Part 9

Vihdoin rupesi Albvin'kin puhumaan viekkaalla katsannolla: -- Siihen, mitä tuo vapaasukuinen mies on sanonut yhdyn minäkin. Minä neuvon meitä pitämään valamme, vaikka se kentiesi kävisi meille tukalaksikin, jos meidän vieraamme sitä vaativat ja anovat meidän suojelustamme. Jos he taas vapaaehtoisesti tahtovat lähteä pois, niin auttakaamme heitä lahjoilla ja antimilla, jotta he rauhassa pääsisivät, minne heidän mielensä tekee. Mutta kuninkaan käsiin me emme heitä jätä ilman heidän vapaata tahtoansa.

Tähän yhtyi useammat mielellänsä, ruhtinas ja Sintramkin. Mutta Rothari huudahti äkäisesti. -- Te tahdotte tehdä kuin kettu tytön kanssa, kun se lausui tälle: otanpas kanasi, mutta minä en pyydä mitään. Ja Isanbart vastasi: -- Kuinka tahdotte te heittää vieraan niskoille sitä edesvastausta, joka on tuleva teidän ja teidän lastenne niskoille? Kuka voi kehua sitä isäntää, joka kerjää vieraansa jalomielisyyttä.

Näin riitelivät miehet keskenänsä ja mielipiteet jäivät erilaisiksi.

Sill'aikaa lauloi Hildebrand pihassa korkealla äänellä metsästäjien tervehdyslaulua ja puhalsi suurella torvella metsästystoverit kokoon. Keihäällä ja jousipyssyllä varustettuina ja metsäkoirat kaulittuna riensivät Thüringiläiset ulos portista; Vandalit, joilla ei ollut koiria, tulivat varustettuina rautakeihäillä, luusta tehdyillä jousipyssyillä ja nuijilla. Hildebrand eroitti metsästäjät kahteen joukkoon, talonväkeen ja vieraisiin, ja talonpojat jakoi hän heidän kesken. Metsästäjät rukoilivat hiljaa sopertaen onnellista metsästysretkeä, sitten kääntyi Berthar metsästysretken johtajan puoleen ja lausui: -- Huono onni tulee sinun vieraillasi olemaan ilman koiritta liukkaalla maalla, pidä kumminkin sinä, urho, joka tunnet otusten polut, huolta, ett'ei minun osastoni suotta polje lunta, sillä rivakkakin jalka ei voi koskaan saavuttaa otusta, missä sitä ei ole. Monta kertaa olet sinä johtanut meitä väärään, kau'aksi villihärjän poluilta; suvaitse tänään pitää huolta, ett'emme joudu naapureimme pilkan alaisiksi.

Se, keltä puuttuu onnea ja taitavuutta, pilkkaa uhittajaa, -- vastasi Hildebrand, -- sinä valitat syyttä, minä olen jakanut oikein. Torvi helisi, koirat tempoivat vitjojansa ja ilomieliä lähtivät metsästäjät liikkeelle ja tervehtivät vaimoja, jotka portilta katselivat heidän lähtöänsä. Kun Vandalit kulkivat Irmgardin ohitse, nostivat he äkkiä riemuhuudon ja antoivat aseensa vajota sekä notkistivat polvensa hänen edessänsä. Ingokin lähestyi häntä syrjästä.

Sinäkö urho yksinäsi et kuultele metsästyslaulua? -- kysyi Irmgard.

-- Muutkin kun minä jäävät kotia, -- lausui Ingo osoittaen kädellänsä saliin.

-- Älä epäile heidän uskollisuuttansa, -- pyysi Irmgard. -- Jos sinä menet urhojesi kanssa, on meillä vähemmän pelkoa, että taaskin syttyisi riita heidän ja meidän miestemme välillä. Täten kehoitti häntä juuri se, jota hän rakasti, ottamaan osaa metsästykseen, joka tuotti niin paljon murhetta monelle.

