Part 4

-- Ole siis pelotta, -- lopetti runoilija keskustelun, -- meidän miesten mielipiteet minä tiedän, ja miten heidän iltajuomansa on valmistettava.

Sillävälin kun neitsyt meni erään sivuoven kautta lehtimajaan, astui runoniekka saliin. Näyttäytyessään kynnyksellä, kohosi mieltymyshuudot ja tervehdykset salissa korkealle kaikumaan. Ylpeydellä huomasi Volkmar olevansa suosittu, hän astui kepein askelin ruhtinaan pöydän vieressä olevalle tyhjälle sijalle ja kumarsi syvään ruhtinaalle sekä ruhtinattarelle.

-- Ollos tuhatkertaisesti tervetullut, sinä kansan lemmikki, -- huudahti ruhtinas hänelle, -- linnut, jotka olivat menneet pois talveksi, ovat jo kau'an lehdoissamme laulelleet suvilauluansa, vaan urhojen laulajaa olemme me turhaan odottaneet.

-- Minä en ole kuullut ilman lintujen laulelevan suvea, vaan jumalan sotakoirat kuulin minä ulvovan myrskyssä ja minä näin pilvein monivärisen sillan, jota myöten urhot lukemattomissa joukoissa menivät jumalien asumukseen. Rhen-virran näin minä vierivän punaisissa aalloissa, täynänsä miesten ja hevoisten ruumiita, taistelutantereen näin minä ja sen verisen laakson, jossa kaatuneitten joukot makaavat korppien ruokana, ja minä tiedän kuninkaita, jotka kahleissa olevilla raajoilla odottavat piilun iskua Romalaisten leirissä. -- Korkeaäänisiä huutoja seurasi näitä sanoja. -- Kerro, Volkmar, me kuultelemme, -- lausui ruhtinas.

Runoilija kosketteli sormin soittokoneensa kieliä, ja salissa syntyi niin suuri hiljaisuus, että voitiin kuulla läsnäolijain syvät hengähdykset. Sitten liikutteli hän kieliänsä ja alkoi kertoella Allemanein ja Romalaisten välillä olleesta tappelusta, ensin kertoen, sitten, laulaen korkealla äänellä ja sointuvilla sävelillä. Hän mainitsi nimeltänsä ne kuninkaat ja kuningasten pojat, jotka olivat Allemanein kanssa menneet Rhen-virralle Caesaria vastaan ja ensin ajaneet pakoon Romalaisten ratsujoukot sekä sittemmin jalkaväen ensimäisen rivin. Vielä lauloi hän, että romalaisjoukon toisen rivin takana ratsasti Caesar uljaana sotahevoisensa seljässä ja hänen päänsä yläpuolella kieppui jättiläissuuri lohikäärme renkaisella ruumillansa, Romalaisten pyhä sotamerkki; lohikäärme oli purpurapunainen ja sen avonaisesta kidasta pisti esiin tulinen kieli. Ja Caesar huusi eturiviin Batavit ja Frankit. -- Tännepäin, te Germanian urhot, minun velsiläiset mieheni eivät voi torjua vihollisen ryntäystä. -- Sota-airut ratsasti heidän luoksensa, ja uljaina ryntäsivät Frankilaiset järjestetyissä joukoissa esiin ja etimäisenä taistelussa heilutti Aimo, Arnfridin poika, miekkaansa miehuudella.

-- Hän on minun veljeni, -- kuului huuto yhdestä pöydästä. -- Terve, Aimo! -- kuului kolkosti eräästä salinnurkasta.

-- He ryntäsivät eteenpäin suljetuissa riveissä, ja valkoiset kilvet olivat kaunistetut villihärjän kuvalla; tuima oli ottelu, ja heidän miekkansa raivasi taistelutanteretta päällehyökkäävistä Allemaneista samoinkuin tulen liekit metsää. Vaajan muotoisessa sotajärjestyksessä riensivät kuitenkin Allemanit uudestansa ryntäämään, kuninkaansa eturivissä, ja taaskin peräytyivät Romalaiset. Silloin kutsui Caesar esille viimeisen joukkonsa, jota Romalaisessa sotaväessä nimitetään sotapäällikön vartijapiiriksi.

-- Archimbald! -- kaikui tuimasti salissa. Ja toiselta puolen nimi: -- Eggo!

