Part 8

-- Sinullekin nousee kait uusi aurinko, -- lohdutti ukko; -- se tulee heittämään sinun varjosi pitkälle maata. Nyt on kysymyksessä hankkia sinun väsyneille miehillesi kattoa pään päälle talven myrskyjen suojaksi. Niin pian kuin puiden urvut puhkeavat, seuraamme sinua uudelle sotaretkelle. Lausu minulle, kuningas, tulevatko nuot katot, joita minä näen tuolla, suomaan meille suojaa talven yli.

-- Jumalat sen armossa niin sallikoon, -- vastasi Ingo miettien. -- Suuremman onnen saavutin minä täällä kuin aavistinkaan, vähemmän turvallisuutta kuin toivoinkaan.

Portti ruhtinaan pihaan oli selko seljällänsä; isäntä otti vastaan muukalaiset ja jahti heidät saliin; siellä valmistettiin heille tervetuliaisateria, ja Vandalit istuivat penkkilöille ruhtinaan miesten joukkoon. Seuraavana aamuna alettiin ahkerasti takomaan ja tekemään työtä; siitä hirsi- ja parruvarastosta, joka oli korkeassa pinkassa pihassa salvettiin Ingon huoneen viereen makuuhuone hänen miehillensä ja sen lähelle toistaiseksi aitaus hevoisille. Muutamassa päivässä oli rakennus valmiina, sillä monet kädet olivat avullisna työssä. Naapuritkin tulivat, tervehtivät vieraita ja ihmettelivät sotasaaliiksi otettuja hevoisia; he ostivat ja vaihtoivat ja ottivat halvalla hinnalla saaduista hevoisistansa syöttääksensä toisia talven yli. Ruhtinaan hiljaisen kartanon ympärillä pitivät nyt talonpojat elämöimistänsä ja siellä vilisi miehiä ja hevoisia; rotevakasvuiset Vandalit astuskelivat muukalaisessa sotapuvussansa huoneiden välissä ja viruivat ruhtinaan miesten joukossa salin portailla huolettomina hymyillen ja halulla jutellen toisille, kuten heikäläisten tapa oli; metsienkin kautta saattoi heitä talon väki, ja he ratsastivat tervetulleina vieraina kyliin.

Mutta ruhtinaan talossa olevat herrasmiehet huomasivat muutaman viikon perästä rauhan ylläpitämisen heidän seuralaistensa kanssa olevan vaikean. Sillä nuoret olivat ylpeitä ja kiivasluontoisia ja vanhemmat miehet olivat kateellisia herroinsa kunnian puolesta. Täten joutui Vandali Radgais ja Agino, ruhtinaan palveluksessa oleva tuittupäinen mies, riitaan keskenänsä syystä että Vandali oli lahjoittanut rannenrenkaan eräälle kylän tytölle, joka oli ystävällisesti hymyellyt hänelle. Tästä suuttui Agino ja lausui pilkallisesti: -- Muutoin olisimme me luulleet sinun herrasi varat olevan mitättömät, mutta nyt näemme me teidän omaavan aarteita kukkarossanne. -- Se, ken uskaltaa henkensä sodassa, -- vastasi Vandali, -- saa rahaakin lakkariinsa, mutta se, joka pui riihtä, saa käsniä käsiinsä.

Talonväki oli kuullut tämän puheen, ja kun Berthar seuraavana aamuna tuli miehinensä luhtaan ottamaan hevoisille kauroja läheisiksi päiviksi, kieltäytyi Hildebrand, joka jakoi ulos talon varoja, antamasta puituja kauroja ja virkkoi: -- Koska te olette tehneet pilkkaa meidän miestemme käsnäisistä käsistä, saatte te itse survoa jyvät lyhteistä joko omilla jaloillanne tahi hevoistenne, kummanka vaan tahdotte; minun mieheni eivät tahdo tehdä työtä teidän edestänne, koska te puhutte niin törkeästi.