Ingo varustiihe joutuisasti metsästysretkelle ja riensi tovereinsa jäljestä; hän saavutti heidät jo ennenkuin he olivat hajoutuneet, ja hänen miehensä tervehtivät häntä riemuhuudoilla; lähellä olijatkin ihastuivat hänen tulostansa, ja hyvänä sovussa kulkivat kaikki metsään. Hildebrand neuvoi tietä, ja kylän nuorukaisten johtamana katosi joukko toisensa perään laaksoihin ja metsän puiden väliin. Pian kuului kaukaa ajomiesten kopisteleminen puun runkoja vastaan, koirain haukuntaa, ja välistä raikas torvenhelähdys. Tällä kertaa oli Vandaleilla parhain metsästysonni, he pääsivät huomaamatta erään villihärkälauman kimppuun ja niiden joukossa sen uljaan sonnin, josta jo talossa oltiin mainittu, ja heille onnistui ajaa lauma kukkulalta ales laaksoon, missä lumikinokset estivät noita kömpelöitä eläimiä juoksemasta. Siellä ahdistivat miehet ylhäältä päin noita jättiläissuuria villihärkiä, he tunkivat ne ales laaksoon kukkuloiden reunoilta kimakoiden metsästyshuutojen kaikuessa ja ampuen nuoliansa sekä heittäen keihäitänsä. Ja heille onnistui tappaa eläimet; ainoastansa yksi eläinten johtajista, muuan suuri hirviö, murtausi itsensä heidän käsistänsä aukeammalle paikalle. Silloin heitti Ingo raskaan keihäänsä sen jälkeen, ja verivirta pulppuili sattumakohdalta. -- Se on saanut kylläksi, -- huudahti Ingo, ja toisten riemuhuudot olivat vastauksena hänen sanoillensa. Mutta tuo jättiläiseläin taisteli itsensä ylöspäin metsään asti ja aimo harppauksilla seurasi Ingo perästä keihäättä ja heilutellen puukkoansa. Taaskin heittäysi eläin syvään laaksoon, laahaten keihästä mukanansa, ja Ingon rynnätessä eteenpäin, kukkulalle päästäkseen edelle lumettomalla olaalla, kuuli hän alhaaltapäin koirien haukunnan, metsästyshuutoja ja torventoitotusta, ja kun hän riensi laaksoon, näki hän eläimen kaatuneena maahan, Theodulf'in keihäs ruumiissansa, ja Theodulf seisoi itse eläimen päällä ja antoi metsätorven ilmoittaa voittoansa. -- Minun on otus metsästyssääntöjen mukaan, -- huudahti Ingo ja hyppäsi tapetun eläimen päälle, -- minun keihääni antoi sille kuolemaniskun. -- Kumpaisetkin miehet seisoivat vastakkain otuksen päällä ja tulinen viha hehkui kumpaisenkin silmistä. -- Minun on ase ja minun on sonni, -- huudahti Theodulf. Silloin tempasi Ingo hänen keihäänsä eläimen ruumiista ja lingoitti sen kau'aksi pois, jotta se jäi riippumaan erääsen männyn oksaan. Theodulf kiristeli hampaitansa raivossaan, hetkisen näytti siltä, kuin olisi hänellä ollut halu koetella voimiansa Ingon kanssa nyrkkitaistelussa, mutta tämän uljas ryhti saattoi hänet hämille; hän vetäysi takaperin ja uhitti koirat Ingon kimppuun. Ulvoen syöksivät nuot hurjat eläimet urhon päälle, suotta huusi Hildebrand: -- Voi! -- Ingo tappoi raivoisimman näistä puukollansa, mutta Vandalitkin juoksivat pelastamaan kuningastansa hädästä ja työnsivät keihäänsä koiriin. -- Metsästys on nyt lopussa, -- huudahti Berthar käskevällä äänellä, -- nyt alkaa toinen leikki; se konna, joka on uhittanut koirat meidän kuninkaamme kimppuun, ei tule näkemään huomispäivän aurinkoa. Tänään olemme olleet koirantappajia, joiksi sinä meitä nimitit, ja viimeinen koira, jonka me tapamme olet sinä. -- Hän kohotti nuijan heittääksensä, mutta rautakouralla tempasi Ingo häntä kiinni käsivarresta: Älköön kukaan rohjetko ryhtyä häneen, se mies on minun miekkaani varten. Mutta sinä, Hildebrand, kutsu ratkaisijat tekemään oikeutta tässä metsästysasiassa, päättäkäätte minun oikeudestani tässä paikalla verijäljen tuntuessa ja tapetun otuksen vieressä. Molempikin puolue valitsivat kukin joukostansa miehen, nämät valitsivat kolmannen. Ratkaisijat tutkivat haavat, seuraisivat verijälkiä siihen paikkaan asti, missä Ingon keihäs oli sattunut sonniin. Sitte tulivat he takasin, neuvottelivat keskenänsä ja lausuivat päätöksensä. -- Ingo-urholle tulee saalis. -- Hirveä hymyily kuvautui kuninkaan kasvoille, ja hän kääntyi sonniin seljin. -- Minun neuvoni on, -- lausui Hildebrand synkällä katsannolla, -- etteivät molemmat joukot yht'aikaa mene taloon; jos te, urho, suvaitsette, niin menkää edellä.

