Part 7

Runoilija nyökkäsi päällänsä ja kääntyi menemään: -- Ruhtinas täällä on ystävällisellä mielellä sinua kohtaan, -- lausui hän, -- mutta ihmisten mieli-ala on muuttuvainen, ja se väsyy helposti, joka nojaa ainoastansa yhdelle jalalle. Sinä kunnioitit minua luottamuksellasi, kertoessasi äsken, miten sinä pääsit veden vallasta. Sentähden pyydän minäkin sinulta yhtä suosionosoitusta. Muinoin annoit sinä minulle tämän kultasormuksen, ota se nyt, herra, takasin, jotta minä saisin antaa sinulle myöskin todistuksen minun uskollisuudestani; kaiketi lahjoitat sinä minulle tulevaisuudessa enemmänkin, jos jumalat suovat sinulle menestystä. Sormuksella saat hevoisen ja vaatteet tahi hankit itsellesi kunnollisen palvelijan.

-- Mieluimmin minä lainaan sinulta, kuin keltään muilta, -- vastasi Ingo, -- mutta sinä tiedät, että soturi ei lähde kullatta sotaan. Minun vaatteissani on vielä kätkössä se kulta, jonka Berthar antoi samana päivänä, jona minä hänestä erosin, jotta, jos minun ruumiini jäisi yksinänsä makaamaan arolle, joku löytäisi minun kultani ja kiitollisuudesta toimittaisi minut kunnialliseen hautaan.

-- Siinä tapauksessa, urho, ajattele myöskin viisaasti elossa olevien suhteen; ja jos minä rohkenen neuvoa sinua, niin anna kullastasi Frida-neitsyellekin, sillä talossa kuiskataan hänen sinun eduksesi riistäneen kaulastansa hopeahelyn, tehdäkseen hallitsijattarellensa mieliksi; ja annan palveliallesi, Wolfillekin, lahja, ett'eivät toiste herjaisi hänen palvelevan perin köyhää isäntää. Älkäätte panko pahaksenne, että minä puhun näin suoraan, mutta se, joka on tottunut etsimään suosiota, tietää myöskin miten suosio voitetaan.

Ingo tarjosi hänelle hymyillen kätensä. -- Ainoastansa sinulle en minä tarjoa mitäkään, -- lausui hän,-- sillä mielelläni olen minä sinulle velassa.

-- Ja, minä sinulle, niin kauan kuin hengin, -- sanoi Volkmar jäähyvästiksi ja kumarsi itsensä syvään kynnyksessä.

Ingo seurasi tuon uskollisen miehen neuvoa. Kun hän laski palvelijansa käteen kaksi kultarahaa, joissa tuon mahtavan romalaisen Konstantin-keisarin kuva oli nähtävissä, huomasi hän miehen onnellisuutta ilmaisevista kasvoista ja sydämellisistä kiitoksista, kuinka kallisarvoisena sellainen lahja pidettiin metsämajoissa. Ja aterian loputtua astui hän toisten läsnäollessa Irmgardin luokse ja lausui:

-- Sinun leikkisiskosi, Frida, on palvelijalle lahjoittamalla hopeallansa ostanut minulle iloisen sanoman; mielelläni haluaisin minä osoittaa hänelle siitä kiitollisuuttani ja minä pyydän sinua, neitsy, näillä rahoilla palkitsemaan hänen lahjansa. -- Silloin kulki vieraan kulta kädestä käteen naistenkin joukossa, ruhtinas ja kaikki hyvänsuovat riemuitsivat, että heidän vieraansa oli käyttäynyt siten, kuin hänen arvonsa vaati. Ingo huomasi miesten nöyryydestä, että heidän hyvä tahtonsa oli lisääntynyt, sittenkun voivat toivoa palkintoa tehdyistä palveluksistansa; sillä kaikkein mielipide oli, että runsaasti antaminen oli isännälle ja runsaasti saaminen palkolliselle kunniaksi.

