Part 6
Kuningas mietti: -- Viisaasti sinä neuvot, Gisela, ja sinä tiedät minun kunnioittavan sinun sanojasi. Minä tahdon odottaa, mitä tulevaisuus tuo mukanansa. -- Hän nousi menemään, ja kuningatar viittasi palvelijatarta poistumaan. Huomattuaan olevansa yksin, alkoi kuningatar käydä edestakaisin huoneessa kiivailla askeleilla: -- Minä olen tuomittu jakamaan vieraassa maassa halpamielisen miehen ilotointa vuodetta. Jo vuosikausia istuu Burgundein kuninkaan lapsi köyhänä valtaistuimellansa, ja minun ajatukseni lentävät takasin omaisteni maahan ja lapsuuteni päiviin. Siellä näin minä hänet, jonka minun isäni muinoin oli määrännyt puolisokseni, minun vielä ollessani pienenä lapsena ja hänen nuorena poikana. Ingo, maanpaossa oleva mies, kova oli sinun leipäsi ja karvas sinun juomasi maanpakolaisena, karvaampi kuitenkin minun suruni kuninkaanlinnassa. Niin usein kuin joku matkustava sankari palasi vieraista maista, kuulustelin minä sinun kohtaloasi. Nyt lähestyy sinun jalkasi sitä polkua, jolla minä vaellan; ole tervetullut, joko saatat minulle iloa tahi surua, sillä minä olen kyllästynyt yksinolemiseeni.
Ulkoa kuului neitojen naurua ja laulua, ja kuningatar istahti kuultelemaan kädet ristissä polvellansa niitä tanssin säveliä, joita runoilija lauloi. Palvelijatar saattoi hiljaa sisään runoilijan.
-- Sinä olet kertonut kuninkaan pöydässä paljon, sanoi hän hymyillen runoilijalle, -- joka aikaansai minun herrassani raskaita ajatuksia; suo minun kaikessa ystävyydessä tietää, kuinka sinä itse vältit Romalaisten kahleet, sillä vaara oli sangen lähellä, että minä olisin menettänyt jalomielisen miehen, joka usein on saattanut minulle iloa. Jos sinulla on laulu omasta hädästäsi, huvittaa minua sen kuuleminen.
-- Vähänpä minä sillä hetkellä ajattelin itseäni, kuningatar, minä katselin toista, joka pelasti minut ja heitti itsensä pahempaan vaaraan. -- Varmaankin oli se tuo muukalainen, josta olet puhunut, -- sanoi kuningatar, -- aloita laulusi ja hiljennä äänesi, jos voit, ettei suomattomia korvia tunkeudu ovelle.
Volkmar alkoi hiljaisella äänellä kertoa venheretkestä ja hyppäyksestä Rhen-virtaan. Pienen akkuna-aukon läpi tunki ilta-auringon kultaiset säteet ja heittivät kimalluksensa runoilijaan, missä hän seisoi ja syvällä liikutuksella lauloi siitä, mikä oli pannut hänen sielunsa väräjämään; kuningatar istui varjossa, ja taaskin valui hänen runsaat hiuksensa käden yli, joka tuki hänen alesvaipunutta päätänsä; liikkumatoinna istui hän siinä, vajonneena omiin ajatuksiinsa, kunnes runoilija lopetti laulunsa jälleennäkemiseen ruhtinaan salissa.
-- Se laulu on kunniaksi kahdelle, hänelle ja sinulle, -- lausui kuningatar lempeästi runoilijan lopetettua laulunsa. -- Vaella jumalien siunaamana saleihin ja liesien ääreen, jotta tieto tästä leviäisi kansassa.