-- Teillä on pieni taakka, -- vastasi Berthar, -- minun toverillani taitaa olla tekemistä saaliin kotiinlaahaamisessa metsästä. Siitä huolimatta en luule meidän jäävän osattomaksi metsästyksen tuottamasta kunniasta, sillä tästä metsästyksestä taidetaan kyllä tulla puhumaan pitemmältäkin maassa. -- Vaitonaisina menivät Answald-ruhtinaan miehet kartanoa kohti, ainoastansa Theodulf puhui korskealla tavallansa, hillitäksensä sanoilla sitä raivoa, joka hänessä riehui; metsästys huudotta kulkivat he pihaan, ja Hildebrand riensi ruhtinaan puheille. -- Oli pimeä, kun tuo voitolle päässyt joukko tuli saaliinensa. -- Puhaltakaa riemusäveleitä, -- huudahti Berthar, -- kuten sopii näin runsaan saaliin saatua. Riemusävelet kaikuivat, mutta ei kukaan avannut pihan porttia, ja Wolfin täytyi juosta työntämään pois sen poikkipuolin olevan salvan. Vandalit laskivat saaliin ruhtinaan huoneen edustalle, erkanivat tervehtien Thüringin talonpojista ja kokoontuivat hiljaisuudessa majaansa.

Kartanolla oli pimeä ja talvimyrsky vinkui kattojen harjalta, mutta kaikissa huoneissa ja salissa kuului kuiskaavien äänien suhinaa.

6.

Jäähyväiset.

Hämärässä seuraavana aamuna meni Ingo miestensä Bertharin ja Wolfin kanssa kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta, jota taistelua aurinko ei saa katsella. Heidän jalkoinsa alla narisi lumi, yötuuli vinkui heidän korvissansa ja tuprutteli lumipilviä vuorilta ales laaksohon; musta pilven hattara peitti taivaanvalon, ainoastansa kuolon henget vallitsivat maan päällä; ne kirkuivat tuulessa, ne kahisivat alastomissa puissa ja hölisivät hyisessä vedessä lauluansa, että kahdesta valansa tehneestä vuorovieraasta toinen erkanisi päivän valosta astuaksensa alas usvien kylmään maahan. Berthar osoitti äänetöinnä hämärään, kolme miestä seisoivat puron toisella puolella, ne olivat Theodulf seuralaisinensa, Sintramin ja Aginon kanssa. -- Heidän jalkansa olivat nopeammat, -- sanoi Ingo pahoilla mielin, -- heitä me kehukaamme, jotka ensiksi kääntävät selkänsä usvaista ketoa kohti. -- Heidän edessänsä oli taistelutanner, hiekkainen saari ohuella lumipeitolla ja kummaltakin puolen virtaavan veden ympäröimä. Taisteluun kutsutut todistajat tervehtivät ääneti toisiansa puron yli, sitten menivät he rantavierulla olevien halavien luokse, leikkasivat niistä paksuja oksia ja kuorivat ne puukoillansa. Tämän jälkeen juoksivat Berthar ja Sintram veteen, kumpikin ennättivät yht'aikaa kuivalle maalle ja rajoittivat taistelupaikan valkoisilla kepeillä. Sitte menivät he kumpikin eri niemekkeesensä saarta, toinen myötä- toinen vastavirtaan päin, ja viittasivat kädellään taistelijallensa. Taistelijat notkistivat polvensa suojelusjumalillensa, sopersivat rukoillen apua taistelussa, sitte kahlasivat he vettä myöten toistensa luokse. Todistajat siirtyivät takasin puron yli, ja kumpikin verivihollinen syöksi toistansa vastaan kilvettä, kypärillä ja panssaripaidalla, sekä paljastetulla miekalla. Teräs kalskahti terästä vastaan, heidän ympärillänsä vinkui tuuli ja hyinen vesi hölisi. Tämä oli kova sankari-ottelu, eikä Theodulf näyttäinyt ansaitsemattomaksi sitä mainetta, jonka hän sotatovereinsa keskuudessa oli saavuttanut. Hetkisen kesti taistelu, joka niin pian johtaa kuolemaan, ja levottomuudella katseli Berthar aamuruskoa, päivän ennustajaa. Silloin horjui Theodulf eräästä aimo iskusta, ja taaskin juoksi Ingo hänen jäljessänsä ja tapasi voimakkaalla miekanlyönnillä häntä päähän rautakypärin läpi, että verivirta pulppueli esiin ja ruhtinaan soturi kaatui seljällensä lumelle. Ingo ryntäsi hänen kimppuunsa ja kohotti miekkansa, lävistääksensä sen kärjellä hänen kurkkunsa. Samassa silmänräpäyksessä tunki ensimäinen auringonsäde kukkuloiden yli, sen punainen valo sattui haavoitetun miehen kasvoille, Sintram unohti tuskissansa käsketyn äänettömyyden ja huusi puron yli: -- Säästä häntä, aurinko näkee sen. -- Auringon säteen nähtyänsä ja kuultuansa huudon heltyi voittajan kiukustunut sydän, hän veti miekkansa takasin ja lausui. -- Päivän kuningatar älköön nähkö minun lävistävän vuorovieraani soturia. Elä, jos voit, -- ja hän kääntyi pois. Theodulf mutisi maassa, pudistaen hänelle nyrkkiänsä: -- Tästä minä en tule sinua kiittämään. Mutta Ingo juoksi hyistä vettä myöten rannalle ja käänsi selkänsä saarelle sekä kaatuneelle, jolloin Berthar nuhdellen lausui: -- Ensimäisen kerran oli minun kuninkaani saita, kun oli kysymys maksaa viholliselle matkarahoja usvien maahan.

