Part 5

Vanhat hymyilivät tuon rehellisen miehen innolle, ja nuoremmat huusivat hänelle myönnytystänsä; silloin nousi seisovallensa Sintram, Theodulfin setä, mies ilman silmäripsittä, tummilla silmillä ja laihoilla kasvoilla, ankara isäntä, hirmuinen vihollisillensa, mutta viisas neuvoissa ja suuresti arvossa pidetty kuninkaan hovissa. -- Sinä, ruhtinas, olet ystävällisellä mielellä muukalaista kohtaan, ja hän itse ansaitseekin sen, sanotte te; tämä antaa suunnan minunkin toivomuksilleni, ja mielelläni tahdon tervehtää häntä vieraanamme, samoin kuin me myös väliin tervehdimme muukalaista matkamiestä, jonka ylistystä runoilijan suu ei ole lausuellut. Mutta epäluulo hätää tämän toivomuksen rinnastani, ja minä kysyn: tuleeko hän kaukaa meidän ystävänämme? Eihän kaikki meidän nuoret sotilaamme ole viihtyneet kotimaisemillaan, ja minä muistelen niitäkin, jotka läksivät etsimään kunniata ja onnea. Kuka meidän veriheimolaisistamme on taistellut Allemanein puolesta? Minä en tunne yhtäkään. Mutta Romalaisten sotajoukossa on rohkeita urhoja meidän heimostamme, ja jos nämät ovat muukalaisen vihollisia, kuinka voimme me ruveta hänen ystäviksensä? Jos ne ovat kaatuneet, kuuluu meidän kylissämme kuolonvalituksia. Kuka on heidät lyönyt? Kentiesi se mainehikas miesi, joka itse kerskaili siitä kisatanhualla. Kuinka voimme me tarjota vierasvaraisuutta viholliselle, joka vihollisella kädellään on vuodattanut meidän omaisiemme verta? En minä tiedä, onko hän sitä tehnyt, mutta joll'ei hän ole sitä tehnyt, on sattumus ollut siihen syypäänä; se oli kuitenkin hänen tarkoituksensa, sotiessaan Athanarik-kuninkaan puolesta. Olen kuullut romalaisjoukossa väitettävän Caesarin saavan voitoistansa kiittää ainoastaan niitä kansakuntia, jotka puhuvat meidän kieltämme; ikäänkuin jättiläiset kohouvat meidän maan punaposkiset pojat mustasilmäisten muukalaisten yli. Caesar palkitsee heitä rannerenkailla ja kunniamerkeillä sekä korkeimmilla virkasijoilla. Kysykäätte Romassa suurista sotureista ja ylhäisistä miehistä, niin tulevat romalaiset kaupustelijat kateisilla silmäyksillä vastaamaan: he ovat germanilaista verta. Missä tulee meidän nuorisomme voittamaan sotamainetta ja jumalien rakkautta, kun aseet saavat rauhallisina ruostua kotimaassamme? Maamme liika voima -- mihin se joutuu, että veljet kotona saisivat nauttia perintöä, joll'ei Caesar avaa aarreaittaansa muukalaisille? Sentähden sanon minä hänen valtansa olevan meille hyödyllisen, ja ken häntä vastaan taistelee, vastustaa meidänkin etujamme. Pitäkäät huolta, ett'ei muukalainen sulje meidän miehiltämme sitä tietä, joka johtaa jalomielisiä urhoja kultaan ja kunniaan.