Mutta Ingo ajatteli lahjaa myöskin hänelle, jota hän lempi. Irmgardin seisoessa pihassa seljapuun lähellä, astui hän nopeasti syrjästä tämän luokse; Irmgard kuulikin hänen askeleensa, mutta hän ei kääntynyt ympäri, sillä hän ei suonut kenenkään näkevän iloa hänen kasvoillansa. Kääntyneinä poispäin muista, katsoivat he toistensa silmiin, ja tällä kertaa ei kumpikaan heistä huomannut satakieltä, joka oksalla hätäisesti kehoitti poikiansa pakenemaan. Ingo aloitti ystävällisen puheen: -- Joutsenen puvussa lensi muinoin Svanhilda, minun sukuni kanta-äiti, maan päällä; siitä ajasta asti on joutsenen ulommaiset siipisulat olleet pyhänä merkkinä, jota miehet ja vaimot minun heimostani kantavat kypärissään tahi otsakoristeessaan koska he koristeleiksevat juhlaan. Me ryöstämme sulat elävältä linnulta, sillä joutsenen surmaaminen pidetään meidän kansassamme rikoksena. Tänään on minulle onnistunut voittaa senlainen koristus. Sinulle, ihana impi, minä sen tarjoan, jos sinä tahdot vastaan ottaa ja säilyttää sitä. Kynään olen minä piirustanut sen merkin, jolla minä kaikki omani merkitsen.

Irmgard peljästyi, sillä hän aavisti Ingon sulilla tarjoavan hänelle, mitä tämä ei rohjennut lausua sanoilla, ja hän kysyi epäröiden: -- Kuinka voi se olla minun, joka on sinun omasi?

Ingo vastasi syvästi liikutettuna: -- Siitä syystä ainoastansa on elämä minulle kallis, että minä tunnen neitsyen, joka kerran tulee kantamaan tätä merkkiä päässänsä julkisesti kaikkein ihmisten edessä. -- Ja hän tarjosi taaskin neitsyelle sulkia.

Silloin otti Irmgard ne ja kätki ne vaatteisinsa. Melkein huomaamatta pyyhkäsi Ingon käsi hänen kättänsä, mutta hän tunsi koskettamisen sydämensä pohjassa.

-- Irmgard! -- kuului ruhtinattaren käskevä ääni pihassa. Vielä vaihtoivat näiden kahden silmäykset sydämellisen tervehdyksen, jonka jälkeen neitsyt riensi huoneesen päin.

-- Mitä sanoi muukalainen sinulle äsken? -- kysäsi äiti tyttäreltänsä; -- hänen kätensä kosketti sinun kättäsi ja minä näin sinun poskesi punastuvan.

-- Hän näytti minulle erään linnun sulkia, jotka ovat tunnusmerkkinä hänen suvussansa, kun urhot kantavat niitä päässänsä, -- vastasi Irmgard, mutta taaskin lensi tuo kielivä puna hänen poskillensa.

-- Kerran kuulin minä tyttöhupakon kohottavan niin korkealle äänensä sankarein salissa, että kaikki vaikenivat, samoinkuin metsän laulajat vaikenevat nuoren kä'en alkaessa kukkua.

-- Jos häntä osoittaminen olikin rohkea teko minulta, ei se kuitenkaan ollut sopimatoin; minun sydämeni oli täysi, ja ystäväni tulevat suomaan sen minulle anteeksi. Älä sinäkään, äitini siitä vihastu.