-- Minä en paljon pelkää sen miehen kostoa, joka on maannut minun miekkani alla, -- vastasi Ingo. -- Ääneti seurasivat häntä hänen miehensä, sill'aikaa kuin sen toisen auttajat menivät veden yli ja alkoivat puuhailla haavoitetun miehen sotapuvun kanssa.

Vieras-salin edustalla seisoivat Vandalit aseilla varustettuna joukkona; heidän riemuhuutojansa, nähdessään kuninkaansa palajavan saaressa käynnistänsä, tukahdutti Berthar. Pihaan kerääntyi ruhtinaan miehet ja liittolaiset kolkkoina odottamaan, kunnes Sintramin suruhuudot kuuluivat ja hänen takanansa kantoivat kaksi soturia kaatunutta urhoa paarilla pihaan. Kun paari oli laskettu ales vaimojen asunnon edustalle, syöksi ruhtinatar ulos, heitti itsensä korkea-äänisesti parkaisten sukulaisensa viereen ja ojensi rukoillen käsivartensa puolisoansa kohti. Sen syvän äänettömyyden sijaan, joka ennen oli pihassa vallinnut, seurasi nyt hirveä levottomuus, hälinä ja kostonhuudot; naapurit, kansan päämiehet riensivät ympäri yhden joukon luota toisen luokse rauhoittamaan näitä, mutta hekin ajattelivat murheella, että nyt oli tuli sytytetty, jota viisaat neuvot tuskin saisivat sammumaan.

Ensimäinen, joka joutui ahdistuksen alaiseksi oli Wolf. Kun hän lähestyi entisiä toveriansa, jotka tiheässä ryhmässä seisoivat sen huoneen edustalla, missä haavoitettu makasi, katselivat he häntä karsain silmin sekä käänsivät hänelle selkänsä ja Agino lausui: -- Se, joka on ollut riidassa meidän toverimme kanssa, on eronnut meidän joukostamme, ja jos tahdot viimeisen kerran saada minulta hyvän neuvon, niin väistä meidän läsnäoloamme, ett'ei kylmä rauta palkitsisi sinua petoksestasi.

-- Te teette häpeällisesti toverianne kohtaan, -- vastasi Wolf kiivaasti, -- rehellisesti olen minä käyttäinnyt vannottuani valan, jota te sillä kertaa kaikki ylistitte; kuinka voin minä jättää herrani hengenhädässänsä veden ja aron välillä? -- Jos sinä olit hänen seuralaisensa vaarassa, -- vastasi toinen, -- niin piilolta itsesi hänen huoneesensa ja juo muukalaisten kanssa sitä simaa, jota hän sinulle kaataa; sillä vastenmielinen on meille sinun nimesi, ja sinun muistosi tulee katoamaan meidän joukostamme.