Kuningas istui illanvietossa miestensä kera; tuon voimakkaista miehistä kootun henkivartija-joukon riemu ja nauru kaikui lieden ympärillä, ja suurista sarkoista sekä maljoista juotiin tuota maustettua juomaa. -- Soita sitä tanssileikkiä, runoilija, -- huudahti muuan noista hurjista miehistä, -- jota sinä tänään olet opettanut kuninkaan naisille, jotta mekin osaisimme hyppiä taitavasti sävelten mukaan kentällä. -- Anna hänen olla, -- pilkkasi Hadubald, muuan arpinen soturi, joka ennen oli ollut henkivartijana romalaishovissa ja nyt oli kuninkaan palkkalainen, -- hänen laulunsa on juuri sopiva kurkien hyppiessä kanapihassa. Siitä, ken on nähnyt tanssijattaria, noita suloisija neitoja Aleksandriasta, tuntuu talonpoikien tallusteleminen nurmikolla hanhiparven astunnalta.
-- Hän on käynyt ylpeäksi, -- huudahti toinen, -- siitä alkaen, kun hän salaisi kuningattaren antaman kultamaljan viittaansa; ole varoillasi, Volkmar, sillä vaarassa on sen vaeltajan kulta, jonka tie kulkee aron poikki.
-- Wolfgang on sinun nimesi, -- vastasi runoilija, -- ja suden tavalla kuljeksit sinä vaanien aron poikki; huonosti sopii kuninkaan penkillä sinun ahne silmäyksesi kuningattaren antamaan lahjaan.
Hän otti soittimen käteensä, kosketteli sen kieliä ja lauloi tanssileikin säveleitä. Silloin tempoi urhojen kinttuja, he löivät käsivarsillansa tahdissa pöytään ja polkivat tahtia jaloillansakin; kuningaskin naputteli kädellänsä viinimaljan kanteen ja nyökkäsi päällänsä onnellisena viinistä. Mutta toista säveltä laulettaessa nousivat nuot simasta päihtyneet miehet jaloillensa, ainoastansa vanhat vastustelivat ja puristivat vakavasti kättänsä juomasarven ympärille, vaan toiset sitävastoin alkoivat tanssia pitkässä jonossa penkkien ympärillä, että sali kaikui. Kuningas hymyili. -- Sinä ymmärrät vallita heitä, -- lausui hän runoilijalle, -- tule lähemmäksi, Volkmar, sinä, jolla on tuo viisas kieli, istaudu minun rinnalleni, jotta minä ystävällisesti saisin sanoa sinulle ajatukseni. Minä olin tänään kiukkuinen sinua kohtaan, mutta tarkoitukseni ei ollut paha, vaan sinun tuomasi viestit olivat vielä raskaina mielessäni. Mutta mitä tulee tuohon kultamaljaan, jonka kuningatar on sinulle lahjoittanut, ei minun vanha asetoverini ollut väärässä siinä, mitä hän lausui minulle. Kulta on herrojen metalli, eikä sovi alhaisempien miesten laukulle; laulathan sinä itsekin sen tuottavan onnettomuutta maailman ihmisille. Viisaasti tekisit sinä, jos sinä hiljaisuudessa ja vapaasta tahdostasi veisit lahjan takasin minun aarre-aittaani.
Runoilija halusi mielellänsä pitää kalleuden omanansa ja vastasi: -- Se, jota haltijan silmä himoitsee, ei tuota minkäänmoista onnea palvelijalle; muistakaa toki, herra, että kuninkaankin aarre-aitassa kasvaa kirous siitä kullasta, johon on tarttunut niiden ihmisten murhe ja mielipaha, jotka sen ovat menettäneet.
-- Ole huoletta siitä asiasta, -- vastasi kuningas viekkaasti, -- minua ei se laisinkaan sureta.
-- Mutta kun kuningatar saa kuulla minun antaneeni niin vähän arvoa hänen lahjallensa, tulee hän syystä minuun närkästymään, -- lausui runoilija.