Berthar vastasi sovitellen: -- Väärin tekivät minun mieheni, ylönkatsoessaan teidän maanne tapaa. Mutta olethan itsekin kulkenut loitolta maailmassa ja tiedät tapojen olevan erilaisten kaikkialla. Muissa seuduissa latovat kuninkaan miehet ainoastansa lyhteet puimalavalle, he leikkaavat ja pohtavat elon, mutta he pitävät varstan ja auran käsittelemistä häpeällisenä. Suo siis anteeksi toverilleni, jos hän muukalaisena kummeksii teidän tapojanne.

Mutta Hildebrand vastasi jyrkästi: -- Se, ken syö meidän leipäämme, saa noudattaa meidän tapojammekin; ota siis lyhteet, sillä tästälähin saat sinä ainoastansa niitä.

Vandalein täytyi lyhdesylyyksillänsä palata talliinsa, ja Berthar komensi äkäisenä: -- Heittäkää lyhteet leikkuukoneesen ja leikatkaa, kunnes leikkuri särkyy.

Tämän Radgais'in varomattoman lauseen jälkeen syntyi usein riitaisuuksia miesten kesken, mutta kumpikin puolue teki kaikki salatakseen niitä isänniltänsä. Taisteluleikeissä olivat he alussa seisoneet samassa rivissä ja koettaneet oppia toisiensa temppuja, kuten ruhtinaat olivat heitä neuvoneet tekemään, mutta nyt sitävastoin taistelivat he eriksensä, jonkatähden ruhtinas, ennenkuin ratsastusleikki kilvellä ja keihäällä alkoi, lausui Theodulf'ille: -- Miksi ovat meidän vieraamme etäällä hevosinensa? Mielellämme haluaisimme nähdä, kuka parhaimmat arvolauseet ansaitsee. -- Theodulf vastasi: -- He eivät itse tahdo ruveta kilpaisille, Thüringein aseet paukuttavat liian kovaa heidän kilpihinsä. -- Ruhtinas ratsasti Bertharin luokse: -- Noh, urho, johdapa miestesi rivit meidän miestemme joukkoon! -- Silloin vastasi vanhuskin: -- Ainoastansa rauhan vuoksi pidän minä meidän miehet erillänsä, jottei taistelun kiivaudessa joku varomatoin isku nostaisi tappelua. -- Ja ruhtinaan täytyi vaijeten nähdä, miten kukin joukko ratsasti eri haarallensa. Hänen täytyi myöskin kuulla miten hänen ratsastajansa pilkallisesti nauroivat, kun muukalaiset heiluttivat nuijiansa; väliin huusi joku rohkea veitikka Thüringein rivistä tuon loukkaavan haukkumasanan: koirantappaja! Ja taaskin kun talon miehet työskentelivät kiviä lingoittamalla ja jonkun heitto ei onnistunut, tekivät Vandalit ivallisia osoitteluja ja kuiskasivat keksimiänsä herjasanoja, koska Thüringiläiset aterioidessansa pitivät pyöreitä palloja vehnätaikinasta kaikkein parahimpina.

Ja kun kilpataistelun jälkeen alkoi tanssi, silloin saatiin nähdä talon tyttöjen kokonansa pysyvän kansalaistensa parissa, ja kun muukalaiset eivät löytäneet ketään tyttöä, joka olisi halunnut tanssia heidän kanssansa, täytyi heidän seista ja katsella. Tästä närkästyi ruhtinas ja kysyi Vandaleilta: -- Miksi minun vieraani halveksivat minun talonväkeäni? -- Ja Berthar vastasi: -- Talon tytöt valittavat meidän hypyillämme vääntelevän heidän nilkkansa sijoiltaan. Silloin astui rivakka Frida esille, lyykistyi ukolle ja lausui: -- Vähätpä minä siitä välitän, jos se ei ole toisten mieleen, että minä tartun muukalaista käteen. Minä tunnen, nimittäin erään miehen talossa, joka on lausunut uhkauksia tytöille, jos nämät tanssisivat muukalaisten kanssa. Jos sinä, Berthar, suvaitset, etkä minua halveksu, niin käy kanssani tanssiin!