Mutta ruhtinatar jatkoi: -- Ei minua ilahuta nähdessäni muukalaisen viipyvän meidän liedellämme. Talon isännälle sopii hyvin olla vieraanvarainen turvaa etsivää kohtaan, mutta emäntä pitää avaimet tukevassa kädessänsä, ettei tavaroita tuhlattaisi pois ja hän suojelee kanatarhaansa, ettei kärppä pääsisi tunkemaan sinne sisälle. Jos muukalaisella on aikomus hyppäämällä hevoisten yli päästä osalliseksi minun puolisoni perintömaihin, varasto-aittoihin ja keittiöön tulee hänen uhkarohkeutensa häntä varsin vähän hyödyttämään. Mutta sinun täytyy minun tyttärenäni pysymän vieraana miehelle, joka elää kuin raakalainen, ilman koditta, maapakolaisena ja yhtä köyhänä, kuin kuljeskeleva mierolainen, joka anelee almua meidän ovellamme.

Irmgard ojensi itsensä suoraksi. -- Kenestä sinä, ruhtinatar, puhut? Tarkoitatko sinä sitä sankaria, jonka ruhtinas kutsui kunniaistuimelle? Sitäkö syytöintä, joka tuli meidän luoksemme täydellisesti luottaen isiemme valaan? Minä olen kuullut kerrottavan, että minun isoisäni pyhään juomaan sekoitti pisaroita verestänsä erään kuningassuvun veren kanssa, jotta heidän jälkeentulevaisensa rakastaisivat ja kunnioittaisivat toisiansa. Jos sen kuninkaan poika onkin vieras muille, ei minun isoisäni huoneessa saa kuitenkaan kukaan nimittää häntä siksi, et edes sinäkään.

-- Kuullessani sinun uppiniskaista puhettasi, -- lausui äiti -- virkistyy uudellensa minun vanha suruni siitä, ett'ei sinun veljesi enään ole elävitten joukossa. Sinä kovan onnen päivänä, jolloin eräs kuninkaan miehistä tappoi hänet, jäit sinä ainoaksi lapsekseni ja huolenpitoni esineeksi ja pahasti palkitset sinä äitiäsi hänen vaivoistansa.

-- Jos minun veljeni olisi elossa, tulisi hänkin pitämään suurimpana kunnianansa päästä sen sankarin asekumppaliksi, jota sinä nimität kerjäläiseksi.

-- Veljesi kadottua maan päältä, pääsit sinä perintöoikeuteen tässä maassa, ja sinun äitisi täytyy pitää varalta, kenelle sinun isäsi antaa sinut puolisoksi.

-- Jos minulla on perintöoikeus tähän taloon, olen myöskin perinyt liiton velvollisuuden ja vannotun valan ja minä aijon pitää ne pyhänä. En milloinkaan ole kieltänyt kunnioitustani sinun heimolaisiltasi, en Sintram-enolta enkä veljesipojalta Theodulf'ilta, mitä tahansa minä heistä sydämessäni ajatellenkin. Älä siis nuhtele minua siitä, jos minä näytän ystävällistä mielialaa niitäkin kohtaan, jotka ovat ystäviä minun isänikin suvulle.

-- Vaiti, sinä uppiniskainen, -- vastasi äiti kiivaasti; -- liian kauan on ruhtinaan tahto sallinut sinun olla kodissasi; aika on jo käsissä, että sinun uhmaileva mielesi tulee avioliiton kautta masennetuksi.

Ruhtinattaren mentyä huoneesta, Irmgard katseli liikkumattomana eteensä ja puristi kovasti yhteen käsiänsä. -- Ruhtinatar puhuu ankaria sanoja palvelijattarelle, lausui sisään-astuva Frida, -- kerma on päässyt happanemaan maitohuoneessa.

-- Ankara on hän meitä muitakin kohtaan, -- vastasi Irmgard, ääntäen vaivaloisesta sanojansa.

Sinä olet minulle uskollinen, eikä minulla ole ketään paitsi sinua, jolle voisin uskoa itseni, jos sinulla on rohkeutta kärsiä haltijattaresi nurinata.

-- Minä olen vapaana syntynyt; sinun palvelijattaresi olen minä luvannut olla, enkä ruhtinattaren, ja sinun tähtesi jään niinä ruhtinaan hoviin, vaikka minun isäni tahtoisi minun tulemaan kotia. Monta kertaa olemme me saaneet ruhtinattaren vihan; usko minulle nytkin, mikä sinun mieltäsi pahoittaa.