Miehet istuivat synkkinä, heihin koski kipeästi, että hänen sanoissansa oli totuutta. Silloin keskeytti vaitiolon Bero, Fridan isä, joka oli jyhkeä talonpoika; hän veti tyytymättömänä tuuheat kulmakarvansa pystyyn. -- Sinä lähetit veljesi romalaisjoukkoon, -- lausui hän vitkaan ja karhealla äänellä, -- ja sinä istut veltossa rauhassa hänen tiluksillansa: minua ei kummastuta sinun ylistelevän noita vieraita sikiöitä. Mutta talonpoika ei iloitse noista korskeoista sotilaista, jotka palajavat sotaretkiltänsä romalaismaasta, sillä heistä tulee huonoja naapureja, he ylenkatsovat meidän tapojamme, kerskailevat, eivätkä, tee mitään hyötyä. Sentähden sanon minä nuot Romalaisten luo matkustamiset olevan kirous meidän kansallemme. Jos meidän nuoret soturit lähtevät muualle hankkimaan itsellensä mainetta vieraiden sotapäällikköjen palveluksessa, tekevät he sen omalla uskalluksellansa, eikä kansa ole valinnut eikä määrännyt heitä siihen. Sitä vastoin minä ylistän vakinaista kotielämää, kelpo kirveeniskua ja myöskin rehellistä rauhaa naapurein välillä, jotka kunnioittavat samaa jumalaa ja samaa kieltä kuin minäkin. Nyt on meillä rauha kaikkein kanssa ja, jos tänä päivänä tulee joku urhollinen toveri Allemaneista meidän liedellemme, suomme me hänelle sijaa tulen ääressä, ja, jos huomenna tulee romalainen soturi, joka näyttää meistä rehelliseltä mieheltä, teemme hänelle kentiesi samoin. Kumpaisenkin täytyy elää hiljaisuudessa meidän lakiemme mukaan, ja jos he kadehtivat toisiltansa ilmaa ja lieden tulta, ottakoot miekkansa ja ratkaiskoot taistelunsa kylän rajamerkkein ulkopuolella. Iskut, joita toisillensa antavat, ovat heidän asiansa eikä meidän. Sentähden on minun sanani: tänne on tullut urhollinen sankari; olkoonpa hän Romalainen tahi Vandali, on hän tervetullut meidän liedellemme, me pysymme kaikissa tapauksissa isäntinä huoneissamme ja pidämme hänet aisoissa, jos hän haluaisi häiritä maan rauhaa.

Näin puhui hän sekä laskeutui äreänä istuimellensa, ja vanhat jupisivat myöntymystänsä. Silloin nousi seisovallensa Albwin, muuan jalo mies; hänen kartanonsa ylisillä sanottiin haltijan ikivanhoista ajoista pitäneen asuntoansa ja yöllä tuuditelleen hänen su'ussansa syntyneitä lapsia, ja että nämät siis eivät kasvaneet samoin kuin muut ihmiset; sillä hienojäsenisiä ja vähänläntiä olivat kaikki hänen verestänsä syntyneet, mutta samalla kertaa jaloja olennoltansa ja kaunopuheisia miehiä; Ja hän lausui: -- Kentiesi voit itse, ruhtinas, sovittaa yhteen herrojen ja talonpoikain mielipiteet; kaikki suovat he mitä parahinta urholle, joka saapui sodasta sinun liedesi ääreen. Heitä vaan huolettaa, että hänen kohtalonsa kentiesi tulevaisuudessa saattaisi tuottaa onnettomuutta meidän kansallemme. Sillä jalosukuinen mies ei voi virua toimetoinna isäntänsä katon alla, vaan kerää itsellensä ystäviä ja hankkii myöskin vihamiehiä; jota enemmän jonkun sankarin maine kulkee maassa, sitä voimakkaammin vetää hän puoleensa seuraajia teillänsä. Me emme ole niin saitoja, että me lukisimme, kuinka monta päivää me olemme pitäneet matkustavaa miestä huoneessamme, niin me emme tiedä tuon urhon aikomuksia; ja sen tähden olkoon minun sallittu kysyä isännältä. Jos muukalainen haluaa lepopaikkaa ja asumusta täällä ainoastansa lyhyeksi ajaksi, ei tarvita mitään neuvottelua. Jos hän taas tahtoo päättää tulevat päivänsä meidän kansamme seassa ja rakentaa majansa meidän maallemme, silloin täytyy meidän viisaasti punnita ei ainoastansa muukalaisen vaan omaakin parastamme.