-- Berthar hymyili ja samoin ruhtinas, vanhus tarttui tytön käteen, hypiskeli kuten nuorukainen ja pyöri nopeasti ympäri hänen kanssansa niityllä, että kaikki näkivät ja huusivat myönnytystänsä.

Muukalaiset huomasivat tosin, ett'ei ruhtinatar ollut heille laisinkaan hyvillänsä ja puhutteli vaan harvoin heidän vihaisimpia miehiänsä, ei edes Berthar-urhoakaan, vaikka tämä oli ylhäistä sukua. Mutta ruhtinattarellakin oli valituksen syytä, sillä kaksi Vandalia, veljekset Alebrand ja Walbrand, olivat vaihtaneet jyrkkiä sanoja kahden ruhtinattaren nais-palvelijan kanssa ja olivat eräänä iltana väijyneet heitä ja suudelleet heitä väkivaltaisesti sekä saattaneet heidän pukunsa epäjärjestykseen. Tämän johdosta meni ruhtinatar Ingon luokse ja valitti korkea-äänisesti hänen miestensä ra'asta käytöksestä, ja Ingo, syvästi loukattuna ruhtinattaren kovista sanoista sekä palvelijainsa huonosta käytöksestä, piti oikeutta heidän kanssansa vierasmajassa. Ja vaikka tutkinnossa tulikin selville, että asiaan oli enemmän syynä nuoruuden ylpeys kuin rikoksellinen ilkisisuisuus, rankaisi hän kuitenkin heitä kovasti sanoilla ja häpäsi heitä kaikkein edessä muuttamalla heidät kaikki alimaiselle penkille. Murheellisina istuivat sitten pahantekijät toverinsa seurassa. Mutta ruhtinattaren suosioa eivät muukalaiset sittekään saavuttaneet. Kun Ingo kerta tavallista varhemmin palasi ruhtinattaren liedeltä majaansa, kuuli hän tämän vieressä olevasta uudesta rakennuksesta myllynkivien jyreän kahinan ja kysyi kummastuneena Bertharilta: -- Pyörittävätkö palvelijattaret myllynkiviä miesten makuuhuoneessa? -- Silloin vastasi vanhus: -- Koska sinä itse sitä kysyt, täytyy sinun saada se tietää. Ei palvelijattaret kiviä pyöritä, vaan sinun miestesi täytyy toimittaa orjattaren häpeällisiä töitä, jos he tahtovat syödä leipää; sillä naiset kieltäytyvät meille enään jauhamasta ja ruhtinatar pitää heidän puoltansa. Raskaita ovat sellaiset toimet kuninkaan sankareille. Mielellämme olisimme pitäneet sinulta salassa, mikä on sinun isännällesi huonoksi kunniaksi.

Ingo meni erään pylvään taakse ja peitti käsillään kasvonsa.