-- Siellä seisoi sadan miehen päällikkönä jättiläisen tapainen sankari, Archimbald Thüringenistä, ja tämän rinnalla hänen veljensä poika, Eggo, hyvin tottuneet Romalaisten sotatapaan. He ponnistivat polvensa lujasti maahan, suojelivat ruumistansa kilvellä ja puolustivat itseänsä eteenpäinojennetulla keihäällä kuten kolmenkertaisen suojan sisäpuolella. Ja taaskin ryntäisivät Allemanit esiin, kilvet paukkuivat kirveiden iskuista, keihäät tunkivat teräsasun ja ruumiin läpi, kuolleita kaatui pitkissä riveissä, ja kaatuneiden yli kävi miestulva kilpi kilvessä ja kylki kyljessä samoinkuin sonnein taistelussa tarha-aitauksessa. Silloin petti sota-onni Allemanit, he peräytyivät hirveissänsä kaatuneiden sotatovereinsa paljoudesta. Aurinko laski, ja kaikki menestyksen toivo katosi. Hajaantuneet joukot painuivat paeten virranrantaan päin ja heidän jäljessänsä tulivat Romalaiset ahdistaen miekalla ja keihäällä, samoinkuin metsäkoirat juoksevat hirven jäljissä; pakeneva kansa syöksyi Rhen-virtaan, ja korkeaäänisillä huudoilla lingoittivat rannalla olevat keihäänsä tuohon sikisokin olevaan joukkoon miehiä ja hevosia, kuolleita ruumiita ja uppoavia urhoja. Virran peikko kohotti ylös kynsillä varustetut kätensä ja veti urhot ales syvyydessä olevaan asuntoonsa.

Runoilija teki pienen pysähdyksen, korkeaääninen valitushuuto kuului kuultelijain joukosta, ainoastansa yksityisiä riemuääniä kohosi sekaan: ruhtinas kuulteli jännitetyllä tarkkaavaisuudella tuskan ja riemun ääniä. -- Sitten, jatkoi Volkmar, vaihtaen valittavat säveleensä miehekkäämpiin ääniin, -- Caesar astui virran rannalle ja katseli hymyillen miesten kuolemanhätää. Hän huusi sille soturillensa, joka kantoi punaista lohikäärmettä, tuota purpurasta ommeltua petoa, johon Romalaisten jumala oli kiinnittänyt voittamisen tai'an ja vihollisten kuoleman: -- Anna lohikäärmeen rientää virran yli näyttämään kuolevalle joukolle hampaitansa ja tulista kieltänsä. Korkealla lentää se ilmassa kuolleiden taivallista asuntoa kohti; kun he nousevat ylös pitkin pilvistä siltaa, näyttää se hampaitansa; romalainen lohikäärme estää heidän kulkunsa, että he syöksyvät ales kalojen teitä pimeyteen, Hel'in asumuksiin. Silloin kosti pilkan viimeinen urho, joka vielä ase kädessänsä vastusti Romalaisia, Ingo, Ingbertin poika Vandalein maasta jumalansukuinen kuninkaan poika. Hän oli taistellut Athanarik-kuninkaan rinnalla etimäisenä sodassa, Romalaisten hirmuna. Kun sodan onni vaihtui, vetäytyi hän takaperin miehillensä, jotka hänen seurassansa olivat käyneet sotimassa maasta maahan; vitkalleen ja vihastuneena kuin mörisevä karhu taantui hän rantaan päin, jossa venheet olivat kallion juurella. Sinne keräsi hän sotajoukossa olevat naispapit ja taikailijattaret, ja pakoitti heidät lähtemään pois, joten nuot pyhät naiset välttivät Romalaisten miekkaa. Runoilijankin työnsi hän venheesen ja itse puollusti hän jalomielisesti tätä heidän pakosalle lähtemisensä paikkaa aseillaan ja ruumiillaan. Kokkanuora laskettiin irti, venheet keinuivat Romalaisten keihäiden lennellessä vihertävällä virralla; viholliset tunkivat päälle, ja vaikeudella taisteli kallion juurella oleva joukko viimeistä tappeluansa. Silloin huomasi sankari kalliolla päänsä yli olevan Caesarin sotamerkin, tuon julman lohikäärmeen, ja yhdellä hyppäyksellä ryntäsi hän Romalaisten vantein läpi; hän juoksi kalliolle ja iski karhunkämmenin kiinni jättiläiseen, joka kantoi sotamerkkiä, ja lingoitti hänet ales kalliolta. Hengetöinnä vaipui Romalainen aaltoihin, ja liehuttaen korkealla sotamerkkiä, nosti sankari voimakkaalla äänellä sotahuutonsa ja syöksyi lohikäärmeen kanssa virtaan. Raivon kiljahdus kuului Romalaisten huulilta; soturit ja hevoset heittäytyivät hurjistuneina virtaan kostaaksensa Caesarin nähden tuon katkeran häväistyksen ja tappaaksensa tuon rohkean sekä pelastaaksensa Romalaisten pyhän sotamerkin. Mutta eteenpäin ajelehti virrassa tuo punainen lohikäärme sekä voitolle päässyt sankari. Vielä kerran näin minä hänen kohottavan käsivarttansa ja heiluttavan sotamerkkiä, vaan sitten en minä häntä enään nähnyt. Caesar antoi etsiä häntä virrasta kumpaiseltakin puolelta, synkkänä mielessänsä: kaksi päivää tämän jälkeen löysi eräs vakoja kaukana sieltä Allemanein rannalla katkaistun lipputangon, mutta vihollisen lohikäärmettä ei tuonut kukaan takaisin. Silloin palasi Rhen-virran varrella olevien miesten rohkeus, se taika, joka oli tuottanut Caesarille voiton, oli hukkunut virtaan ja koston turmio lähestyi romalaisjoukkoa. Kattein lähettiläät, jotka olivat tulleet tarjoamaan Romalaisille liittoa, pysähyttivät matkansa tuon pahan enteen kuultuansa. Voimakas käsi oli kostanut voittajan pilkan, mutta Ingo-kuningas, sankari, oli kadonnut maan päältä.