-- Hän tuskin sitä tunteekaan, Volkmar, usko minua, -- jatkoi kuningas houkutellen. -- Hänestä on tykkänänsä yhdentekevää, josko se on kullasta tai vaskesta. Kun metsän asukkaat ensi syksynä lähettävät hevoisiansa minun kartanohoni, saat valita itsellesi oivan juoksijan pyöreillä kavioilla, ja minun kamaripalvelijani tulee antamaan sinulle komean pu'un vaatearkuista, joka tulee tuottamaan sinulle suurempaa arvoa kansan seassa kuin malja. Sillä minä tarkoitan sinun parastasi, Volkmar, minä pelkään sinun puolestasi minun miesteni kateutta.
-- Loukkaavia sanoja on minun täytynyt kuulla kuninkaan lieden ääressä, -- lausui runoilija mielipahoissaan.
-- Älä niistä ole pahoillasi, Volkmar, -- neuvoi kuningas sovinnollisella äänellä, -- tosi on, että heidän puheensa on välistä raakaa, ja töin tuskin saan minä hillityksi heidän väkivaltaisuuksiansa; mutta kuninkaan taito on osata saada hyötyä jokaisesta tavallansa, ja kullan sekä lämpöisen sijan edestä minun penkilläni toimittavat he rivakkaina kuninkaan palvelijoina kaikki, mitä minä tahdon, eivätkä pidä lukua josko työ on verinen tahi ei. Kuinka voisi kuningas hallita kansaa ilman semmoisitta palvelijoitta? Sillä ylpeä on näiden miesten mieli, kukin tekee mitä hän haluaa, kukin uhmailee oikeuksistansa ja täyttää kostonsa, eikä kukaan taivu toisen tahdon alle. Kaikki haluavat taisteluja ja arpia oman kunniansa vuoksi, ja heillä on kiirut mennä jumalien luokse. Minäkin aijon viimeiseltä vaatia sijaa jumalien asumuksissa, mutta vielä tahdon minä mieluimmin hallita maailmassa nöyryyteen taivutettuja niskoja; ja vaikka minun täytyykin tapattaa miehiä, milloin ne ovat minun tielläni, on niiden joukko kuitenkin vähälukuinen; mutta huolenpitäminen siitä, että muut saavat elää rauhassa perityllä maatilkullansa, on minun etuni ja kunniani, mietihän sitä, Volkmar, sillä sinä olet järkevä mies. Uppiniskainen on kansa, ja röyhkeä sen mieli, mutta kuninkaan velvollisuus on huolenpitäminen, mitä yleinen etu ja maan menestys vaatii. Älä soimaa siis minun uskollisia miehiäni. Parempi on, että he joskus tekevät jonkun kiivauden työn, kuin että kaikki muut mietiskelisivät väkivaltaisuuksia toisillensa, ja Thüringiläiset tulisivat vieraan sukukunnan palkkalaisiksi.
Runoilija oli vaiti. Kuningas jatkoi viekkaudella: -- Viini on avannut minun sydämeni, ja minä tahdon puhua sinulle kuten ystävälle. Sano minulle suoraan ikäänkuin veljellesi, minkälainen mies on se muukalainen? Minä haluaisin mielelläni luottaa häneen, mutta hän on sitä hillitsemätöintä sukua, joka kerskaa jumalan muinoin maanneen heidän kantaäitinsä aviovuoteella. Senkaltaisista miehistä on vähän hyötyä maan päällä, heidän verensä on tummentunut kuin vanha sima tervatussa kivi-astiassa, he tuottavat kansalle pahan pöhnän, he käyttäyvät, ikäänkuin olisivat he sotajumalan heimolaisia ja pitävät kaikkein muiden kohtaloa akanana, jota he edessänsä puhaltelevat. Onko muukalainen sitä laatua?
-- Minusta näyttää hänen rohkeutensa hauskalta ja hänen olentonsa huolettomalta, vaikka raskas kohtalo häntä rasittaa, -- vastasi Volkmar.
-- Miten käyttäytyy hän maljan ääressä? -- kysyi kuningas, -- minä katselen mielelläni punaposkista nuorukaista, jonka kielen kannan viini voi irroittaa.