Ulkona meurusi pohjatuuli katon ympäri ja heitti harmajan lumivaipan sekä hyytä pihaan. -- Raju veitikka ryntää katonkannattajia vastaan, -- jatkoi Berthar, -- se on nyt hallitsija kedoilla ja saattaa kentiesi estää minun kuningastani lähtemästä tästä talosta. Kuitenkin aavistan minä sellaista olevan sinun mielessäsi. Kuule sentähden vielä yksi seikka, jonka Isanbart-sankari, minun vanha sotatoverini, ilmaisi minulle, kun minä eilen olin häntä tervehtimässä. Romalainen kaupustelija, Tertullus, on tavarakuorminensa tullut tähän seutuun; lännestäpäin hän tuli ja meni kuninkaan linnaan. Sinä tunnet miehen; Alemanein luona pidettiin häntä Caesarin etevimpänä vakojana. Nyt on hän karttanut sitä taloa, jossa me vierailemme, vaikka täällä olisi parhain myymäpaikka kaupustelijalle. Kaikkialla kihlakunnassa on hän kysellyt sinua ja meitä sekä lausunut vihollisia sanoja, että Caesar etsii sinua ja tahtoisi maksaa korkean hinnan, jos hän saisi sinut valtaansa joko elävänä tahi kuolleena, jotta se paha aavistus hälvenisi, joka rasittaa romalaisten soturein mieltä siitä ajasta alkaen, jolloin sinä valloitit lohikäärmeen. Jos tuo romalainen kaupustelija menee Bisino-kuninkaan luokse, on hänen arkussansa pikemmin kuninkaalle aiottuja lahjoja kuin kauppatavarata, sillä hän ei tehnyt mitään kiirettä tavarainsa näyttelemisellä, joka kuitenkin muutoin on niiden miesten tapa. Sentähden oli Isanbart-sankari täynänsä huolta ja hän käski varoittamaan sinua vähemmin kuin tähän asti luottamasta kehenkään kuninkaan sanansaattajaan.

Ingo laski kätensä tuon uskollisen miehen olkapäille: -- Tahtoisithan sinäkin, urho, ennemmin ratsastaa siihen ansaan, jonka kuningas meille virittää, kuin kau'emmin kuunnella tätä myllynkivien kahinaa, jolla vihamielinen nainen loukkaa meidän kunniaamme. Ja kuitenkin pitää minua täällä ikäänkuin rautakahleet. Minä lähden pyytämään ruhtinaalta apua tätä häväistystä vastaan, mutta tätä seutua en minä jätä, ennenkuin olen saanut varmuuden eräässä asiassa, jonka toteutumista minä palavalla halulla toivon.

Answald-ruhtinaan istuessa seuraavana päivänä miestensä kanssa aamiaisaterialla muukalaisten olematta joukossa, avattiin ovi, ja Irmgard astui kynnyksen yli; hänen jäljessänsä tuli Frida, kantaen jauhosäkkiä. -- Suo anteeksi herra, -- lausui Irmgard, -- että minä rohkenen tarjota sinulle, mitä sinun tyttäresi käsi on auttanut myllynkivillä jauhamaan. -- Neitsyet asettivat säkin ruhtinaan jalkain juureen. Kummastellen katseli ruhtinas säkkiä. -- Mitä tämä tomuinen lahja merkitsee, onko se aijottu uhriksi Jumalalle, koska vapaasukuisten neitsyjen kädet ovat pyörittäneet myllynkiviä?

-- Ei uhriksi, -- vastasi Irmgard, -- vaan sovinnoksi rikotusta vuorovieraisuudesta ovat vapaat kädet jauhaneet viljan. Minä pyydän sinua herra, jos se näyttää sinusta oikealta, lähettämään nämät jauhot vieraillesi. Sillä minä olen kuullut sinun väkesi jo kieltävän heiltä jauhoja puuroksi ja leiväksi, ja että nuot jalot vieraat täytyvät itse sinun kattosi alla tehdä orjattarien töitä.

Silloin paisuivat verisuonet ruhtinaan otsassa ja hän kysyi, nousten uljaana seisovallensa: -- Kuka on tehnyt minulle tämän häpeän? Sano, Hildebrand, sillä sinun huolenasi on vieraiden ravitseminen.

Hildebrand kumartui, hämillänsä ruhtinaan vihasta. -- Naiset, -- lausui hän, -- olivat närkästyneet Vandalein epäkohteliaisuudesta sekä itkivät raskaan työn takia, ja ruhtinatar arveli heillä olevan syytä valituksiinsa.

-- Kuinka rohkenet sinä rangaista muutamain epäkohteliaisuutta tekemällä kaikille suuren vääryyden? Herraasi olet sinä häväissyt hänen vieraidensa silmissä ja saattanut hänelle pahan maineen kansassa. Ottakaa heti säkki ja kantakaa se vieraiden asuntoon, ja sinua, ukko, neuvon minä menemään mukana ja antamaan sellaisen selityksen, jonka he mielellänsä hyväksyvät. Mutta sano naisille, että jos he vielä kerran tästälähin valittelevat, tulee ankara käsi tuottamaan heille vieläkin suurempaa tuskaa.

