästä, johon Miami-soturi oli muutamia minuutteja sitten hävinnyt. Intiaanit käyttivät sellaista huutoa hämmästyksen merkkinä ja varoittaakseen kuulijoita uhkaavasta vaarasta.

Kaikki intiaanit kääntyivät heti sinnepäin, mistä tuo epäilyttävä huuto oli kuulunut. Brayton Ripley ymmärsi sopivan tilaisuuden tulleen.

"Hiljaa! Nyt elä liikahduta sormeasikaan äläkä sano sanaakaan", kuiskasi hän Scipiolle astuen varovasti kumarruksissa puuta kohti, jonka luona hänen pyssynsä oli.

Intiaanikaan ei olisi hiipinyt äänettömämmin maahan pudonneiden kuihtuneiden lehtien yli. Pidellen kädessään pyssyä, joka oli tehnyt hänelle niin monta hyvää palvelusta, tunsi hän toivon heräävän jälleen, ja tuli mitä tuli, takaisin hän ei enää kääntyisi.

Hän oli päättänyt paeta vankeudestaan ja hän joko onnistuisi yrityksessä tahi menettäisi henkensä!

Mul-keep-mon ja hänen nuoren ystävänsä täydellinen keskinäinen ymmärrys ja se ihmeteltävä taitavuus, jolla kumpikin suoritti osansa, vaikuttivat, että pakoyritys saattoi onnistua, vaikka se kaikkien inhimillisten laskelmien mukaan näytti olevan mahdotonta.

Brayton Ripley ei ainoastaan saanut takaisin verratonta pyssyään, vaan hän ehti vielä kulkea kymmenkunta askelta puiden suojaan, ennenkuin hänet huomattiin. Hän olisi epäilemättä päässyt kauemmaksikin, ellei hänelle olisi tapahtunut melkein samanlainen onnettomuus kuin tuolle kuuluisuudessaan kuolemattomalle uudisasukkaalle John Smithille. Kohdistaessaan kaiken tarkkaavaisuutensa punanahkoihin tarttui Brayton jalastaan villiviiniköynnökseen- Hän irroitti jalkansa sukkelaan, mutta lehtien kahina havahdutti intiaanit, jotka samassa huomasivat vankinsa uskaliaan pakoyrityksen.

XXII.

TAKAA-AJO.

Elämässähän on asian laita usein siten, että tapaus, joka näyttää onnettomuudelta, onkin sallimuksen oikku, jonka merkitys saattaa olla äärettömän suuri ja jota ei milloinkaan muistella tuntematta lämmintä kiitollisuutta.

Samassa kuin Braytonin jalka tarttui viiniköynnökseen, kohotti Shawnee-intiaani, joka oli koko ajan erikoisen tarkasti vartioinut häntä, pyssyn poskelleen ja laukaisi. Juuri silloin kompastui pakenija melkein polvilleen ottaen käsillään vastaan ja hänen päänsä oli niin alhaalla, ettei kuula tehnyt mitään vahinkoa, vaikka se lävistikin hänen lakkinsa. Jos pyssy olisi lauennut pari sekuntia aikaisemmin tahi myöhemmin, niin nuori mies olisi kuollut kuin salaman iskusta.

Hän hyppäsi ylös ja riensi nopeasti kuin hirvi Ohio-virralle päin kadoten sukkelaan intiaanien näkyvistä.