-- Sinä muistutat syystä tätä, -- lausui ruhtinas vakavasti, -- ja sittenkin täydyn kieltäytyä vastaamasta kysymykseesi. Sinä tiedät itse, että kestittäjän ei sovi tiedustella, millä hetkellä hänen vieraansa lähtee pois, ja jos sen voisinkin, en kuitenkaan sitä tässä tapauksessa tekisi, sillä onnetoin se jalo urho on, eikä hän itsekään tiedä, sallitaanko hänen pian, vai ei koskaan, palata isänmaahansa.

Taaskin nousi Rothari, tuo hillitsemätöin sankari, seisovallensa ja puhui vihaisesti: -- Mitä veroittaa tinkiminen ajasta? Kun me, Thüringin miehet, avaamme sydämemme, emme tee sitä joksikuksi ajaksi. Antakaa hänelle vuorovieraan oikeudet kansassa ja lopettakaa siten asia.

Miehet huusivat ääneen myönnytystänsä ja ryykäsivät seisomaan istuimiltansa. Silloin juoksi Sintram piirin keskelle ja huudahti kimakalla äänellä kiukustuneelle joukolle: -- Pidä huolta, ruhtinas, ettei meidän kansamme päämiehet rupea juoksemaan kuin pojat kauniin linnun perässä tuntemattomaan kuiluun; minä vaadin äänettömyyttä, sillä vähänpä on tähän asti ajateltu, mitä meidän menestyksemme vaatii.

Ruhtinas viittasi sauvallansa, nuristen laskeusivat miehet istumaan, ja uhkaava kohina syntyi Sintram'ia vastaan, mutta joutumatta tästä hämille jatkoi tämä: -- Voimakas sinä olet, ruhtinas, ja terävät ovat miestesi aseet, mutta Thüringissä me elämme ja asumme, ja kuningas meitä on hallitsemassa; sehän on paikallansa, että kuningas antaa tuolle vieraalle kuninkaan pojalle suojeluksensa, emmekä me. -- Bisino-kuningasko, Mustikka-kuningasko? -- huusi vihaiset äänet. -- Vaatiiko Sintram kuninkaan käskyn määräämään niitä lupauksia, joita me liedemme tulen ääressä teemme? -- huudahti eräs tummaverinen Thüringiläinen.

Kuningas on korkein hallitsija, sanoi Answald-ruhtinas varovasti, -- kansan neuvostossa pitää hänen nimeänsä kunnioituksella mainittaman.

-- Sen minä kyllä tiedän, -- vastasi tuo pelkäämätöin Sintram uhkaaville miehille, ett'emme kysy kuninkaalta neuvoa, kun joku väsynyt matkustaja, jonka nimeä ei kukaan ole kuullut, ottaa sijan meidän penkillämme; mutta hän, joka nyt on tullut, on mainio sotilas, Romalaisten vihollinen. Me emme tunne kuninkaan ajatuksia, josko vieras olisi hänelle hyödyksi tahi vahingoksi, ja josko hän, joka valvoo kansan rauhaa, ylistäisi tahi moittisi meitä lahjoittamistamme vuorovieraan oikeuksista.