-- Älä vihastu vaimoihin, herra, -- sanoi Irmgard, -- he ovat kylläkin halukkaita ja toimittaisivat mielellänsä karttuneen työnsäkin; mutta eräs mies rohkenee sinun talossasi olla olevinansa isäntänä sinun palkollisillesi, ja tämä mies on sinun asemiehesi Theodulf. Monet pelkäävät hänen jyrkkää luontoansa ja tahtovat päästä hänen suosioonsa nyt tahi tulevaisuudessa. Hän kieltää mielensä mukaan tyttöjä tekemästä työtä vieraiden hyväksi tahi tanssimasta heidän kanssansa. Ei yksikään rohkene kannella sinulle; mutta minä en aijo sinun tyttärenäsi suvaita, että minun isäni talossa palveluksessa oleva loukkaa meidän kunniatamme.

Kun ruhtinas kuuli tämän, ajatteli hän tosin tyttärensä olevan oikeassa, mutta samalla kertaa tunsi hän salaista levottomuutta sentähden, että neitsyt niin suurella halveksimisella puhui miehestä, jonka hän salaisesti oli määrännyt hänen puolisoksensa ja joka juuri nyt seisoi niin synkkänä hänen edessänsä. Sentähden vihastui hän heihin kaikkiin ja lausui vihdoin tyttärellensä: -- Et ole sinä suotta pyörittänyt myllynkiviä; samoinkuin kova kivi, jauhavat sinun sanasikin rikki sinun heimolaisesi hyvän maineen. Kuitenkaan en moiti sinua lahjastasi, sillä se voi kentiesi sovittaa suuren loukkauksen. Mutta sinä, -- jatkoi hän, nostaen uhkaavasti kättänsä Theodulf'ia kohden, -- älä unohda _minun_ olevan isäntänä tässä talossa, niin kau'an kun minä elän, jott'en unohtaisi talon emännän suovan sinulle hyvää. Jos joku teistä tästälähin rohkenee loukata minun vieraitani pahoilla sanoilla tahi salaisilla juonilla, niin tulee sekä talo että hänen oma nahkansa sille ahtaaksi.

Answald-ruhtinas ajoi heidät kaikki pois ja äkäili yksinäisyydessänsä. Vihdoin meni hän ruhtinattaren asuntoon ja puhui hänellekin kovia sanoja sekä sätti heimolaistansa, Theodulf'ia. Gundrun-rouva vaaleni, hän kyllä huomasi menneensä liian pitkälle, ja että hänen puolisotansa syystä hänen takiansa voitaisiin moittia, ja hän lausui lepytellen: -- Palvelijattarien vastahakoisuus oli ainoastansa aijottu varoitukseksi muukalaisille, että pitäisivät kotirauhan pyhänä; asia on nyt selvillä ja tulee vast'edes vältetyksi; älä siis sinäkään enään ole siitä huolissasi. Ja mitä minun sukulaiseeni tulee, niin tiedäthän, kuinka uskollisesti hän on sinua palvellut, ja että hänellä sinun tautiasi on arpensa. -- Ja kun hän jokseenkin oli onnistunut ruhtinaan lepyttämisessä, jatkoi hän: -- Vallitsipa vielä muutama kuukausi sitten huoleton levollisuus meidän talossamme ja tanhuvillamme, mutta nyt on rauha pois talosta, sopu maasta, ja kovalla hädällä uhkaa meitä kuninkaan viha. Jalosukuinen mies on sinun vieraanasi, mutta onnettomuus riippuu hänen kintereillänsä. Minä ajattelen sinun tytärtäsi, herra, hän rukoilee, että kihlaus hänen sukulaisensa kanssa julistettaisiin mitättömäksi. Lapsen mieli joutuu joskus toivomuksillansa ristiriitaisuuteen hänen vanhempainsa tahdon kanssa.