Hildebrand'kin lähestyi häntä ja sanoi vakaisesti: -- Minä olen tuntenut sinut lapsesta saakka ja mielelläni tahtoisin minä auttaa sinua, jos voisin, mutta vanha sananparsi lausuu: "missä isäntä kompastuu, siinä kaatuu palvelija." Vaikka Answald-ruhtinas olisikin sinulle suosiollinen, ei hän voi suojella sinua talonväen vihalta. Ken tiesi voin minä taivuttaa häntä päästämään sinut valastasi; lähde silloin miekkoinesi maailmaan ja etsi onneasi vieraassa maassa.

Wolf meni syrjään piha-aitauksen luokse ja salasi hehkuvat kasvonsa tovereinsa silmiltä.

-- Onko sinun matkakamsusi niin raskaat, että sinä itket kuin lapsi, joka pelkää matkustamista? -- kysyi eräs naisen ääni hänen vieressänsä. Wolf vastasi katkerasti: -- Että sinäkin, Frida, pilkkaat minua, on pahempi kuin kaikki muu, sillä sinun takiasi iloitsin minä hovipalveluksestani.

-- On kait muitakin hoveja kuin tämä sali, joka on syrjässä urhojen teiltä, missä sotilas kentiesi helpommin voittaa herransa suosion ja kentiesi tavaraakin ja tiluksia, jotta hän voi ottaa itsellensä vaimon. Minusta ei ole sellainen urhojen kokouspaikka mieluinen, jossa naisella on ylivalta.

-- Sinä neuvot minua lähtemään, -- vastasi Wolf nähtävällä hämmästyksellä, -- ja kuitenkin jäät sinä itse tänne.

-- Minä olen syntynyt pyörittämään värttinätä ja minun täytyy varrota, kunnes joku mies nostaa minut ratsunsa selkään ja vie minut kotiansa. Mutta iljettävältä näyttää minusta sellainen isäntäväki, joka ensin avaa sylinsä vieraalle ja sitten on pahoillaan hänen läsnäolostansa. Nouse hevosesi selkään, ratsasta rohkeasti aron poikki ja etsi itsellesi uskollisempi isäntä.

-- Sinä olet harvoin ollut minulle ystävällinen, Frida; mutta sittenkin tuntuu minusta raskaalta jättää sinut tänne talon miesten joukkoon, -- sanoi tuo rehellinen Wolf.

-- Kentiesi minäkin kerta jätän tämän talon, -- lausui Frida uljaasti. -- Ja jos minä joskus olen ollut tyly sinua vastaan, Wolf, niin tiedä että minä vihaan noita hölmöjä tuolla, sittenkun ne hylkäsivät sinut toveruudestansa. -- Frida katsoi ystävällisesti häneen ja katosi, ja Wolf meni lohdutettuna muukalaisten asuntoon.

-- Mistä nuot uljaat miehet tuolla keskenänsä kuiskaavat? -- kysyi häneltä Berthar tiedustellen.

-- He ovat hyljänneet minut, -- vastasi Wolf kolkosti, -- siitä syystä, että minä olin Ingo-kuninkaan mukana saarella käydessä.

-- Ja mitä sinä, nuori Thüringiläinen, nyt aijot?

-- Minä olen vannonut sinun herrallesi uskollisuutta, -- vastasi Wolf. Berthar tarttui hänen käteensä.

-- Niin puhuu rehellinen mies. Aina olet sinä ollut minulle mieleen, sillä sinä olet ollut uskollinen palveluksessa ja käyttänyt itsesi hyvin minun sotakumppaneitani kohtaan. Nyt tahdon minä, mikäli minun voimassani on, pitää huolta siitä, ett'ei sinun tarvitse katua päätöstäsi. Pysy aluksi erossa meistä ja seurustele Isanbart-sankarin kanssa, jotta hän ottaisi sinut suojelukseensa ja puolustamallansa auttaisi sinua pääsemään vapaaksi sitä valasta, joka sitoo sinut ruhtinaasen. Tule sitte meidän luoksemme. Jumalat eivät ole suoneet minulle poikaa, ja sinua tahdon minä pitää omana verenäni. Viimeisen juomani tahdon jakaa sinun kanssasi, ja viimeinen miekaniskuni tapahtukoon sinun rinnallasi. Ole tervetullut meidän joukkoomme samoelemaan ympäri maailmaa, voittamaan saalista ja saamaan autuaallisen lopun taistelussa.