Runoilija vaikeni ja antoi päänsä vajota soittimensa yli ja salissa oli hiljaista kuin kuoleman virren kuultua; miesten silmät loistivat ja liikutus näyttiihe kaikkein kasvoilla. Mutta ei kenenkään siihen määrään kuin muukalaisen. Runoilijan astuessa sisään ja ohimennessä pyyhkäisten hänen vaatteitansa, oli hän antanut päänsä vajota ja oli sitten kuten hänen naapurinsa, Wolf, suuttumuksella näki, suonut vähemmin huomiota runoilijan sanoille, kuin sotilaan tuli tehdä, ja miehet olivat osoitelleet hänelle sormea sekä lausuneet pilkkasanoja. Mutta kun runoilija alkoi kertoa lohikäärmeen ympärillä tapahtuneesta tappelusta, silloin kohotti hän päänsä, ruusunvärinen loiste lensi hänen kasvoillensa, ja niin säihkyvä sekä kirkas oli silmäys, jonka hän loi runoilijaan, että kukin, joka hänet näki, ei voinut kääntää silmiänsä hänestä pois; ikäänkuin sädekehä olivat nuot vaaleat kähärät hänen ihastuksesta loistavien kasvojensa ympärillä. Ja runoilijan vai'ettua istui muukalainen vielä liikkumatta paikallansa. -- Katsohan tuonne, Volkmar, -- kuului sointuva naisen ääni, joka värisi liikutuksesta, ja kaikkein silmät kääntyivät sille suunnalle, jota Irmgardin käsi osoitti seisoessaan solakkana lehtimajassa.

Runoilija säpsähti ja tuijotti muukalaiseen: Virran peikko antoi urhon takasin, -- huudahti hän kauhistuneena, mutta heti senjälkeen riensi hän lähemmäksi: -- Autuas on se päivä, jona näen sinut, Ingo, sankari, Ingbertin poika, pelastajani, viimeinen urho Allemanein taistelussa.

Vieraat ryykäsivät ylös istuimiltansa ja sali kaikui riemuhuudoista. Runoilija riensi Ingon luokse, tarttui hänen käteensä ja lausui: -- Elävänä näen minä sinut. Ei koskaan tätä ennen ole lauluni saanut suloisempaa palkintoa. -- Sitten vei hän muukalaisen ruhtinaan pöydän luokse, ja tämä riensi häntä vastaan vettynein silmin. -- Siunattu ollos sinä, urho, raskas paino putoaa tänään sydämeltäni; arvasinhan sen, ett'ei sankarin kunniaa voida pitää salassa. Ole tervetullut minun asuntooni, sinä lempivieras isäimme ajoilta. Muuttakaatte tänne hänen istuimensa, miehet, että ruhtinas saisi sijan minun kansani päämiesten joukossa. Tuo tänne viiniä, juomanlaskija; juhlamaljasta, romalaisjuomalla romalaisesta kullasta, juomme tämän kuninkaallisen sankarin, jumalaimme jälkeläisen, muistoksi.