-- Mitä yhteyttä on Ingolla tytön uppiniskaisuuden kanssa? -- kysyi ruhtinas vihaisesti.

Gundrun-rouva katseli häntä suurilla silmin. -- Ken ratsastaa, huolii sangen vähän maassa olevasta ruohosta. Huomatkaapa, herra, hänen silmäyksensä ja poskensa, kun hän joskus puhuu muukalaisen kanssa.

-- Eipä ihmeellistä, jos tyttö häntä miellytti, -- vastasi ruhtinas.

-- Mutta jos hän ajattelee naimista?

-- Se on mahdotointa, -- lausui ruhtinas pahasti kaikuvalla naurulla. -- Onhan hän maapakolainen ilman maatta, mannutta.

-- Metsämajan lieden ääressä on lämpöinen istua, -- jatkoi ruhtinatar.

-- Muukalainenko rohkenisi ajatella sellaista hulluutta, mies, joka ei ole meidän heimoakaan ja jolla ei ole muita oikeuksia, kuin että tämän maan miehet hänen läsnäoloansa suvaitsevat? Sinä huolehdit suotta, Gundrun; sellainen ajatuskin herättää minussa mielikarvautta.

-- Jos sinä olet sitä mieltä, jatkoi ruhtinatar vakavuudella, -- niin älä iloitse siitä päivästä, jona hän astui meidän kynnyksemme yli, äläkä laululle salissa, äläkä niistä kuljeksivista miehistä, jotka meillä vierailevat vaatien vierasvaraisuutta ja kuluttaen minun herrani omaisuutta. Kuningas tahtoo muukalaista luoksensa; anna hänen mennä pois ennenkuin hän ja hänen miehensä matkaansaattavat meille surkeutta.

-- Tiedätkö sinä muuta hänen ja minun lapseni välillä olevasta ystävyydestä, kuin mitä sinä minulle olet ilmaissut? kysyi ruhtinas, asettaen itsensä hänen eteensä.

-- En muuta, kuin mitä näkyy sille, joka nähdä tahtoo, -- vastasi ruhtinatar varovasti.

-- Suurilla juhlallisuuksilla ja iloisella sydämellä olen minä hänet vastaanottanut -- jatkoi Answald-ruhtinas, -- nyt en minä voi lähettää häntä pois suomattomana vieraana. Aviopuolison valitseminen tyttärelle on isän oikeus, eikä lapsi voi millään tavalla mennä naimisiin muutoin kuin isänsä suostumuksella, sen sinunkin tyttäresi tietää, koska hänellä on hyvä järki. Minä en unohda sitä valaa, jonka minä olen ystävillesi vannonut, mutta hillitse sinä, jos voit, sukulaisesi ylpeätä mieltä ja toimita niin, että hän tekee itsensä ansaitsevammaksi meidän lastamme, kuin hän nyt on, jott'ei neitsyen uppiniskaisuus uudestansa heräisi keväällä, jolloin me aijomme koristaa hänet morsiuspukuun.

-- Siitä aamusta alkaen oli Answald-ruhtinas levotoin mielessänsä niin usein, kun hän kohtasi muukalaiset; mielipahoissansa ajatteli hän vieraansa rohkeutta ja tutki epäluulolla hänen sanojansa sekä liikkeitänsä ja välistä tuntui hänestä itsestänsäkin vieraiden jääminen hänen luoksensa talven yli tukalalta. Näissä ikävissä ajoissa tuli Sintram-sankari lähetettynä onnettomuuden sanansaattajana kuninkaan luota ruhtinaalle ja kihlakunnalle. Sillä kuningas teki ankaria valituksia siitä, että he olivat salaa pitäneet luonansa tuon vieraan joukon ja vaati uhkauksilla, että he jätettäisiin hänen käsiinsä. Ruhtinas huomasi lähellä olevan vaaran uhkaavan joko hänen vierastansa tahi häntä itseänsä ja hänen alustalaisiansa. Koska hän ei ollut mikään halpamielinen mies, muuttui hän jälleen arvokkaaksi, astui Ingon eteen ja sanoi tälle avosydämisesti aikovansa kutsua muka metsästämään kihlakunnan päämiehet kokoon salaiseen neuvotteluun. Kun hän oli lopettanut puheensa, nyökkäsi Ingo myöntäen päätänsä ja vastasi: -- Ensin on tässä suunvuoro isännällä, sitte vierailla.