Silloin nousi seisovallensa Thuribert, ylimäinen pappi, joka istui ruhtinaan oikealla puolella ja alkoi korkealla äänellä, joka kaikui mahtavasti pilarikatoksen alla: -- Sinä kysyt, josko kuningas tulee lempeänä osoittamaan meille suosioansa, tahi vihastuneena kääntämään pois kasvonsa meistä. Minä en moiti sinun levottomuuttasi, tiedusteleehan moni jäniksen polkua ja huuhkaimen ääntä. Mutta minä ilmoitan teille, mitä meille ilman näkemistäkin on tunnettua. Ihmisten jumalat ovat käskeneet, että viattomalle muukalaiselle pitää suoda maata ja vettä, ilmaa ja valoa. Jos kuningas vihastuu meihin siitä, että me käyttäymme kunniallisina miehinä turvaa rukoilevaa kohtaan, täydymme sen kärsiä, sillä jumalien viha on ankarampi kuin kuninkaan epäsuosio. Jos tuo mies on teidän vihollinen sen vuoksi, että hän löi Romalaiset, sammuttakaa heti tuli liedestä, jonka ääressä hän istuu, ja saattakaatte hänet pois tuonne metsärajan toiselle puolelle. Mutta sellaisen ajatteleminen, että hänestä kentiesi saattaisi tulla meille huolta, kentiesi ei, se ei ole tapa meidän maassamme eikä jumalien tahto. -- Kuunnelkaat hänen sanojansa, -- alkoi Isanbart uudestansa. -- Minä näin poikieni kaatuvan sodan temmellyksessä, myös minun poikani pojat ovat kadonneet maailmasta, enkä tiedä, minkätähden minä yksinäni olen jätetty taistelemaan yön ja päivän, kesän ja talven, miesten sydämessä vallitsevan vihan ja rakkauden välillä. Mutta kentiesi ovat jumalat jättäneet minut eloon, voidakseni kertoa nuoremmille heidän isäinsä kohtaloista. Muinoisena aikana, niin ovat vanhat minulle kertoneet, asui jokainen Thüringen'issä vapaana miehenä maatilkullansa, ja valalla vahvistettu yhteysliitto oli olemassa kunkin kihlakunnan välillä. Mutta eripuraisuutta syntyi kansassa, pohjoisissa kihlakunnissa asuvat miehet taistelivat menestyksettä Sachsilaisten aseita vastaan. Silloin valitsivat edellämainitut itsellensä kuninkaan, he valmistivat valtaistuimen ja asettivat hallitsijan-merkin erään sankarin otsalle, joka oli saavuttanut mainetta sotaisissa toimissa. Ja tästä syntyi mahtava hallitsijasuku, se rakensi itsellensä kivilinnan kedolla olevista kivistä ja keräsi kansan soturit sen muurien sisäpuolelle. Mutta meidän esi-isämme, metsissä asuva kansa, viljelivät vapaina perittyä maatansa, eivätkä tahtoneet kuullakaan minkäänmoisesta kuningasvallasta. Kau'an kesti kansamme riita kuninkaan miesten kanssa. Kun kuninkaan joukot ryntäsivät meidän rajoillemme, ajoimme me karjamme metsään ja katselimme synkeällä mielellä, miten laaksoissa asuvat miehet sytyttivät meidän kartanomme tuleen. Me keräännyimme rytöhakkauksien taakse ja luimme, minä päivänä voisimme saada kostoa kuninkaan karjalaumoille ja sotureille. Vihdoin tarjosi kuningas keskinäistä sopimusta. Minä olin lapsi, kun meidän kihlakuntamme miehet ensi