-- Minun äitini suuttui meidän vieraaseemme, jota hän alussa kohteli niin ystävällisesti, ja minä pelkään häntä pahoin kohdeltavan; sillä missä perheen emäntä ei kehoita, ovat palvelijattaret hitaita.

-- Ole huoletta niin kau'an, kuin nuori Wolf on hänen palvelijanansa. Jos minä annan tälle luvan, kertoo hän herrastansa enemmän, kuin me tahdomme kuullakaan. -- Lausu minun kuullakseni kaikki, -- sanoi Irmgard, -- sillä hyvä on, että tiedetään, mitä vierailta puuttuu.

-- Ja me kuulemme myöskin halulla kerrottavan yhdestä ja toisesta -- vastasi Frida hymyillen. Paljon miellyttävämpi on minusta muukalainen, kuin tuo Theodulf-haikara, joka kantaa nenänsä pystyssä. Ja sen sanon minä sinulle: kun Theodulf'in puhemiehet tulevat taloon ja heitä tervehditään tervetulleiksi, tulevat he löytämään luudan portilla, jonka kautta he menevät pois, jotta he tietäsivät, mitä me, tytöt, ajattelemme heidän kosimisestansa.

Nämät rohkeat sanat kuullessansa, kätki Irmgard kasvonsa käsillään; kyyneleet vierivät ales hänen sormiensa lomista, ja koko hänen ruumiinsa värähteli tuskasta. Frida kietoi käsivartensa ruhtinaan tyttären ympärille, lankesi hänen eteensä polvilleen ja antoi hänelle kosolta suudelmia sekä helliä sanoja.

Eipä ollutkaan sattumus syynä, että Sintram-sankari vähän jälkeen äidin ja tyttären välillä olleen jupakan ratsasti pihaan. Hän istui kau'an ruhtinattaren huoneessa ystävällisessä keskustelussa isännän kanssa ja puhui taaskin sukulaisensa, Theodulf'in, puolesta naimisasiasta. Sillä niin kau'an, kun tuo urho oli valallansa sidottuna ruhtinaan palvelukseen, ei voinut julkinen kosiminen tapahtua. Mutta uudeksi vuodeksi päästäisi ruhtinas hänet valastansa, jolloin Theodulf saapuisi puhemiestensä kanssa, ja kevään tultua vietettäisiin häät. Kaikki määrättiin tarkoin, myötäjäisetkin, ja ruhtinatar kehoitti miehiä tämän salaisen sopimuksen jälkeen uudistamaan vanhan lupauksensa toisilleen. Sintram hymyili tyytyväisenä, ja kun hän taaskin nousi hevoisen selkään, ja kun hänen isäntänsä saattoi häntä portille ja siellä erkani hänestä huolettomana lämpöisellä käden puristuksella, katseli poismenevä täydellisellä ylenkatseella luutaa, jonka vihastunut Frida oli ripustanut portin pieleen; mutta Theodulf, joka oli tullut ottamaan jäähyväisiä, potkasi luutaa, että se lensi kau'aksi pois ja hän lähetti silmäyksen, joka ilmaisi katkerinta vihaa, Fridalle, jonka hän kohtasi pihassa.

Näin kului auringonpaisteen ja ukkoisenpilvien ohella herttainen suviaika. Elot olivat korjatut, ja talonpojat halukkaat pitämään kekkerejä. Mahtavimmat talot kihlakunnassa tahtoivat vuorostansa kestittää vierasta, juomakekkerit vaihettelivat metsästysretkien kanssa, ja ruhtinas sekä Ingo olivat nyt harvoin kotona. Vieras muuttui ruhtinalle yhä rakkaammaksi, kun tämä näki, kuinka talonpojat pitivät häntä arvossa ja kuinka jalosti sekä miehekkäästi hän käytti itsensä.