3.

Avonaisia sydämiä.

Varhain eräänä aamuna vaelsi Irmgard kosteisella nurmikolla metsään päin. Valkoinen sumu aaltoili maassa ja ympäröi puita ikäänkuin veden hengettärien hunnut. Niityn usvista kohosi neitsyeen valkoiseen puettu vartalo, hän lauloi ja riemuitsi punaposkisena ja pitkällä, liehuvalla tukallaan sekä iloisella sydämellään; sellaisena liihoitteli hän aaltoelevien usvapilvien läpi ikäänkuin kentän jumalatar. Sillä hän oli kuullut ja nähnyt, mitä sankarin miehuus on, ja mikä se on, joka nostaa miestä kuolon kauhistuksien läpi korkeiden jumaloiden pariin; kaikki hänen heimolaisensa olivat kunnioituksella kumartaneet päänsä sen ainoan miehen urhoudelle, joka salaisuudessa oli voittanut hänen sydämensä ja joka oli hänelle rakkaampi kuin kukaan muu. Hän vaelsi vuoripolkua ylös aina siihen paikkaan asti, jossa hänen isänsä huone katosi puiden lehvien taakse, siinä seisoi hän yksinänsä metsän ja kallioiden välissä, hänen läheisyydessänsä lirisi metsäpuro ja hänen päänsä päällä liihoitteli sarastavan aamun valkosia pilviä. Hän kiipesi kivelle ja lauloi kalliolle ja lirisevälle purolle runoilijan säveliä ja niitä sanoja, joita hän salissa oli kuullut. Hän lauloi iloisesti kaikki, mitä muisti Volkmarin laulusta ja ehdittyänsä sille kohdalle, jossa kerrotaan hyppäyksestä Rhen-virtaan, miellytti se häntä suuresti, ja hän lauloi ihastuksissaan: -- Te sievät linnut puissa, jumalien lähettiläät ja te, pienet keijukaiset saniaisten alla, kuulkaat se vielä kerran. -- Ja hän kertoi taaskin laulunsa. Ja kun sankari vihdoin katosi virtaan, suri hän tämän katoamista, ja koska hän oli älykäs nainen, puki hän tunteensa uusiin sanoihin sekä lauloi vielä yhden runoilijan murhelauluista. Ja nuoren neitsyen laulu kajahteli korkeoilta kallioilta ja kuului yli metsän lintujen äänen sekä lähteen hiljaisen lirinän.

Silloin vieri hänen läheisyydessänsä kiven sirpale puroon; hän vilkasi syrjään ja huomasi kappaleen matkaa siitä ihmis-olennon, joka, puettuna veden neitoisten kuultavaan vaippaan, nojausi alapuolellansa olevaa puunrunkoa vastaan; urho, jonka maineesta hän oli metsälle, laulanut, seisoi elävänä hänen läheisyydessänsä, ja kun hän peljästyneenä vetäysi takaperin, kuuli hän tämän rukoilevan äänen: -- Laula vielä, neitsy, että saisin sinun suustasi kuulla sitä, mikä minun sydäntäni ilahuttaa. Mieluisempi kuin Volkmarin taito on minulle laulu sinun suustasi. Sillä kun runoilija lauloi, ja sali kaikui miesten mieltymyshuudoista. ajattelin minä yhä sinua, ja minun ylpein iloni oli, ettäs kuultelit hänen sanojansa.

-- Hämmästyksestä sinua nähdessäni kuolevat sanat huulillani, -- vastasi Irmgard, koettaen toipua hänen lähestyessänsä. -- Seljapuun alla oli minulla enemmän rohkeutta puhutella sinua, -- jatkoi hän vihdoin, -- vaikka sinä, urho, et silläkään kertaa kaivannut minun neuvoani, ja sitä ajatellessani täydyn kummastella mielettömyyttäni; mutta älä pilkkaa minua siitä. Sillä suoraa on meidän, vuorelaisten, puhe ja yksinkertaiset meidän ajatuksemme. Mutta minua pahoittaa sinun kaksi kertaa saaneesi kuulla minun suustani, mitä jo tiesit; jos minä olisin arvannut sinut siksi, mikä sinä olet, olisin paremmin laulanut hyvän ajatukseni sinusta, ja nytkin olen minä näpeilläni, koska sinä olet kuunnellut minua.