kerran taivuttivat niskansa kuninkaan punaisen lipun alle. Siitä ajasta alkaen lähetimme me nuoret miehemme hänen sotiinsa ja palkinnoksi asettautuivat kuninkaan soturit meidän riveihimme, kun meikäläiset joutuivat riitaan Kattein kanssa. Nuristen ovat kuninkaat katselleet meidän penseätä nöyryyttämme, usein ovat heidän lähettiläänsä koettaneet veroittaa meidän karjojamme ja lukea lyhteet meidän pelloillamme, useamman kuin yhden kerran on teidän elinaikananne tappelu syntynyt kuninkaan miesten kanssa. Yhteinen etu pakoitti taaskin rauhaan, mutta kateellisina katselevat kuninkaan neuvonantajat linnan harjalta meidän vapaata metsäämme. Vielä elämme me rauhassa; sormuksen ja viitan lähettävät he vielä kuninkaan linnasta meidän päämiehillemme, ja korkea-ääniset tervetuliaishuudot kaikuvat meidän miehillemme kuninkaan linnassa. Kuitenkin varoitan minä teitä, ett'emme nöyränä antaunnu herrain palvelukseen, ett'emme mene kysymään, eikä Bisino-kuninkaan tarvitse antaa vastausta, jott'emme pyytäisi hallitsijalta armolahjaa. Sillä pieninkin syy saadakseen osoittaa ylivaltaansa on tervetullut kuninkaan hovissa. Olkoon muukalainen tullut iloksi tahi suruksi kuninkaan miehille; jos me kysymme heiltä neuvoa, saattavat he meille murhetta. Jos me tänään kysymme jotakin vuorovieraisuuden suhteen ja pyydämme sieltä turvaa, tuovat kuninkaan lähettiläät meille huomenna käskyjä. Sentähden näyttää minusta parhaalta, että pysytään entisellään. Suojan antaminen muukalaiselle on meidän yksityinen oikeutemme eikä kuninkaan. Tällainen loppu tehtäköön asiasta. Ollessani parhaissa voimissani, olin minä seuralaisena meidän isäntämme isälle hänen retkillänsä vieraissa maissa; minä seisoin sodassa sen sankarin rinnalla, jonka poika nyt odottaa turvaa meidän lietemme ääressä. Lempeä mies, jalomielinen ja miehekäs, oli hänen isänsä, ja minä näen pojan olevan samaa luontoa. Nähdessäni äsken tuon nuoren urhon kisatantereella, heräsi minussa taaskin muisto muinaisista ajoista, ystävän silmän minä näin; enkä vihamiehen ja minä uneksin uudestaan tarttuvani siihen kuninkaalliseen käteen, jota minä kerran vieraassa maassa olin kosketellut; ja sentähden tahtoisin minä hankkia hänelle kansan suosion ja sijan meidän penkillämme. -- Vanhus laskeusi vitkallisesti istumaan, mutta korkeaäänisiä huutoja kajahteli lieden ympärillä, ja miekat kahisivat huotrissansa. -- Terve, Isanbart, terve Ingo; me suomme hänelle vuorovieraan oikeuden! -- Ruhtinas nousi seisovallensa ja lopetti kokouksen: -- Minä kiitän teitä, kansalaiset. Mitä tässä on keskusteltu, pitäköön paikkansa ja tulkoon täytäntöön, älköönkä kukaan kantako vihaa toisellensa sanoista, jotka jo ovat olleet ja menneet; sillä yksimielinen päätös on tarpeen kansan päämiesten kesken, ett'ei epäröiminen ja väitteleminen rikkoisi rauhaa kansan keskuudessa.