Vaimonsa huoneessa vallitsevista murheista ei ruhtinas huomannut vähääkään, sillä tuo viisas emäntä oli vaiti siitä, mikä olisi voinut herättää levottomia ajatuksia hänen puolisossansa, ja oli mielissänsä, että urho nyt viikkokausittaan samoeli kartanon ulkopuolella. Mutta Ingo huomasi Irmgardin kasvot olevan murheellisen näköiset ja hän oli pahoillaan siitä, että hänen oli niin vaikea saada puhua tämän kanssa kahdenkesken.

Eräänä päivänä ratsasti Ingo ruhtinaan kanssa samaan aitaukseen, johon hän ensiksi oli saapunut, vaeltaessansa vuorten yli. Metsässä putoilivat kellastuneet lehdet kahisten maahan, uutisviljelysten ympärillä kuului miesten metsästyshuudot ja koirien haukunta. Lihava karja juoksenteli ammuen ympäris, paimen valmisteliihe lähtemään sydänmaasta ja kulkemaan kotiin, ja herrastalon palvelijattaret työskentelivät taaskin viimeisen kuorman, tekemisellä maitokamarista vaunuille. Answald-ruhtinaan katsellessa varsoja seisoi Ingo Irmgardin vieressä. Neitsyt osoitti Fridaa, joka meni ohitse, maitokiulu kädessänsä. -- Tästä lähteestä, -- lausui hän, -- sait sinä ensimäisen juomasi meillä, ja siinä, missä nyt seisot, näin minä sinut ensi kerran. Sen jälkeen on vihanta nurmi kadonnut, ja muuttolinnut lentäneet pois. -- Sinunkin kasvoiltasi on ilo paennut, -- vastasi Ingo sydämellisesti.

Mutta Irmgard jatkoi: -- Onnelliset olivat muinoin ne jalot naiset, jotka ikäänkuin höyhen liihoittelivat pois, minne heidän halunsa oli. Minä tunnen erään tytön, joka seisoo puron rannalla ja toivoilee omaavansa lintujen taidon. Kaksi höyhenpukua haluaisi hän ommella joutsenelle ja sen morsiamelle; mutta turha on hänen toivonsa, ja hän katsoo surullisena tuon höyhenisen lauman jälkeen, kun se lentää kau'aksi avaruuteen synnyinseudultansa.

-- Kerro minulle, -- pyysi Ingo hiljaa, -- mikä sinun mieltäsi vaivaa.

Irmgard oli vaiti. -- Se päivä on tuleva, jolloin muut, vaan en minä, tulevat sen sinulle sanomaan, -- vastasi hän vihdoin. -- Jos sinä viivyt talven yli meillä, en pelkää mitään, mitä huolia se mukanansa tuonekin.

Heidän puhettansa keskeytti hurja riemu ja vieras sotahuuto. Ingo säpsähti; hänen kasvonsa loisti kuten kerta ennenkin ruhtinaan salissa, sill'aikaa, kun muut miehet juoksivat kokoon ja kävivät aseisiin.