-- Älä salaa minulta, Irmgard, -- pyysi vieras, -- jos sinä minua lemmit, sillä, usko minua, harvoin kuulee maanpakolainen sydämellistä sanaa jalosukuisen naisen suusta. Vaikka runoilijakin ylistää hänen kunniaansa, ja kestitsijänsä juo maljan hänen muistoksensa, on hän kuitenkin suljettuna pois sukulaisistaan ja ystävistään; tuskinpa antaa rikas mies tytärtänsä vaimoksi köyhälle, eikä pakolainen jätä jälkeensä yhtäkään poikaa maailmassa, jotka kerskailisivat hänen urhotöistänsä.

Irmgard katsoi vakaisesti eteensäpäin ales.

-- Mutta salli minulle, -- jatkoi Ingo, -- että ilmaisen sinulle sen salaisuuden, jota minä kannan mielessäni. Jos et ylenkatso minun luottamustani, niin istaudu tälle kivelle, että minä sen sinulle kertoisin.

Irmgard istahti, kuten hän oli pyytänyt, ja sankari seisoi hänen edessänsä sekä alkoi kertoa:

-- Kuulehan, mitä minulle Allemanein taistelun perästä tapahtui! Tähdet paistoivat, ja minä makasin kuolion väsyksissä virran kivisellä rannalla, Romalaisten punainen sotamerkki kiedottuna voimattoman käsivarteni ympäri, öinen tuuli vinkui ruumislauluansa, aallot loiskivat, kylmä oli ruumiini, ja sekaisin aivoni. Silloin kumartui minun ylitseni surulliset kasvot, ne olivat Allemanein naispapin viisaan vaimon, jumalien ystävän. -- Sinua, Ingo, minä etsin,:-- lausui hän, -- pelastaakseni henkesi, samoinkuin sinä olet pelastanut minun. Hän veti minut rannalle, kietoi jäseneni lämpöiseen peitteesen ja tarjosi minulle virvoitusjuomaa: sitte irroitti hän tangon vieraasta lipusta ja lingoitti sen katkaistuna virtaan takasin, lausuen rukouksiansa. Hän piiloitti väsyneen miehen metsän pensastoon ja istui hänen vuoteensa vieressä kuin äiti yöt päivät. Hyvästi jättäessään otti hän purppuraisen sotamerkin ja lausui: -- Tässä näytän minä sinulle ne langat, jotka johtavat sinun elämääsi, sillä jumalat sallivat sankarin vapaasti valita. Jos sinä heität pois tuon taikakalun, jonka Romalaiset ovat kehränneet, saat elää ikäsi rauhallisessa levossa kansain keskessä ja elää huoletointa sekä onnellista elämää. Mutta jos sinä säilytät purppuraista sotamerkkiä, jolla on noidutut silmät ja tulinen kieli, tulee kaiketi runoilijat laulamaan sinun ylistystäsi sankarein kokouksissa ja sinun muistosi elää kunniassa kansain keskuudessa, mutta kuitenkin pelkään minä lohikäärmeen nielevän sinun onnesi ja elämäsi. Valitse nyt, Ingo, sillä jumalat ohjaavat miehen onnen hänen oman toivomuksensa mukaan, ja hänen töistänsä syntyy kohtalo, joko kova tahi keveä: niinkuin hän on kylvänyt, saa hän niittää. -- Silloin vastasin minä: -- Jo aikoja sitten, emo-rakkaani, ovat jumalat ja esi-isieni sankarityöt määränneet elämäni arvan; jumalista tulin minä maailmaan, veltostuttavaa lepoa pehmoisilla vuoteilla minä en voi valita, sen sinä itse tiedät; sotaanmeneminen miesteni eturivissä, maailman urhojen johtaminen ylähällä pilvissä olevaan sankarein saliin on minun toimeni. Vaikka minä olenkin muukalainen vieraiden kansain keskellä, en pelkää sittekään sitä määrää, jonka onnen jumalatar on minulle suunnitellut, masentumattomalla rohkeudella tahdon käydä eteenpäin urhojen joukossa ja iloisena luottaa miehuuteeni. Nostakoon lohikäärme vihaa minua kohtaan, mutta maine tuottaa ystäviä, enkä minä koskaan tule peittämään päätäni auringon valolta.