Answald-ruhtinas kävi jokaisen miehen luona ja sai jokaiselta kädenlyönnin tehdyn sopimuksen vahvistukseksi; Sintram'kin löi kättä ja hymyili ystävällisesti, kun ruhtinas katsoi häneen. Mutta Rothari paiskasi kätensä ruhtinaan käteen, että mäjähti ja huudahti samalla: -- Minua se ilahuttaa. -- Ja kuullen tuon innostuneen miehen sanoja ilmestyi hymyily toistenkin vakaisille kasvoille. Tallipäällikkö avasi oven, ja urhot menivät arvokkaalla ryhdillä salista kentälle, johon yleisö oli kokoontunut. Siellä suotiin kansan suostumuksella vuorovieraan oikeus muukalaiselle, häntä kutsuttiin astumaan heidän joukkoonsa ja hänet saatettiin sitte pyhänä pidetyn tavan mukaan ruhtinaan suuren liesikattilan luokse. Tämän ääressä vannoi kansa ja Ingo valansa.

Mutta ruhtinas kääntyi vieraansa puoleen lausuen: -- Valalla on nyt liitto vahvistettu, ja minun talossani pitää laitettaman huone sinun asuttavaksesi, Ingo, niin kau'an kuin haluat. Mutta valitse itse kamaripalvelijasi, ota minun miehistäni kenen tahdot, ainoastansa tallipäällikköä, Hildebrand'ia ja Theodulfia, joka itsekin on jalosukuinen, en minä mielelläni antaisi. Jokainen niistä muista tulee pitämään itsellensä kunniana saada vannoa sinulle uskollisuutta ja seurata sinun askeleitasi, niinkau'an kuin sinä viihdyt meidän luonamme, erittäinkin kun saavat kuulla sen olevan minun toivomukseni. -- Silloin meni Ingo Wolf'in luokse ja sanoi: -- Sinä olit ensimäinen, joka tarjosit muukalaiselle suolaa ja leipää teidän maanne rajalla ja ystäväksi olet sinä sittemminkin näyttäinnyt. Rohkenetko ruveta maanpaossa olevan miehen seuralaiseksi? Muita aarreaittoja minulla ei ole paitsi metsää ja aroa, jos ruhtinas sallii minun niissä etsiä riistaa, kuin taistelukenttä kaatuneiden vihollisten rannerenkailla. Köyhää isäntää tulet sinä seuraamaan, eikä minulla ole muuta palkkaa sinulle tarjottavana kuin rehellinen sydän ja uskollinen apu keihäällä ja kilvellä. -- Wolf vastasi: Opeta minulle, haltijani, sotataitoasi, niin olen minä vakuutettu voittavani kultaa ja aarteita, jos Jumalat suovat minun olla hengissä tappelun loputtua. Mutta jos ne kutsuvat sinut asuntoihinsa, tiedän minäkin saavuttavani kunniata seuratessani sinun jälkiäsi. -- Näin puhui hän ja vannoi vieraalle uskollisuuden valan.

Theodulf'kin oli halunnut sovintoa Ingon kanssa. Jo pitojen jälkeisenä iltana, kun ruhtinas oli saattanut vieraansa kunniaistuimelle, oli Sintram muiden samaan sukuun kuuluvien miesten kanssa Theodulfin puheilla. He olivat salaa neuvotelleet, miten taistelu näiden kumpaisenkin vastustajien välillä olisi estettävä, ja Theodulf oli senjälkeen sukulaistensa seuraamana tullut Ingon luoksi ja sanonut: -- Toisenlaiselta näyttää maisema silloin, kun aurinko on pistäynyt näkyviin pilvien takaa. Niinpä en minäkään tuntenut sinun arvoasi, lausuessani sinulle kiivaita sanoja. Minun puheeni ei tarkoittanut sinua, vaan nimetöintä miestä, joka nyt on kadonnut; unohda siis sinäkin nuot loukkaavat sanat, että minä en olisi ainoa meidän joukossamme, jota kohtaan sinä syystä kannat vihaa. -- Ja ruhtinas lisäsi. -- Hän puhuu järkeviä sanoja, eikä kukaan meidän joukossamme suo sinulle pahaa, uros. Minä itsekin toivon sovintoa hänen puolestansa, sillä minähän salasin sinun nimesi meidän talon miehiltä. Silloin vastasi Ingo: -- Pilkkasanat unohdin minä, Theodulf, runoilijan laulaessa ja vastenmielisesti miettisin minä enään kostoa.

Rusottavassa kullanloisteessa nousi Ingolle uusi aurinko. Mutta vuoriseuduissa seuraa lämmintä aamua ukkoisen jyrinät, ja sydämenkin lämpö haihtuu helposti vihamielisten ajatusten myrskyssä.

4.

Kuninkaan hovissa.