Airueet lähtivät ratsastaen liikkeelle; kolme päivää sen jälkeen istuivat kihlakunnan vanhat ja viisaat koolla ruhtinattaren lieden ääressä. Mutta nyt ei enään ollut suvi-ilma, jommoisena aikana ihmismieli riemulla vallitsee maailmata, vaan kireä talvi-aika, jolloin suru ja viha heräjävät. Tällä kertaa oli ruhtinaan kasvot murheelliset, kun hän alkoi lausua: -- Toisenkin sanan lähetti kuningas, joka koskee Ingo-sankaria ja hänen miehiänsä, ja tällä kertaa minun liittolaisilleni ja minulle, eikä runoilijan, vaan Sintram-urhon kautta. Kuningas vaatii muukalaisia tulemaan hänen linnaansa, ja nyt kysyn minä, josko me kieltäymme tottelemasta hänen käskyjänsä, tahi mietimme mitä meidän menestykseemme tulee ja noudatamme hänen tahtoansa. -- Sitten nousi Sintram seisovallensa ja kertoi kuninkaan uhkauksen: -- Väkivallalla tuottaa hän muukalaiset, joll'emme heitä lähetä hänen luoksensa; hänen miehensä pitävät suurta melua ja ovat iloissansa, kun luulevat saavansa tehdä ryntäyksen meidän kyliimme. Kerta ennenkin olen minä varovasti varoittanut. Nyt uhkaa vaara meitä läheltä. Taikka me olemmekin luvanneet suojella muukalaista vuorovieraanamme, ei ole nyt hän yksinänsä maan rasitukseksi, vaan vieras heimo ratsastaa meidän laaksoissamme ja tuo suuri joukkio on kansallemme rasitukseksi. Pitkä äänettömyys seurasi tätä puhetta, kunnes Isanbart vihdoin kohotti äänensä: -- Minä olen vanha mies, eikä minua kummastuta nähdessäni, kuinka helposti ihmismieli muuttuu; jo ennenkin olen minä nähnyt monen isännän, joka oli iloinen lausuessaan vierasta tervetulleeksi, mutta vieläkin iloisempi hänestä päästessänsä. Sentähden, ruhtinas, lausuos meille ennen kaikkia: onko tuo vieras sankari rikkonut kotirauhan, tahi loukannut sinun kunniaasi, tahi ovatko hänen miehensä tehneet pahaa kansalle? Epäröiden vastasi Answald-ruhtinas: -- Ei minulla ole minkäänmoista konnamaisuutta valitettavana vieraani puolelta, mutta vallattomia ja omituisia hänen sankarinsa ovat olennossansa, eikä se sovi yhteen meidän maamme tapojen kanssa. -- Silloin nyökkäsi Isanbart harmaata päätänsä ja lausui: -- Samaa olen minäkin huomannut, ollessani Irmfried-isäsi kanssa vierailemassa Vandalein maassa. Mekin näytimme, sikäli kuin muistan, vallattomilta ja omituisilta Vandalein silmissä. Meidän isäntämme hymyilivät kuitenkin ystävällisesti tälle ja sovittelivat riidat miesten välillä, milloin niitä ilmestyi; yhä pyysivät he meitä viipymään kau'emmin, ja kun me vihdoin ratsastimme kotia, erkanivat he meistä runsailla lahjoilla. Sentähden on minun ajatukseni, että varovaisuus on isännälle tarpeen, ennenkuin hän ottaa vieraita vastaan ja kohteliaisuus niin kau'an, kun nämät viipyvät hänen kattonsa alla. Ja Rothari ryykäsi seisovallensa sekä puhui: -- Jokaisella kansalla maailmassa on, minun