Silloin otti nainen purppurakankaan ja eroitti lohikäärmeen päät sen kierteissä olevasta ruumiista; päät piti hän itsellänsä, mutta sen osan kangasta, jossa ruumis oli heitti hän liedessä olevaan tuleen. -- Kantiesi poistan minä täten tuon uhkaavan onnettomuuden sinun elämästäsi, -- puhui hän lieden ääressä. Liekki leimahti korkealle, musta savu täytti huoneen, hän syöksyi ulos ja veti minutkin ulko-ilmaan. Sitten sitoi hän päät yhteen norjalla pajuvitsalla, solmisi sen, lausui taikalauluansa ja ojensi minulle tuon nahkalaukkuun pannun kimpun, että minä voisin salata sen kaikkein silmiltä. -- Se suojelee vedeltä, se ei suojaa tulelta, minä jätän henkesi jumalien liuostaan. -- Näin lausuen antoi hän minulle siunauksensa matkalle ja osoitti pohjoista kohti.

Tämä, neitsyt, on minun elämäni salaisuus; sinulle sen mielelläni ilmaisen. Minkä kohtalon jumalat minulle ovat aikoneet en tiedä, mutta sinulle uskon minä, mitä ei kukaan muu tiedä. Sillä aina siitä asti, kun minä tulin tähän maahan, on minun mieleni muuttunut, ja minusta tuntuu paremmalta sinun luonasi istuminen tahi ratsastaminen rinnallasi tanhuvilla, kuin korppein seurassa etsiminen tappelun hälinää. Muuttuneet ovat minun ajatukseni monessa, ja minun mieltäni rasittaa kovin, että olen pakolainen; ennen en huolinut vähääkään kohtalostani, vaan luotin käsivarteeni ja jumalan apuun, joka kentiesi kerran tulisi johtamaan pakolaisen omaan isänmaahansa. Mutta nyt näen minä ajelehtelevani samoin kuin hongan vesa tuolla mättäällä vierivässä virrassa. Hän osoitti nuorta honkaa, jonka vesi sammalen ja maan kanssa oli temmannut paikaltansa ja joka nyt pystyisessä asemassa ajelehteli veden pyörteissä. -- Yhä pienemmäksi tulee maalohkare, -- lausui Ingo kolkosti -- multa murenee ja lopulta murskaantuu se kallioita vastaan. -- Irmgard nousi seisovallensa ja seurasi jännitetyillä silmäyksillä metsäisen vesan kulkua; se meni ales laaksoon päin, kiekahteli ympäri vesipyörteissä ja riensi taaskin eteenpäin, kunnes sitä vihdoin oli mahdotoin eroittaa usvasta ja vedestä. -- Se pysähtyi, -- huudahti hän vihdoin riemuiten ja juoksi pitkin puron vartta sille paikalle, missä vesa oli tarttunut erääseen ulospistävään niemekkeesen. -- Katso, -- huudahti hän urholle, -- täällä meidän rantamalla se tulee vihriöimään, onhan mahdollista, että se juurtuu maahan.

-- Sano minulle, -- lausui Ingo ihastuneena, -- olisiko se sinulle mieluista?

Irmgard oli vaiti.

Nyt tuli aurinko näkyviin pilven takaa, sen säteet paistoivat kirkkaasti valkoisiin vaatteisiin puetun neitsyen vartalolle, hänen hiuksensa loistivat kultana päänsä ja olkansa ympärillä, seisoessansa urhon edessä maahan kiinnitetyillä silmäyksillä ja punastuneilla poskilla. Urhon sydän paisui riemusta, kunnioittamalla lähestyi hän neitsyttä, joka seisoi kuin lumouksella maahan kiinnitettynä sekä viittasi kädellänsä hiljaa ja kieltämällä, kuiskaen rukoilevalla äänellä: -- Aurinko näkee sen. -- Mutta Ingo suuteli häntä hellästi ja huudahti hymyilevälle auringolle: -- Terve, sä päivän lempeä ruhtinatar, ole meille laupias, äläkä ilmoita, mitä nyt näet. -- Hän suuteli neitsyttä uudestaan ja tunsi hänen lämpöiset huulensa kohtaavan omiansa. Mutta kun hän tahtoi syleillä häntä, nosti Irmgard käsivartensa, katsoi häneen äärettömällä rakkaudella, mutta hänen poskensa oli vaalennut, ja viitaten kädellänsä osoitti hän ylös vuorelle. Ingo totteli sekä poistui tytöstä, ja kun hän taaskin kääntyi ympäri heittääkseen häneen silmäyksen, oli tuo valkoiseen puettu neitsyt laskeutunut polvillensa tuon pienen honganvesan eteen ja nosti rukoillen käsiänsä taivasta kohden.