-- He tulevat rauhallisissa aikeissa, -- huudahti Beron tytär, -- minun isäni ratsastaa heidän kanssansa, -- ja hän osoitti ratsastajajoukkoa, joka riemuiten ja heiluttaen keihästänsä laukkasi mäkeä ales. Ingo riensi heille vastaan, ratsastajat hyppäsivät hevoisensa seljästä, suutelivat hänen käsiänsä, syleilivät hänen polviansa ja kerta toisensa perään kaikuivat hurjat riemuhuudot. Ingo huusi heitä nimeltänsä yhtä toisensa perään, syleili ja suuteli heitä ja kyyneleet valuivat hänen silmiinsä; hänen silmäyksensä harhaili myöskin turhaan etsien miehestä mieheen, vaan kaikki eivät enään seisoneetkaan elävänä hänen edessänsä, joille hän oli toivonut saavansa lausua tervetuliaiset. Ja niin suuri oli kuitenkin hetken riemu, että hän ja muukalaiset unohtivat toisten läsnäololon. Ruhtinaan ympärillen kerääntyivät hänen miehensä, joita sotahuuto oli houkutellut tulemaan metsästä; myöskin ruhtinaan ja neitsyen silmiin tuli kyyneleet, ja he kuultelivat ihastuksella nopeasti vaihtelevia kysymyksiä ja vastauksia, muukalaisten riemua ja valitusta. Suuremmalla tyyneydellä katseli Bero joukkoa, kertoessaan ruhtinaalle: -- Minä olin ratsastanut eteläänpäin vuortemme yli Idispurolle saakka, jossa Marvingein kansa asuu, ja tehdessäni karjakauppaa talonpoikain kanssa, tapasin minä tämän metsäjoutsenparven, joka etsii johtajaansa. Minä tiesin antaa neuvoa, ja koska heidän rivakka olentonsa oli minulle mieleen, saatoin minä heidät tänne.

Ingo astui ruhtinaan eteen: -- Suo anteeksi, herra, että me ilossamme unohdimme pyytää sinun suosiotasi. Nämät miehet ovat maanpakolaisia kuten minäkin, minun takiani jättivät he armaan kotinsa eikä heillä ole vanhempia eikä ystäviä; ainoastansa kasvinveljeksiä olemme toisillemme elämässä ja kuolemassa, ja meidän ylpeytemme on toistemme kunnioittaminen ja yhteisen onnen ja onnettomuuden jakaminen niin kauan, kuin me isänmaattomina vaellamme ympäri maailmata. Heidän uskollisissa sydämissänsä ainoasti on köyhän Ingon kuninkaanistuimen noja; mihin he kallistavat päänsä levolle, siellä täytyy hänenkin levätä. Minua olet sinä, ruhtinas, ystävällisesti vastaanottanut, mutta nyt olen minä kasvanut joukoksi ja epäröiden astun minä sinun silmiesi eteen.

-- Tervetulleita ovat he kaikki, -- lausui Answald-ruhtinas lämpöisestä sydämestä, -- kartano on suuri ja aitat täynänsä, olkaat tervetulleita, te jalot vieraat.

-- Minun neuvoni on kuitenkin, lausui Bero miettien, -- että sinä, maan päämies, jaat heidät kyliin. Kaikki naapurit tulevat mielellänsä pitämään heitä vierainansa, ja silloin on kullakin osansa, rasittamatta ketäkään. Sillä heillä on myöskin mukanansa hevoisia, joita he ovat ottaneet sodassa, ja näiden joukossa täysirotuisia oriitakin; katsopas tuota kimoa, herra! Moni naapureista olisi iloinen saadessansa ostaa hevoisen ja talvella takkavalkean ääressä kuunnellessansa kertomuksia vieraiden sotaretkistä.

Answald-ruhtinas hymyili, mutta hän vastasi vilkkaasti: -- Sinä mietit viisaasti, Bero, mutta minun talollani on etuoikeus, ja tällä kertaa, naapuri, en minä tahdo siitä luopua. Parissa päivässä voitte te, vieraat, minun miesteni avulla salvaa teidän makuuhuoneenne, jossa te voitte turvallisina oleilla, kunnes talvimyrskyt ovat menneet ohitse.

-- Minun tarkoitukseni oli hyvä, lausui Bero. -- Tuo tänne hevoiseni Frida, -- Hän meni yhden vanhan vandalilaisen soturin luokse, ojensi tälle kätensä ja sanoi: -- Muistakaatte meidän sanojamme. Nyt seisotte te ruhtinaan maalla, ja, jos teitä haluttaa astua sisään talonpojan katon alle, tulette te olemaan tervetulleita meidän vapaalla maalla. -- Hän lausui vielä joitakuita sanoja tyttärellensä, sitte hyppäsi hän raskaasti hevosen selkään, tervehti ja ratsasti ales laaksoon päin.