Mutta Irmgard'kin sai tuta tämänaamuisen onnettomuuden seurauksia. -- Missä meidän tyttäremme on? -- kysyi ruhtinas haavoitetun vuoteen vieressä; -- tulkoon hän auttamaan äitiään parantamistaidollansa.

Hiljaisella äänellä, ett'ei kukaan sitä kuulisi, vastasi vihastunut ruhtinatar: -- Hän kieltäytyy uppiniskaisesti lähestymästä tätä vuodetta. -- Answald-ruhtinas meni kiivaasti Irmgardin huoneesen; neitsyen poski oli kalpea, mutta hänen silmänsä eivät väistäneet isänsä vihaisia silmäyksiä. -- Sulhaisesi vuoteen vieressä on sinun paikkasi, sinä kylmäkiskoinen! -- huusi tämä hänelle.

-- Minä vihaisin itseäni, jos minä olisin luvannut elämäni hänelle, -- vastasi Irmgard tyynesti.

-- Isäsi on tehnyt sen sinun sijassasi, ja vaikkapa en sitä olisi tehnytkään, on hän kuitenkin sinun sukulaisesi ja minun asekumppalini. Pidätkö sinä niin vähän lukua siitä, mitä säädyllisyys sinulta vaatii?

-- Minäkin, isäni, muistan, mitä sinun tyttäresi tulee tehdä. Hän, joka makaa hyvin ansaitun iskun tapaamana, on uhittanut koirat meidän vieraamme kimppuun. Jos minä olen tämän talon tytär, on sairas tästälähin minulle vieras ja vihollinen.

-- Sinä puhut kuin mieletöin. Hyvin tiedän minä sen hupsun toiveen, joka sinun mieltäsi on varannut. Liian kau'an olen minä suvainnut tätä sietämätöintä uppiniskaisuutta.

-- Hän nosti kätensä tytärtänsä vastaan. -- Tapa minut, isä, -- lausui Irmgard, -- siihen on sinulla valta, mutta omilla jaloillani en minä koskaan mene sen tylyn miehen vuoteen viereen.

-- Taikka sinä nyt olet kuinkakin uppiniskainen, -- ärjyi ruhtinas vimmastuneena, -- täytyy sinun kuitenkin taipua pakosta. Minä menen johtamaan pois sen lähteen, joka tuo tämän surkeuden minun talooni. Mutta sinun pitää elämäsi yksinäisyydessä kuin vanki, kunnes sinun röyhkeä mielesi on kukistettu. -- Uhkaavana astui hän huoneesta ja meni pihan poikki salin liedelle. Sinne kokoontuivat myöskin liittokunnan miehet, ja sinne saattoivat kaksi kansan päämiestä Ingonkin.

Ruhtinaan kasvot leimusivat vihasta ja hänen äänensä vapisi, kun hän liedellänsä alkoi puhua kokoontuneille: -- Sinä, Ingo, Ingbertin poika, olet antanut kuolettavan haavan minun aseenkantajalleni, Theodulf'ille, joka on yksi kansan jalosukuisista, minun puolisoni heimolainen ja se poika, jolle minä olen luvannut antaa tyttäreni puolisoksi; sinä olet vahingoittanut hänen henkeänsä ja ruumistansa salaisessa taistelussa, jota aurinko vihaa; sinä olet häväissyt minun kunniaani, loukannut vuorovieraisuuden lakeja, rikkonut valasi, sentähden kiellän minä sinulta tästä hetkestä turvaa minun huoneessani ja talossani, minä rikon sen liiton, joka muinoin yhdisti meidän isämme, minä sammutan tulen siitä liedestä, joka sinua vielä lämmittää ja heitän pois veden, jonka yli me lupaisimme toisillemme vuorovieraisuuden rauhaa. -- Hän nosti ylös kattilan ja valoi sen sisällön valkeaan, että valkoinen höyry sihisten levisi ympäri salia.