-- Hän osaa kunnollisesti suoriutua juomingissa ja puheessansa, -- vastasi runoilija.
-- Sittenpä on hän tervetullut minun huoneeseni, -- huudahti kuningas ja löi viiniastiaansa.
-- Mutta sinut olen minä valinnut uskotuksi lähettilääkseni tuomaan muukalaisen metsämajoista tänne minun linnaani; saata hänet minun kasvojeni eteen.
Volkmar nousi seisovallensa sekä neuvotteli itseksensä. --. Minä vien sinulta viestin muukalaiselle, -- lausui hän. -- Mutta, että hän ensiksikin huomaisi minun kuninkaani ystävällisen mielialan, minä pyydän sinua ensin lupaamaan hänelle rauhaa ja antamaan hänelle turvaa hoviin tullessa ja hovista mennessä, sinua, kuninkaani ja sinun salissasi olevia miehiäsi.
-- Mitä sinä mietitkään, runoilija? -- huudahti kuningas närkästyneenä, -- miten voin minä antaa lupaukseni tuolle ventovieraalle miehelle, jonka mielipiteitä minä en tunnekaan?
-- Sinä vaadit kuitenkin, herra kuningas, hänen antamaan itsensä sinun valtaasi. Helppoa on vaatia valaa yksinäiseltä mieheltä. Minun kuninkaani, pitäisitte kaiketi muukalaista hupsuna, jos hän rohkenisi tulla tänne sinun miestesi joukkoon ilman rauhan takeita.
-- Mitä tarvitsee kuningas tuon kuljeksivan miehen apua sellaisessa asiassa? -- huudahti Wolfgang, -- lähettäkää meidät, me tuomme muukalaisen tänne joko jaloillansa tahi kilpensä päällä, ja retki noiden röyhkeiden talonpoikien kyliin on kau'an ollut mielessämme.
-- Vaiti, -- lausui kuningas, -- minulla ei ole nyt mitään hyötyä teidän kömpelöstä kielestänne, kun minun on keskusteltava vuorelaisteni kanssa. Volkmar tulee olemaan minun lähettilääni, sillä tänäpäivänä tarvitaan hyviä sanoja; jos vast'edes tulee päivä, jolloin tarvitaan rivakkaa toimintaa, kutsun minä teidät. -- Sinä arvelet siis, ett'ei hän olisi sellainen hupakko? -- jatkoi hän utellen, ja hänen sumeista silmistänsä lensi vihainen silmäys kuin tulinen juova savupilvestä, mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi suopeasti:
-- Noh, minä tahdon luvata hänelle kaiken. Ja te siellä, olkaat vaiti! -- huudahti hän kohottaen ääntänsä, meluaville miehillensä. Tulkaat tänne lupaamaan kädenlyönnillä rauhaa Ingolle, Ingbert'in pojalle, matkalla hoviin ja hovista pois. -- Miehet tekivät valan.
-- Ja nyt, runoilija, -- lopetti kuningas uhaten, -- panen minä mieleesi, että viipymättä saatat hänet tänne.
-- Minä olen ainoastansa sinun lähettilääsi herra, en minä voi pakoittaa häntä tulemaan.
-- Muista omaa menestystäsi, Volkmar, -- lausui kuningas ja kohoitti puristetun nyrkkinsä. -- Paha olisi sinulle, jos tulevaisuudessa täytyisit paeta isänmaastasi.
-- Minä tahdon olla rehellinen lähettiläs, -- sanoi runoilija vakavasti.
-- Silloinpa on kaikki hyvin, Volkmar, -- lausui kuningas leppyneenä ja nousi seisovallensa. -- Juominki olkoon lopussa, nouskaat pois istuimiltanne, ja sinun, Volkmar, täytyy tänään tehdä palvelusta kamaripalvelijana, tue minua! -- Kuningas nojasi raskaasti Volkmarin olkapäähän ja kulki hänen kanssansa pihan poikki kuningattaren makuuhuoneesen. Tiellä kuiskasi hän leikillisesti runoilijan korvaan: -- Noh, veitikka, mihin malja joutui?