Mutta Ingo vei kansalaisensa yhden toisensa perään ruhtinaan luokse ja mainitsi heitä nimeltään. Kaikkien etimäisenä seisoi vanha sankari, jonka jäsenet olivat ikäänkuin raudasta valetut, kasvot miehekkäät ja katsanto uljas; hänen harmaja partansa valui pitkälle ales hänen rinnallensa. Saattoipa nähdä sankarin olleen karaistun jokaista vaaraa vastaan. -- Tämä on Berthar, korkeasukuinen mies, -- lausui Ingo. -- Minun ollessani poikana, kantoi hän minut kilpensä alla palavasta talostansa, joka oli minun ja hänen tyyssijansa maan rajalla. Burgundilaiset, jotka silloin olivat liitossa minun setäni kanssa, olivat pistäneet sen tuleen. Siitä ajasta alkaen on hän ollut minun opettajani aseiden pitelemisessä; isän tavalla on hän valvonut minun nuoruuttani; ja häntä tulee minun kiittää, ett'en tähän saakka ole esi-isiäni huonompi.

Ja kun Answald ruhtinas tarjosi tälle kättänsä vastasi tämä: -- Minä muistan sen päivän, jona minun isäni kestitsi sinun isääsi talossansa; silloin oli syyspäivä kuten nytkin, ja metsästys oli hyvä vuoristossa, jota me nimitämme jättiläisvuoristoksi. Silloin tapoin minä ensi kerran villisian, ja Irmfried-sankari kutsui minua pilkallansa tulemaan metsästämään Thüringin metsissä. Kauan olen minä matkustellut ja valkoista huurua on tullut hiuksiini, ennenkuin olen saapunut sinun maahasi, mutta nyt olen minä täällä herra, ja valmis, jos sen suvaitset, seuraamaan sinua metsästysretkellä.

Tämä puhe saattoi ruhtinaan iloiseksi; hänkin esitteli miehensä muukalaisille ja kehoitti kumpaisenkin puolen miehiä olemaan hyvässä sovussa keskenänsä. Sitte ratsasti hän edelläpäin Irmgardin kanssa antaaksensa Ingolle tilaisuutta häiritsemättä puhua noiden vastasaapuneiden kanssa. Vandalein päästyä yksinänsä, nostivat he vielä kerta riemuhuudon ja ratsastivat ilolla toistensa rinnalla. Taaskin tehtiin kysymyksiä ja annettiin vastauksia, kunnes Berthar vei joukon taloon. Järjestyksessä pysyminen oli vaikeata, sillä yhä tunkivat nuot uskolliset miehet herransa luokse ja heidän huutonsa kajahteli vuoristosta. Mutta tiellä sanoi Ingo Bertharille: -- Ihmeeltä näyttää, että minä pidän sinun kättäsi, isä. Mutta kerro vielä kerran kaikki minulle, miten te pelastuitte tappelusta ja löysitte minut.