Samana aamuna kokoontuivat vanhat ja viisaat, kansan päämiehet sekä kokeneet soturit, Answald-ruhtinaan asuntoon ja sijoittuivat niille istuimille, jotka olivat heille järjestetyt lieden kumpaisellekin puolelle. Heidän keskellensä istautui isäntä, ja hänen istuimensa takana seisoi Theodulf. Tallipäällikkö sulki oven, ja ruhtinas puhutteli läsnäolijoita: -- Minun huoneeseni on tullut Ingo, Ingbert-kuninkaaan poika, joka vuorovieraisuuden lailla on minun kanssani liitossa aina esi-isien ajoilta. Nyt pyydän minä kansalta hänelle vuorovieraan oikeuksia, että hän saattaisi olla ei ainoastansa minun huoneessani vaan teidänkin aluellanne suojeltuna kaukaisilta sekä kansankin seassa olevilta vihollisilta, jotta hän saavuttaisi oikeutta pahantekijöitä vastaan ja turvaa naapurein aseilta jokaista vastaan, joka vihollisena vainoo hänen kunniaansa ja henkeänsä. Anelevana tuon jalon sankarin puolesta seison minä teidän keskellänne: teidän vallassanne on myöntäminen tahi kieltäminen. -- Syvä äänettömyys seurasi hänen sanojansa, vihdoin nousi Isanbart seisovallensa, hänen pitkä, hopeanharmaa tukkansa liehui hänen arpisten kasvoinsa ympärillä, hänen korkea vartalonsa nojasi sauvaan, mutta voimallisesti kaikui vanhuksen ääni, ja miehet kuultelivat häntä kunnioituksella. -- Sinun, ruhtinas, sopii puhua niin, kuin olet puhunut. Me olemme tottuneet siihen, että sinä lähestyt kansaasi lahjoilla, ja kun sinä lähestyt meitä pyynnöillä, ovat meidän sydämmemme halukkaat myöntymään. Hyvä maine on sillä urholla, ja että se on hän itse, eikä mikään petollinen maankuleksija, siitä on meillä takauksena runoilijan lauseet, se vuorovieraisuuden merkki, jota hän on verrannut meidän isäntämme hallussa olevaan merkkiin, ja ennen kaikkea hänen kasvoissansa ja vartalossansa ilmestyvä majesteetillisyys. Mutta me olemme pantu monien menestyksen vartijoiksi ja varovaisuuteen kehoittaa levotoin aikakin, sentähden on vakava neuvotteleminen tarpeen ja ajatusten kuulustaminen, jotka kentiesi jakavat kansan urhot eri puolueihin.

Hän istui jälleen ja naapurit kumarsivat kunnioittaen päätänsä. Mutta äkkiä nousi seisovallensa Rothari, ruhtinas vanhaa päämiessukua ja paksu mies, punaisilla kasvoilla sekä punaisella tukalla ja joka oli mainio juomatoveri, urhollinen sodassa ja hauska karkeloissa, miehet nimittivätkin häntä pilallaan "turpeaksi kuninkaaksi." -- Aamulla annetun neuvon, -- sanoi hän, -- pitää oleman kuin aamujuoman, lyhyen ja voimakkaan. Minun ajatukseni mukaan ei tässä tarvita pitkiä mietintöjä, me olemme nykyään juonut hänen muistoansa viinissä, emme kait tänä päivänä kaada vettä hänen maljaansa; hän on urho, jolla on kaksi hyvää takausta, runoilijan laulu ja meidän suosiomme, se riittää minusta; minä äänestän hänelle vuorovieraan oikeutta.