Volkmar avasi laukkunsa, jota hän kantoi vyöllänsä, ja tarjosi kulta-astian kuninkaalle.
-- Piiloita se minun levättiini, -- lausui kuningas, -- sinun tähtesi tahdon pitää huolta, ett'ei Gisela-kuningatar huomaa maljaa.
Seuraavana aamuna lähti runoilija linnasta. Kuningas katseli epäluuloisena lähettiläänsä jälkeen ja mietti mielessänsä: -- Nuot metsärevot eivät taida lähettää muukalaista minun linnaani. Jos he kieltävät täyttää minun vaatimustani, antaa se minulle syytä ryntäämään heidän kimppuunsa, lannistaa heidän talonpoikaisylpeytensä ja hävittää heidän vapaan yhteytensä. Mutta silloin valitsevat he Ingon päämieheksensä, hän näyttää minusta miehuulliselta urholta, ja saattaa syntyä kova ottelu halkopinojen ja metsäsienien seassa. Mikä asian lopuksi tulee, ei tiedä kukaan, eikä minulla ole halua antaa ruumistani astinlaudaksi, jonka päällä toinen kiipeää kunnia-istuimelle. -- Näin joi hän simaansa surullisissa ajatuksissa, mykkänä ja umpimielisenä kuningatartakin kohtaan, joka suurilla silmillänsä tutkistellen häntä katseli ja väliin arvasi hänen ajatuksensa, vaikk'ei hän niitä lausunutkaan ilmi.
Päivä päivältä kului, vaan Ingoa ei kuulunut. Sitävastoin kolkutti Sintram, Theodulfin setä, eräänä iltana linnan portille. Kuningas otti hänet vastaan avosylin, pitäen hänen kanssansa kahdenkesken pitkän keskustelun, ja Gisela-rouva kuuli, miten kuningas, puristaen hänen kättänsä, antoi päämiehelle seuraavan vakuutuksen:
-- Sinun etusi ja minun tulevat juoksemaan metsään yhdessä kuin kaksi sutta. -- Mutta kun Sintram oli ottanut jäähyväiset, heitti kuningas hänenkin jälkeensä tyytymättömän silmäyksen ja nimitti häntä kierosilmäksi repolaiseksi.
5.
Metsämajoissa.
Ruhtinaan hovissa ja kylässä ratisivat elonkorjuuvankkurit, päämiesten urhot välistä unohtivat työn kiireessä kilpailuleikkinsäkin ja auttoivat työntekijöitä, leikkuumiehet sitoivat hurskaiden riemuhuutojen kaikuessa viimeisen lyhteen kansan mahtavalle jumalalle ja veivät tanssien rukiintähistä tehdyn seppeleen ruhtinaan kotiin. Paljassääriset lapset hääräsivät kuin rastaat metsänreunassa ja poimivat marjoja ja pähkinöitä suuriin, puunlastuista tehtyihin tuutteihin. Kaikki olivat innostuksissansa korjaamaan niitä hedelmiä, joita kedon jumalatar lahjoittaa tilanomistavalle miehelle. Ruhtinaan rinnalla katseli Ingo noita rauhallisia toimia, joita hän tähän saakka ainoastansa oli nähnyt uljaan sotaratsunsa seljästä; hän kuunteli tyytymättömyydellä, miten hänen isäntänsä päivitteli ikäänkuin talonpoika, että sudet olivat syöneet häneltä mullikan, mutta useimmin hymyili hän iloisesti, nähdessään Irmgard'in palvelijattarien joukossa, joille hän jakeli käskyjänsä. Sekä hänen että neitsyen sydän sykki riemusta, kun he muiden läsnäollessa kartanolla tahi kedolla tervehtivät toisiansa kohteliaasti ja joskus vaihtoivat muutaman sanan keskenänsä. Sillä tavat olivat ankarat hovissa, miehet elivät erillänsä naisista, ja sittenkun Ingo oli tehnyt vuorovieraan valan, karttoi hän häiritä talon rauhaa liiallisella likenemisellä. Melkein kaikki katselivat häntä ystävällisillä silmäyksillä, ainoastansa