Kuninkaanlinnassa istui Gisela-kuningatar korkeaselkäisellä istuimella; hän nojasi päätään valkoista käsivarttansa vastaan, ja hänen kiharainen tukkansa valui alas kuninkaallisen pääkoristeen alta hänen kätensä yli ja peitti hänen silmänsä. Hänen jalkainsa juuressa istui muuan palvelijatar, asetellen kuningasparin ateriassa käytettyjä kulta-astioita takasin lippaasen, hän laski niiden luvun, ennenkuin sulki lippaan ja vei tämän kuningattaren aarreaittaan; hymyillen näki hän kasvonsa rumennettuina tuossa mutkistetussa metallissa ja katsahti hallitsijattareensa; mutta kuningatar ei pitänyt lukua kullasta. Muutaman askeleen päässä heistä istui Bisino-kuningas, urhollinen soturi, rotevasti kasvanut jyhkeillä jäsenillä ja leveillä kasvoilla: poskessansa oli hänellä musta luomi, joka meni perinnöksi hänen suvussansa, ja yksi hänen esi-isistänsä oli saanut kärsiä ivaa ja pilkkaa tämän takia, mutta nyt pidettiin sitä kuninkaanmerkkinä, ja vaikka se ei ollutkaan kauneudeksi, oli se kumminkin ylpeydeksi. Kuningas ei ollut leppeä mielessänsä, hän oli ryyppinyt niin ylellisesti, että verisuonet hänen otsassansa olivat paisuneet, ja hän tiuski Volkmar-runoilijalle, joka seisoi hänen edessänsä.

-- Minä olen käskettänyt sinut tänne aterian jälkeen, -- sanoi kuningas, -- jotta kuningatar saisi kysellä sinulta, mutta hän ei näytä huomaavankaan meidän olevamme täällä.

-- Mitä suvaitsee minun puolisoni käskeä? kysyi Gisela-kuningatar, nousten ylpeästi seisovallensa.

-- Onpa todellakin syytä, -- mörisi kuningas, -- pitää silmänsä auki, kun Rhen-virran varrella asuvat kuninkaat kantavat rautakahleita ja viruvat kosteoissa vankiholveissa.

-- Miksi ojensivat he kätensä kahleisiin? -- vastasi Gisela kylmäkiskoisesti. -- Sille, joka johtaa tuhansittain sotureja manalan majoihin, soveltuu huonosti, että hän itse jää jälkeen. Minä näen nuot urholliset kuolemanhaavoissansa kukkivalla kedolla, vaan nuot verettömät kasvot vankeudessa eivät minua liikuta.

-- Urhollisiakin voi onni pettää, -- lausui kuningas, silmäillen arasti puolisoansa. -- Mutta sinä, mies, et ole vielä kertonut kaikkia. Muuan uros pääsi pakoon ja tuli minun maahani; ruhtinaan talossa nousi riemu korkealle, sali kaikui eläköönhuudoista Ingolle, sinä, soittoniekka puheliaalla kielellä, olit läsnä, miksi olet sinä nyt muuttanut laulusi? Toisin kaikui sinun laulusi metsäisessä salissa.

-- Vähänpä kunniaa olisi runoilijalle, jos hänen laulunsa yksiäänisenä jurisisi yhdellä kielellä. Minun toimeni on omansa antaminen kullekin, jotta kuulijoiden sydämet riemuitsisi. Minä en salannut kuninkaaltani urhojen nimiä, sillä mainehikkaat toimet menevät jälkimaailmalle minun suuni kautta. En minä kuitenkaan luullut pakolaisen voivan herättää levottomuutta meidän suuren hallitsijamme sielussa.

-- Minä tunnen sinut, -- huudahti kuningas, päästäen vihansa valloilleen, -- sinä sukellat käsistäni nopeasti kuin saukko virrassa, varo nahkaasi minun miesteni lyönneiltä.