ymmärrykseni mukaan se laki, että palkolliset ovat isäntänsä omat. Se, ken ottaa vastaan isännän, ei voi myöskään kieltää suojaa hänen seuralaisiltansa, joll'eivät muukalaiset itse pahoilla töillänsä saata itseänsä turvattomiksi. Hyvinhän minä ymmärrän, että nuot monet sankarit ovat suureksi rasitukseksi sinun talollesi, ruhtinas, sillä miesten ja hevoisten luku on liian suuri yhdelle talolle. Mutta kun he tulivat, vaadit sinä kunnian saada nimenomaan yksinäsi majoittaa heidät. Jos heidät oltaisi jaettu heidän syntyperäisen arvonsa mukaan tilallisten taloihin, eivät he olisi tulleet rasitukseksi kenellekään ja olisivat voineet ehtoisin takkavalkean ääressä ilahuttaa monta kertomuksillaan vieraista maista. -- Loukattuna vastasi ruhtinas: -- Minä en ole pyytänyt neuvottelua vierailemisesta minun talossani, vaan kuninkaan käskystä, joka ankarana meitä uhkaa. -- Silloin vastasi hänelle Bero, talonpoika: -- Uhkaa, meitä, herra, muutakin kuin nuot parikymmentä muukalaista. Kuningas etsii tilaisuutta saadakseen kymmenykset meidän karjastamme ja lyhteistä meidän pelloillamme, mutta me huomaamme karjat ja pellot ilman sitäkin käyvän liian pieniksi meidän tarpeitamme. Kaikki kylät ovat täynänsä voimakasta nuorisoa; tämä vaatii alaa uusien kartanojen, peltojen niittyjen ja laitumien raivaamiselle. Kuka tulee antamaan kaiken tämän? Kaikki on jo jaettu ja rajapyykit pystytetyt, paimenet valittavat tilanomistajien karjan karttuvan liian suureksi, ja tammenterhojen vähenevän, kansa ja vielä enemmän ruhtinaat eivät tahdo sallia metsää kaadettavan. Sentähden on monen miete, että se aika on käsissä, jolloin meidän kansamme taaskin täytyy sijoittaa asuntonsa maan rajojen ulkopuolelle samoinkuin meidän isäimme ja esi-isäimme aikoina. Ja me kyselemme kylissä: missä on maan päällä asumatointa maata tehdäksemme uutisviljelyksiä? Näin vallitsee tyytymättömyys kansassa, ja meidän nuoret miehemme tulevat seuraamaan sitä, joka tarjoaa heille peltomaata, vaikkapa se sitte olisi kuningaskin. Tätä sanon minä varoittaakseni, sillä isoisten saaliinhimo on vaarallinen, kun he tahtovat houkutella puolellensa kansan aseet. Siitä huolimatta en minä neuvo meitä jättämään muukalaisia kuninkaan valtaan. Jos hän tahtoo ottaa heitä väkivallalla, koettakoonpa. Minuakin suututtaa ajatellessani, että kuninkaan miehet tulevat viemään pois minun karjani ja polttamaan minun latoni, mutta meidän oikeuksistamme en minä luovu, ja kukin pitäisi sen häpeällisenä, jos me ajaisimme vieraamme talven selkään. Ja ennen tahdon minä menettää itseni ja taloni, ennenkuin pelvosta rikkoa lupausta, jonka me heille olemme antaneet. Taaskin ryykäsi Rothari seisovallensa, löi voimakkaasti kättä talonpojan kanssa ja huudahti: -- Niin puhuu kunnon talonpoika, kuunnelkaat hänen sanojansa.