ruhtinattaren silmä oli synkkänä häntä katsellessansa. Hänen ylpeätä mieltänsä katkeroi, että Ingo vasten hänen neuvoansa oli voittanut hänen heimolaisensa urhojen kisassa, samoinkuin runoilija oli tehnyt mitättömäksi hänen toivonsa, että Ingoa kohdeltaisiin kuten tuntematointa matkailijaa. Ja muutkin seikat tuottivat hänelle levottomuutta. Hän oli valinnut heimolaisensa, Theodulfin, tyttärensä puolisoksi, ja hänen oma sukunsa sekä Answald-ruhtinas olivat jo monta vuotta sitten sopineet tästä. Nyt piti hän kaiheksivilla silmillä varalta tytärtänsä ja vierasta. Eräänä päivänä tuli kuljeskeleva ilveilijä taikalaatikollansa siihen seutuun, hän soitti pilliänsä ruhtinaan kartanon edustalla, kunnes kylän väki kokoontui sinne juoksujalassa; ruhtinaan urhotkin ja palvelijat astuivat ulos kartanon portista. Kun väki oli kerääntynyt piiriin miehen ympärille, alkoi tämä mongertaen kertoa, että hänen laatikossansa oli romalainen sankari kätkettynä, jota hän tahtoi näytellä, jos se miellyttäisi sotureja ja noita ihanoita impiä. Hän naaputti laatikkoon; silloin aukeni sen kansi ja pieni, ilkeännäköinen kummitus ihmisen kasvoilla ja romalainen kypäri korviensa yli pisti irvistellen päänsä näkyviin. Moni hätkähti takaperin, mutta rohkeammat nauroivat kummitukselle. Mies avasi laatikon, ja apina pujahti ulos, puettuna panssaripaitaan samoinkuin romalainen soturi. Se hyppi edestakasin nurmikolla laihoilla säärillänsä, heitti kuperkeikkaa ilmassa ja tanssaili. Alussa talonpojat hämmästyivät, sitten syntyi korkea-ääninen nauru ja ilohuutoja, jolloin Hildebrand juoksi saliin ilmoittamaan herroille: -- Eräs ilveilijä tanssii portin ulkopuolella villin miehen kanssa, jota nimitetään apinaksi. -- Silloin meni ruhtinaskin ja Ingo sekä naiset ulos, ja heistä oli hupaista nähdä apinan hullunkurisia hyppyjä. Lopulta otti apina kypärin päästänsä ja juoksenteli sinne tänne, jolloin mies sanoi: -- Lahjoittakaatte, urhot, romalaiselle soturille ne romalaiset rahat, pienet ja suuret, joita teillä on kukkarossanne; jota jaloin sankari, sitä suuremman rahan. Jolla ei ole rahaa, pankoot munia ja makkaraa laatikkoon. -- Silloin talonpojat nauroivat, ja monen käsi meni vyöhön; toiset toivat talosta kaikkea, mikä voisi olla soveliasta matkustajan eväslaukkuun. Herrojakin lähestyi muukalainen, ja ruhtinas sekä Theodulf ottivat esille romalaisia vaskirahoja lakkaristansa, ja Frida kuuli Theodulfin osoittaen Ingoa lausuvan ilveilijälle: -- Tuo suuri sankari tuolla taitaa tulla antamaan sinulle runsaimman lahjan. -- Kun mies apinansa kanssa lähestyi Ingoa, mietiskeli Frida levottomuudella, josko muukalainen ja hänen palvelijansa, Wolf, voisivat löytää mitään annettavaa ruhtinattaren lahjoittamien vaatteiden lakkarista ja estääkseen häpeätä, tempasi hän äkkiä irti yhden noista hopeahelyistä, joita ruhtinatar oli antanut hänelle kaulakoristeeksi, sekä lausui rientäen esille: -- Tämän antaa sinulle tuo sankari, joka tuntee Romalaisten hypyt paremmin kuin sinä, jos sinä vastaat hänelle yhteen kysymykseen: missä pu'ussa on sinun kummituksesi, kun sinä anelet lahjoja Romalaisilta?