-- Runoilija on rauhoitettu villienkin kansojen luona. Sinun miehesi, kuningas, nuot uhkeat, joiden melu nyt pihalta tunkee tänne kivitorniin saakka, nekin kunnioittavat runoilijaa; sillä jokaisen ilkityön antaa hän kuulua pitkin maita, ja jos hänen suunsa ainaiseksi tukitaan, kostavat hänen urholliset virkatoverit hänen kuolemansa. Sinun vihasi ei minua peloita, mutta vastenmielisesti menettäisin minä sinun suosiosi, sillä runsaasti olet sinä palkinnut uskollisen palvelukseni. En voi käsittää, mintähden minun kuninkaani tyytymättömyydellä kuulee muukalaisen nimeä; minusta näyttää pakolainen urholliselta mieheltä, uskolliselta ystävillensä eikä haluavalta toisten omaisuutta.

-- Sinä puhut, kuten pitääkin, -- sanoi kuningatar ystävällisesti, -- ja kuningas tuntee hyvin sinun arvosi. Ota tässä kuninkaan palkinto tiedonannostasi, vaikka se oli surullinenkin.

Hän viittasi eräälle palvelijattarelle, joka työnsi tuon raskaan lippaan hänen jalkojensa eteen. Kuningatar pisti kätensä siihen ja tarjosi valitsematta runoilijalle kultaisen juoma-astian. Runoilija katsoi siihen hämmästyneenä, kunnes kuningatar närkästyneenä rypisti silmäkulmiansa, silloin otti hän maljan ja kumartui syvään kuningattaren tarjoavan käden yli. -- Jos sinun nopealla jalallasi vielä on aikaa viipyä meillä, niin opeta minun naisilleni tuo uusi tanssileikki, jota sinä viimein näytit meidän salissamme. Ja tule sitte minun luokseni.

Hän nyökkäsi runoilijalle armollisen jäähyväisen; kuningas katsoi tyytymättömänä hänen jälkeensä.

-- Sinä olet hupa lippaassa olevan kultasi kanssa, -- lausui hän kolkosti.

-- Kuningas tekee hyvän kaupan, jos hän kullalla voi sovittaa sen vääryyden, jonka hän on tehnyt alhaiselle miehelle. Eipä tuota se suurta kunniata minun puolisolleni, että hän ilmaisee levottomuutensa tuolle kuljeksivalle miehelle, joka käy talosta taloon palkan edestä laulamassa. Silloin ei sinun auta muuta, kuin joko sulkea hänen suunsa maljalla tahi ainaiseksi miekaniskulla. Sentähden annoin minä hänelle sovituslahjan, jotta hän olisi vaiti, sillä mies on laajalta ylistetty, ja vaarallista olisi tappaa sinun pelkosi todistajan.

Hämmästyneenä, kuten hänelle usein tapahtui, kuningattaren ylpeistä ajatuksista, jatkoi kuningas alla päin: -- Mitä neuvot sinä minua tekemään muukalaisen suhteen, jonka vuorelaiset vasten minun tahtoani ovat ottaneet vuorovieraaksensa? Pitääkö minunkin tarjota hänelle kultaa, tahi kentiesi rautaa?

-- Suosiotasi, Bisino-kuningas, sillä Ingo, Ingbertin poika, on kuninkaallista verta.

-- Onko se minun hyödykseni, että hän voi tehdä kuninkaanhypyn? -- kysyi taaskin kuningas.

Gisela-rouva katsoi häneen ja vaikeni. -- Jaloa mieltä hillitsee ainoastansa ystävyys, -- lausui hän vihdoin, lähestyen kuningasta. -- Jos minun puolisoni tahtoo välttää vaaraa, kutsukoon itse vieraan hoviinsa ja osoittakoon hänelle sen kunnian, jota hänellä on oikeus vaatia. Kuninkaan poika on kentiesi varallinen talonpoikain joukossa metsässä, vaan ei sinun kuninkaanlinnassasi ja sotajoukkojesi keskellä. Täällä on hän sinun vuorovieraasi ja sidottuna valastansa ja sinun voimastasi.