Mutta Ingo vastasi: -- Minun kunniani oli kurjasti loukattuna ja itsepuolustuksen työn minä tein, kuten jokaisen täytyy, joka ei tahdo elää ylenkatsottuna kansan keskuudessa. Sinun vieraanvaraista liettäsi minä muistin silloin, kun se ilkeä mies makasi minun miekkani alla, ja minä vedin sen karjan takasin. Siitä hyvästä, jota minä olen nauttinut sinun kattosi alla, kiitän minä sinua vielä erotessammekin; siitä pahasta, jota sinä ja sinun sukusi tästälähin aikovat minulle tehdä, osaan minä kyllä suojella itseäni. Samoinkuin sinä sammutat sen liekin, joka vieraanvaraisesti on minulle suonut valoa, heitän minäkin sen vuorovieraisuuden merkin, jonka isäsi jätti minun isälleni, liedessä oleviin, kylmiin hiiliin; minä irroitan itseni siitä valasta, joka sitoi minua tällä; vieraana tulin minä ja vieraana lähden minä täältä; jumalien, noiden valamme korkeiden todistajien, edessä valitan minä sitä vääryydestä, jota sinä teet minua ja minun sukuani vastaan, ja heidän siunaustansa rukoilen minä jokaiselle, joka tässä talossa ja tässä maassa on ystävällistä mieltä minua kohtaan. -- Hän kääntyi mennäksensä pois, vaan silloin nousi Isanbart seisovallensa ja lausui: -- Jos sinä itse puolustuksesi takia olet tehnyt vihamieheksesi meidän ruhtinaamme, jota me kunnioitamme, et sinä sillä ole tehnyt itseäsi kansan vihatuksi, joka meidän suumme kautta on luvannut sinulle turvaa. Jos tahdot varrota, kunnes kansa on lausunut tuomiona sinun riidassasi Answald-ruhtinaan kanssa, olet tervetullut tämän vanhan miehen taloon ja liedelle, joka muinoin on seisonut sodassa sinun isäsi rinnalla.

Ingo lähestyi vanhusta ja kumarsi syvään hänelle: -- Laske kätesi siunaten minun pääni päälle, isä, ennenkuin minä lähden täältä. Sillä häpeällistä olisi minulle kau'emmin viipyminen kihlakunnassa ja eripuraisuuksien herättäminen kylissä. Sinun uskollisuuttasi tulen minä kuitenkin muistamaan niin kauan, kuin elän.

Ukko laski ääneti kätensä hänen päänsä päälle, ja sitten astui Ingo ulos kynnyksestä. Vihalla ja levottomuudella näki ruhtinas osan liittolaisistansa nousevan ylös saattamaan poismenevää. Isanbart tarjosi hänelle kätensä ja vei hänet muiden seuraamana talon sotilasparven läpi, joka aseissansa ja uhkaavilla liikkeillä tunkeili oven eteen; näiden vastapäätä odottivat Vandalit hevoisensa seljässä, valmiit lähtemään ja, jos olisi tarvis, taistelemaankin. Mutta kunnioitus päämiehiä kohtaan hillitsi nuorempien vihaa; Ingo hyppäsi ratsullensa, jonka Berthar hänelle talutti, heitti vielä kerran pitkän silmäyksen takasin taloon ja ratsasti sitten ulos portista miestensä seuraamana. Kun talon soturit huusivat uhkasanoja heidän jälkeensä, käski Isanbart'in vihainen ääni vaitioloa. Mutta ruhtinas istui ääneti raskaissa ajatuksissansa sammuneen lieden ääressä.

Hevoisen kavion kopsetta routaisessa maassa kuului poismenevien jäljestä, ja Bero ohjasi hevoisensa Ingon rinnalle; hetken ratsastettuansa tämän vieressä, lausui hän: -- Minäpä johdin sinun miehesi luoksesi, ja tänään haluaisin minä antaa todistuksen hyväntahtoisuudestani; kylä, jossa minä asun, on sinun tiesi varrella; suvaitse, urho, poiketa luokseni ja maistaa talonpoikaisruokaa.

-- Minä kehoitan sinua, kuningas, -- lausui Berthar, -- käyttämään hyväksesi tämän miehen tarjousta; sillä minä olen huomannut hänet hyväntahtoiseksi ja viisaaksi neuvoissa.

-- Sinä et ole ainoa heimostasi, jolla on ollut rehelliset aikomukset meitä kohtaan, ollessamme ruhtinaan talossa, -- vastasi Ingo alakuloisesti hymyillen. Ja urhot päättivät mennä vieraisille, jonka jälkeen Bero tyytyväisenä ohjasi ratsunsa eräälle syrjätielle.