Mies otti hopean, vilkasi arasti Ingoon ja vastasi hävyttömästi tytölle: -- Vandalein tervehdykset tiedän minä loukkaaviksi ja raa'oiksi. Mutta sinulle minä vastaan: Ken tahtoo tanssissa olla Romalaisten mieleinen, hänen täytyy tanssia alastomana. Mitä minun apinani tuossa tekee, neuvon minä sinuakin tekemään. -- Frida huusi närkästyneenä hänen jälkeensä: -- Minä luulen sinun tanssivaisen apinasi muualla pilkkaavan meidän kansamme sotureja, samoten kuin se meillä tekee muukalaisista. -- Silloin nyökkäsi miehet myönnytystänsä ja kääntyivät nauraen pois ilveilijästä. Mutta Ingo astui hänen luoksensa ja kysyi: -- Mistä tiedät sinä minut Vandaliksi?
-- Sinulla on kylläksi selvä merkki päässäsi, -- vastasi mies osoittaen Ingon kypäriä, johon oli kiinnitetty muutamia metsäjoutsenen siipisulkia. Tuskin on kahdeksan päivää kulunut siitä, kun tuollaiset sulat menettelivät pahoin minun kanssani Burgundein luona, -- Ingo punastui, hän tarttui miestä kiivaasti käsivarteen ja veti hänet syrjään. -- Montako heitä oli, -- kysyi hän, -- jotka kantoivat tällaista merkkiä?
-- Useampi kymmentä vaan vähempi kolmeakymmentä, vastasi mies; -- kovia sanoja he minulle lausuivat, kun minun apinani siellä tanssi joutsenensulissa, ja he uhkasivat lyödä ja piestä minua.
-- Oliko se, joka sinua nuhteli, vanha, harmajaparta soturi ja arpi otsassansa?
-- Sinä mainitset hänet sellaiseksi, kuin hän oli, herra, ja sitä paitse oli hän raaka mies.
Irmgard huomasi urhon töin tuskin voivan hillitä mielenliikutustansa; hän erkani muista ja meni yksinänsä jälleen kartanolle.
Kun Volkmar vähän tämän jälkeen saapui taloon, otti Ingo häntä vastaan kuten hartaasti odotettua ystävää; hän kuulusti tämän asiaa ja saattoi hänet ruhtinaan luokse, ja nuot kolme miestä pitivät siellä salaista neuvottelua.
-- Kuningas on kutsunut minua, -- lausui Ingo, -- hän on myöskin luvannut minulle turvallisuutta. Minkälainen hänen sydämensä aivoitus lieneekin, täytyy minun totella hänen kutsuansa. Ainoastansa yksi seikka estää minua, ja häpeällä puhun minä siitä; enhän minä voi näyttäytyä kuninkaan hovissa typö tyhjänä miehenä, ja muistathan sinä, herra, miten minä tulin sinun tykösi.
-- Huolestuneena vastasi ruhtinas: -- Hevoista ja aseita ei sinulta, urho, tule puuttumaan, ja Wolf voisi seurata sinua palvelijanasi, mutta kuitenkin neuvon minä sinua, ett'et luota kuninkaan sanaan, etkä usko itseäsi hänen henkivartijainsa kirveiden sekaan, sillä sinä voisit kadota näkymättömiin hänen kivimuuriensa sisäpuolella. Se matka olisi surkea loppu sinun sankarielämällesi.