-- Kalojen teitä kulki meidän kuninkaamme, -- alkoi Berthar hymyillen puhua, -- ja hänen miehensä seurasivat häntä. Me annoimme pakoretkellämme monta miekaniskua peräänajavalle laumalle, kunnes minä rannalla huomasin hyppäykseen soveliaan paikan; sammakon lailla hyppäsivät sinun miehesi Rhen-virtaan, -- eivät kuitenkaan kaikki, herra, muistathan nekin, jotka tänään ovat poikessa. Kilpemme kannatuksella pyrimme eteenpäin suuressa hädässä vihollisten nuolten lentäessä. Silloin lähetti armelias jumalainen meille apunsa. Eräs halava-puu, jonka virta oli temmannut rannasta, ajelehti suurena möhkäleenä juurineen ja oksineen vitkallisesti virran mukana; se soi suojaa väsyneille, ja me vedimme sen pois romalaiselta rannalta. Näin kuljimme me tiheässä joukossa pakenevien Alemani-sankarien joukossa ikäänkuin angeriasparvi, joka häärää kuolleen syötin ympärillä. Kun me pelastuneina pääsimme maalle kansalaistemme rannalle, piileilimme me synkissä metsissä ja hankimme yön aikana ihmisasumuksissa tietoja sinusta. Me aijoimme tehdä kuninkaallemme viimeisen palveluksen ja ratsastaa hänen hautakumpunsa ympärillä. Mutta turhaan tiedustelimme ja kyselimme; ei yksikään pakolainen ollut nähnyt sinun kasvojasi. Silloin kuljimme me vaivaloisesti Schwartswaldin yli Burgundein maahan roomalaisjoukkojen ahdistamina. Kun burgundilaiset vartiamiehet veivät meidät kuninkaansa, Gundomarin, luokse, oli tieto sinun hyppäyksestäsi jo ennättänyt hänen korviinsa ja hänkin luuli sinun jo menneen manalan majoihin. Hän oli ollut nurjamielinen sinua kohtaan, mutta nyt hän huokasi, kun minä mainitsin sinun nimeäsi, hän muisti sinun urhollisuuttasi ja sääli jättää meitä kahleissa Romalaisille. Hän pyysi meitä seuraamaan soturejansa eräällä sotaretkellä, jonka hän aikoi tehdä itäänpäin Tonavan varrella asuvia naapurikansoja vastaan. Me olimme suuressa rahan ja vaatteiden puutteessa, sillä me olimme ikäänkuin naakanpojat untuvissansa ja me haluisimme myöskin saalista. Sentähden lähdimme me hänen kanssansa, ja onni oli meille myötäinen; sinun miehesi saivat hyviä hevosia ja kulkevat nyt uljaina kukkaro pullollansa. Toissa kuukautena viruimme me eräänä iltana Tonavan rannalla; Burgundilaiset laahasivat kokoon saaliinsa, antoivat maljan rivakkaasti kulkea mies mieheltä ja ilkkuivat, kuten he aina mielellänsä tekevät, romalaisten kaupustelijain ja silmänkääntäjien kanssa, jotka olivat rientäneet sinne lahjan eli antimien toivossa. Mutta sinun miehesi olivat yksitotisia ja katselivat kuivia lehtiä, joita syystuuli lennätteli kaikkialle. Silloin astui eräs matkustaja minun luokseni ja sanoi tervehtien: -- Jos sinä, urho, suvaitset, tahdon sanoa sinulle arvoituksen, saas nähdä, osaatko sen arvata. Kuka heitti soittoniekan laivaan, kuka sukelsi keihäiden välissä kuin vikuutettu joutsen? -- Minä säpsähdin ja vastasin: -- Ingo-kuningas heitti Volkmarin venheesen, ja kuningas hukkui virrassa kuten vikuutettu joutsen. -- Silloin vastasi muukalainen: -- Sinä olet se, jota minä etsin, ja pitkältä olen minä kulkenut sinun takiasi toverieni sanansaattajana. Koska minä nyt olen löytänyt sinut, niin kuule vielä toinenkin arvoitus, jonka Volkmar sinulle lähettää: -- Irmfriedin salissa istuu joutsenien paimen, Thüringiläisten lieden ääressä vartoo hän poislentäneitä.

Silloin me riemuitsisimme enemmän kuin minä rohkenen sinulle sanookaan, sillä me ymmärsimme, mitä Irmfriedin nimellä tarkoitettiin. Grundomar-kuningas tahtoi pitää meitä luonansa, mutta minä pyysin häntä sallimaan meidän lähteä kotia. Minä en sanonut hänelle sinun miestesi kodin olevan siellä, johon heidän herransa ruumiin varjo lankeaa.

-- Miesparat, valitti Ingo alakuloisena, -- varjo on muuttunut pieneksi, se ei enään peitä teidän jälkiänne.