Volkmarkin rupesi sanelemaan: -- Sinulle, urho, sopii pitää vaaraa vähäpätöisenä, ja tiedäthän sinä rohkean työn joskus onnistuvan miehelle parhaiten. Mutta jos sinä tottelet kuninkaan kutsua, kuten sinä aijot, niin älä tee sitä millään tavalla yksinäisenä matkustajana, Kuningas ja hänen palvelijansa ylönkatsoisivat sinua ja kohtelisivat sinua loukkaavasti, vaikkeivät he väijyisi sinun henkeäsikään. Sillä kuninkaiden hoveissa on tapana, että ainoastansa komea puku, hevoiset ja seurue tuottavat miehelle arvoa. Sentähden pitää sinun hankkimasi kaikki tämä, ennenkuin ratsastat kuninkaan luokse, Mutta jos sinua seuraa tämän metsäseudun miehet, herätät sinä ankarata vihaa kuninkaan luona.
-- Viisaasti puhut sinä kaikessa, Volkmar, vastasi Ingo. -- Jos sinä rohkenet mennä takasin kuninkaan silmäin eteen, sano hänelle, että minä olen kiitollinen hänen kunniaatuottavasta kutsustansa, ja että minä tulen hänen kasvoinsa eteen, niinpian kun olen varustettu siten, kuin hänen ja minun kunniani vaatii.
-- Minä tulen viemään hänelle sinun vastauksesi, -- lausui Volkmar, -- ja minä toivon osaavani väistyä sukkelasti syrjään, kun hän heittää juomamaljansa minun jälkeeni.
Answald-ruhtinaskin yhtyi tähän vastaukseen; sillä hän oli salaa levotoin kuninkaan vaatimuksesta, vaikka hän miehekkäästi salasi huolensa.
Kun Ingo ja Volkmar olivat kahden kesken, lausui Ingo: -- Se, joka on antanut yhden hyvän neuvon, antaa kyllä toisenkin. Sinä näet minun olevani kuin lapsen, joka on nostettu ylös vedestä ja tullut nykyään maailmaan. Miehet täällä ovat hyvänsuopia, mutta sotaan menevät he harvoin; kuulustele sinä, uskollinen toverini, eikö millään haaralla maata olisi mainehikasta työtä miekalle.
-- Varro vaan vielä vähän aikaa, -- vastasi Volkmar hymyillen, -- ja suvaitse sillävälin kuunnella neitsy Irmgardia, kun hän laulelee sinulle minun laulujani, sillä hän on hyvin harjaantunut laulamaan ja soittamaan kielillä. Kun minä saan kuulla rehellisestä sodasta, annan minä sinulle siitä tiedon; mutta sinä tiedät sotilaan mielen syksyllä haluavan kotiin ja keväällä taisteluun.
-- Ja kuulehan nyt vielä, -- jatkoi Ingo, -- mikä vaikuttaa, että minä yöllä unetoinna vierittelen vuoteellani. Hyppäys Rhen-virtaan eroitti minut miehistäni, minun takanani tunkivat Romalaiset sotajoukot kuten hyökylaine maahan, naispappi sai minut töin tuskin piiloitetuksi, siihen asti, että lähetti minut pohjoiseen päin; hyvästijätössä lupasi hän tiedustella niiden kansalaisieni kohtaloa, jotka olivat taistelleet minun rinnallani venheiden vieressä. Mutta äsken kuulin minä eräältä ilveilijältä, että soturia minun heimostani oli tämän kuukauden ajalla ollut Burgundein luona ja yksi näistä näyttää olleen Berthar, jonka sinäkin tunnet. Jos sinä olet ystävällinen minua kohtaan, Volkmar, niin etsi, jos voit, minun uskolliset mieheni; sillä kuinka ystävällisiä moni niistä, jotka minua täällä ympäröivät, ovatkin, en voi kuitenkaan olla iloinen, ennenkuin saan tietää, josko yksikään minun miehistäni pääsi väistämään Romalaisten rautoja.